Mark Weber: “Tuntematon holokausti” ja historian kaappaaminen

The Institute for Historical Review’n johtajan Mark Weberin 25.7.2009 pitämä puhe ”An ’Unknown Holocaust’ and the Hijacking of History”, lyh. suom. V. Laurio.

http://www.ihr.org/other/july09weber.html

… mutta kuulemme hyvin vähän saksalaisia vastaan suoritetuista rikoksista. Saksan häviö toukokuussa 1945 ja toisen maailmansodan päättyminen Euroopassa ei lopettanut kuolemaa ja kärsimystä voitetun Saksan kansan kohdalla. Voittaneet liittoutuneet aloittivat uuden hävityksen, ryöstämisen, nälkään näännyttämisen, raiskaamisen, ”etnisen puhdistuksen” ja joukkotappamisen aikakauden. Tänään puhun tästä vaietusta asiasta, asiasta, jota Time-lehti kutsui ”historian kauhistuttavimmaksi rauhaksi” (Time 15.10.1945).

Vaikka tämä ”tuntematon holokausti” jätetään huomiotta elokuvissamme, luokkahuoneissamme ja politiikassamme, tosiasiat ovat hyvin tiedossa. Historioitsijoiden keskuudessa vallitsee perustavaa laatua oleva yksimielisyys tämän inhimillisen katastrofin laajuudesta, ja sitä on kuvattu monissa seikkaperäisissä kirjoissa. Esimerkiksi amerikkalainen historioitsija ja juristi Alfred de Zayas on, muiden tutkijoiden ohella, osoittanut, että vuosina 1945-1950 yli 14 miljoonaa saksalaista karkotettiin tai pakotettiin pakenemaan laajoilta alueilta Itä- ja Keski-Euroopassa ja että heistä yli kaksi miljoonaa tapettiin tai muuten menetti henkensä.

Yksi viimeaikainen ja erityisen hyödyllinen yleiskatsaus on vuonna 2007 julkaistu 615-sivuinen ”After the Reich: The Brutal History of the Allied Occupation”. Siinä brittiläinen historioitsija Giles MacDonogh kuvaa seikkaperäisesti, kuinka tuhoutunut ja maahan lyöty Saksan valtakunta (ja Itävalta) raiskattiin ja ryöstettiin järjestelmällisesti ja kuinka monet sodasta elävinä selvinneet saksalaiset joko tapettiin kylmäverisesti tai jätettiin tarkoituksella kuolemaan tauteihin, kylmyyteen, ravinnon puutteeseen ja nälkiintymiseen. Hän kertoo, kuinka noin kolme miljoonaa saksalaista kuoli tarpeettomasti vihollisuuksien virallisen päättymisen jälkeen – noin kaksi miljoonaa siviiliä, enimmäkseen naisia, lapsia ja vanhuksia, ja noin miljoona sotavankia. – -

Vaikka keskityn tänään saksalaisten kohteluun, on hyvä pitää mielessä, etteivät he olleet ainoat liittoutuneiden sodanjälkeisen raakuuden uhrit. Pitkin Keski- ja Itä-Eurooppaa neuvostohallinnon raskas käsi jatkoi puolalaisten, unkarilaisten, ukrainalaisten ja muunmaalaisten tappamista.

Kun neuvostojoukot etenivät Keski- ja Itä-Eurooppaan sodan viime kuukausina, ne pystyttivät sellaisen terrorin, ryöstämisen ja tappamisen hallinnon, ettei sillä ole vertaa nykyhistoriassa. Kauhuja kuvasi historioitsijaksi julistettu George F. Kennan, joka toimi myös USA:n Neuvostoliiton suurlähettiläänä. Hän kirjoitti:

”Tuho, joka tätä aluetta kohtasi neuvostojoukkojen (huom. Neuvostoliitto oli Venäjän juutalaismiehitys, VL) saapuessa, on vertaansa vailla modernissa Euroopassa. Kaikesta olemassa olevasta todistusaineistosta päätellen suurissa osissa sitä tuskin yksikään alkuperäisväestön mies, nainen tai lapsi jäi eloon neuvostojoukkojen päästyä alueelle; eikä voida uskoa, että he kaikki onnistuivat pakenemaan länteen – - Venäläiset – - tekivät selvää alkuperäisväestöstä tavalla, jolle ei ole vertaa sitten aasialaisten joukkojen päivien.”

Sodan viime kuukausina vanha saksalainen kaupunki Königsberg Itä-Preussissa piti puoliaan vahvasti suojattuna urbaanina linnakkeena. Puna-armeijan toistuvien hyökkäysten ja piirityksen jälkeen se lopulta antautui varhain huhtikuussa 1945. Sitten neuvostojoukot hyökkäsivät siviiliväestön kimppuun. Ihmiset hakattiin, ryöstettiin ja tapettiin, ja naiset raiskattiin. Myös nunnat raiskattiin. Jopa sairaaloiden potilailta ryöstettiin heidän omaisuutensa. Bunkkereita ja suojia, joihin oli sulloutunut kauhistuneita ihmisiä, poltettiin liekinheittimillä. Kaupungin väestöstä noin 40 000 tapettiin tai he riistivät itseltään hengen paetakseen kauhuja, ja loput 73 000 saksalaista karkotettiin brutaalilla tavalla.

Elokuussa 1945 Washington Times Herald -lehdessä ilmestyneessä raportissa eräs amerikkalainen journalisti kirjoitti ”siitä kauhun tilasta, jossa naiset Venäjän valtaamassa itäisessä Saksassa elivät. Kaikilla näillä naisilla, saksalaisilla, puolalaisilla, juutalaisilla ja jopa natsien orjaleireistä ’vapautetuilla’ venäläisillä tytöillä, oli vain yksi epätoivoinen halu – päästä pois punaiselta alueelta. Internointileiriämme ympäröivällä alueella – - punaiset sotilaat miehityksensä ensimmäisinä viikkoina raiskasivat jokaisen naisen ja tytön 12 ja 60 ikävuoden väliltä. Tämä kuulostaa liioitellulta, mutta se on täysi totuus. Ainoita poikkeuksia olivat tytöt, jotka onnistuivat piiloutumaan metsään tai joilla oli malttia teeskennellä sairastavansa lavantautia, kurkkumätää tai jotain muuta tarttuvaa tautia. – - Miehet ja isät, jotka yrittivät puolustaa naisväkeään, ammuttiin, ja kovaa vastarintaa tehneet tytöt murhattiin” (Ralph Franklin Keeling: Gruesome Harvest, 1947, vuoden 2004 painos, s. 55).

USA:n, Britannian ja Neuvostoliiton ”kolmen suuren” liittoutuneen johtajan, Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin, sopiman politiikan mukaisesti miljoonat saksalaiset pyyhkäistiin pois muinaisilta asuinsijoiltaan Keski- ja Itä-Euroopassa.

Lokakuussa 1945 newyorkilaisen Daily News –lehden raportti vallatusta Berliinistä kertoi lukijoille: ”Stettinin aseman tuulisella pihamaalla saksalaisten pakolaisten joukko, osa 12-19 miljoonasta Itä-Preussista ja Sleesiasta karkotetusta, istui ryhmissä voimakkaassa sateessa ja kertoi tarinaa heidän surkeasta vaelluksestaan, jonka aikana yli 25% kuoli tiensivuun ja muut olivat niin nälkiintyneitä, että heillä tuskin oli voimia kävellä – - Eräs stettiniläinen sairaanhoitaja, nuori, hyvännäköinen vaaleaverikkö, kertoi, kuinka venäläiset sotilaat, jotka raiskasivat hänen äitinsä ja sisarensa ja yrittivät sitten murtautua hänen omaan huoneensa, olivat puukottaneet kuoliaaksi hänen isänsä. Hän pakeni ja piileskeli heinäsuovassa neljän muun naisen kanssa neljä päivää – - Junamatkalla Berliiniin hänet ryöstivät kerran venäläiset joukot ja kaksi kertaa puolalaiset. Naiset, jotka vastustivat, ammuttiin, hän sanoi, ja kerran hän näki erään vartijan ottavan pikkulasta jaloista ja murskaavan sen kallon pystypalkkiin, koska lapsi itki vartijan raiskatessa sen äitiä. Eräs vanha talonpoika Sleesiasta sanoi, että uhreilta ryöstettiin kaikki, mitä heillä oli, jopa kengät. Pikkulapsilta ryöstettiin kapalovaatteet, niin että he paleltuivat kuoliaiksi. Kaikki terveet tytöt ja naiset, jopa 65-vuotiaat, raiskattiin junassa ja sitten ryöstettiin, talonpoika sanoi.”

Marraskuussa 1945 eräs Chicago Tribune –lehden numero kertoi lukijoille: ”909 miestä, naista ja lasta raahautui matkatavaroineen venäläisestä junasta Lehrter-asemalla (Berliinissä) tänään matkustettuaan 11 päivää tavaravaunussa Puolasta. Puna-armeijan sotilaat nostivat 91 ruumista junasta sukulaisten kirkuessa ja nyyhkyttäessä, kun ruumiit pinottiin amerikkalaisiin lainaus- ja vuokrakuorma-autoihin (lend-lease trucks) ja kuljetettiin erään keskitysleirin lähellä sijaitsevaan kuoppaan. Pakolaisjuna oli kuin makaaberi Nooan arkki. Jokainen vaunu oli täynnä saksalaisia – - perheet kantavat kaikkea maallista omaisuuttaan säkeissä, laukuissa ja peltikirstuissa – - Imetettävät lapset kärsivät eniten, kun heidän äitinsä eivät kykene ruokkimaan heitä, ja usein nämä äidit tulevat hulluiksi, kun he katselevat jälkeläistensä hidasta kuolemaa heidän silmiensä edessä. Tänään neljä kirkuvaa, väkivaltaisesti järjiltään mennyttä äitiä sidottiin köysillä, etteivät he pääsisi repimään muita matkustajia.”

Vaikka puna-armeijan joukot raiskasivat useimmat niistä miljoonista saksalaisista tytöistä ja naisista, joiden kimppuun liittoutuneiden sotilaat kävivät, venäläiset sotilaat eivät olleet ainoita rikollisia. Poliisin tilastojen mukaan ranskalaisten miehittäessä suurta lounaissaksalaista Stuttgartin kaupunkia siellä raiskattiin 1 198 naista ja kahdeksan miestä, raiskaajina pääasiassa Pohjois-Afrikan Marokosta kotoisin olevat ranskalaiset joukot, vaikka evankelis-luterilaisen kirkon pappi arvioi lukumääräksi 5 000.

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat, Britannia ja Saksa yleensä noudattivat vuoden 1929 Geneven sopimuksen kansainvälisiä säännöksiä sotavankien kohtelusta. Mutta taisteluiden päätyttyä Euroopassa yhdysvaltalaiset ja brittiläiset viranomaiset heittivät Geneven sopimuksen romukoppaan. Rikkoen juhlallisia kansainvälisiä velvoitteita ja Punaisen Ristin sääntöjä amerikkalaiset ja brittiläiset viranomaiset ottivat miljoonilta vangituilta saksalaisilta sotilailta pois heidän sotavangin statuksensa ja oikeutensa luokittelemalla heidät ns. ”aseista riisutuiksi vihollisjoukoiksi” (”Disarmed Enemy Forces”) tai ”antautuneeksi vihollishenkilöstöksi” (”Surrendered Enemy Personnel”).

Tämän mukaisesti brittiläiset ja amerikkalaiset viranomaiset kielsivät Kansainvälisen Punaisen Ristin edustajilta pääsyn leireihin, joissa oli saksalaisia sotavankeja. Lisäksi jokaisesta Saksan siviiliväestön yrityksestä tuoda ruokaa vangeille oli säädetty kuolemanrangaistus. Useita tuhansia saksalaisia sotavankeja kuoli amerikkalaisten vankeudessa, häpeällisimmin ns. ”Reinin niittyjen leireissä”, joissa vankeja pidettiin kauhistuttavissa oloissa taivasalla hyvin vähällä ruoalla (kaiken kaikkiaan amerikkalaiset tappoivat sodan aikana ja sen jälkeen leireillään 1,5 – 2 miljoonaa saksalaista sotavankia, VL).

Huhtikuussa 1946 Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC) protestoi, että lähes vuosi taisteluiden päättymisen jälkeen Yhdysvallat, Britannia ja Ranska rikkoivat Kansainvälisen Punaisen Ristin sopimuksia, joita ne juhlalliset olivat sitoutuneet noudattamaan. Punainen Risti huomautti esimerkiksi, että se, että amerikkalaiset luovuttivat saksalaisia sotavankeja ranskalaisille ja brittiläisille viranomaisille pakkotyötä varten, oli vastoin Kansainvälisen Punaisen Ristin säännöksiä.

Toinen Punaisen Ristin kansainvälisen komitean raportti elokuulta 1946 totesi, että USA:n hallitus Saksassa USA:n miehitysalueella toimivan hallinto-osastonsa kautta pakotti pakkotyöhön 284 000 vankia, joista 140 000 oli USA:n miehitysalueella, 100 000 Ranskassa, 30 000 Italiassa ja 14 000 Belgiassa. Punaisen Ristin raportin mukaan saksalaisia sotavankeja tai orjatyöntekijöitä oli muissakin maissa, esimerkiksi Jugoslaviassa 80 000 ja Tšekkoslovakiassa 45 000.

Sekä sodan aikana että sodan jälkeen liittoutuneet kiduttivat saksalaisia vankeja. Eräässä ”Lontoon häkiksi” (the London Cage) kutsutussa brittiläisessä keskuksessa Englannissa saksalaisia vankeja kohdeltiin systemaattisesti huonosti, heitä esimerkiksi pidettiin nälässä ja hakattiin. Brutaalisuus jatkui useita vuosia sodan päättymisen jälkeen. Britit kohtelivat saksalaisia vankeja vielä raaemmin Saksan brittiläisellä miehitysvyöhykkeellä. USA:n internointikeskuksessa Schwäbisch Hallissa lounaisessa Saksassa amerikkalaisten sotilastuomioistuinten oikeudenkäyntejä odottavia vankeja kidutettiin ankarasti ja systemaattisesti, esimerkiksi pitämällä pitkiä ajanjaksoja eristyshuoneessa, äärimmäisellä kuumuudella tai kylmyydellä, unen ja ruoan puutteella ja raaoilla pahoinpitelyillä, potkimalla mm. kiveksiin.

Liittoutuneiden vankeudessa kuolleista saksalaisista sotavangeista useimmat kuolivat neuvostoliittolaisten vankeudessa, ja neuvostoliittolaisten vankeudessa saksalaisista sotavangeista kuoli paljon suurempi osa kuin brittiläisen ja amerikkalaisten vankeudessa (esimerkiksi niistä 90 000 saksalaisesta, jotka antautuivat Stalingradissa, vain 5 000 koskaan palasi kotimaahansa). Vielä yli viisi vuotta sodan päättymisen jälkeen satoja tuhansia saksalaisia vankeja pidettiin Neuvostoliitossa. Saksalaisia vankeja kuoli sodan päättymisen jälkeen myös Jugoslaviassa, Puolassa ja muissa maissa. Yksin Jugoslaviassa kommunistihallinnon virkailijat tappoivat jopa 80 000 saksalaista. Saksalaisia vankeja raatoi orjatyössä muissa liittoutuneissa maissa usein vuosia.

Vuoden 1945 alkupuolella pidetyssä Jaltan konferenssissa liittoutuneiden ”kolme suurta” johtajaa sopivat, että neuvostoliittolaiset voivat ottaa saksalaisia orjatyöntekijöiksi eli ”orjatyöhön”. On arvioitu, että 874 000 saksalaista siviiliä ryöstettiin Neuvostoliittoon. Näiden lisäksi Neuvostoliitossa oli pakkotyössä miljoonia sotavankeja. Näistä ns. korvaussiirtovangeista lähes puolet, 45%, kuoli.

Kahden vuoden ajan taisteluiden päättymisen jälkeen saksalaiset joutuivat julman ja kostonhaluisen miehityspolitiikan uhreiksi, sellaisen, joka merkitsi lyödyn väestön hidasta nälkään näännyttämistä. Elämän ylläpitämiseksi normaali aikuinen tarvitsee vähintään noin 2 000 kilokaloria päivässä. Mutta maaliskuussa ja helmikuussa 1946 päivittäinen määrä henkilöä kohti Saksan brittiläisellä ja amerikkalaisella miehitysvyöhykkeellä oli tuhannen ja tuhannen viidensadan kilokalorin välillä.

Talvella 1945-1946 liittoutuneet kielsivät ketään maan ulkopuolelta lähettämästä ruokapaketteja nälkää näkeville saksalaisille. Liittoutuneiden virkailijat myös hylkäsivät Kansainvälisen Punaisen Ristin pyynnöt tuoda maahan elintarvikkeita kärsimysten lievittämiseksi.

Hyvin harvat ihmiset Britanniassa ja Yhdysvalloissa puhuivat liittoutuneiden politiikkaa vastaan. Englanninjuutalainen kirjoittaja ja julkaisija Victor Gollancz kulki brittiläisellä miehitysalueella Pohjois-Saksassa kuuden viikon ajan vuoden 1946 loppupuolella. Hän toi julkisuuteen sen kuoleman ja aliravitsemuksen, jonka hän löysi sieltä ja jonka hän sanoi olevan seuraus liittoutuneiden politiikasta. Hän kirjoitti: ”Selvä tosiasia on, että – - me näännytämme saksalaiset nälkään. Emmekä me näännytä heitä nälkään tarkoituksella siinä mielessä, että ehdottomasti tahdomme heidän kuolevan, vaan ehdoin tahdoin siinä mielessä, että pidämme heidän kuolemaansa omia vaivannäköjämme parempana.

Toinen henkilö, joka protestoi, oli tunnettu filosofi ja Nobel-palkinnon saaja Bertrand Russell. Eräässä kirjeessä, joka julkaistiin eräässä lontoolaisessa sanomalehdessä lokakuussa 1945, hän kirjoitti: ”Itäisessä Euroopassa liittolaisemme suorittavat nyt ennenkuulumattoman laajoja joukkokarkotuksia, ja ilmeisen tarkoituksellisesti he yrittävät tuhota monia miljoonia saksalaisia, ei kaasulla vaan riistämällä heiltä heidän kotinsa ja ruokansa, jättämällä heidät kuolemaan hitaasti ja tuskallisesti nälkään. Tätä ei tehdä sodan toimena vaan osana harkittua ’rauhanajan’ politiikkaa.”

Kun sota oli päättymässä alueella, joka nyt on Tšekin tasavalta, hysteeriset väkijoukot hyökkäsivät brutaalisti etnisten saksalaisten kimppuun, vähemmistöryhmän, jonka esi-isät olivat asuneet siellä vuosisatoja. Prahassa saksalaiset sotilaat koottiin yhteen, riisuttiin aseista, sidottiin tolppiin, valeltiin bensiinillä ja sytytettiin palamaan elävinä soihtuina. Joissakin kaupungeissa alueella, joka nyt on Tšekin tasavalta, jokainen yli 6-vuotias saksalainen pakotettiin pitämään vaatteissaan, ommeltuna vasemmalle rintaan, suurta, n. 15 cm läpimittaista valkoista ympyrää, jossa oli musta kirjain N, joka on tšekkiläisen saksalaista tarkoittavan sanan ensimmäinen kirjain. Saksalaisilta kiellettiin myös pääsy kaikkiin puistoihin, julkisiin huvittelupaikkoihin ja julkisiin liikennevälineisiin, eivätkä he saaneet poistua kotoaan kello kahdeksan jälkeen illalla. Myöhemmin kaikki nämä ihmiset karkotettiin yhdessä kaikkien niiden etnisten saksalaisten kanssa, jotka asuivat alueella, joka vastaa nykyistä Tšekin tasavaltaa. Tuolla alueella, joka nyt on Tšekin tasavalta, tapettiin neljännesmiljoona etnistä saksalaista.

Puolassa ns. ”Valtion turvallisuusvirasto”, maan uuden, neuvostokontrollissa toimivan hallituksen elin, toteutti omaa brutaalia ”natsismin hävittämistään”. Sen edustajat tunkeutuivat saksalaisten koteihin ja kokosivat noin 200 000 miestä, naista, lasta ja pikkuvauvaa, 99% heistä taistelemattomia, viattomia siviilejä. Heidät vangittiin kellareihin, vankiloihin ja 1 255 keskitysleiriin, joissa riehui pilkkukuume ja joissa kidutus oli jokapäiväistä. Noin 60 000 – 80 000 saksalaista menehtyi ”Valtion turvallisuusviraston” käsissä.

[ks. http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/juutalaisen-kirjan-esittely/, VL]

Loputtomasti meitä muistutetaan Kolmannen valtakunnan sodanaikaisista keskitysleireistä. Mutta harvat amerikkalaiset ovat tietoisia siitä, että sellaiset pahamaineiset leirit kuin Dachau, Buchenwald, Sachsenhausen ja Auschwitz jatkoivat toimintaansa sodan päättymisen jälkeen, nyt vain täynnä saksalaisia vankeja, joista monet menehtyivät surkeasti. – -

Sodan jälkeen voittajat tappoivat tai tuomitsivat pitkiin vankeusrangaistuksiin monta saksalaista sotilasjohtajaa ja poliittista johtajaa paljon julkisuutta saaneiden oikeudenkäyntien jälkeen, joissa liittoutuneet toimivat sekä syyttäjänä että tuomarina. – -

Oikeus – koston vastakohtana – on standardi, jota sovelletaan puolueettomasti. Mutta toisen maailmansodan jälkeen voittajavallat käyttivät sellaisia ”oikeuden” standardeja, jotka koskivat ainoastaan voitettuja. Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton ja muiden ns. ”Yhdistyneiden Kansakuntien” jäsenvaltioiden hallitukset panivat saksalaiset pysymään standardissa, jota ne itse kategorisesti kieltäytyivät kunnioittamasta. – - Saksalaisia teloitettiin tai suljettiin vankiloihin sellaisesta toiminnasta, jota liittoutuneet itse harjoittivat, joskus paljon suuremmassa mittakaavassa. Saksalaisia sotilasjohtajia ja poliittisia johtajia tapettiin tekopyhän kaksinaismoraalin pohjalta, mikä tarkoittaa sitä, että nämä teloitukset olivat itse asiassa oikeusmurhia, jotka oli puettu laillisuuden merkkeihin ja muotoihin. Jos Nürnbergin oikeudenkäynnin standardeja olisi sovellettu puolueettomasti, monet amerikkalaiset, neuvostoliittolaiset ja muista liittoutuneista maista olevat sotilasjohtajat ja poliittiset johtajat olisi hirtetty.

Tietoisuus siitä, kuinka voittajat kohtelivat voitettuja saksalaisia, auttaa ymmärtämään, miksi saksalaiset jatkoivat taistelua sodan viimeisinä kuukausina sellaisella päättäväisyydellä, peräänantamattomuudella ja uhrautuvaisuudella, jolla on harvoja vertailukohtia historiassa, vaikka heidän kaupunkinsa oli murskattu raunioiksi säälimättömissä pommituksissa ja vaikka tappio lukumääräisesti suurempia vihollisjoukkoja vastaan näytti väistämättömältä.

*****************

Itse totean lopuksi, että saksalaiset taistelivat loppuun saakka päättäväisesti, peräänantamattomasti ja uhrautuvasti, koska he tiesivät, että vihollisjoukkojen takana oli maailman hirvittävin kansainvälinen rikollisjengi, juutalaiset, jotka vuorenvarmasti tulisivat sodan jälkeen – rauhan aikana – tappamaan heitä massoittain ”oikeuden” (lue: kavaluuden) varjolla, sulkemaan heitä vankiloihin ja leireihin massoittain, raiskaamaan heitä massoittain, kiduttamaan heitä massoittain, käymään heitä vastaan loputtomia oikeudenkäyntejä, keksimään heitä vastaan loputtomia tekaistuja syytöksiä, riistämään heiltä elämisen edellytykset, tallaamaan heidän maansa päällä loputtomasti ilkeällä ja eläimellisellä tavalla ja ryöstämään heiltä kaiken.

Juuri näin sodan jälkeen tapahtuikin. Se jatkuu yhä. Perkeleenrääpäleiden (Joh. 8:44) rikollinen joukkio mellastaa yhä ehtymättömällä energialla.

Mainitut amerikkalaiset, ranskalaiset, britit, neuvostoliittolaiset, tšekit ja puolalaiset kävivät sodan jälkeen siis hysteerisesti saksalaisten päälle. Tämä on idiotiaa. Saksalaiset näet tahtoivat siirtää eurooppalaisten (ja muidenkin) elämää tuhoavat juutalaiset kokonaan Euroopan ulkopuolelle pois tihutöitä tekemästä, mutta nämä, amerikkalaiset, ranskalaiset, britit, neuvostoliittolaiset, tšekit ja puolalaiset eivät sodan jälkeen kiittäneet saksalaisia siitä. Eivät edelleenkään kiitä.

He nostivatkin juutalaiset valtaan, ja nyt juutalaiset ovat tuhonneet – pääasiassa raha- ja pankkijärjestelmällään – koko Euroopan ja pian koko maailman. Juutalaiset ovat tuhonneet USA:n, Ranskan, Britannian, Venäjän (Neuvostoliiton), Tšekin ja Puolan. Saksa yritti lopettaa juutalaisten tuhotyöt ja niin auttaa myös näitä maita, mutta ne hyökkäsivät Saksaa ja saksalaisia vastaan. Nyt juutalaiset ovat tuhonneet ne. Kauheaa idiotiaa.

Juutalaiset tuhoavat maailman, myös Suomen, raha- ja pankkijärjestelmällään;

http://laurio.wordpress.com/2009/07/12/juutalainen-raha-suomen-tuho/

ks. myös:

http://laurio.wordpress.com/2009/08/20/rooman-klubi-kommunistinen-propagandajarjesto/

Juutalainen raha on brutaalisti pelkkää velkaa, joten juutalaisen rahan varassa pyörineet ja pyörivät USA, Eurooppa ja suuri osa muuta maailmaa ovat pelkkä velkarahalla luotu, siis todellista perustaa vailla oleva valheluomus. ”Länsimaat” ja ”länsimainen vauraus” ovat alusta alkaen olleet valhekuvia, irvokkaita velkarahaluomuksia, joilta puuttuu kaikki todellisuus ja substanssi. Olemme juutalaisen fiktion luomuksia, sekä maina että ihmisinä. ”Länsimaat” eivät ole koskaan perustuneet maiden ja ihmisten omaan työhön vaan velkarahaan ja sen ehtojen mukaiseen kehitykseen (”valistus”, ”teollistuminen”, ”vapautusliikkeet”, ”tekninen kehitys”, ”siirtolaisuus”, ”maailmanuskontojen hävittäminen” – kaikki). Maailman tuhoamiseksi riittää, että juutalaiset lopettavat velkarahan – sen, jolle myös Suomi perustuu – syötön. Silloin kaikki velkarahalla luotu ja velkarahaan perustuva tuhoutuu hetkessä, koska todellista pohjaa ei ole. Suomikin häviää hetkessä ikään kuin sitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Suomikin on pelkkä unikuva, velkaraharakennelma. Häpeällinen itsepetos ja juutalainen luomus.

Juutalaiset järjestävät nykyisin jo useitakin kriisejä saadakseen fyysisestikin valtaansa koko maailman ja alistaakseen ja tuhotakseen ei-juutalaiset, myös amerikkalaiset, ranskalaiset, britit, venäläiset, tšekit ja puolalaiset – ne, jotka saksalaiset yrittivät pelastaa juutalaisilta.

Suomessakin vilistää joka paikassa, varsinkin johdossa, noita vikkeliä nilkkejä, jotka nuolevat juutalaista ja juutalaista rahaa joka käänteessä ja joka lauseessa ja joiden koko elämä perustuu juutalaiseen rikollisjengiin – niihin rikollisiin, jotka Saksa halusi siirtää kokonaan täältä pois, ettei kaikki tuhoudu.

Nyt tuhoutuu.

Suomikin on päälaellaan; johdossa ovat ne, joiden viimeksi pitäisi siellä olla, ja ne, jotka ovat rehellisiä ja siksi välttävät mm. juutalaista kansainvälistä järjestäytyneen rikollisuuden jengiä ja juutalaista rahaa, ovat syrjässä. Suomi on tuhon tiellä. Tiedän myös, ettei kukaan ole tietävinään mitään.

Loppuun listani toiseen maailmansotaan liittyvistä kansanmurhista (kirjoituksesta ”Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu”, osa 5, luku 29.):

Toiseen maailmansotaan liittyvä kansanmurhalista

1. Kirjassaan ”Other Losses” James Bacque kertoo USA:n ja Ranskan toteuttamasta miljoonan saksalaisen sotavangin murhasta sodan jälkeen vuosina 1945-1946. Jo sodan aikana länsiliittoutuneet olivat murhanneet 0,5 – 1 miljoonaa sotavankia, yhteensä siis 1,5 – 2 miljoonaa. Amerikkalaiset toteuttivat murhat suunnitelmallisesti ja ranskalaiset ”muuten vain”. Murha tapahtui nälkään tappamalla Eisenhowerin ja muiden kenraaleiden sotavankileireillä. Bacque kertoo (Saturday Night –lehti, syyskuu 1989) Eisenhowerin todenneen: ”Luoja, kuinka vihaan saksalaisia!” Aiemmin Eisenhower oli sanonut eräälle suurlähettiläälle: ”Kaikki n. 3 500 saksalaista upseeria pitäisi tappaa.”

Maaliskuussa 1945 Eisenhower suositteli liittoutuneiden päällystölle uuden vankiluokan luomista. Tämä luokka olisi nimeltään Disarmed Enemy Forces (DEF) ja tätä luokkaa ei ruokittaisi sodan jälkeen. 26.4.1945 DEF hyväksyttiin, mutta vain amerikkalaisten käsissä (britit kieltäytyivät moisesta). Punaisen Ristin pääsy eri puolilla Eurooppaa sijaitseville sotavankileireille kiellettiin ja ruokalähetykset käännytettiin takaisin. Vangeilla ei ollut yhteyttä ulkomaailmaan. Toukokuun 1945 loppuun mennessä oli tuhottu nälkään enemmän ihmisiä kuin mitä Hiroshimassa menehtyi atomipommiin.

2. Liittoutuneet tuhosivat sotilaallisesti merkityksettömissä ilmapommituksissa 250 saksalaista kaupunkia ja tappoivat tässä kansanmurhassa yli puoli miljoonaa saksalaista siviiliä. Raain joukkomurha tapahtui 13.2 – 14.2.1945 Dresdenin pommituksissa, joissa tuhottiin 135 000 – 250 000 siviiliä, naisia ja lapsia myöten. Kaupungissa oli 500 000 omaa asukasta ja lisäksi 600 000 idästä tullutta pakolaista. Kaikki pyrittiin tappamaan.

3. Puolalaiset, tšekkiläiset ja venäläiset karkottivat sodan jälkeen Sleesiasta, Tšekkoslovakian sudeettialueilta, Baltiasta ja muilta itäeurooppalaisilta alueilta 15 miljoonaa saksalaista, joista Saksan entisen liittokansleri Adenauerin mukaan kuusi miljoonaa murhattiin matkalla. Heidät ryöstettiin ja lähes kaikki naiset ja tytöt raiskattiin (Adenauer: Erinnerungen 1945-1953, s. 186; James Bacquen kirjassa Verschwiegene Schuld [engl. Crimes and Mercies] ko. Adenauerin kohta on esitetty sivuilla 125-126).

4. Varsinaisen Saksan alueella tapettiin sodan jälkeen tahallaan nälkään 5,7 miljoonaa saksalaista siviiliä (James Bacque; “Verschwiegene Schuld”, s. 126-129).

5. Sodan jälkeen juutalaisilla oli käytössään Puolan alueella 1 255 keskitysleiriä (useat pieniä) ja 227 vankilaa saksalaisten siviilien kiduttamiseksi ja tappamiseksi, ja he tuhosivatkin brutaalilla tavalla liki 100 000 saksalaista ennen kuin Stalin poliittisista syistä teki siitä lopun (John Sack: An Eye for An Eye, s. 232).

6. Natsien toteuttamaksi väitetty juutalaisten kansanmurha, holokausti. Tällaista kansanmurhaa ei tapahtunut.

Vesa I Laurio

Suuri suomalainen maratonjuoksu

”Veriviirut olivat jääneet jaloistani lattiaan”

 

Katkelma suuren suomalaisen sankarin Vilho Tahvanaisen (1913 – 1992) kirjasta ”Erikoistehtävä – Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932 – 1945” (s. 48 – 64). Esitän katkelman kunnianosoituksena häntä kohtaan. Viittaan myös aiempaan kirjoitukseeni ”Talvisodasta ja välirauhan ajasta”,

 

http://laurio.wordpress.com/2008/11/22/vanhoja-kirjoituksia-3

 

Katkelma kuuluu seuraavasti:

 

MARATONJUOKSU SUOMEN RAJALTA JOENSUUHUN

 

Vuoden 1930 syksyllä ei ollut minkäänlaisia työpaikkoja. Olin koko kesän maatöissä kotikylässäni ruokapalkkaani vastaan. Mutta kun heinä- ja elonkorjuutyöt loppuivat, oli lähdettävä etsimään työmaita kauempaa.

 

Minulle oli jo keväällä piirimies Onni Taipale luvannut, että pääsisin Hackman & Co:n työmaille Ilomantsin pitäjän Naarvaan.

 

Niinpä pakkasin reppuuni kirveen, sahan ja kuorimaraudan lisäksi kaksi leipää ja puoli kiloa voita ja lähdin jalkapatikassa saapastelemaan kohti Naarvaa, jonne oli matkaa noin neljäkymmentä kilometriä. Mutta olihan minulla, työttömällä, aikaa ja repussani kaksi leipää.

 

Tehtäväkseni sain mennä Syväjärvestä laskevan Koitajoen varteen, jossa oli muutamia miehiä ennestään työssä. Toiset heistä keräsivät lenkkinäreitä ja hakavarsia metsästä. Pari miestä väänsi näreitä lenkeiksi ja muutamia miehiä oli jokea perkaamassa. Minun tehtäväkseni tuli kirjata miehien työtunnit, laskea väännetyt närelenkit sekä hyväksytyt hakavarret ja pitää niistäkin muistikirjaa. Jos jäi aikaa, hakkasin metsästä hakavarsia ja kannoin lenkkinäreitä vääntöpaikalle.

 

Majapaikkani oli Aittojärvien välisen padon luona aivan lähellä Neuvostoliiton rajaa. Rakensimme rantametsikköön hyvän havumajan, johon toverikseni tuli Veikko Pursiainen. Vähän alempana oli ja on vieläkin valtakuntien välinen rajapyykki melkein joen rannalla.

 

Olin ollut vasta enintään viikon päivät sillä työmaalla ja majoittunut Pursiaisen kanssa. Ehkä parin päivän välein kävin Naarvassa ja Pihlajavaarassa hakemassa maitoa, voita, leipää ja muitakin ruokatarvikkeita miehille, että heidän urakkapalkkainen aikansa ei olisi kulunut eväiden hakumatkalla.

 

Lokakuun kolmantena päivänä 1930 alkoi majatoverini Veikko Pursiainen olla jotenkin levoton ja kehotti minua menemään ensin jokivartta alaspäin muutamia kilometrejä, jossa miehet olivat perkaamassa jokea, sitten toisten miesten luo laskemaan närelenkkejä ja hakavarsia, sitten noutamaan ruokatarvikkeita Naarvasta, koska häneltä ne muka olivat niin lopussa, että enintään vuorokauden muona oli jäljellä. Minä estelin enkä lähtenyt heti, koska vasta edellisenä päivänä olin käynyt Naarvassa.

 

Seuraavana aamuna Pursiainen herätti minut tavallista aikaisemmin ja kehotti jälleen lähtemään ruokatarvikkeiden hakuun. Jo edellisenä päivänä hän vähän väliä, samoin kuin nyt tänä lokakuun neljännen päivän aamuna, oli jokivarressa tähyillyt Venäjälle päin ja padolle päin. Kävipä hän joen toisellakin puolella.

 

Aamupäivän aikana pistäydyin muutamien miesten luona alempana jokivarressa, mutta iltapäivällä palasin takaisin Pursiaisen luo, joka loikoili majassa rakovalkean ääressä. Ihmettelin, miksi hän oli siinä aivan jouten.

 

Huomattuaan minut hän hypähti säikähtäneenä istualleen ja kirosi:

 

― Mistä sinä siihen tipahdit? Etkö sinä vieläkään ole lähtenyt sinne ruoanhakumatkalle?

 

― No, mikä nyt on hätänä, ihmettelin minä.

 

― Hätä taikka ei, mutta nyt sinun on lähdettävä ja aivan tällä hetkellä ja äkkiä kanssa! hän karjui minulle, tempasi kasasta vääntämättömän näreen ja uhkasi lyödä sillä, ellen heti lähtisi.

 

― No lähdetään, lähdetään, tyynnyttelin häntä ja sitten reppuani edes selästäni heittämättä ja lepäämättä lähdin.

 

Pursiainen tuli minua saattamaan pitkin polkua ja motkotti jos mistäkin asiasta ja viivyttelystäni. Eväittensä loppumisesta ja muistakin asioista hänellä oli naukumista.

 

Aavistin hänellä kuitenkin olevan muut salattavat syyt. Ajattelin, että hänellä hyvinkin voisi olla jossain piilossa salapoltin, siis viinankeittopuuhat, ja että hän siitä syystä hätisteli minua yön seuduksi pois. Mutta kun hän vielä lähti saattamaankin ja kantoi närettä mukanaan, niin ajattelin, että jotain muuta tässä nyt taitaa olla tekeillä. Ja mitä ihmettä mies kahtena päivänä oli ollut niin hermostunut? Ja mitä varten se kahtena päivänä vähän väliä oli käynyt rajalla katselemassa Venäjälle päin? Mahtoiko hän odottaa sieltä keitä?

 

Vihdoin Pursiainen jätti minut saatettuaan ensin puolisen kilometrin matkan. Olin aivan kuin kuulevinani ihmisten ääniä joelta päin, jonne Pursiainen kiiruhti minut jätettyään. Minut valtasi uteliaisuus. Riisuin märät kenkäni ja heitin ne sekä reppuni ja pomppatakkini pensaan kupeeseen siihen lähelle polkua. Lähdin sukkasillani hiipimään Pursiaisen perästä.

 

Kun pääsin niemen kohdalle, minulle selvisikin Pursiaisen rauhattomuus, hätistely ja hätäily. Patoa myöten oli parhaillaan tulossa neljä tai viisi reppuselkäistä miestä, joita vastaan Pursiainen juoksi, ja käsiään huitoen hän kehotti heitä menemään takaisin. Tiesin Pursiaisen pelkäävän, että minä näkisin heidät.

 

Sitten huomasin itäpuolella jokea järvenrannassa metsikössä kymmenittäin venäläisiä aseistettuja sotilaita. Laskin heitä olevan ainakin neljäkymmentä, ja siviilipukuisia miehiä oli kahdeksantoista. He seisoivat reppuineen siinä padon päässä olevalla aukealla, jonne Pursiainenkin oli mennyt ja jossa he selvittelivät asioitaan.

 

Pursiainen opasti miehiä, muutaman miehen kerrallaan, sinne majoillemme. Minä hiivin oman majamme taakse kuuntelemaan, mitä nämä miehet oikein olivat. He puhuivat suomea. Sain heidän puheistaan selville, että he olivat Venäjältä tulleita suomalaisia kommunisteja ja olivat matkalla suorittamaan sabotaaši- taikka valtaustehtäviä.

 

― Missä ne muut miehet ovat? kysyi Pursiainen.

 

― Toiset ovat jo ylittäneet rajan muualla useista kohdista, aina Karjalan kannakselle saakka. Ainakin kahdestasadastaviidestäkymmenestä kolmeensataan mieheen on jo Suomen puolella ja lisää tulee lähipäivinä, selitti joku.

 

― Onko tavarat täällä turvassa, vai pitääkö ne kantaa muuanne? kysyi eräs mies Pursiaiselta.

 

― Muuanne ne on kannettava. Huomisaamuna tulee tänne poika tavaranhakumatkalta, ja täällä ei silloin saa olla mitään, ettei se poika huomaa, vastasi Pursiainen ja selitti, mikä mies minä olin ja mitä minä siellä puuhasin.

 

― Mikset sinä tappanut sitä poikaa? ärähti eräs miehistä.

 

― Ei se käynyt päinsä. Herrat olisivat heti ryhtyneet etsimään sitä ja silloin olisi piru nokkinut täällä, selitti Pursiainen.

 

Siihen tulivat kaikki kahdeksantoista siviilipukuista miestä, joilla kaikilla oli valtavan suuret kantamukset.

 

Johtajana toiminut mies jakoi toisille ohjelehtiset, joihin käski tutustumaan huolella ja joiden sisältämiä ohjeita hän vaati tarkasti noudattamaan. Puheista ja heidän lukemistaan ohjekäskyistä saatoin kuulla, ettei ketään tarvinnut liioin säästellä ja että vankien ottamista oli vältettävä. He jättivät reppunsa majalle ja lähtivät noutamaan sotilailla olevia kantamuksia. Johtaja sanoi, että ne oli kuljetettava metsään piiloon, josta ne tarvitessa saadaan hakea.

 

Miehet lähtivät toiselle puolelle jokea, mutta jättivät majalle aikaisemmin tuomansa kantamukset. Joukon johtaja sujautti ohjepaperinippunsa pomppansa taskuun ja heitti takin parin metrin päässä minun piilopaikastani olleen närelenkkikasan päälle.

 

― Nuo paperit minun on saatava, ajattelin silmätessäni johtajamiehen pomppatakkia, jonka taskusta pilkisti esille paperinippu.

 

Kun miehet jo menivät parinkymmenen metrin päässä ja olivat laskeutuneet kumpareen taakse, minä hiivin piilostani majan takaa ja sieppasin taskusta paperit. Pahaksi onneksi nykäisin liian nopeasti ja voimakkaasti, niin että närelenkkiin takertunut takki siirtyi ja vieräytti muutamia lenkkejä alas. Syntyi pientä kolinaa, ja miehet kääntyivät katsomaan. He huomasivat minut ja tekoni, mutta minulla oli jo paperi kädessäni.

 

― Poika-perkele on repuilla! kuulin Pursiaisen äänen takanani, ja niitä ääniä seurasi juoksun töminää.

 

― Tappakaa se! Se ei saa päästä karkuun! Se perkele näki meidät ja nuo sotilaat … ampukaa se heti … saatanat … ja se sai niitä mukaansa!

 

Kuului kiivasta huutelua. Aseet paukahtelivat ja luodit ulvahtelivat ympärilläni. Mutta tiheässä paksurunkoisessa kuusimetsässä minä teinkin mutkan vasemmalle. En juossut reppuni enkä kenkieni luo polulle päin, vaan lähdin kohti Hattuvaaraa niin lujaa kuin suinkin jaksoin.

 

Huutojen hoilotuksista kuulin, että miehet hajaantuivat ketjuksi, ja silloin tällöin kajahti laukauskin. Juoksin vain eteenpäin. Takaa-ajoäänet kuuluivat yhä, mutta en jäänyt niitä kuuntelemaan, vaan puikkelehtien metsikössä sukkasillani jaksoin juosta nopeammin kuin takaa-ajajani.

 

Vastaani tuli noin kolmensadan metrin levyinen aukea. Ehdittyäni sen toiseen reunaan takaa-ajajani näkivät minut ja ehtivät juoksultaan ampuakin muutaman hajalaukauksen. Luodit vongahtelivat ja rapsahtelivat ympärilläni, mutta minä puikkelehdin oikealle ja vasemmalle, heittäydyinpä mättäiden takana ryömimäänkin, ja niin pääsin kuin pääsinkin taas metsikön suojaan. Aukealla miehet olivat kuitenkin saavuttaneet minua ainakin sata metriä.

 

Olin juossut arviolta jo kuusi tai seitsemän kilometriä. Tavoitteenani oli Hattuvaarasta Pihlajavaaraan johtava tie. Arvasin, että miehet jatkaisivat takaa-ajoani ainakin Pihlajavaaraan saakka, koska Veikko Pursiainen tunsi nämä seudut hyvin. Tietenkin hän selitti toisille, että tavoitteenani täytyi olla Pihlajavaara ja Naarva. Arvioin, että osa miehistä menisi Syväjärven eteläpuolitse johtavaa polkua edeltä käsin Pihlajavaaraan ja ehkä pitemmällekin aina Naarvaan saakka tai vieläkin kauemmaksi. Kuumeisesti mietin, olisiko matkani varrella yhtäkään taloa, johon olisin uskaltanut poiketa, mutta päädyin siihen tulokseen, etten ainakaan Pihlajavaaraan tai Naarvaan voisi mennä millään. Kunpa jaksaisin Kakkaravaaraan! Siellä yrittäisin saada apua kauppias Laineelta, joka minut hyvin tunsi.

 

Tilanne tuntui toivottomalta. Kun takaa-ajajani liikkuivat teitä myöten, arvasin, että he ehtivät edelleni, vaikka kuinka yritin saada etumatkaa.

 

Ilta alkoi hämärtää. Sukkani olivat repeilleet risuissa. Janotti ja oli nälkäkin. Olin kauttaaltani hien peitossa. Vaistomaisesti puristin kädessäni sieppaamiani papereita, joita minulla ei ollut aikaa edes vilkaista. Riisuin juostessani puseron yltäni. Työnsin sieppaamani paperit paitani alle ihoani vasten ja sitten puseroa käsissäni kantaen kiiruhdin eteenpäin. Minun oli nyt saatava viesti niin nopeasti kuin suinkin sotilasviranomaisille. Se oli ainoana ajatuksenani. Jonkinlainen hätä sen asian puolesta täytti mieleni, ja se aivan kuin antoi lisävoimia.

 

Illan pimetessä vihdoin saavutin Hattuvaara-Pihlajavaara tien ja sitä myöten juoksin Pihlajavaaraa kohti, kunnes alkoi kuulua ärhäkästä koirien haukuntaa. Se tiesi minulle sitä, että kommunistit olivat ehtineet Pihlajavaaraan ennen minua. Minun saapumistani koirat eivät vielä voineet aavistaa, sillä taloon oli matkaa varmasti yli puoli kilometriä, ja kengättömänä ollessani koirat eivät vielä voineet kuulla juoksuaskeleitani. Ei auttanut mennä kylään. Käännyin suoraan vasemmalle ja arviokaupalla suunnistin Pihlajavaaran ohi Naarvaa kohti, jonne Pihlajavaarasta on matkaa runsaat seitsemän kilometriä. Sukkani olivat jo niin risaiset, että ne oli viskattava menemään, koska niistä oli enemmän haittaa kuin apua. Maahan alkoi tulla kuuransekaista jäähilettä ja jalkojani paleli hirveästi.

 

Muutamia kilometrejä metsässä juostuani tuli eteeni niin vaikeakulkuista risukkoa, että minun oli pakko suunnistaa tielle. Vihdoin saavutinkin Pihlajavaaran ja Naarvan välisen kärrytien ja sitä pitkin sitten juoksu kävi jo helpommin. Arvelin juosseeni jo ainakin viisitoista kilometriä. Nyt olisi Naarvaan tiematkaa seitsemän tai kahdeksan kilometriä.

 

Yhtäkkiä aivan edessäni, parinkymmenen metrin päässä, joku raapaisi tulitikulla tulta tupakkaansa, ja sen valossa havaitsin toisenkin miehen, joka alkoi hiljaisesti kiroilla.

 

― Tähän asti ne kommunistit jo ovat minua kyttäämässä! välähti ajatus mielessäni, ja saman tien olin jo tien vieressä pensaan takana piilossa toivoen, että pilvet pysyisivät paikallaan taivasta peittäen.

 

Kuulin miesten kuiskuttelevan ja kiroilevan. Minun ei auttanut muu kuin lähteä kiertämään. Puulta puulle ja pensaasta pensaaseen siirryin vähän kerrallaan, ja lopulta pääsin miesten ohi, mutta jatkoin matkaani vielä metsässä uskaltamatta tulla tielle.

 

Jalkani olivat kylmästä jo niin turtana, ettei niitä oikeastaan enää paleltanut, niitä ei enää edes kirvellyt. Maa oli kuuran peitossa ja vesilätäköt hienoisessa jäähileessä. Koettelin käsilläni jalkojani. Ne olivat paksuhkot, mutta kuitenkin vielä pehmeät, joskin ne olivat tunnottomat.

 

Lopulta uskalsin tulla takaisin tielle. Kävelin ensin tienvartta pitkin, mutta kun pääsin vähän kauemmaksi, aloin jälleen juosta havaintoaistini tarkkoina niin eteen kuin taaksekin päin. Juostessani jalkani alkoivat vertyä, ja niihin palasi tunto, mutta se tuli kipujen ja tuskien kanssa.

 

Saavuin Naarvan kylän laitaan iltayöstä. En uskaltanut mennä tietä pitkin kylän ohi. Jospa takaa-ajajani hyvinkin olisivat ehtineet sinne asti? Mistä sen tiesi, vaikka olisivat ottaneet Pihlajavaarasta polkupyörän ja kiiruhtaneet sillä edelleni.

 

Kiersin kylän kaukaa ja saavuin takaisin tielle jossain Köpön tienhaaran paikkeilla. Lähdin jälleen juoksemaan, että hiki säilyisi. Kuljin kohti Kakkaravaaraa, jonne oli matkaa runsas kahdeksan kilometriä. Olin jo juossut pitkälti yli kaksikymmentä kilometriä. Ensimmäinen etappi olisi nyt Mustalampi ja Kakkaravaara.

 

Maantiellä juostessani hiekka ja sora satuttivat paljaita ja turtuneita jalkojani. Joskus lensin maahan mahalleni ja sain myös kämmeneni verille. Kivusta ja tuskasta huolimatta ponnistelin eteenpäin pelastaakseni henkeni. Lisäksi tunsin voimakasta hätää maan ja kansan kohtalosta.

 

Mustalammin mäki oli käveltävä ja lepäsin tiellä polvilleni laskeutuneena; välillä koetin kontata eteenpäin. Vihdoin pääsin Kakkaravaaraan kauppias Laineen pihaan. Jyskytin ovea, mutta se pysyi kiinni, eikä valoakaan ilmestynyt ikkunoihin. Joko nukkuivat taikka eivät muuten tahtoneet laskea sisään tuntematonta öistä kulkijaa. Portaiden vieressä oli Laineen Sulon polkupyörä. Otin sen omin lupineni. Siinä ei ollut valoja, mutta tiellä kyllä näki. Lähdin ajamaan kohti Käenkoskea ja kotikylääni Huhusta.

 

Olin juossut Kakkaravaaraan asti metsissä, soilla, rämeiköissä ja hiekkaisella tiellä sukkasillani ja paljain jaloin. Matkaa oli kertynyt ainakin kolmekymmentä kilometriä. Viimeksi olin syönyt aamulla siellä metsässä, ja näläntuntua oli ollut jo lähtiessäni. Nyt pyörällä polkiessani nälkä tuntui kadonneen ja olo oli tyhjänmakuinen, mutta voimia tuntui vielä riittävän.

 

Lähestyin hyvin varovasti Käenkosken siltaa. Pysähdyin ja kuuntelin, olisiko sillan seutu vapaa vai olisiko siinä kyttääjiä. Vapaahan se oli, ja niin pääsin jälleen jatkamaan matkaani.

 

Päästyäni Huhuksen tienristeykseen oli tarkoitukseni ensin mennä kotiin Huhukseen, mutta sitten muistinkin, että olin Pursiaiselle kertonut kotikylästäni, ja sieltä he varmimmin saisivat minut käsiinsä. Niinpä muutin kulkuni suoraan kohti Kelsimänsärkkää ja Ilomantsin kirkonkylää.

 

Saavuttuani Kelsimän lossille en mennytkään pankitusta myöten lautalle, vaan menin Juho Issakaiselta ottamaan veneen omin lupineni ja soudin pankituksen vieritse yli Koitajoen Mekrijärven puoleiselle rannalle. Täällä huomasin, että pyörän etukumi oli tyhjä. Ehkä olin sen veneessä sohaissut johonkin naulan päähän. Ei auttanut muu kuin jättää pyörä siihen ja lähteä taas jalkaisin eteenpäin. Ilomantsin kirkonkylään oli matkaa vielä yli kahdeksantoista kilometriä. Kakkaravaarasta Kelsimän lossille olin päässyt pyörällä nopeasti noin kolmekymmentä kilometriä.

 

Aamu alkoi jo sarastaa itäisen taivaanrannan takaa, kun nousin turvonnein ja rikkimennein jaloin Putkelan mäelle. Siitä oli vielä seitsemän kilometriä Ilomantsin kirkolle ja rajavartiostoon.

 

Koko matka Kelsimän lossilta kirkolle oli työlästä kuljettavaa. Kaaduin vähän väliä. Kylmäkin tuli hien kuivuessa ja väsymyksen astuessa tilalle. Olin jo niin pökerryksissä ja ajatukseton, että vasta Putkelan mäellä huomasin piteleväni puseroa niin lujasti nyrkissäni, että kynnet olivat uponneet rikkinäiseen kämmenihoon. Toisen käden avulla sain kangistuneet sormeni auki ja vihdoin puseron ylleni, mutta nappien kiinnittämiseen sormet eivät taipuneet.

 

Pääsin vihdoin Malahviin mäkeen, ja mäki oli kontattava ja ryömittävä ylös asti, kun jalat eivät tahtoneet ottaa painoani kantaakseen. Hammasta purren vihdoin pääsin ylös ja jaloilleni ja melkein puolisokeana lähdin taivaltamaan viimeistä kolmen kilometrin matkaa. Pötönvaaran seutuvilla jäsenissäni tuntui oudonlämmin väristys ja aivan kuin voimien palaaminen. En voinut ollenkaan kävellä, vaan aina oli oltava juoksun hytinässä.

 

Aivan kuin horteessa saavuin vihdoin Joensuun rajavartioston Ilomantsin komppanian pihaan. Koputin päällikön oveen. Komppanianpäällikön rouva heräsi. Hän kertoi päällikön olevan Joensuussa ja Onttolassa. Hän herätti jonkun rajamiehen, joka harmissaan alkoi kiroilla minulle:

 

― Mitä helvettiä tänne humalaiset keskellä yötä telläytyvät? Ala painua tahi minä kutsun poliisin viemään sinut Kupiaisen kammarille. Hän työnsi minut niskasta takaisin tielle.

 

Lähdin painumaan kylälle päin tarkoituksena mennä suojeluskunnan aluepäällikön, kapteeni Alarik Langin luo. Särkevin polvin lönkytin ylätien kautta poliisi Romppasen ja Hirvosen pihamaitse oikaisten.

 

Oli välillä levättävä ja nojasin vasten Tirinkaivoa. Janottikin, mutta minusta ei ollut enää veden nostajaksi. Siinä näin, kun Oskari Immonen tuli tupansa nurkalle pöksyperunoistaan vettä löröttämään. Hoipuin hänen luokseen ja sain kuulla, että aluepäällikkö oli Joensuussa jollain kurssimatkalla. Jatkoin tietä alaspäin tietämättä enää minne menisin.

 

Saarikiven kohdalla Ida oli linja-autoineen pihassa. Tiedustelin, minne hän lähtee, ja hän sanoi lähtevänsä linjalle Joensuuhun. Hän päivitteli millaiseen kuntoon olin mennyt ”tappelussa ja humalatilassa”, mutta otti minut kyytiin takapenkille. Pyysin, että hän jättäisi minut pois autosta Joensuun Ilosaarella Sotilaspiirin kohdalla.

 

Ehkä siinä yhdeksän tai kymmenen välimailla lokakuun viidennen päivän aamuna vuonna 1930 melkein nelinkontin hiippailin Joensuussa Suojeluskuntapiirin toimistoa kohti. Portaissa tuli vastaan valistusohjaaja J. N. Jokinen, ja hän rupesi kyselemään:

 

― Kukapa sinä olet ja mistä tulet?

 

― Viekää minut päällikön puheille ja kiireesti.

 

― Mikä hätänä? hän tiedusteli sekä ystävällisenä ja auttavaisena miehenä alkoi hoivailla minua portaita ylös – vai alaspäinkö lie vienyt, mutta portaat siinä kuitenkin olivat.

 

― Ryssät ovat tulossa rajan yli, sain sanotuksi ovella, kun näin jonkun isoruusukkeisen sotilasherran hämärtyvillä silmilläni.

 

― Mitä se tuo poika hourailee? Ja missä ihmeen kunnossa se oikeastaan on? Mistä sinä tulet?

 

― Pihlajavaaran takaa aivan rajalta. Ja ryssät tulevat … Ne ovat jo Suomen puolella! Kaivoin papereita paitani alta.

 

Herrat vilkaisivat minua ja papereita ja jälleen minua.

 

― Mistä sinä nämä sait? Mitä sinä ryssistä puhut, poika? Hei, älä nuku! He tiukkasivat tietoja raahatessaan minua tuolille istumaan. Veriviirut olivat jääneet jaloistani lattiaan.

 

Sain sen verran voimia kasaan, että jaksoin katkonaisesti kertoa, mistä oli kysymys, mutta vaikeaa oli kertominen. En kyennyt enää edes näkemään muuta kuin harmahtavaa sumua ja varjoja.

 

― No voi perkeleitten juonia, kiroili piiripäällikkö.

 

Ja sitten alkoi vipinä toimistossa ja puhelujen tilaus ja ….

 

Voimani olivat pettäneet ja menetin tajuntani.

 

Kun heräsin, oli tohtori A. O. Kosonen minua hoivailemassa. Valkopukuinen sairaanhoitaja voiteli ja puhdisteli käsiäni ja jalkojani. Huomattuaan, että heräsin, hän otti pääni kainaloonsa ja jollakin lusikanponnella raotti hampaitani ja suutani auki. Sitten kaatoivat jotakin karvaanmakuista suuhuni. Valistusohjaaja Jokinen istui viereisellä tuolilla ja taputteli minua kämmenellään.

 

― Johan sinä vihdoinkin heräät. Tiukallepa se otti! Mutta ihmeiden ihme ja pelastuksen sanomat, kun jaksoit sieltä asti tällaisessa kunnossa. Jokinen ja tohtori puhelivat minulle isällisesti.

 

Minulle tuotiin ruokaa ja kahvia piiripäällikön huoneeseen, jonka tuolilla ja sohvalla loikoillen vietin sen päivän.

 

Ensimmäinen huomattava vieras, joka saapui minua katsomaan ja kuulustelemaan, oli silloinen everstiluutnantti ja myöhemmin kenraali Aaro Pajari, joka viestini hälyttämänä oli saapunut Joensuuhun.

 

Viesti oli aiheuttanut liikettä Joensuun suojeluskunta- ja sotilaspiirissä sekä tietenkin rajavartiostossa ja ties missä.

 

― Voi helvetti, mitä puuhia, sanoi everstiluutnantti Pajari, kun luki tuomiani papereita. ― Tiedätkö sinä poika ollenkaan, miten tärkeitä asioita nämä ovat? Luitko sinä nämä paperit ennen tänne tuloasi?

 

― Mitenpä minä niitä pimeässä olisin lukenut. Se aika, mikä illalla oli päivänvaloa, meni pakoon juostessa. Ja olin vähällä viskata paperit menemään, kun hankasivat mahanahkani ihan verille, mutta annoin niiden kuitenkin olla. Viestin aiheeksi olisi minulle riittäneet ne kommunistien keskustelutkin siellä majan luona, selitin hänelle.

 

― Teitpä hyvän työn. Kun jalkasi paranevat sen verran, että pääset liikkeelle, saat käydä selvittelemässä muillekin tämän reissun. Nyt ovat rajamiehet jo rajoilla vartioimassa ja Suojeluskunnat ovat valveilla ja kaikki on järjestyksessä.

 

― Poika, sinä pelastit tällä kertaa Suomen itsenäisyyden! Sinä pelastit meidät joutumasta uudelleen sodan jalkoihin, sanoivat Sainio ja Pajari minulle. Sinun tätä urotyötäsi ja uhrautumistasi ei voida maksaa rahalla eikä ostaa rahalla. Suomen kansa tulee kiitollisin mielin muistamaan sinut aina; siksi arvokkaan teon sinä teit tälle maalle. Se oli suomalainen maratonjuoksu!

 

― Noh, sanoin yrittäen olla vaatimaton, minun oli juostava henkeni edestä, kun ne olisivat tappaneet. Sinne jäi hattuni, kenkäni, reppuni, ja sukkanikin piti viskoa metsään, kun ne hajosivat riekaleiksi. Mutta hyvä kun pääsin tänne saakka.

 

Päivän mittaan jäseneni puutuivat melkein kokonaan ja tulivat niin kipeiksi, että minut piti paareilla kantaa autoon ja viedä sairaalaan. – -

 

Paperit, jotka olin toimittanut valtiovallan tietoon, sisälsivät seuraavaa:

 

Toverit Suomessa.

 

Yli kymmenen vuoden ajan olemme taistelleet isänmaamme puolesta ja sen vapauden saavuttamiseksi lahtarien vallanalaisuudesta. Nyt on se päivä koittamassa, että tämä taistelu on saatava päättymään sosialismin voittoon. Me emme ole yksin tässä taistelussa. Kun itse sen ensin aloitamme ja toteutamme, niin suuri ja mahtava Neuvostoliitto tulee sen meille varmistamaan, että asiamme saadaan onnistumaan ja että kapitalistit ja lahtarit pyyhkäistään pois Suomesta ikuisiksi ajoiksi. Nyt, kun Suomessa Relanderin ja Svinhufvudin taisteluvoima on heikoimmillaan ja asiat sekaisimmillaan, niin on meidän aikamme tullut iskeä sillä tavalla ja niin nopeasti, että asiamme onnistuminen tulee toteutumaan täydellisesti.

 

Luottakaa kommunistisiin johtajiinne ja totelkaa heitä kaikissa vaiheissa sanatarkasti totellen heidän käskyjänsä. On hyvin tärkeätä, että käskyt täytetään täsmällisesti. Vaikka joudummekin käyttämään väkivaltaa ja verenvuodatusta, niin se on meidän tehtävä asiamme toteuttamiseksi. Nämä edessäolevat päivät ovat ratkaisevia ja niiden onnistuminen tehtävämme toteuttamiseksi ja voiton saavuttamiseksi riippuu suurimmaksi osaksi teistä, hyvät toverit.

 

Muistakaa, että emme ole yksin. Apua saamme heti, kun sitä pyydämme ja kun olemme mahtaville neuvostoliittolaisille näyttäneet, että meidän voimamme on voimaa ja tekomme ovat sen arvoiset, että niitä kunnioittaa koko sosialistinen maailma.

 

Tapaamme toisemme Suomen maaperällä vapautemme aamunkoitossa.

 

Tovereita tervehtien

 

Kommunistinen Suomen Vapautuskomitea Itä-Karjalasta

 

Toinen käsky kuului näin:

 

Taistelutoverit Suomessa

 

Käsky nr:o 3

 

Käskyissä nr:o 1 ja 2 on annettu tovereille B ja P Suomeen ohjeet siitä, millä tavalla toveri Antikainen on vapautettava johtamaan vapautus- ja taistelutoimia Suomessa heti, kun Suomen presidentti ja hallitus on raivattu pois tieltä ja samalla valta virallisesti otettu kommunistien ja meitä kannattavien sosialistitoverien käsiin.

 

Toveri B Suomesta on meille näinä päivinä tiedottanut, että Suomen presidentti matkustaa Viipuriin puolittaiselle virkamatkalle ja sinne presidenttiä seuraa Suomen hallitus kokonaisuudessaan, jossa he tutustuvat joihinkin asioihin, jotka eivät meitä kiinnosta.

 

Tietojen mukaan tämä matkustaminen tapahtuu autoilla nyt tämän lokakuun 12 päivä suorinta tietä Helsingistä Viipuriin. Toveri B ilmoittaa asian heti samana lähtöpäivänä taikka jo 11 päivänä, mihin aikaan seurue lähtee Helsingistä.

 

Samalla toveri P yhdessä Helsinkiin jo saapuneiden toverien avustamana vapauttaa toveri Antikaisen johtamaan valtataistelua, joka tekee vaarattomaksi ne suomalaiset virastot ja elimet, joista voisi olla vaaraa vallankumousta toteutettaessa.

 

Toveri H:n johdolla presidentin ja hallituksen autot kaapataan ennen Viipuria ja sitten kuljetetaan Rajajoelle, jossa joen suussa odottaa merellä venäläisten ystäviemme moottoriveneet ja ne kuljettavat presidentin ja hallituksen Pietarin kautta määränpäähänsä.

 

Kaappaus on suunniteltu ja jo nyt valmisteltu niin hyvin, että se varmasti onnistuu ja silloin taistelumme onkin taisteltu ja valta on meidän käsissämme. Olkaa siellä levollisella mielellä ja luottavaisia ja tukekaa kaikilla tavoin auttajianne, joita nyt on pitkin rajaa jo saapunut Suomeen sopiviin, toveri B:n ja P:n tietoisiin paikkoihin, ainakin kaksisataa miestä ja lisää on matkalla, jotka toteuttavat ne suunnitelmat ja toimenpiteet tärkeissä avainkohdissa ja tekevät ratkaisuasemissa vaarattomiksi vastustajat käsketyllä tavalla, jota ei pidä kauhistella, sillä se on välttämätöntä tässä vaiheessa, että suunnitelma, jota vuosikausia on valmistettu, tulisi toteutumaan.

 

Venäläiset sotilasystävämme ovat varanneet rajan läheisyyteen meitä varten tuhansia sotilaita valmiina astumaan avuksemme rajan yli heti kun sitä pyydämme. Ja me pyydämme sitä heti silloin, kun Suomen presidentti ja hallitus on kaapattu käsiimme ennen Viipuria. Me tarvitsemme ystäviemme apua.

 

Kommunistinen Suomen Vapautuskomitea Itä-Karjalasta

 

Ja kolmannessa paperissa oli näin:

 

Hyvät aseveljet

 

Käsky nr:o 4

 

Teidän luoksenne nyt saapuu lähettämämme johtajat suorittamaan sitä tärkeätä tehtävää, jota vuosikausia olemme valmistelleet ja josta olette tietoisia.

 

Olette aikaisemmin toveri Hartikaisen toimittamana saaneet käsky- ja ohjelehtiset nr:o 1 ja 2, joissa teitä on neuvottu kaikkiin niihin toimiin ja tehtäviin, jotka ovat välttämättömiä vallatessanne ne tärkeät paikat paikkakunnillanne, jotka voisivat olla vaarana vallankumousta suoritettaessa.

 

Tässä vaiheessa teidän ei tarvitse tietää muuta kuin se mitä teille tehtäväksi luoksenne saapuvat johtajat neuvovat ja käskevät teitä tekemään. Tämän lokakuun 12 ja 13 päivä ovat tuova vapauden sosialismille Suomessa, josta kapitalismi ja lapualaisuus tullaan ikuisiksi ajoiksi nyt pyyhkäisemään olemattomiin kaikkia siemeniä myöten.

 

Tätä toteuttamaan tulee nyt Suomessa noin sataviisikymmentä (150) taisteluryhmää. Lisäksi heti, kun Suomen hallitus on käsissämme, tulemme pyytämään apua neuvostoliittolaisilta ystäviltämme, jotka ovat varanneet meidän käyttöömme useita tuhansia urheita neuvostosotilaita pitkin rajaa ja jotka ylittävät rajan heti pyynnön saatuansa.

 

Te tiedätte, mitä teidän on tehtävä ja millä tavalla.

 

Tapaamme toisemme palkintojen jakotilaisuudessa kapitalismin vallasta vapautetulla Suomen kamaralla.

 

Teihin luottaen ja tervehtien toverinne

 

Kommunistinen Suomen Vapautuskomitea Itä-Karjalasta – -

 

Toipumiseni Joensuun yleisessä sairaalassa kesti useita päiviä. Muun rasituksen lisäksi olin vilustunut, ja kaulanikin oli paisunut niin, että sieltä piti operoiden poistaa märkää. Sairaanhoitajilleni en saanut virkkaa mitään, vaikka he eräänäkin päivänä ihmettelivät, mitä varten suojeluskuntalaisia ja sotilaita oli kaupungilla liikkeellä niin paljon.

 

Kun minut sitten jo hieman toipuneena tuotiin jälleen Joensuun sotilaspiiriin, sain kuulla asioita, jotka näinä päivinä olivat minua kiinnostaneet.

 

Hallituksen ja presidentin matkat oli peruutettu ja heidän henkilökohtaista turvallisuuttaan varmistettu. Vankilasta löytynyttä toveri Antikaista oli ryhdytty vartioimaan entistä tarkemmin. Myös herroja B, P ja H oli yritetty etsiä. Rajavartioston komentaja eversti Raappana kuulusteli minua hyvin seikkaperäisesti.

 

Sain ohjeita, etten sairaalassa vieläkään saisi keskustella kenenkään muiden kuin tohtori Kososen kanssa, en edes poistua WC:tä kauemmaksi. Eversti Sainio ja valistusohjaaja Jokinen lupasivat käydä minua sairaalassa tervehtimässä.

 

Pian olin toipunut niin, että sain jättää sairaalan, josta minut autolla kuljetettiin Joensuun sotilaspiiriin. Sieltä lähdettiin edelleen kotiseudulleni samalla autolla. Ilomantsin Hiiskosken tiehaarassa oli vartiossa kaksi minulle tuttua huhukselaista suojeluskuntalaista, nimittäin Eino Tahvanainen ja Eelis Puhakka. Heiltä kuulin, miten Huhuksen kyläosastolle oli antanut määräyksen tähän vartiointitehtävään Ilomantsin nimismies Istala. Kaikki varsinkin Joensuusta päin saapuvat ”herrasmiehen” näköiset oli otettava kiinni, ja jos heidät tunnistettiin presidentiksi taikka hallituksen ministereiksi, niin heille oli annettava aseellinen suojelus. Jos myös rajalta päin tuli tuntemattomia, kaikki oli pidätettävä ja tutkittava ja epäillyt oli otettava huostaan.

 

Minua kuljetettiin autolla vartiopaikasta toiseen siltä varalta, että jos hyvinkin vartioketjuverkkoon olisi sattunut tarttumaan sellaisia miehiä, joita olin silloin 4. päivänä lokakuuta siellä Aittojärven padolla nähnyt.

 

Emme löytäneet ketään, mutta Haminan ja Viipurin väliltä oli saatu pidätetyksi joukko kaappaajia. Kuulusteluissa he olivat kertoneet, että presidentti ja hallitus olikin aiottu kuljettaa Joensuuhun ja sieltä itärajan taakse. Toiset pidätetyistä olivat taas selittäneet, että kuljetuksen piti tapahtuman moottoriveneillä suoraan Leningradiin, koska jos olisi ajettu yli rajan Kannaksella, rajaviranomaiset olisivat pidättäneet tai ainakin tutkineet myös kaappaajat ja asia olisi kulkeutunut myös Stalinin tietoon, eikä näin saanut käydä. Annettu tehtävä oli siis ollut hieman sekava täytäntöönpanijoille itselleenkin – -

 

Yli kaksi viikkoa minua kuljetettiin paikasta paikkaan milloin tunnistamassa, milloin kuulusteltavana. Eniten vaikeuksia tuotti Valtiollinen poliisi, jolle olisi tarvinnut tietää enemmän kuin tiesinkään. Lopuksi minut tuotiin Helsinkiin, jossa jouduin selostamaan matkaani pääministeri Svinhufvudille ja eräille hänen hallituksensa herroista. Saapuvilla oli myös sotilasviranomaisia.

 

Pääministeri Svinhufvud mainitsi, että kun salahanke lokakuun viidentenä päivänä oli paljastunut, niin toimenpiteet olivat olleet siksi nopeita ja ja tehokkaita, että yrittäjät olivat joutuneet mahdottomuuden eteen. Sitten hän vielä lisäsi:

 

― Hyvät herrat, tässä sen nyt kaikki näemme, että ensin on turvattava maamme rajat ja vasta sitten leipä levennettävä.

 

Vihdoin pääsin omille teilleni. Joensuun suojeluskuntapiirin herrat ostivat minulle kengät, sukat ja hatun ja antoivat minulle rahana menettämäni repun hinnan. Muistakin vaivoistani valtio lupasi hyvittää, muun muassa maksaa menettämäni työajan palkan, mutta ei niistä toistaiseksi ole mitään kuulunut.

 

Enpähän minä korvauksia vaatinutkaan. Tunsin oikein tyydytystäkin, että jotain tärkeää olin saanut tehdä.

 

**********************’

 

Itse totean lopuksi:

 

Tämä ”poika”, joka iästään huolimatta oli mies, pelasti tuolloin, kuten everstiluutnantti (myöh. kenraali) Aaro Pajari toteaa, Suomen itsenäisyyden. Sen, jonka nykyiset rotat ja maanpetturit ovat myyneet.

 

Pajari sanoi Vilho Tahvanaiselle: ”Poika, sinä pelastit tällä kertaa Suomen itsenäisyyden! Sinä pelastit meidät joutumasta uudelleen sodan jalkoihin. Sinun tätä urotyötäsi ja uhrautumistasi ei voida maksaa rahalla eikä ostaa rahalla. Suomen kansa tulee kiitollisin mielin muistamaan sinut aina; siksi arvokkaan teon sinä teit tälle maalle. Se oli suomalainen maratonjuoksu!”

 

Vilho Tahvanainen on suuri suomalainen sankari. Hänen muistoaan tulee kunnioittaa säätämällä hänelle erityinen muistopäivä, ja hänelle on pystytettävä patsas näkyvälle paikalle eri kaupunkeihin.

 

Vilho Tahvanainen on Suomen suurin maratoonari. Todellinen suomalainen suurmies. Kaikki muut teot kalpenevat hänen tekonsa rinnalla.

 

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9529969139

 

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9529189842

 

Vesa I Laurio

 

Talvisodasta ja välirauhan ajasta

Seuraava keskustelu on käyty syksyllä 2008 eräällä keskustelufoorumilla, ja otan sen mukaan tänne, koska kaikella, mitä Suomessa keskustelufoorumeilla kirjoitan, on taipumus hävitä taivaan tuuliin. Tässä keskustelussa käsitellään Suomen talvisotaa ja sen jälkeistä välirauhan aikaa sekä aiheeseen liittyviä kirjoja Erkki Hautamäki: ”Suomi myrskyn silmässä”, osa I, ja Vilho Tahvanainen: ”Erikoistehtävä”.

 

Keskustelu käsitteli alun perin toista aihetta. Ketjun aloittaja kyseli, löytyykö ko. foorumille kirjoittavien joukosta ammattihistorioitsijoita, ja totesi siinä yhteydessä: ”Minulla on kirjahyllyssä 500 – 600 dokumenttikirjaa talvi- ja jatkosodasta, sekä kovalevyllä että romppuina kaikki luovutetun alueen 20000 ja 100000 topografikartat. Koetapa olla huolellinen vastinetta laatiessasi.” En halunnut päästää tällaista tietäjää käsistäni, ja tiedustelin, vaikka asiani poikkesikin varsinaisesta aiheesta, häneltä dokumenttia, jonka sisällön tahdoin saada täsmällisesti tietooni. Keskustelu sujui seuraavasti:

 

Vesa I Laurio: Poikkean aiheesta, ja pyydän poikkeamistani anteeksi. Kuitenkin kun ilmoitatte, että Teillä on talvi- ja jatkosotaa koskevia kirjoja satamäärin, niin en malta olla tiedustelematta: Onko Teillä Churchillin (Englannin ja Ranskan puolesta) ja Stalinin Moskovassa 15.10.1939 solmiman salaisen, toisen maailmansodan aloittamista koskevan sopimuksen tekstiä, ja jos on, voisitteko julkaista sen vaikka täällä?

 

Sopimuksesta kertoo Ribbentropin kirje Mannerheimille 7.3.1940; Saksa oli 9.2.1940 saanut haltuunsa ko. salaista sopimusta koskevat tiedot, ei kuitenkaan itse sopimustekstiä. Saksan ja Puolan selkkaushan oli – ainakin Saksan mielestä – vain paikallinen selkkaus, ja varsinainen maailmansota oli noiden Saksaa vastaan hyökänneiden maiden yhteinen projekti.

 

Alusta lähtien Englanti, Ranska ja Neuvostoliitto (ja myöhemmin tuli mukaan myös USA oltuaan aluksi “kulisseissa”) toimivat yhdessä tavoitteenaan Saksan totaalinen tuhoaminen; toinen maailmansota oli siis näiden maiden yhteinen projekti.

 

Saksa suunniteltiin tuhottavaksi yhteisin ponnistuksin hyökkäämällä Suomen ja Skandinavian kautta (pohjoinen rintama; tähän liittyi talvisota alkuprovokaatioineen), Ranskan, Hollannin ja Belgian suunnalta (läntinen rintama) ja yhtaikaa edellisen kanssa Puolan ja Tšekkoslovakian kautta (itäinen rintama) sekä vielä Balkanin kautta (eteläinen rintama).

 

Kun Hitler 9.2.1940 sai vihiä tästä salaisesta sopimuksesta (hän sai haltuunsa valmiussuosituksen sen täytäntöönpanosta; suosituksen oli esittänyt Stalin Churchillille, ja Churchill allekirjoitti sen 8.2.1940) ja Stalinin petoksesta (petti Molotov-Ribbentropin hyökkäämättömyyssopimuksen), hän ensin vaati Stalinia lopettamaan talvisodan Suomea vastaan (etteivät noiden kolmen maan joukot valloittaisi yhdessä Suomea ja Skandinaviaa ja hyökkäisi sieltä Saksaan), mutta kun Stalin jatkoi jo lähes voittamaansa sotaa, Hitler 3.3.1940 PAKOTTI Stalinin solmimaan rauhan Suomen kanssa ja lopettamaan talvisodan, muuten Saksa olisi välittömästi liittynyt Suomen puolelle taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan.

 

Koska Neuvostoliitto ei ollut valmis sotaan Saksaa vastaan, Stalinin oli taivuttava ja lopetettava talvisota. Suomi pelastui. Vielä huhtikuussa 1940 Stalin kolme eri kertaa (!) pyysi Hitleriltä “valtuutusta” miehittää Suomi, mutta joka kerta Hitler vastasi kieltävästi. Hitler siis pelasti Suomen ainakin neljä kertaa.

 

Neuvostoliiton suuri into vallata Suomi liittyi pohjoisen rintaman muodostamiseen Saksaa vastaan yhdessä Englannin ja Ranskan kanssa. Nämä hyökkäisivät Norjaan ja Ruotsiin (joukot yritettiin saada Skandinaviaan jopa hämäämällä, että ne olisivat “apujoukkoja” Suomelle!), ja Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen. Kun Suomi ja Skandinavia olisi vallattu, sieltä käsin suoritettaisiin päähyökkäys Saksaa vastaan yhdessä 15.6.1940.

 

Ketjun aloittaja: Se teksti löytyy varmaan sinun Tahvanais-kirjastasi… vai eikö löydykään? Kertoisit toki ensin että missä se teksti on julkaistu, niin katsotaan hyllyyn. On siellä toki ne Tahvanaisen fiktiiviset kirjatkin, ne kaikki 2.

 

http://www.promerit.net/kirjaluettelo.htm

 

Vesa I Laurio: Minulla on 2 kirjaa. Olen tilannut 2 kirjaa (AdLibriksestä):

 

Erkki Hautamäki: Suomi myrskyn silmässä, osa I, ja

 

Vilho Tahvanainen: Erikoistehtävä.

 

Hautamäen kirjan olen selannut läpi ja suurimmaksi osaksi myös jo huolellisesti lukenutkin, eikä hänen kirjassaan – joka osittain perustuu Tahvanaisen kirjaan – ole ko. sopimuksen tekstiä. Sivuilla 130-135 on ainoastaan tuon mainitsemani valmiussuosituksen teksti helmikuulta 1940 (+ kartta hyökkäyksestä ja kartan selostusteksti).

 

Hautamäellä ei ole tietoa, mistä varsinainen sopimus, jonka valmiussuositus mainitsee, löytyisi. Hän epäilee, että se on jossakin vielä suljetussa arkistossa. Mutta koska epävarmuutta on, ajattelin kysäistä Teiltäkin. Joskushan jokin tärkeä teksti putkahtaa yllättävästä paikasta, ja ajattelin, onko kirjoissanne asiasta jotakin.

 

Tahvanaisen kirjaa en ole ehtinyt vielä lukea, mutta koska Hautamäellä ei ole sopimustekstiä, ei sitä varmaankaan ole Tahvanaisen kirjassakaan (joka on, kuten sanottu, Hautamäen kirjan pohjana).

 

Sopimustekstiä ei liene Mannerheimin salaperäisesti kadonneessa S-32 -kansiossakaan (jäljellä ovat vain Tahvanaisen kopiot), koska Saksa informoi häntä vain tuon valmiussopimuksen osalta (joka kylläkin paljastaa, mitä oli 15.10.1939 sovittu, mutta ei varsinaista tekstiä). Mannerheimilläkään ei tiettävästi ollut 15.10.1939 solmitun salaisen sopimuksen tekstiä. Onkohan sitä kenelläkään Suomessa?

 

Tuo sopimushan pakottaa kirjoittamaan toisen maailmansodan historian lähes kokonaan uudelleen.

 

Mutta jos ei Teilläkään ole sen enempää tietoa kuin minulla, niin jääköön asia tähän. Ehkä tulevaisuudessa sopimusteksti löytyy jostakin nyt vielä suljetusta arkistosta. Tekstiä ei siis tiettävästi ole julkaistu vielä missään – kai (siksi kyselin, josko kuitenkin jossakin olisi).

 

Mielenkiintoinen asia joka tapauksessa. Moni asia kääntyy päälaelleen.

 

Kiitos kuitenkin vastauksesta!

 

Ketjun aloittaja: Tässä vielä hieman jatkoa Lauriolle.

 

“Hautamäellä ei ole tietoa, mistä varsinainen sopimus, jonka valmiussuositus mainitsee, löytyisi. Hän epäilee, että se on jossakin vielä suljetussa arkistossa.”

 

Hautamäestä tai Tahvanaisesta välittämättä kerron, että etkö tiedä kuinka Englannissa hiljakkoin taaskin jatkettiin 1939 tapahtumia sisältävien arkistojen salassapitoaikaa useilla kymmenillä vuosilla eteenpäin. Niitä EI avata meidän eikä muidenkaan elinaikana.

 

Englannilla lienee oikeastikin ns. luuranko kassakaapissaan juuri koskien 2. maailmansotaan johtaneissa tapahtumissa.

 

Tahvanainen julkaisi 2 kirjaa (tässä on 2. painokset vuosilukuineen):

 

Tahvanainen Vilho: Miksi Suomi ei käyttänyt etsikkoaikaansa? – Oikaisu maamme itsenäishistoriaan, Gummerus, 1973, 293 s 2. p

 

Tahvanainen Vilho: Erikoistehtävä – Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932-1945, Akateeminen kustannusliike, 1971, 332 s., painos: 2.

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Selitäpäs Laurio! Miksi Churchill olisi 15.10.1939 solminut jonkin sopimuksen sodan aloittamisesta kun Saksa oli aloittanut sodan jo puolitoista kuukautta aiemmin, ja NL oli siihen jo liittynytkin? Churchill nimitettiin Ison-Britannian pääministeriksi 10.5.1940. Mikäs hän oli sopimaan suurvaltasopimuksia ennen tuota?

 

Vesa I Laurio: Hitler houkuteltiin ansaan. Yritin koota Hautamäen kirjasta ”Suomi myrskyn silmässä” seuraavan koosteen:

 

Kun ensimmäisen maailmansodan päättäneen Versaillesin rauhan yhteydessä muokattiin uutta Eurooppaa, sekä Saksa että Neuvostoliitto kärsivät kansallisia vääryyksiä. Hitlerin noustua valtaan v. 1933 molempien maiden ulkopolitiikkaa leimasi pyrkimys korjata nämä vääryydet. Vielä v. 1921 Puolan diktaattori Pilsudski oli riistänyt heikolta Neuvostoliitolta läntisen Ukrainan ja läntisen Valko-Venäjän alueita. Kun Pilsudski v. 1935 kuoli, Stalin otti heti yhteyttä Hitleriin ja ehdotti neuvotteluja maiden välisistä suhteista ja paremmasta yhteistoiminnasta englantilais-ranskalaista maailmanvaltaa vastaan, joka yhä ahdisti Saksaa sopimuspykälillä ja pyrki estämään Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyön (joka – jopa sotilaallisena – oli pitkään ollut salaista ja laajaa).

 

Stalinin asianhoitaja, joka otti Hitleriin yhteyttä, pyysi, että kaikki neuvotteluasiat pidettäisiin täysin salaisina. Neuvotteluissa käsiteltäisiin SAKSAN VAPAUTTAMISTA VERSAILLESIN SOPIMUKSEN PAKKOPYKÄLISTÄ, jota Neuvostoliitto tukisi, jos muissa asioissa päästäisiin yhteisymmärrykseen. Näitä muita asioita olisivat Saksan ja Puolan välinen hyökkäämättömyyssopimus vuodelta 1934, Neuvostoliiton ja Puolan välinen raja, Neuvostoliiton edut eri puolilla Eurooppaa sekä maiden välinen yhteistyö.

 

Hitler suhtautui asiaan aluksi epäilevästi, koska ranskalaiset ja englantilaiset neuvottelivat muiden maiden ohessa myös Stalinin kanssa poliittis-sotilaallisen rintaman luomiseksi Saksan ympärille. Mutta lupaus tuesta Versaillesin pakkopykälistä pääsemiseksi sai Hitlerin myöntymään neuvotteluihin.

 

Neuvotteluita käytiin kolmeen otteeseen: marraskuun lopulla 1935 junan yksityisvaunussa Novgorodin lähellä, joulukuussa 1935 Prahassa ja tammi-helmikuussa 1936 Moskovassa. Saksan valtuuskuntaan kuului myös se Hitlerin asiamies ja kielimies-tulkki, joka – karattuaan Italiasta aiemmin kesällä – heinäkuussa 1944 Vammalassa kertoi Mannerheimin pyynnöstä Vilho Tahvanaiselle, Mannerheimin asiamiehelle, yli sata sivua tekstiä sotaan liittyvistä asioista ja elämästään muistiin merkittäväksi.

 

Helmikuun lopulla 1936 syntynyt laaja sopimusasiakirja allekirjoitettiin Berliinissä. Sopimuksessa sovittiin mm. seuraavasta: PUOLA JAETAAN, niin että sen itäinen osa kuuluu Neuvostoliittoon. Saksalle jää muu osa Puolaa ja Memelin alue. Vuonna 1934 solmittu Puolan ja Saksan välinen hyökkäämättömyyssopimus katsotaan rauenneeksi. Tšekkoslovakia kuuluu Saksan etupiiriin. Saksa tukee Neuvostoliiton vaatimusta saada muodostaa sotilastukikohtia Baltian alueelle Itämerelle pääsyä varten.

 

Stalinin ehdotuksesta sovittiin, että Skandinavia, johon laskettiin myös Suomi ja Itä-Karjala, jätetään ”valkeaksi vyöhykkeeksi”.

 

Edelleen sovittiin, että Versaillesin rauhansopimus on Saksaa kohtaan mielivaltainen ja mahdoton täyttää ja siten mitätöitävissä. Neuvostoliitto tukee Saksaa, kun se ryhtyy purkamaan tämän rauhansopimuksen velvoitteita. Neuvostoliitto hyväksyy Saksassa yleisen asevelvollisuuden ja puolustusvoimien muodostamisen. Neuvostoliitto tukee Saksaa, kun se ryhtyy liittämään menettämiään saksalaisalueita takaisin emämaan yhteyteen. Neuvostoliitto lupaa, ettei sen ja Tšekkoslovakian välinen hyökkäämättömyys- ja avunantosopimus ole esteenä Saksan toimille sen ryhtyessä ottamaan haltuunsa Tšekkoslovakian saksalaisalueita.

 

Näin Saksa sai hallitsevan aseman Euroopassa. Ranska ja Englanti päättivätkin – Saksan pelossa – aloittaa sodan Saksaa vastaan. Tämä päätös antoi Stalinille ”aseen”, jota vipuvartena käyttäen hän kykenisi levittämään kommunisminsa Eurooppaan.

 

Ensimmäiseksi Hitler purki Reininmaan demilitarisoinnin. Ranska ja Belgia vaativat sen vuoksi jopa sotatoimenpiteitä Saksaa vastaan. Hitler ehdotti näille maille rauhankomission muodostamista, mutta ne kieltäytyivät. Englannissakin Churchillin johtamat konservatiivit hyökkäsivät voimakkaasti hallituksen pehmeää ulkopolitiikkaa vastaan. Saksaa ja Hitleriä vastaan vaadittiin voimatoimia.

 

Hitlerin alkuperäinen pyrkimys oli vain saada takaisin Versaillesin rauhassa menetetyt alueet, mikäli mahdollista, neuvotteluteitse.

 

Itävallan Saksa liitti yhteyteensä rauhanomaisesti maaliskuussa 1938. Versaillesin sopimuksessa tällainen liittäminen oli kielletty. Kansanäänestys kuitenkin tuotti Hitlerille murskavoiton. Churchill tuli entistä vakuuttuneemmaksi, että Hitler ja Saksa on pysäytettävä. Hän ymmärsi, että SAKSA VOIDAAN PYSÄYTTÄÄ VAIN SAAMALLA STALIN ENGLANNIN JA RANSKAN RINNALLE SAKSAN VASTAISEEN RINTAMAAN. CHURCHILL EHDOTTAA 1936 ENGLANNIN, RANSKAN JA NEUVOSTOLIITON VÄLILLE SOTALIITTOA SAKSAN NUJERTAMISEKSI. Stalinilla on kuitenkin sopimus Saksan kanssa vuodelta 1936. Hän ehdottaakin kansainvälistä konferenssia asiasta. Englanti ja Ranska kuitenkin ilmoittivat, etteivät he hyväksy kansanäänestysmenettelyä saksalaisenemmistöisillä alueilla, koska tällöin Saksa saisi purettua Versaillesin määräykset laillisesti.

 

Tšekkoslovakian alaisuuteen joutuneet sudeettisaksalaiset kärsivät ankaraa sortoa ja terroria. Saksa aloitti v. 1938 neuvottelut siedettävän autonomian saamiseksi näille saksalaisille. Syksyllä 1938 nämä vaativat voimakkaasti alueidensa liittämistä Saksaan. Churchillin ja ranskalaisten väliintulon vuoksi neuvotteluissa ei päästy tulokseen, ja Hitler uhkasi sotilaallisilla toimilla.

 

Rauhanomaisiin ratkaisuihin pyrkivä Englannin pääministeri Chamberlain ja hänen ulkoministerinsä Halifax tekevät ranskalaisten kollegoidensa kanssa (Daladier, Bonnet) syyskuussa yhteisen esityksen Tšekkoslovakian johdolle sudeettikysymyksen rauhanomaisesta ratkaisusta. Ennen vastahakoinen presidentti Benesh on nyt 21.9.1938 valmis hyväksymään tämän välitysesityksen, jonka myös Hitler oli tunnustanut.

 

MUTTA: Kaksi päivää myöhemmin, 23.9.1938, Tšekkoslovakiassa julistetaan yleinen liikekannallepano! TAUSTALLA OLI TOIMINUT KAIKKEA SOVITTELUPOLITIIKKAA VASTUSTAVA CHURCHILL, JOKA TOIMI OPPOSITIOSTA KÄSIN. CHURCHILL OLI OTTANUT ELÄMÄNTEHTÄVÄKSEEN HITLERIN JA SAKSAN TUHOAMISEN. Jos Benesh nyt suostuisi mainittuun välitysesitykseen, hänen päämääränsä joutuisi vaaraan. Churchill matkusti 20.9.1938 Pariisiin vaatimaan sikäläistä oppositiota (Mandel, Reynaud) ryhtymään painostamaan Beneshiä olemaan hyväksymättä välitysehdotusta.

 

Mandel ilmoittikin Beneshille, että jos Saksa hyökkää, Ranska, Englanti ja NEUVOSTOLIITTO tulevat apuun Tšekkoslovakian rinnalle! Lopulta Benesh taipui Mandelin suostutteluun ja aloitti yleisen liikekannallepanon. Ranska suoritti osamobilisaation, Mussolini mobilisoi laivastonsa ja osan maavoimiaan, samoin Puola, Belgia ja Unkari nostivat valmiuttaan. Eurooppa oli aseissa, ja Benesh oli riemuissaan.

 

Neuvostoliitto kuitenkin oli hiljaa. Syynä oli Neuvostoliiton ja Saksan välinen sopimus vuodelta 1936.

 

Hitler katsoi Beneshin menettelyn provokaatioksi, ja hän esitti uudet vaatimukset: Hitler uhkasi miehittää sudeettialueet 1.10.1938 alkaen, ja kansanäänestyksiä järjestettäisiin laajemmalla alueella kuin aiemmin oli sovittu. Chamberlain hyväksyy Hitlerin esityksen ja lähtee hakemaan hallituksensa ja Ranskan suostumusta. Benesh hylkää Hitlerin muistion. Churchillin toimet olivat vaikuttaneet. Englannin ja Ranskan hallitukset eivät hyväksyneet Hitlerin ehdotusta annettavaksi Beneshille.

 

Kun Ranska ja Englanti päätyvät sitten jatkamaan neuvotteluita Hitlerin kanssa, Churchill esittää voimakkaan protestin Chamberlainin myöntyväisyyttä ja neuvotteluita kohtaan. SAMALLA CHURCHILL TUO JULKI UNELMANSA: ON SAATAVA MAHDOLLISIMMAN NOPEASTI AIKAAN SOTALIITTO ENGLANNIN, RANSKAN JA NEUVOSTOLIITON KESKEN.

 

Ranska ja Englanti ottavat yhteyttä (Horace Wilsonin välityksellä) Hitleriin ja pyrkivät saamaan Hitlerin luopumaan vaatimuksistaan. MUUSSA TAPAUKSESSA MOLEMMAT MAAT TÄYTTÄVÄT LIITTOVELVOLLISUUTENSA TŠEKKOSLOVAKIAA KOHTAAN. ENGLANTI JA RANSKA OVAT SIIS VALMIIT SOTAAN SAKSAA VASTAAN!

 

Hitler saa tietää, etteivät tšekit (ulkoministeri Kroftan lausunto) suostu enää sovitteluihin. Hän ottaa kuitenkin vastaan tšekkien valtuuskunnan, ja antaa aikaa 28.9.1938 asti hyväksyä tai hylätä hänen ehdotuksensa. Chamberlain ilmoittaa antavansa takuut sopimuksen läpimenosta Prahassa sillä ehdolla, ettei Saksa tartu aseisiin. Hitler panee pöytään ehdot: joko hänen ehdotuksensa hyväksytään Prahassa ja valtuuskunta saapuu Berliiniin seuraavana päivänä tai hänen ehdotustaan ei hyväksytä, jolloin Saksa aloittaa sotatoimet. Wilson ilmoittaa Hitlerille, että siinä tapauksessa Englanti ja Ranska tulevat Tšekkoslovakien rinnalle Saksaa vastaan. Hitler ilmoittaa ottaneensa tämänkin huomioon – hänellähän on salainen hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa. Prahassa Benesh puolestaan ilmoittaa taipumattomuutensa luottaessaan Ranskan ja Englannin apuun. SUURSOTA ON HYVIN LÄHELLÄ.

 

27.9.1938 Chamberlain kuitenkin ilmoittaa radiossa, ettei Englanti ryhdy taistelemaan Tšekkoslovakian rinnalla. Tästä huolimatta Benesh luotti Mandelin välittämään Churchillin ja Reynaudin kiihotusviestiin. Englannissa levisi kiihkeä Churchillin lietsoma kapinamieli pääministeriä ja ulkoministeriä kohtaan. Hitler lähetti Chamberlainille kiitokset rauhan pelastamisesta Euroopassa. 27.9. – 28.9.1938 viimein Mussolini ryhtyy välittäjäksi Hitlerin suuntaan, ja Hitler suostuukin siirtämään mobilisaatiotaan ja ryhtymään neuvotteluihin. Hän kutsuu Chamberlainin ja Daladierin Münchenissä 29.9. – 30.9.1938 pidettävään neuvotteluun.

 

Tšekkoslovakian Benesh ei ollut tietoinen, että Stalin oli yksipuolisesti luopunut maiden välisestä avunantosopimuksesta ja antanut Hitlerille vapaat kädet Tšekkoslovakian suhteen. Nyt Stalinin oli ”kasvonsa säilyttääkseen” taktisista syistä varoitettava Saksaa ryhtymästä aseelliseen toimintaan Tšekkoslovakiaa vastaan. Tällaista Hitler ei kuitenkaan hyväksy. Hän ilmoittaa, että Saksa puolestaan on valmis luopumaan vuoden 1936 sopimuksesta ja samalla koko Puolan kysymyksestä (maathan olivat sopineet Puolan jaosta). Saksa myös asettuisi Puolan puolelle, jos Neuvostoliitto alkaisi muutella rajoja.

 

Stalin ei kuitenkaan missään nimessä tahtonut luopua Puola-suunnitelmastaan. Stalin vastasikin nyt englantilaisille ja ranskalaisille siten, että hän vaati hoitamaan asiat niin, ettei Tšekkoslovakia asetu vastustamaan Hitlerin vaatimuksia. Näin myöskin tapahtui Münchenin kokouksessa (läsnä Saksa, Italia, Ranska, Englanti, mutta ei Tšekkoslovakiaa itseään!). Tulos: Puola miehitti heti Teschenin alueen Tšekkoslovakialta, sitten Unkari vei omansa (Rutenia) ja Saksa miehitti sudeettialueet. Sekavien vaiheiden jälkeen Saksa marssii 15.3.1939 myös Böömiin ja Määriin, joista muodostetaan protektoraatti.

 

Ranska ilmoittaa, ettei se hyväksy Hitlerin toimia Tšekkoslovakian asiassa (siis Böömin ja Määrin suhteen). Pääministeri Bonnet ottaa myös yhteyttä Neuvostoliittoon ja ilmoittaa, että nyt olisi sopiva hetki yhteisen rintaman muodostamiselle Hitleriä vastaan. Lännessä propagoidaan kovasti Hitleriä vastaan.

 

Churchill työskenteli uupumatta vuosien 1937 ja 1938 vaihteesta lähtien sotaliiton luomiseksi Saksan ympärille ja lopulta Saksan tuhoamiseksi. Tässä häntä tuli USA:n presidentti Roosevelt. Kirjassaan Erkki Hautamäki kirjoittaa näistä miehistä (s. 66): ”Näiden molempien II maailmansodan vaikuttajahahmojen osalta on edelleen lopullisesti selvittämättä, millaisin menetelmin ja valtuuksin he veivät johtamansa kansakunnat ihmiskunnan tuhoisimman sodan syövereihin.”

 

Kirjansa sivulla 68 Hautamäki esittää sitaatteja Churchilliltä. Vuonna 1919 tämä toteaa: ”Mikäli Saksa seuraavien 50 vuoden kuluessa jälleen pystyy käymään maailmankauppaa, olemme käyneet tämän sodan (1914 – 1918) turhaan.” Vuonna 1934: ”Jos Saksasta tulee liian vahva, se on jälleen murskattava, ja tällä kertaa lopullisesti” (Churchill Heinrich Brüningille). Vuonna 1936: ”Kolme pääteesiäni ovat: Meidän on ryhdyttävä vastarintaan jokaista potentiaalista maailmanvalloittajaa ja hyökkääjää vastaan. Toiseksi: Saksa nykyisen natsihallintonsa myötä on juuri tällainen….”. Vuonna 1938: ”RANSKALAIS-BRITTILÄIS-NEUVOSTOLIITTOLAINEN SOTALIITTO ON AINUT TOIVOMME ESTÄÄ NATSISMIN ETENEMINEN.”

 

Puolan kanssa Saksa aloitti neuvottelut jo 1936. Hitler esitti ehdotuksia rajamuutoksiksi. MUTTA TÄLLÖIN RANSKA JA ENGLANTI HERÄSIVÄT JA PUOLAA KIELLETTIIN RYHTYMÄSTÄ NEUVOTTELUIHIN HITLERIN KANSSA. Puola kieltäytyikin neuvotteluista. Vuosien 1936 ja 1937 kuluessa Hitler huomasi, ettei saksalaisalueiden rauhanomainen liittäminen takaisin Saksan yhteyteen ole mahdollista.

 

Heti edellä mainitun Münchenin kokouksen jälkeen Stalin tekee Puolan kysymyksessä aloitteen. Neuvostoliiton ja Saksan neuvottelut alkavat 1.10.1938 Moskovassa. Stalin katsoo, että nyt on sopiva ajankohta ryhtyä neuvottelemaan vuonna 1936 tehdyn sopimuksen mukaan.

 

2.10.1938 TEHDÄÄN STALININ ESITYKSESTÄ TOIMEENPANOSUUNNITELMA MM. PUOLAN JAKAMISEKSI VUODEN 1936 SOPIMUKSEN POHJALTA. Kummatkin maat esittäisivät omat ehtonsa Puolalle 20.10.1938 mennessä toisistaan riippumatta. Saksa ottikin Puolaan yhteyttä, mutta Neuvostoliitto ei ollut tehnyt sitä vielä lokakuun loppuun mennessäkään. Ribbentrop kysyy syytä Moskovasta, ja saa kysymykseensä vältteleviä vastauksia. Joka tapauksessa Neuvostoliiton viivyttelystä johtuen Puolan hallituksella oli uhkanaan yksinomaan Saksan esittämät ehdotukset (Puola ei tiennyt NL:n mukanaolosta). Puolan ulkoministeri Beck otti heti yhteyttä Ranskaan ja Englantiin saadakseen tukea Saksaa vastaan. MOLEMMAT MAAT KEHOTTIVAT PUOLAA TORJUMAAN KAIKKI SAKSAN NEUVOTTELUVAATIMUKSET. Puola kieltäytyykin neuvotteluista.

 

Viikko siitä, kun Puola oli antanut kielteisen vastauksen, Moskovaan ilmestyivät Englannin ja Ranskan valtuuskunnat. Hitler saa tietää tästä ja huomaa, että Englanti ja Ranska pyrkivät lyömään kiilaa Saksan ja Neuvostoliiton suhteisiin. Merkillistä oli, ettei Neuvostoliitto marraskuun loppuun mennessäkään ollut ryhtynyt toimiin Puolan suhteen. Stalin kuitenkin ahdisteli asiamiestensä kautta mm. Suomea, Baltian maita ja Turkkia. Hitler jättikin Puolan kysymyksen lepäämään.

 

Tammikuussa 1939 Stalin haluaa keskustella Moskovassa Saksan kanssa, koska huhutaan, että Saksa olisi aikeissa hyökätä Neuvostoliittoon. Hitler raivostuu ja ilmoittaa, että tulkoon Stalin itse Berliiniin keskustelemaan keksimistään hyökkäysaikeista. Hitler puhuu suoraan NL:n ”verukkeista” ja ”valheista” niin Ukrainan kuin Puolan kohdalla.

 

Stalinin neuvottelijat tulevatkin Berliiniin. Neuvostoliitto halusi selkeän hyökkäämättömyyssopimuksen maiden välille. Neuvostoliitto myös esitti Suomen ja Baltian maiden siirtämistä sen vaikutuspiiriin. Hitler ei ryhtynyt keskustelemaan tästä, koska Neuvostoliittokaan ei omalta osaltaan ollut ryhtynyt neuvotteluihin Puolan kanssa. Saksa haluaa pitäytyä vuoden 1936 sopimuksen puitteissa ja ottaa pian itselleen Memelin alueen ja varaa ”vapaat kädet” myös Böömin ja Määrin suhteen. Jälkimmäinen myös siksi, että Neuvostoliitto oli keskittänyt joukkoja Puolan ja Tšekkoslovakian vastaisille rajoille kertomatta tarkoitusta. Neuvostoliitto ilmoittaa, että englantilaiset ja ranskalaiset valtuuskunnat olivat käyneet Moskovassa pyytämässä Neuvostoliiton suojelusta Tšekkoslovakialle ja Puolalle. ENGLANTI JA RANSKA OLIVAT PÄÄTTÄNEET TUKEA NÄITÄ MAITA, JOS NE JOUTUVAT SAKSAN HYÖKKÄYKSEN KOHTEIKSI. Lisäksi valtuuskunnat olivat pyytäneet saada tuoda joukkojaan Memelin ja Puolan alueille ja ottaa samalla Itämeren alue ”suojelukseensa”. Syynä siis neuvostojoukkojen keskittämiselle Puolan ja Tšekkoslovakian rajoille olisi englantilais-ranskalaisten maihinnousujoukkojen torjuminen, mikäli ne aikovat toteuttaa Itämeren suunnitelmansa.

 

Hitler ei kuitenkaan anna periksi. Päädytään pysymään vuoden 1936 sopimuksen puitteissa ja PUOLAN ASIA RATKAISTAISIIN YHTEISTUUMIN SAMANAIKAISESTI.

 

On huomattava, että Puola oli Versaillesin rauhanteon yhteydessä ajanut voimakkaasti etujaan ja saanut ympärysvaltojen hyväksymänä laajoja saksalaisalueita itselleen (n. 3,5 miljoonaa saksalaista). Saksa oli menettänyt ”Puolan käytävän”, Danzigin alueen ja Posenin. Ylä-Sleesian alueita liitettiin Puolaan.

 

Vuoden 1936 sopimuksen nojalla Saksa otti 23.3.1939 haltuunsa Memelin. Sitten Saksa esittää neuvottelutarjouksen Puolalle aluekysymysten selvittämiseksi. Puolan ulkoministeri pyytää jälleen suojaa Englannilta ja Ranskalta, ja NÄMÄ JULISTAVATKIN YKSIPUOLISEN TAKUUN PUOLAN RAJOJEN KOSKEMATTOMUUDESTA 31.3.1939. Päätös oli varsinaisesti tehty jo 26.3. Englannin alahuoneessa, ja se tiesi samalla lähtölaskentaa Chamberlainille. Churchill oli pääsemässä päämääräänsä luoda laaja sotarintama Saksaa vastaan.

 

Puola yltyy röyhkeäksi. Onhan sillä nyt takuut. Kaikki Saksan neuvotteluesitykset torjutaan. Ribbentrop kysyy Puolan ulkoministeriltä Beckiltä, onko Neuvostoliitto ottanut yhteyttä raja-asioissa. Beck ohjaa Ribbentropin ulos ovesta ja käskee mennä kysymään Stalinilta. Ribbentrop lentääkin seuraavana päivänä (3.4.1939) Moskovaan keskustelemaan Puolan kysymyksestä Stalinin kanssa. Samana päivänä Puola julistaa Beckin aloitteesta osittaisen liikekannallepanon!

 

Ribbentrop neuvottelee Moskovassa 3.4. – 4.4.1939. Sovittiin, että NEUVOSTOLIITTO JA SAKSA HYÖKKÄÄVÄT PUOLAAN SAMANAIKAISESTI JA JAKAVAT SEN VUODEN 1936 SOPIMUKSEN MUKAISESTI. Stalin esittää hyökkäysajankohdaksi touko-kesäkuun vaihdetta 1939. Hyökkäysvalmistelut aloitetaan heti.

 

Puolan asian suhteen Neuvostoliiton käytöksessä esiintyi jatkuvasti merkillisyyksiä, ja ne saivat saksalaiset epävarmoiksi Stalinista. Koko asia muuttui vähemmän merkittäväksi. Alun perin Saksan tarkoituksena ei ollut lainkaan koskea Puolan alueeseen muuta kuin vaihtokauppana Danzigin kysymyksessä. Pilsudskin kuoleman (1935) jälkeen Puolan ja Saksan suhteet viilenivät Saksan esitettyä neuvotteluita. Englanti ja Ranska olivat painostamassa, ja v. 1936 ilmapiiri oli niin kylmä, että Saksa suostui STALININ EHDOTUKSEEN PUOLAN JAKAMISESTA, jos Neuvostoliitto jatkossakin tukee Saksan pyrkimyksiä saada takaisin Versaillesin rauhassa menettämänsä alueet.

 

Jo viikon päästä Englanti ja Ranska tiesivät tuon Moskovan neuvottelun tuloksen! Heidän neuvottelijansa saapuivat 14.4.1939 Moskovaan. RANSKA ESITTI STALINILLE SOTILASLIITON MUODOSTAMISTA RANSKAN, ENGLANNIN JA NEUVOSTOLIITON KESKEN. Natsismin leviäminen Itä-Eurooppaan tulisi estää. RANSKA JA ENGLANTI TAKAISIVAT PUOLALLE TÄYDELLISEN SOTILAALLISEN AVUN SAKSAA VASTAAN. Sopimusmaat sitoutuisivat auttamaan toisiaan, jos jokin niistä joutuu sotaan Saksaa vastaan tai jos jokin niistä asettuu vastustamaan Saksan hyökkäystä Puolaa tai Romaniaa vastaan.

 

Stalin vastaa 16.4. omalla ehdotuksellaan. NEUVOSTOLIITTO OLISI VALMIS YHTEISTYÖHÖN, MIKÄLI PÄÄSTÄISIIN SOPUUN JOISTAKIN MYÖNNYTYKSISTÄ, esimerkiksi: sopimusmaiden antama takuu koskisi kaikkia Neuvostoliiton naapurimaita, siis myös Suomea ja Baltian maita. LISÄKSI: ENGLANNIN JA RANSKAN APUUN PUOLALLE TULI LIITTÄÄ EHTO, ETTÄ SE KOSKISI VAIN SAKSAN HYÖKKÄYSTÄ PUOLAAN (ei siis Neuvostoliiton hyökkäystä!).

 

Englanti ja Ranska pyysivät harkinta-aikaa, mistä Stalin ei pitänyt, koska HÄN OLI SOPINUT SAKSAN KANSSA SAMANAIKAISESTA HYÖKKÄYKSESTÄ PUOLAAN JO TOUKO-KESÄKUUN VAIHTEESSA.

 

Hitler sai jo muutaman päivän kuluttua asiamiehiltään tiedon englantilais-ranskalais-neuvostoliittolaisen kokouksen salaisesta asiakirjasta. Kävi selväksi, että Stalin pelasi omaa kaksinaamaista politiikkaansa. Hitler yritti vielä neuvotella Puolan kanssa, mutta Puola kieltäytyi. Sen sijaan Puolan järjestämät provokaatiot lisääntyivät (ampumavälikohtauksia, lentokoneiden ja autojen tulittamista jne.).

 

Maailmalla käytiin mediakampanjaa Saksaa vastaan. Puhuttiin ”Saksan uhasta”. Hitler tarjosi 28.4.1939 kaikille Euroopan pienille valtioille hyökkäämättömyyssopimusta ja yhteistyötä rauhan ylläpitämiseksi. Vain Tanska suostui Saksan esitykseen.

 

Huhtikuun lopussa Stalin sitten äkkiä ilmoittaa olevansa valmis sopimaan Hitlerin kanssa Puolan kysymyksen ratkaisemisesta. Neuvostoliitto ja Saksa neuvottelivat toukokuun alkupäivinä 1939 Berliinissä. NEUVOSTOLIITON EHDOTUS OLI SEURAAVA (Vilho Tahvanaiselle tarinansa kertoneen Hitlerin asiamiehen mukaan): PUOLAN JAKAMINEN HOIDETAAN ELO-SYYSKUUN VAIHTEESSA, VIIMEISTÄÄN 1. SYYSKUUTA ALOITETTAVALLA YHTÄAIKAISELLA HYÖKKÄYKSELLÄ. Puna-armeija voisi jatkaa hyökkäystään Baltian suunnassa. Neuvostoliitto ottaisi Suomen haltuun.

 

Hitler hyväksyi Stalinin ehdotuksen siten, että Puola jaetaan viimeistään 1.9.1939. Neuvostoliitto saa edetä Baltiaan tukikohtia varten. Sen sijaan Suomeen ja Skandinaviaan Neuvostoliitto ei saa edetä, koska syntyisi suurselkkauksen vaara. Suomi ja Skandinavia tuli pitää ”valkeana vyöhykkeenä” vuoden 1936 sopimuksen mukaisesti.

 

Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton väliset neuvottelut jatkuivat kesällä 1939. Englanti ja Ranska hyväksyvät Stalinin esityksen, ETTÄ ENGLANNIN JA RANSKAN PUOLALLE ANTAMA APU KOSKISI VAIN SAKSAN HYÖKKÄYSTÄ.

 

12.6.1939 Molotov lisää vaatimuksia: Apua tulisi antaa kaikille mainituille Euroopan maille, myös Suomelle ja Baltian maille, siinäkin tapauksessa, että ne itse asettuisivat sitä vastustamaan! Tämänkin Englanti ja Ranska lopulta hyväksyvät.

 

Kesäkuun lopulla 1939 Molotov esittää jälleen lisävaatimuksen: Saksan aggression, jota vastaan apua annettaisiin, ei tarvitsisi olla suoranainen sotilaallinen hyökkäys vaan siihen riittäisi myös epäsuora hyökkäys, jonka Molotov myöhemmin ilmoitti tarkoittavan sitä, että ko. maassa ulkopoliittinen suuntaus muuttuu Saksalle ystävällisemmäksi. Tähänkin Englanti ja Ranska suostuvat. Käytännössä kaikki Euroopan pienet valtiot joutuivat näin näiden kolmen maan mielivaltaan. SOPIMUS HYVÄKSYTÄÄN HEINÄKUUN PUOLIVÄLISSÄ 1939. Stalin käskee valmistella hyökkäyssuunnitelman Suomen valloittamiseksi.

 

Sotilaallisista yksityiskohdista aletaan neuvotella 11.8.1939 Moskovassa. Rooseveltin juutalainen neuvonantaja Felix Frankfurter käy heinä-elokuun vaihteessa Churchillin luona neuvottelemassa (asiakirjat julistettu jatkuvasti salaisiksi). Todennäköisesti Frankfurter toi tiedon USA:n mukaantulosta odotettavissa olevaan sotaan Saksaa vastaan.

 

Kesällä 1939 Churchill myös solmi Krimillä Stalinin kanssa salaisen kehyssopimuksen jo ennen 15.10.1939 solmittua sopimusta. Tieto Krimin neuvottelusta käy ilmi Saksan 9.2.1940 kaappaamista asiapapereista (15.10.1939 laaditun sotasopimusasiakirjan ja Stalinin 28.1.1940 Churchillille lähettämän sotasuunnitelman täytäntöönpanosuosituksesta).

 

23.8.1939 Neuvostoliitto ja Saksa solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen (Molotov-Ribbentrop-sopimuksen). Tämä sopimus vakuutti Hitlerin lopullisesti kahden rintaman sodan välttämisestä. Tähän olivat päätyneet myös Stalin ja länsivaltojen edustajat laskelmissaan. PUOLAAN SAKSA HYÖKKÄISI NYT VARMASTI SAADAKSEEN TAKAISIN MENETTÄMÄNSÄ ALUEET. Puolan sodan alkamisajankohdaksi Neuvostoliitto ja Puola olivat sopineet jo toukokuussa 1939: syyskuun ensimmäiseen päivään mennessä 1939 (Stalinin ehdotus, jonka Hitler hyväksyy).

 

Tilanne oli siis se, että Englannilla, Ranskalla ja Neuvostoliitolla oli valmiiksi neuvoteltu keskinäinen (allekirjoittamaton) sotatoimisopimus Saksan etenemisen estämiseksi ja lopulta Saksan lyömiseksi.

 

Hitlerillä ja Stalinilla oli voimassa oleva, v. 1936 solmittu ja toukokuussa 1939 tarkistettu salainen sopimus mm. Puolan jaosta sekä 23.8.1939 solmittu Molotov-Ribbentrop-sopimus. Em. tarkistuksessa oli vahvistettu Neuvostoliiton ja Saksan yhtaikainen hyökkäys Puolaan 1.9.1939 mennessä. Molotov-Ribbentrop-sopimus pyyhki pois Hitlerin mielestä painajaisen kahden rintaman sodasta, jos Englanti ja Ranska Puolalle antamiensa takuiden perusteella julistaisivat sodan Saksalle ja Neuvostoliitolle.

 

Hitler uskoi Puolan romahtavan pian kahdelta taholta tulevan hyökkäyksen tuloksena. Hänellä oli valmis ehdotus Puolalle aluevaihdoista. 6.10.1939 hän esitti rauhantarjoukset länsivalloille.

 

ANSA OLI SIIS VIRITETTY. ASTUISIKO HITLER SIIHEN?

 

Takuut saatuaan Puola oli jo keväällä 1939 ryhtynyt toimiin armeijansa liikekannallepanemiseksi. Ranska ja Englanti tulisivat apuun, mahdollisesti Neuvostoliittokin, puolalaiset ajattelivat. Puola ei tiennyt, etteivät läntiset vallat olleet nopeita toimittamaan aseellista apua. Englannissa arveltiin Puolan kestävän sodassa Saksaa vastaan korkeintaan 60 päivää.

 

Roosevelt oli yhteydessä Churchilliin ja tuli vakuuttuneeksi, että Yhdysvaltojen on tultava mukaan sotaan. Tämä tuuditti Churchillin turvallisuudentunteeseen, eikä hän suostunut mihinkään Hitlerin esittämistä lukuisista rauhantarjouksista. Samalla Roosevelt tuki kuitenkin Stalinia.

 

Münchenin sopimuksen jälkeiset tapahtumat johtivat siihen, etteivät Englanti ja Ranska katsoneet voivansa luottaa Hitleriin. Hitler oli pysäytettävä liittoutumalla Neuvostoliiton kanssa! Englanti ja Ranska eivät olleet tietoisia vuoden 1936 saksalais-neuvostoliittolaisesta sopimuksesta.

 

Stalin odotti Hitlerin hyökkäystä Puolaan, jolloin ansa laukeaisi ja Ranska ja Englanti julistaisivat Saksalle sodan. ”Kapitalistivaltiot” saisivat näännyttää toinen toisensa Stalinin odottaessa sopivaa tilaisuutta. Syntyisi suursota, jossa Stalin aluksi siirtäisi rajaa länttä kohti Puolassa.

 

Stalin päätti ryhtyä petturiksi ja tehdä yksin Saksasta rikollisen hyökkääjän. Tämän hän teki niin, ettei hyökännytkään, kuten oli sovittu, 1.9.1939 vaan vasta 17.9.1939. Näin Stalin saa Saksan maailmansodan aloittajaksi! Muistettakoon myös, että Neuvostoliiton ja länsivaltojen välisissä neuvotteluissa kesällä 1939 oli sovittu, että vain Saksan hyökkäys aiheuttaa näiden sodanjulistuksen, ei Neuvostoliiton hyökkäys.

 

Saksa hyökkää Puolaan täsmällisesti Neuvostoliiton kanssa sovittuna ajankohtana 1.9.1939 klo 04.45. Kaikkien hämmästykseksi Saksa lyö Puolan parissa viikossa. Rajan takana Neuvostoliitto ei ole valmis sotaan Saksan kanssa, joten, vaikka maiden välillä olikin hyökkäämättömyyssopimus, oli tähdellistä hakea apua länsivalloilta. Näin syntyy lopullisesti Churchillin ja Stalinin salaisesti junailema salainen sotasopimus 15.10.1939 länsivaltojen ja Neuvostoliiton välille. Siinä sovitaan yhteistoiminnasta Saksan lyömiseksi neljältä eri suunnalta tapahtuvilla iskuilla kesällä 1940. Tämä Stalinin petos paljastuu Hitlerille vasta 9.2.1940.

 

Hitler provosoitiin ja houkuteltiin hyökkäykseen Puolaa vastaan, mikä ”ansana” laukaisi länsivaltojen (myös USA:n) ja Neuvostoliiton salaiset vastatoimet. Hitlerillä ei ollut edes tarkoituksena lopettaa Puolan valtiollista olemassaoloa vaan ainoastaan neuvotteluratkaisun saaminen rajakysymykseen. Stalinilla oli kuitenkin tuolloin toinen suunnitelma.

 

Saksan hyökättyä 1.9.1939 saksalaiset huomaavat vasta parin päivän päästä, ettei Neuvostoliitto olekaan hyökännyt samanaikaisesti. Ansa on lauennut! Hitler saa raivokohtauksen. Ranska ja Englanti ovat odottaneet tätä hetkeä. Maat julistavat 3.9.1939 Saksalle sodan.

 

USA:ssa Roosevelt junailee nopeasti läpi lakimuutokset, jotta Neuvostoliitolle, Englannille ja Ranskalle voidaan toimittaa apua. USA käy ”julistamatonta” sotaa Saksaa vastaa alusta lähtien.

 

Samaan aikaan Ranskan, Englannin ja Neuvostoliiton välinen sotilaallinen yhteistyösuunnitelma Saksaa vastaan on valmistumassa lopullisesti Moskovassa. Se allekirjoitetaan 15.10.1939.

 

Vielä elokuun loppupäivinä 1939 Hitler oli hyväksynyt Puolalle esittämässään ns. 16 kohdan ehdotuksessaan itsenäisen Puolan valtion olemassaolon ja sen yhteyden Itämerelle myös tulevaisuudessa. Stalin ei kuitenkaan tunnustanut uutta, itsenäistä Puolaa, ja siksi myös Puolan ydinosa jää saksalaisten haltuun 28.9.1939 Moskovassa solmitussa rajasopimuksessa. Siitä Hitler muodosti toistaiseksi Kenraalikuvernementin.

 

6.10.1939 Hitler esittää Ranskalle ja Englannille rauhantarjouksen. Siihen nämä eivät suostu. Tällaiset Hitlerin rauhanesitykset olivat – jos länsivallat niihin suostuisivat – myrkkyä Stalinille, ja siksi hän 15.10.1939 kiirehtii vahvistamaan Moskovassa lopullisen sotasopimuksen Hitlerin tuhoamiseksi Englannin ja Ranskan kanssa. Rauha Euroopassa ja koko maailmassa romuttaisi hänen suuren unelmansa maailmanlaajuisesta ”proletariaatin diktatuurista”. Vain suuri, pitkäaikainen sota voisi viedä Neuvostoliiton lopulta maailman johtavaksi mahtitekijäksi (Stalinin puhe 19.8.1939).

 

Hautamäki kirjoittaa Churchillista kirjansa sivulla 128: ”Churchillin aikaisempien hyvin aktiivisten kontaktien perusteella (Churchill kuului Chamberlainin kabinettiin syyskuun 3. päivän jälkeen) Stalin oli nyt valmis allekirjoittamaan POLIITTISEN SOTASOPIMUKSEN LÄNSIVALTOJEN KANSSA. Tämä vaati kuitenkin hyvin voimakasta desinformaatiota sopimuksen salassapitämiseksi.”

 

Edelleen sivulla 193: ”Saksan aloittaessa lännen sotaretkensä kaatuu Chamberlainin hallitus Lontoossa. Hän joutuu eroamaan, ja tilalle astuu Sir Winston Churchill. Hänen vuosia kestänyt Chamberlainin ulkopolitiikan arvostelunsa ja leppymätön Hitlerin ja saksalaisuuden vihansa antoivat hänelle nyt asemansa puolesta mahdollisuuden toteuttaa ’omaa politiikkaansa’ – - Kuten ystävänsä Churchill, pyrkii Rooseveltkin omapäisesti kongressin päätäntävaltaa väistäen ja voimassa olevia lakeja rikkoen, sopimuksia tehden ja lupauksia ilman valtuuksia antaen salaa luomaan pohjaa USA:n mukaantulolle sotaan.’”

 

Ja sivuilla 271-272: ”Chamberlainilla on kuitenkin vastavoima Sir Winston Churchillissä, joka on parlamentin jäsen, myöhemmin I merilordi ja kabinetin jäsen. Hänen toimensa ja ankara kritiikkinsä pääministeriä ja kabinetin ’pehmeyttä’ kohtaan tähtäävät suoraviivaisesti sotaan Hitleriä ja Saksaa vastaan. Churchillilla on jo vuodelta 1934 selkeä käsitys brittiläisen imperiumin päätehtävästä, jonka hän lausuu julki Saksan entiselle liittokanslerille Heinrich Brüningille Lontoossa: ’Mikäli Saksasta tulee liian vahva, on meidän lyötävä se jälleen hajalle – ja tällä kertaa lopullisesti!’ Tässä kirjamme I osassa olemme voineet todeta Churchillin ajavan järkkymättömällä itsepäisyydellä Saksan tuhoamiseen tähtäävää sotapolitiikkaansa heti Hitlerin valtaannoususta lähtien. Hän tuo ilmi jo 1937 – 1939 useissa eri yhteyksissä tämän päämäärän saavuttamisen olevan mahdollista vain muodostamalla laaja liittolaisrintama, kuten I maailmansodassakin, Saksan saartamiseksi ja lyömiseksi. – - Churchillin EPÄVIRALLISET ja OMAEHTOISET kontaktit (hallituskontaktien ohella) molempien suurvaltajohtajien (Roosevelt, Stalin) kanssa johtavat sitovaan tulokseen vasta kesällä 1939 (Kansio S-32: Krimin neuvottelut Stalin/Churchill). – - Keväällä 1939 Churchill on saanut Rooseveltilta lopullisen varmuuden Yhdysvaltojen tulosta mukaan Saksan vastaiseen kamppailuun, mikäli Englannin ja Ranskan Puolalle antama ’blanco-takuu’ johtaa sotaan. Välittömästi (14.4.) alkavat myös liittoneuvottelut sotilaallisesta yhteistyöstä Stalinin kanssa. Ne johtavat yhteisymmärrykseen kesän 1939 kuluessa.”

 

Sivulla 310: ”15.10.1939: Churchill ja Stalin solmivat II maailmansodan salaisimman sotasopimuksen Moskovassa. Tämä HENKILÖKOHTAISTA LINJAUSTA JA PÄÄTÖSTÄ edellyttänyt sopimus ei vielä toistaiseksi ole tullut historian valokeilaan, paitsi Mannerheimin salaisen kansion S-32 asiakirjoissa. Ulottuiko Churchillin henkilökohtainen aloitteellisuus todella näin pitkälle, jää vielä avoimeksi. Asiakirjoissa oleva maininta kertoo, että sopimusta olisi edeltänyt Stalinin ja Churchillin salainen tapaaminen Krimillä. Mitä Churchill lupasi Stalinille – paitsi Suomen ja miehitysoikeuden?”

 

Churchill siis yksinkertaisesti toimi Chamberlainin selän takana epävirallisesti ja omin päin! Tämän ohella hän toimi myös virallisia väyliä pitkin. Ei ole olemassa selkeää tietoa siitä, että hän olisi toiminut Chamberlainin valtuutuksella.

 

Mannerheimin näkemys (Vilho Tahvanaisen pikakirjoitusmuistion mukaan) tammikuussa 1950; Hautamäen kirja s. 176: ”Marraskuun 12. päivän aamuvarhaisesta 1939 alkaen, kun sain miehitetystä Viron Narvasta venäläisystävieni lähettämän kirjepostin, jossa he ilmoittivat, että Stalinin ja Churchillin välillä oli 15. lokakuuta 1939 solmittu yhteistyösopimus Neuvostoliiton, Englannin ja Ranskan kesken Saksan nujertamiseksi mm. hyökkäämällä Skandinavian suunnasta, en voinut uskoa oikeastaan mihinkään, siksi järkyttävältä tuntui silloin saamani ilmoitus – - Luettuani myöhemmin kirjeen sisällön presidentti Kalliolle hän ei uskonut siihen. Hän sanoi, ettei voisi koskaan uskoa, että englantilaiset voisivat liittoutua yhteistyöhön kommunistisen Neuvostoliiton kanssa. Itse uskoin – ja en uskonut. Tuskin milloinkaan olen ollut suuremman epäuskon vallassa kuin juuri silloin aamupäivällä 12. marraskuuta 1939. Kun samana päivänä myöhemmin keskustelin presidentti Kallion kanssa, uskoin kuitenkin saamaani tietoon. – - Luottamukseni venäläisiin ystäviini vahvistui saatuani 9. maaliskuuta (1940) von Ribbentropin 7. maaliskuuta allekirjoittaman selostuksen karttoineen tästä samasta asiasta. Ystäväni olivat kirjeessään nimenomaan kehottaneet Suomea puolustautumaan niin kauan kuin mahdollista, sillä Neuvostoliiton perimmäinen aikomus oli miehittää koko Suomi.”

 

Tarkennus: Totesin, että 15.10.1939 solmitulla sopimuksella aloitettiin varsinainen MAAILMANsota, joka on eri asia kuin paikallinen selkkaus. Kirjoittaja oli jättänyt kysymyksessään tuon ”maailman”-etuliitteen pois. Hitler ei pyrkinyt maailmansotaan, sen sijaan muut pyrkivät.

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Mielikuvitus ei ole tutkimusta. Tahvanainen oli sodan aikana huoltoaliupseeri, alikersantti. Sodan jälkeen hän oli Haminassa RUK:n taloudenhoitajana, sotilasteknikko. Hänen kirjansa todettiin pelkäksi saduksi heti ilmestyttyään joskus 1972. Tahvanaisella ei ole mitään tutkijakoulutusta tai kokemusta. Hän ei myöskään esimerkiksi osaa venäjää.

 

Hautamäki on eläkkeellä oleva Urheiluopiston rehtori. Hänen tarinansa perustuvat asiakirjoihin, jotka mm. sotahistorioitsija Sampo Ahto on todennut tökeröiksi väärennöksiksi.

 

Vesa I Laurio: Vilho ja rotat. Minusta on varsin hyvä, ettet sinä – tai “sotahistorioitsija” Sampo Ahto, jos hänellä todella on ollut perusteet todeta Hautamäen kirja “törkeäksi väärennökseksi” – toimi missään vastuullisessa tehtävissä tai vastuullisessa asemassa. Voitte keskittyä kirjoittamaan tänne. Täällä voitte keskittyä – koulutuksenne ja palkanmaksajanne mukaisesti – pilkkaamaan, mustamaalaamaan, huiskimaan sinne, huiskimaan tänne. Väillä voitte käydä kahvilla. Sitten taas voitte lipsutella kieltä, lurpsutella suuta, lipsus lurpsus, lipsus lurpsus, lääh, lipsus lurpsus, lipsus lurpsus lääh.

 

Yhteydenpitoa harjoitettiin sillä kielellä, jota osattiin. Vuonna 1934 siirryttiin kirjeyhteyden käytöstä radioyhteyden käyttöön. Tahvanainen oli 3 kk Saksassa saamassa koulutusta radiolaitteen käytössä. Hänestä kehittyi taitava radiosähköttäjä.

 

Vuonna 1930 Vilho Tahvanainen oli 17-vuotias uitto- ja metsätyömies, kun hän onnistui nappaamaan teiltä (kommunistiagenteilta) salaisia asiakirjoja Suomen ja Neuvostoliiton rajalla, Ilomantsin Koitajoella. Kolmen päivän takaa-ajon jälkeen hän juoksutti ne Joensuuhun suojeluskuntapiirin päällikön eversti Sainion käsiin. Asiapapereista kävi ilmi, että te rajan takana juonittelevat emigranttikommunistit suunnittelitte vallankaappaushanketta Suomessa. Nopein vastatoimin hankkeenne saatiin eliminoitua.

 

Vuonna 1932 Vilho Tahvanainen jälleen kohtasi työmatkalla teidän kommunistien värväysjoukon, joka kuljetti suomalaisia kommunisteja salaa rajan yli Neuvostoliittoon koulutettaviksi Pietarin punaupseerikoulussanne. Tällä kertaa Tahvanaisen haltuun joutuneet asiakirjat kertoivat paljon vakavammasta vallankaappaushankkeesta kuin aiemmin.

 

Tässä vaiheessa ent. presidentti Svinhufvud kutsui Tahvanaisen luokseen näistä teidän asiakirjojenne kaappaamisista kuultavaksi. Paikalle tuli 9.8.1932 myös Mannerheim.

 

Lokakuussa 1932 Vilho kutsuttiin sitten Helsinkiin Mannerheimin ja Svinhufvudin luokse. Urotekojensa vuoksi Vilholle tarjottiin nyt – lähinnä Svinhufvudin suosituksesta ja vaatimuksesta – salaisen, näkymättömän ja puolueettoman, poliittisesti sitoutumattoman asiamiehen tehtävää. Vilhosta tuli Svinhufvudin ja Mannerheimin sekä samalla Suomen hallituksen salainen asiamies. Hänelle järjestettiin työpaikka, josta hän sujuvasti pääsi aina tarvittaessa poistumaan (asiamiehen tehtäviä varten).

 

Mannerheim perehtyi nuoren miehen taustoihin ja totesi tämän erittäin omatoimiseksi, peräänantamattomaksi ja oppimishaluiseksi. Vilho oli – mitä ette voi ymmärtää – suomalainen mies. Vilholle kehittyi loistavat sähkötys- ja suomalaisen pikakirjoituksen taidot. Nuori asiamies sai nyt kenraalilta opastusta asiamiehelle asetettavista tärkeimmistä vaatimuksista, ennen kaikkea vaikenemisesta, salaisuuksien säilyttämisen tärkeydestä, yhteydenottotavoista, peitesanoista, asioiden muistamisesta ilman kirjallisia muistiinpanoja jne. Mannerheim korosti etenkin vaatimattomuutta ja “näkymättömyyttä”.

 

Mannerheim kykeni Vilhon välityksellä olemaan Neuvostoliiton puolella olevien vasta-asemien kautta suorassa yhteydessä ystäviinsä ja samalla näiden kautta Neuvostoliiton johtoon, jopa Staliniin. Stalin selvästi arvosti reaaliaikaista yhteyttä, hänellähän oli kiire tuhota maailma opillanne ja Talmudillanne.

 

Kaikki edellä mainitut yhteydenpidon salaiset asiakirjadokumentit Mannerheim kokosi kansioon, jota hän säilytti huolellisesti (ettette pääse siihen käsiksi). Tälle dokumenttikansiolle Mannerheim merkitsi vuonna 1932 koodinimeksi “S-32″ (S = Suvilahti). Kansion asiakirjat Mannerheim luovutti v. 1950 presidentti Paasikivelle, joka nähtävästi luovutti ne edelleen Kekkoselle. Kukaan ei ole sen koommin asiakirjoja nähnyt eikä kuullut niistä mitään. Söitkö sinä ne?

 

Jäljelle jäivät vain Vilhon näistä äärimmäisen tärkeistä asiakirjoista Mannerheimin käskystä ottamat kopiot (Mannerheim ei voinut luottaa Paasikiven ja Kekkosen tapaisiin vempuloihin). Paasikivi oli tietoinen Vilhon persoonasta jo 1930-luvulta lähtien. Juuri hän oli – niljakas vempula kun oli – pääministerinä ollessaan 1945 yhdessä silloisen oikeusministeri-vempula Kekkosen kanssa “vaientamisella” (huh) uhaten jyrkästi kieltänyt Vilhoa todistamasta syytettyjen puolesta Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Juuri tämän tapahtuman jälkeen Mannerheim käski Viljon ensimmäisen kerran kopioida ja jäljentää kansiosta tärkeitä asiakirjoja 1945 – 1946.

 

Vuoden 1950 tammikuussa (17.1. – 24.1.) marsalkka vietti viikon Suomessa – muulloinhan hän oleskeli Sveitsissä. Tämän käynnin yhteydessä hän 23.1.1950 luovutti Paasikivelle mainitut asiakirjat. Mannerheim oli ennen Pariisin rauhankonferenssia (1947) pyytänyt Paasikiveä esittämään siellä Suomen edustajien välityksellä marsalkan salaisen S-32-kansion asiakirjat Neuvostoliiton ja Englannin edustajille, mutta näin vempula-Paasikivi ei ollut tehnyt. Vempula pelkäsi. Sen vuoksi Mannerheim ei voinut luottaa Paasikiveen tai siihen, että kansiota S-32 käytettäisiin koskaan oikealla tavalla. Suomi oli joutunut rottien kynsiin.

 

Mannerheim joutui siis vuonna 1950 suorittamaan rottien vuoksi varmennuksen. Hän kutsui luokseen Vilhon (siis tuolloin 1950 viikon ajaksi) auttamaan asiapapereitten järjestämisessä. Vilhohan tunsi jo valmiiksi suuren osan noista asiakirjoista. Tammikuussa 1950 Carl Gustav ja Vilho ryhtyivät Mannerheimin asunnossa lajittelemaan S-32-kansion asiakirjoja ja muita asiakirjoja. Työtä tehtiin tiiviisti pitkät illat, jopa yökaudet. Kansion S-32 asiakirjat järjestettiin kolmeen niteeseen aikajärjestyksessä (nämä luovutettiin sitten Paasikivelle).

 

Vilho sai nyt uudelleen määräyksen kopioida näitä asiakirjoja. Viikon ajan Vilho kopioi. Hän myös pikakirjoitti muistiin suuren määrän marsalkan osoittamien tärkeimpien asiakirjojen, kirjeiden yms. käännöksiä ja myös marsalkan henkilökohtaisia ajatuksia ja selontekoja.

 

Vilho mainitsee, että tuolloin Mannerheimin Kaivopuiston asunnossa “käsiteltiin marsalkan kansion S-32 papereita, käärittiin ja sinetöitiin pitkälle iltamyöhään.” Väillä Vilho teki pitkiä muistiinpanoja pikakirjoituksella Carl Gustavin sanelusta.

 

Vuoden 1998 kesällä Erkki Hautamäki ryhtyi selvittämään, olisiko joku talon muuhun henkilökuntaan kuuluva tietoinen tällaisesta työskentelystä aikana 17.1 – 23.1.1950. Selvisi, että eräs marsalkan taloudenhoitajista, Bertha Haglind, oli myöhemmin maininnut ystävälleen, että hän oli tuolloin joutunut palvelemaan marsalkkaa usein myöhäisiin yöhetkiin asti tämän käsitellessä papereitaan. Paikalla olleista kahdesta henkilöstä hän tunnisti vain Mannerheimin adjutantin, majuri G. O. Lindemanin.

 

Näin Mannerheim varmisti, etteivät rotat tuhoaisi hänen asiakirjojensa tietoja. Oli tärkeää, ettei hänen haltuunsa joutunut tieto Suomen ja koko maailman historiaan vaikuttaneista salaisista päätöksistä, sopimuksista ja niitä seuranneista tapahtumista katoaisi, mikäli vempuloille ja kekkuloille (Paasikivi, myöh. mahdollisesti Kekkonen) luovutetut alkuperäisasiakirjat eivät aikoinaan päätyisikään tutkijoiden käsiin – rottiahan oli joka paikassa. Sen jälkeen kun Mannerheim oli antanut tärkeät asiakirjat vempulalle (P-kivelle) 23.1.1950, niistä ei ole kuulunut mitään.

 

Sen sijaan Paasikivi vaati jyrkästi Vilholta, ettei tämä saa julkaista tietojaan Paasikiven eläessä. Mainittakoon, että Mannerheimin kansiossa S-32 olivat myös Risto Rytin asiakirjat.

 

Vuonna 1971 Vilho julkaisi kirjassaan “Erikoistehtävä” osia hallussaan olleesta kansion S-32 kopioaineistosta. Ilmestyessään “Erikoistehtävä” aiheutti loiskiehuntaa rottalaumassa. Vastareaktio oli nopea ja murskaava (arka paikka?). Koko haiseva rottalauma ryhtyi vinkumaan. Presidenttikekkula Kekkonen hovinsa kanssa heräsi, samoin armeijan edustajat, lehdistö, historian tutkijat, koko laaja ja paiseinen rottalauma. Lehdistöä pyydettiin vaikenemaan kirjasta, ja julkisuuteen tulleet rottien “viralliset” kannanotot julistivat kirjan sisällön mielikuvitukseksi. Rottien totuus on rottien totuus.

 

Vilho oli köyhä Raja-Karjalan mies ja PERÄÄNANTAMATON PATRIOOTTI (miltä kuulostaa?), monipuolisesti lahjakas ja samalla hyvin vaatimaton mies. Palkkioksi rotat (Kekkonen/Pöyhönen) riistivät Vilholta eläke-etuja ja sotilaallisia ansioita. Vilhosta tehtiin lopuksi elämäänsä – ja kuten näkyy, yhä tehdään – epähenkilö. Vilho kuoli 1992.

 

Talvisodan aikana Vilho toimi päämajan valvontaosaston kirjoissa. Jatkosotaan Vilho lähti 11. divisioonan II/JR 50:n riveissä ja toimi myöhemmin 11. divisioonan esikunnan rahastonhoitajana sotilasvirkamiehen vakanssilla. Vaikka Mannerheim oli antanut joillekin korkeille upseereilleen ohjeet Vilhon ylentämiseksi (vänrikki/luutnantti), eivät ne koskaan sodan loppumelskeissä tulleet toteutetuiksi. Sen sijaan Mannerheim luovutti Vilholle varsin korkean kunniamerkin VR 3 tl.k.

 

No niin, nyt voi taas alkaa lipsus, lurpsus, lääh, lipsus lurpsus lääh. Siimahännät jo viuhkii.

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Sadut ovat vain satuja. Toisto ei muuta niitä tosiksi, ei myöskään se, että joku onneton uskoo satuihin.

 

Tahvanainen todettiin aikanaan täysin kiistämättömästi puhtaaksi satusedäksi. Kävin itse läpi hänen ensimmäisen kirjansa siltä osin, kuin siinä oli tietoa, joka oli tarkistettavissa. Kaikki oli pielessä. Sotahistorioitsija Helge Seppälä tarkisti Tahvanaisen asepalveluksen ja sotilasasiakirjat. Mitään vihjaustakaan mistään tiedustelu- tai vakoilutehtävistä tai -koulutuksesta ei löytynyt.

 

Mitään peittelyä ei ollut. Tahvanainen sai aivan samalla tavalla julkisuutta hölynpölylleen kuin vaikkapa putkiasentaja Veli Holappa Huhtiniemen jutuilleen tai professori Heikki Ylikangas teloitustarinoilleen.

 

Voisiko herra Laurio selittää, miten divisioonan esikunnassa palveleva toimistohenkilö ilman kielitaitoa ja koulutusta (ne ovat T:n omia sepustuksia) pystyy hoitelemaan vakoilutehtäviä?

 

Hautamäen kirjassa on tietysti tosiasioitakin yleisellä tasolla. Hänen päälähteenään ovat kuitenkin T:n sadut. Miten ne nyt muuttuisivat tosiksi?

 

Kunniamerkki ei todista yhtään mitään. VR 3.lk. ei ollut poikkeuksellinen aliupseerille/sotilasvirkamiehelle, joka hoiti hyvin tehtäviään.

 

Ymmärrän kyllä, että T. oli suomalainen mies. Hän oli kuitenkin satusetänä kehnonpuoleinen. Tietysti on kunnioitettavaa, että satuihin vielä kuoleman jälkeenkin joku uskoo. Enemmän se kuitenkin todistaa uskojan tietämättömyyttä ja typeryyttä kuin T:n lahjakkuutta.

 

Laurio voisi vastata alla oleviin kysymyksiin.

 

Toivon, etteivät kaikki lukijat nauraisi Lauriolle. Hän näyttää olevan aivan tosissaan.

 

Vesa I Laurio: Vilhosta. Vilhon kirjan alussa on seuraava teksti:

 

Erkki Hautamäen 4.4.2008 kirjoittama prologi Vilho Tahvanaisen kirjaan ”Erikoistehtävä – Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932 – 1945”.

 

JR 50 11 DE matrikkelista

 

Tahvanainen Vilho Johannes, s. 21.7.1913, Ilomantsissa;

 

Ts; ValvOs/PM Joensuu, sotilasetsivä, Js JR 50 11DE, Kiekua, Jänisjoki, Prolavaara, Ingoila,, Hautavaara, Suvilahti, Jessoila, Kuurmoila, Alakka, Säämäjärvi, Kinnasvaara, Prääsä, Suollusmäki, Peroskoi, Syväri, Tuulosjoki, Karjkanmaa, Oulu, Kilpisjärvi. Huolto au, rahastonhoitaja, talousupseeri, aseupseeri, hevupseeri;

 

Kunniamerkit: VR 3 tl k; VM 1, Vm 2.

 

Kotiutettu 31.1.1945, Kouvola. Sotilasarvo sotilasmestari – YO-tutkinto, Haminan kaupungin veroltk, Suomen ulkomaankauppaliitto ja Teollisuudenharjoittajain Liiton Kemian teoll johtok jäsen.

 

Toiminut 1932 – 1945 Tasavallan presidenttien ja marsalkka Mannerheimin salaisena erikoisasiamiehenä. Mannerheim myönsi hänelle tunnustuksena korkean kunniamerkin 3. luokan Vapaudenristin tl.k.

 

Uusi maailma -nimisessä lehdessä talousneuvos Axel Hallberg kertoo saaneensa tehtäväksi ottaa Tahvanainen yhtiön palvelukseen jo 30-luvulla työtehtävään, josta hän tarpeen tullen voisi nopeasti olla poissa.

 

Johtaessaan Joensuun alueen desanttitorjuntaa hänen yksikkönsä (Häkkinen) ”peilasi” Tahvanaisen morsetukset, mutta asia oli jätettävä kirjaamatta, koska Päämajasta tuli käsky olla puuttumatta Tahvanaisen salaiseen radiotoimintaan.

 

Saunassa eversti Sainio oli kertonut (1932), että kysymyksessä oli sama mies, joka oli pari vuotta aikaisemmin juoksemalla toimittanut Ilomantsin Koitajoella kommunisteilta sieppaamansa kumouspaperit Joensuuhun eversti Sainiolle. Nyt oli sama nuorimies siepannut haltuunsa Suvilahdessa vielä vaarallisempia kumousasiakirjoja (1932) ja toimittanut ne viranomaisille. Molemmat tapaukset oli valtiovalta, armeija ja poliisi hoitaneet kaikessa hiljaisuudessa.

 

Eversti Sainio oli Mannerheimin luottomies ja yhteysmies Tahvanaiseen, josta presidentti Svinhufvud ja Mannerheim tämän neuvokkuuden, rohkeuden ja sähkötys- ja pikakirjoitustaidonkin johdosta palkkasivat itselleen salaisen asiamiehen ja kuriirin. Hoitaessaan salaista tehtäväänsä Tahvanainen joutui monenlaisiin vaikeuksiin selittäessään keksityillä syillä lähimmille työnjohtajilleen äkillisiä poissaolojaan.

 

Sama toistui jatkosodan aikana. Tahvanainen palveli JR 50:ssä, jossa esimiehet kummeksuivat Tahvanaisen erikoistehtäviä, joihin käsky tuli Päämajasta, eivätkä he saaneet vaikenevalta alaiseltaan vastausta tehtäviensä taustoista. Ainut henkilö, jolle Tahvanainen paljasti tehtäviensä taustan jatkosodan loputtua, oli 11. Div. komentaja kenraali Kaarlo Heiskanen, Mannerheim-ristin ritari ja myöhemmin Puolustusvoimien komentaja.

 

Yhteinen sopimus oli, ettei tätä yhteisestä salaisuudesta koskaan kerrota kenellekään. Tahvanainen oli 30-luvulta alkaen hoitanut Mannerheimin salaisena agenttina radio- ja kirjeyhteydet tämän ystäviin Moskovassa, joilla puolestaan oli suora yhteys Staliniin (Gregori, Luci, Irina ja Stalin).

 

Oman tutkimuksemme suuri saavutus tämän vuoden alussa oli koodinimi ”Irinan” takana olevan henkilön löytyminen. Kuvassa (prologiin liittyy kuva) Stalin arvostamansa puna-armeijan Yleisesikunnan (Stavkan) päällikkö marsalkka Boris Shaposhnikovin eli ”Irinan” kanssa.

 

Tämä Moskovan tietokanava oli äärimmäisen tärkeä Mannerheimille, mutta myös Stalinille. Se perustui lujaan keskinäiseen luottamukseen ja kunnioitukseen. Mannerheimin laajaan yhteysverkostoon eri puolilla maailmaa, mutta erikoisesti Euroopassa, kuului monia johtavia vaikutusvaltaisia henkilöitä, joista Tahvanainen tuli yhteydenpitonsa kautta tietoiseksi.

 

Tästä aiheesta 1945-46 Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana Tahvanainen oma-aloitteisesti ilmoittautui tietoineen todistajaksi syytettyjen puolesta. Mannerheim oli tuolloin presidentti.

 

Tahvanaisen Helsinkiin kutsunut pääministeri J. K. Paasikivi yhdessä oikeusministeri Urho Kekkosen kanssa vei Tahvanaisen Mannerheimin luokse esittäen, ettei tämä missään tapauksessa saa asettua todistajaksi, koska siitä voi olla erittäin vakavat poliittiset seuraukset Suomelle. Pitkän keskustelun jälkeen Mannerheim hyväksyi Paasikiven vaatimuksen ja ilmoitti, että hänen salaisen kansionsa S-32 (= Suvilahti 32) asiakirjat, jotka Tahvanainen täydellisesti tunsi, käytetään myöhemmin esim. lopullisen rauhanteon yhteydessä (eli Pariisin rauhansopimus 1947).

 

Mannerheim antoi silloin presidenttinä toimivalle Paasikivelle ohjeen ottaa hänen salaiset asiakirjansa Pariisissa esille, joilla todistettaisiin Suomen omalta osaltaan olevan täysin syytön 2. maailmansodan tapahtumiin ja että koko sodan historia oli voittajien taholta täysin väärennetty. Meidän ei todellakaan tarvitse ihmetellä, ettei Paasikivi, joka oli tietoinen Mannerheimin asiamiehen olemassaolosta ja tiedoista jo 30-luvulta lähtien, uskaltanut antaa tätä tehtävää Suomen valtuuskunnan johtajalle Mauno Pekkalalle.

 

Mannerheim halusi kuitenkin varmistaa, etteivät hänen tärkeät asiakirjansa häviä historian tietoisuudesta, antamalla asiamiehensä Tahvanaisen jäljentää Haminan ja Kouvolan palvelusaikanaan (RUK:n rahastonhoitajana) kansiostaan tärkeimpiä asiakirjoja.

 

Aloittaessaan Pariisin fiaskon jälkeen muistelmiensa kirjoittamisen oletti Mannerheim niissä voivansa paljastaa salatun totuuden. Suomen silloisen hallituksen ja eräiden läheisten ystävien (G. A. Gripenberg, Carl Enckell) voimakas painostus sai Mannerheimin ”riisumaan” muistelmiensa sisällön niin, että hän itse lopuksi toteaa näin väärentäneensä historiaa.

 

Käydessään viimeistä edellistä kertaa Sveitsistä kotimaassaan 17-24.1.1950 hän lajitteli Helsinkiin kutsumansa asiamiehensä Tahvanaisen kanssa loput kansionsa S-32 asiakirjoista, tehden samalla käännöksiä ja antaen lausuntoja niistä. Myöhemmin illalla 23.1. Mannerheim luovutti Tahvanaisen läsnä ollessa 3 kääröä sinetöityjä alkuperäisiä asiakirjoja presidentti Paasikivelle Tamminiemessä talletettavaksi tulevaa historiantutkimusta varten.

 

Valitettavasti marsalkka erehtyi, sillä Paasikiven haltuunsa saamista tärkeistä, alkuperäisistä ja voimakkaasti Liittoutuneita ja Neuvostoliittoa kompromettoivista asiakirjoista ei ole sen jälkeen kuultu mitään.

 

Hävittikö Paasikivi asiakirjat? Sitä emme vielä tiedä, mutta asiamiehen tekemistä ja marsalkan tarkastamista jäljennöksistä ja kopioista olemme sitkeän työn tuloksena voineet rekonstruoida tapahtumat kirjatrilogiassa: Vilho Tahvanainen: ”Erikoistehtävä”, tämä on uusiopainos vuoden 1971 kirjasta; Erkki Hautamäki: ”Suomi myrskyn silmässä” I osa 2005, toinen osa valmistuu v. 2008 lopussa; ruotsinkielinen painos: ”Finland i stormens öga”, I osa 2004, Kustannus MCK.

 

4.4.2008

 

Erkki Hautamäki, Äänekoski

 

Kalevi Kannus, Turku

 

Foorumikirjoituksen kirjoittaja tiedustelee minulta: “Voisiko herra Laurio selittää, miten divisioonan esikunnassa palveleva toimistohenkilö ilman kielitaitoa ja koulutusta (ne ovat T:n omia sepustuksia) pystyy hoitelemaan vakoilutehtäviä?”

 

Tämäkin kysymys on epälooginen. Vastaus kuuluu: juuri niin, ettei kukaan tiedä siitä mitään eikä ymmärrä siitä mitään. Se on vakoilutehtävän luonne.

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Ja näitä riittää. ”Saunassa eversti Sainio oli kertonut (1932), että kysymyksessä oli sama mies,”

 

Evl. Sainio ylennettiin everstiksi muistaakseni 1937.

 

”joka oli pari vuotta aikaisemmin juoksemalla toimittanut Ilomantsin Koitajoella kommunisteilta sieppaamansa kumouspaperit Joensuuhun”

 

Juoksi oman kertomansa mukaan paljain jaloin(oman kertomansa mukaan menetti saappaansa) jäisessä ja routaisessa metsässä 40km. Sopii oman uskottavuutensa vuoksi kokeilla.

 

Vesa I Laurio: Vilhosta omin sanoin! Vilho Tahvanaisen kirjan “Erikoistehtävä” alussa on Vilhon omat alkusanat, ja ne kuuluvat näin:

 

Lukijalle

 

Elämän jaellessa sattumuksiaan minulle on käynyt niin, että olen joutunut palvelemaan Suomen valtiota hyvin erikoisessa tehtävässä, toimimaan marsalkka Mannerheimin ja eräiden Suomen tasavallan presidenttien viestimiehenä toistakymmentä vuotta.

 

Aluksi tehtäviini kuului laatia raportteja niistä ilmiöistä, joista viralliset raportit eivät kertoneet, kuten väkivaltaisuuksista, joita saattoi esiintyä niin oikeisto- kuin vasemmistojärjestöjenkin piirissä, tai kommunistien maanalaisesta toiminnasta, joka vaaransi kansan olemassaoloa.

 

Sitten tehtäväkenttäni muuttui. Jouduin erikoiskuriirina kuljettamaan Mannerheimin ja Suomen hallituksen salaisinta postia Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Sain perusteellisen radiosähköttäjän koulutuksen, ja niin jouduin toimittamaan sekä myös vastaanottamaan salaiset sähkeviestit, joita oli varjeltava julkisuudelta, muun muassa kaikki ne sanomat, joita vaihdettiin Mannerheimin ja Stalinin kesken.

 

Minulle, vaatimattomasta metsätyömiehestä aloittaneelle, tämä oli huomattava luottamuksenosoitus. Sitä varten minun oli tehtävä aikoinani Mannerheimille ja presidentti Svinhufvudille vaitiololupaus, jonka pitäminen ei aina ole ollut helppoa ja joka on tuonut elämääni valitettavasti myös vihamiehiä ja kadehtijoitakin. Eihän esimerkiksi jonkun everstin ollut helppoa sietää sitä, että häneltä salattiin asioita, joita vähäpätöinen radisti kuuli.

 

Vaitiololupaus ei kuitenkaan sido minua enää nyt, kun Mannerheim ja muut tuolloiset toimeksiantajani ovat poissa ja kun silloiset valtionsalaisuudetkin ovat jo historiaa. Sitä paitsi asiat, joista kerron, eivät vahingoita ketään, ja tuskinpa ne olisivat vahingoittaneet aikaisemminkaan. Kuitenkin, kun vuonna 1955 silloiselta presidentti Paasikiveltä pyysin lupaa näiden tietojen julkaisemiseen, hän kielsi minua ankarasti, koska asiat hänen mielestään olivat liian arkoja vielä silloin. Niinkin myöhään kuin 1965 oltiin näistä tiedoista joissakin piireissä niin kiinnostuneita, että erään vieraan vallan agentit olisivat maksaneet minulle niistä sekä myös neuvoista, joiden perusteella he olisivat saaneet haltuunsa alkuperäisen dokumenttiaineiston, 200 000 markkaa. Käteisenä heillä oli tuosta määrästä puolet, jotka kuitenkin viskasin heidän silmilleen, ja sitten huusin pateettisesti jotakin sen tapaista, etten ”moisesta rahasummasta möisi isänmaatani.”

 

Minusta on tärkeätä, että oikeita tietoja voidaan antaa Suomen kansan – ja muidenkin kansojen – ulottuville. Monien väärinkäsitysten on saatava oikaisunsa, väärin syytettyjen puolustuksensa, ja valheellisilta parjauksilta on katkaistava siivet. Sitä paitsi on ymmärrettävää, että omastakin puolestani haluan joskus avata suuni jouduttuani melkein koko ikäni vaikenemaan ja näyttelemään tietämätöntä! Tämän salaisuuteni tähden olen menettänyt monta hyvää ystävää ja lukemattomia hauskoja keskusteluhetkiä.

 

Kirjani alkuperäinen dokumenttiaineisto on eräässä lukollisessa salkkukansiossa, jonka kansiläppään Mannerheim tekstasi noin tuuman korkuisin merkinnöin ”S-32”. Merkintä tarkoittaa, että kansio avattiin 1932, jolloin juuri olin Suvilahdesta kaapannut emigranttikommunistien Suomen valtausta koskevat suunnitelmat karttaluonnoksineen. S-kirjain tarkoittaa nimeä Suvilahti. Tekstissä käytetäänkin kansiosta usein Mannerheimin aikoinaan siitä käyttämää nimeä ”Suvilahti-asiakirjat” tai myös ”Suvilahti-kansio”.

 

Marsalkka Mannerheim kuljetti vuodesta 1932 aina vuoteen 1946 tätä kansiota salkussaan, ja vain hyvin harvat ihmiset tiesivät tällaisen kansion olemassaolosta tai sisällöstä. Mannerheimilta kansio siirtyi Paasikivelle.

 

Tämän kirjan ilmestyessä koko kansion salaisuus kuitenkin menettää paljon merkitystään, sillä tähän on lainattu tuon kansion oleellisin sisältö. Sain sen omaan haltuuni seuraavalla tavalla:

 

Kun vuonna 1945 käytiin sotasyyllisyysoikeutta, kyseltiin myös todistajia. Syytettyjen puolustajaksi ilmoittauduin minäkin, joka tuon mainitun kansion sisältämät paperit tunsin erittäin seikkaperäisesti. Silloinen pääministeri J. K. Paasikivi vaati kuitenkin ankarasti minua vaikenemaan uhaten minua jopa ”tehokkailla toimenpiteillä”, minun voimatta tajuta, mistä syystä hän kansion sisältöä niin vaarallisena piti. Mannerheim antoi kuitenkin kansion haltuuni ja käski minun kopioida sieltä tärkeimmät asiapaperit ja kartat sekä laatia muistion kaikesta siitä toiminnasta, jonka hyvin tunsin. Hän lupasi käyttää tätä kansiota kansainvälisenä todisteena siitä, ettei Suomi ollut talvi- enempää kuin jatkosotaankaan syyllinen.

 

Mannerheim piti muistiotani onnistuneena ja tiedoiltaan tarkkana. En tiedä, mitä hän sillä sitten teki – oliko hänen siitä ehkä vaiettava samasta syystä kuin minunkin – mutta onneksi minulle on jäänyt tästä muistiosta jäljennös. Tätä kopiota olen käyttänyt kirjani runkona, ja siitä olen voinut uudelleen jäljentää kartat ja asiakirjasitaatit arvoisille lukijoilleni jokseenkin kirjaimen tarkkuudella. Mannerheimin linjaa koskevat asiapaperit olivat tuolloin 1945 kansiosta poissa, mutta muistin ne silloin muutenkin melkein ulkoa.

 

Kirjoittaessani olen pyrkinyt – ehkä joskus tyylinkin kustannuksella – mahdollisimman tarkkaan totuuteen, jotta tietoihin ei olisi päässyt liioitteluja eikä puolueellisuutta. Kuuluihan puolueettomuus velvoitteisiini jo silloin kun otin ”erikoistehtävän” vastaan 1932 Mannerheimilta ja Svinhufvudilta.

 

Silloin oli pyyteettömästi, puolueettomasti kuljettava aina ”Suomen tiellä” – kuten nytkin vielä itsenäisessä Suomessa – syksyllä 1971.

 

Vilho Tahvanainen

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro (vastaus puheenvuoroon ”Sadut ovat satuja”): Muutamia vuosia sitten Sampo Ahto kertoi Sotilasaikakauslehdessä etsineensä myöntämisasiakirjaa tai mainintaa Tahvanaisen VR3:sta, mutta ei ollut löytänyt mitään.

 

”Kunniamerkki ei todista yhtään mitään. VR 3.lk. ei ollut poikkeuksellinen aliupseerille/sotilasvirkamiehelle, joka hoiti hyvin tehtäviään.”

 

Vesa I Laurio: Kunniamerkki. Vilhon kirjan “Erikoistehtävä” uusimman laitoksen prologissa Erkki Hautamäki kirjoittaa (päiväys 4.4.2008):

 

JR 50 11DE matrikkelista

 

Tahvanainen Vilho Johannes, s. 21.7.1913 Ilomantsissa

 

Ts; ValvOs/PM Joensuu, sotilasetsivä, Js JR 50 11DE, Kiekua, Jänisjoki, Prolavaara …. Huolto au, rahastonhoitaja, talousupseeri, aseupseeri, hevupseeri;

 

Kunniamerkit: VR 3 tl k; VM 1, Vm 2.

 

Kotiutettu 31.1.1945, Kouvola. Sotilasarvo sotilasmestari – YO-tutkinto …..

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Sotilasetsiviä ei ollut. Päämajan valvontaosasto hoiti armeijan sisäistä turvallisuutta. Sen työntekijöistä ei käytetty käsitettä sotilasetsivä. Sekin juttu on Tahvanaisen keksintöä.

 

Tiedustelijat olivat Päämajan tiedusteluosaston hommissa. Ei sieltä löydy Tahvanaista. Ei kielitaidoton työmies ole tiedustelutehtävissä miksikään avuksi.

 

Kunniamerkkiä ei löydy luetteloista. Vapaudenmitalit voivat olla tottakin.

 

Aika merkillistä on, jos tilinpitäjä määrätään aseupseeriksi. Se vaatii oman teknisen koulutuksen. Tahvanainen olisi siis ehtinyt saada senkin? Divisioonalla ei ollut hevosupseeria. Asiaa hoiti eläinlääkärin koulutuksen saanut erikoisupseeri. Tässäkin Tahvanainen puhuu omiaan.

 

En nyt ole aivan varma, mutta muistaakseni sotilasmestarin arvoa ei maavoimissa sodan aikana ollut.

 

Vai vielä ylioppilas? Tarinaa sekin?

 

Vesa I Laurio: Matrikkelinpitäjän puoleen. Jos sinulla on korjattavaa matrikkelinpitäjän tietoihin, osoita oikaisuvaatimus matrikkelinpitäjälle. Syntyy vain sekaannusta, kun sinä vaahtoat täällä tuolla tavalla.

 

Erkki Hautamäki kirjoittaa Vilhon kirjaan 4.4.2008 kirjoittamassaan prologissa (esipuheessa):

 

JR 50 11 DE MATRIKKELISTA

 

Tahvanainen Vilho Johannes, s. 21.7.1913, Ilomantsissa;

 

Ts; ValvOs/PM Joensuu, sotilasetsivä, Js JR 50 11DE, Kiekua, Jänisjoki, Prolavaara, Ingoila,, Hautavaara, Suvilahti, Jessoila, Kuurmoila, Alakka, Säämäjärvi, Kinnasvaara, Prääsä, Suollusmäki, Peroskoi, Syväri, Tuulosjoki, Karjkanmaa, Oulu, Kilpisjärvi. Huolto au, rahastonhoitaja, talousupseeri, aseupseeri, hevupseeri;

 

Kunniamerkit: VR 3 tl k; VM 1, Vm 2.

 

Kotiutettu 31.1.1945, Kouvola. Sotilasarvo sotilasmestari – YO-tutkinto, Haminan kaupungin veroltk, Suomen ulkomaankauppaliitto ja Teollisuudenharjoittajain Liiton Kemian teoll johtok jäsen.

 

Toiminut 1932 – 1945 Tasavallan presidenttien ja marsalkka Mannerheimin salaisena erikoisasiamiehenä. Mannerheim myönsi hänelle tunnustuksena korkean kunniamerkin 3. luokan Vapaudenristin tl.k.

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Huijauksia riittää ikuisesti. Sekä Tahvanaisen että Hautamäen kirjat ovat puhdasta huijausta. Ne perustuvat väärennöksiin, jotka ovat näihin harrastajiin uponneet. Kukaan pätevä historioitsija ei moisiin sorru. Laurio on vielä tyhmempi kuin molemmat em. yhteensä. Tahvanainen on ( oli ) lisäksi puhdas valehtelija. Hautamäki on rehellinen mies, jota on perusteellisesti kusetettu. Joka uskoo Huhtiniemen huhuun ja Ylikankaaseen, uskokoon myös näihin juttuihin.

 

Kyllä maailman huijauksia mahtuu.

 

Vesa I Laurio: No hyvä että saatiin selitys sille, miksi Stalin suostui rauhaan Suomen kanssa 13.3.1940, vaikka sota oli jo käytännössä hänen voittamansa, tarvittiin enää viimeinen isku.

 

Varmaan Ribbentropin kirjekin 7.3.1940 on huijausta, eikö niin?

 

Hyvä kun annoit selityksen sillekin, miksi Mannerheim ehdottomasti kielsi Suomen hallitusta hyväksymästä länsivaltojen apua alkuvuodesta 1940.

 

Ja tämä “ammattisotahistorioitsija” selvittää myös, miksei – Kekkosen ja Paasikiven vaatimuksesta – Mannerheimin kansiossa S-32 olevia asiakirjatietoja saanut käyttää sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 1945 eikä – Paasikiven vaatimuksesta – myöhemmin myöskään v. 1947 Pariisin rauhankokouksen yhteydessä.

 

Ammattihistorioitsija selvittää loistavasti myös, miksi Mannerheim kirjeessään 18.2.1949 valittaa Gripenbergille, että hän on joutunut karsimaan muistelmistaan pois lähes kaiken tärkeimmän asiakirjatiedon ja niin jopa VÄÄRENTÄMÄÄN historiaa?

 

Miksi Mannerheimin kansio S-32 on kadonnut?

 

MITÄ?

 

Nyt tämä suuri ja kiiltävä (“puhdasta huijausta”) sotahistorian ja suuvärkinkäytön asiantuntija astelee ylväästi ja röyhistää rintaansa saatuaan ulostettua pään tasolla sijaitsevasta peräsuolestaan sanat “huijausta”, “väärennöksiä”, “Laurio on vielä tyhmempi” (sinun suustasi tulleena tuo on minulle kuin kunniamaininta), “puhdas valehtelija”, “kusetettu” ja “huijauksia”. Suu maiskuttaa maireasti ja ammattihistorioitsija siirtyy ylväästi sivummalle ja naureskelee: ”Näin tehdään historiaa! Kumosin vastaansanomattomasti kaiken!” Ja koko tiedeyhteisö taputtaa!

 

Lienet samaa sakkia kuin holokaustihuijarit – juutalainen, maamme vihollinen. Tähtäimessä vain huijaus, valehtelu, pilkkaaminen ja harhaanjohtaminen.

 

Kysy presidentiltä, missä on Mannerheimin kansio S-32, ja ilmoita vastaus tänne, niin saat jotain hyödyllistäkin aikaan.

 

Et esitä yhtäkään todistetta.

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Kansio S-32 on väärennös. On avoin asia, onko kansiota edes väärennöksenä koskaan ollutkaan. Miksihän näiden historian väärentäjien kaipaamat asiakirjat ovat aina kadoksissa?

 

S-32 on esitettyjen lainausten perusteella lisäksi hyvin tökerö väärennös. Täytyy olla erityisen tietämätön moiseen langetakseen. Sitähän Laurio näyttää olevan.

 

Myös kielenkäyttö todistaa tietämättömyyden. Aina kun tieto loppuu, ryhdytään haukkumaan vastapuolta. Tuttua näiltä palstoilta niin oikealta kuin vasemmalta. Totuus kirvelee aina niitä, jotka uskovat hölynpölyyn.

 

Mannerheim totesi maaliskuussa -40 länsivaltojen avun liian heikoksi auttamaan Suomea rintaman ollessa romahtamaisillaan.

 

Jos kansio S-32:n käyttö on kielletty (todisteet?), niin se johtuu vain siitä, että se ( tai sen kuvitellut tiedot) on todettu väärennökseksi jo silloin.

 

Mannerheimin muistelmat ovat hänen puolustuspuheensa omille ja Suomen hallituksen tekemisille. Hän jätti tietoisesti pois paljon aineistoa, joka olisi ollut raskauttava todiste Suomen yhteistyöstä Saksan kanssa. Hän hävitti myös aineistoa, joka koski yhteistyötä valkoisten venäläisten kanssa Neuvosto-Venäjää vastaan.

 

Laurio voisi kertoa, miksi yksikään arvostettu historioitsija ei ole tarttunut tähän S-32 kansioon?

 

Laurio väärentää myös Mannerheimin kirjeen 18.2. 49 sanoman täysin. M. nimenomaan toteaa esittäneensä todelliset perusteet “maamme traagilliselle asemalle”, muuten “teos olisi pelkkää historiallisten tosiasioiden vääristelyä”. Laurion kannattaisi miettiä sitä, että valehtelu paljastuu aina. Se, että itse uskoo juttuihinsa, ei tee niitä tosiksi.

 

Vesa I Laurio: Maksetulle rottalaumalle. Miksi Vilho Tahvanainen ja Mannerheim aiheuttavat loiskiehuntaa rottalaumassa?

 

Vilho ja Carl Gustav olivat suomalaisia miehiä. Patriootteja. Heillä oli selkäranka, joka kantaa yhä.

 

Jaa että miksi “historian väärentäjien kaipaamat asiakirjat ovat aina kadoksissa”. Tässä rottien logiikka pettää. Väärentäjillä on AINA dokumentit, vaikkakin näpelöidyt tai väärennetyt. AINA. Eivät he kaipaa mitään. Todisteita voi tehdä lähimmässä laboratoriossa vaikka kuinka paljon.

 

Myös kysymys on väärin asetettu; tulee kysyä: Miksi tärkeitä asiakirjoja sisältävät arkistot ovat yhä suljettuja? Hei rotat, onko jollakin intressiä pimittää TÄRKEITÄ asiakirjoja? Sopii olettaa, että vähemmän tärkeitä asiakirjoja ei pimitetä, jotta niiden avulla saadaan sävellettyä vempuloille ja kekkuloille sopiva historiankirjoitus.

 

Miten niin Laurio on tietämätön? Minähän vain esittelen Erkki Hautamäen kirjaa “Suomi myrskyn silmässä” (tilattavissa mm. AdLibriksestä). Jokaisen patriootin tulee lukea Hautamäen kirja ja myös Vilhon kirja “Erikoistehtävä” (myös AdLibriksestä). Miten kirjan esittely on tietämättömyyttä?

 

Läntisestä avusta. 8.2.1940 (Englannin) amiraliteetti antoi valmiussuosituksen 15.10.1939 laaditun ja allekirjoitetun sotasopimusasiakirjan ja 28. tammikuuta 1940 päivätyn, herra Stalinin allekirjoittaman ja lähettämän sotasuunnitelman täytäntöönpanosta.

 

Kohdassa 2 Churchillin allekirjoittamassa täytäntöönpanosuunnitelmassa lukee: “Ranskan ja Englannin välisissä neuvotteluissa on sovittu – Suomen pyydettyä useita kertoja apua Neuvostoliittoa vastaan käymänsä sodan kevennykseksi – että hallitukset ovat julkisesti luvanneet apua. Luvattu apu, jos suomalaiset sitä vielä pyytävät, ohjataan Norjaan ja Ruotsiin, JONNE SE JÄÄDYTETÄÄN siinäkin tapauksessa, että mainitut Pohjoismaat antaisivat kauttakulkuluvan. Ranska on luvannut 50 000 – 100 000 miestä, jotka tuotaisiin Ruotsiin ja sijoitettaisiin sinne RUOTSALAISTEN SOTAVOIMIEN SITOJIKSI siihen asti kunnes Neuvostoliiton joukot miehittävät Suomen ja internoivat suomalaisen sotaväen ja suojeluskuntajärjestön. Englantilaiset joukot sijoitetaan Norjaan, ja noin 5000 – 8000 miestä nousee maihin Ruotsin Göteborgissa.”

 

Kohta 3 jatkaa: “Suomen, Norjan, Tanskan ja Ruotsin miehityksen jälkeen sotavoimiemme yhteiselin voi sopia tarkemmin Neuvostoliiton ja Englannin joukkojen hyökkäyskaistojen välisen rajan ja määrätä H-hetken hyökkäykselle Saksaa vastaan aikaisemman hyväksytyn sotasuunnitelman (15.10.1939) mukaan…”

 

Kohta 6: “Kohdassa kaksi Suomelle julkisesti luvattu sotilasapu perustuu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Stalinin ja Englannin Winston Churchillin väliseen Krimin neuvotteluun Ruotsin, Norjan ja Tanskan taivuttamiseksi kauttakulkuluvan myöntämiseen Suomelle luvatusta sotilasavusta. Jos Pohjoismaat myöntäisivät kauttakulkuluvan, niin sen perusteella englantilais-ranskalaisten joukkojen kuljettaminen Skandinavian niemimaalle sujuisi ilman vastustusta ja lupaan perustuen.

 

“Skandinavian niemimaan miehittäminen ja näiden maiden sotavoimien internoiminen tapahtuisivat verettömänä vallankaappauksena. Näin ollen Neuvostoliiton ei tarvitse olla peloissaan, että englantilais-ranskalaisista joukoista olisi mitään vaaraa sille. Skandinavian niemimaan miehitys suoritetaan siitäkin huolimatta, että maat eivät myöntäisikään lupaa avustusjoukkojen kauttakuljetukselle.

 

“Skandinavian miehityksen valvojaksi sen alkuvalmisteluista lähtien saa Neuvostoliitto luvan lähettää sotilasasiantuntijansa, jonka saapuminen Englantiin mahdollisimman pian olisi suotavaa.”

 

Sopimuksen liitetyn kartan selitystekstissä todetaan viitteen A kohdalla: “Suomen pyytämän ja Ranskan jo lupaaman 50 000 – 100 000 sotilaan ja Englannin lupaaman 6000 sotilaan “avustusjoukkojen” tulosuunta, jos Ruotsin ja Norjan hallitukset olisivat luvanneet kauttakulun englantilais-ranskalaisille sotajoukoille. Avustusjoukkojen vahvuus oli määritelty jo 1939 puolella neuvostoliittolais-ranskalais-englantilaisessa sopimuksessa Krimin neuvottelussa Stalinin ja Churchillin välillä. NÄMÄ JOUKOT EIVÄT OLISI KOSKAAN TULLEET SUOMEN AVUKSI vaan olisivat jääneet Norjan ja Ruotsin miehitysjoukoiksi sekä näiden maiden puolustusvoimien internoijiksi.”

 

Sivulla 311 Hautamäki siteeraa erästä lähdettään: 22.12. ja 27.12.1939 Englannin hallitus kokoontuu siirtoarmeijan lähettämisen merkeissä. Päätettiin, että sekä Ruotsin että Norjan hallituksiin otettaisiin yhteys. Nooteissa todettaisiin, että liittoutuneet antaisivat Suomelle “epävirallisesti” kaikkea mahdollista “epäsuoraa” apua ja toivoivat myös Ruotsin ja Norjan haluavan olla mukana tässä. Suomen Pariisin lähettiläs Holma esittää epävirallisen avunpyynnön länsivalloille.

 

Hautamäki kommentoi yllä olevaa: “Tarkoitus on koko ajan ollut saada Ruotsi ja Norja houkuteltua Suomen auttamisen tekosyyllä avaamaan tie liittoutuneiden siirtoarmeijalle ja kytkeä maat näin liittoutuneiden omaan rintamaan.”

 

Sivulla 147 Hautamäki kirjoittaa Lontoon/Churchillin kannasta: “Käyttämällä hyväksi Kansainliittoa ja yleistä mielipidettä sekä Englannissa että Ranskassa olisi mahdollista Suomelle suunnattavan “apuretkikunnan” varjolla siirtää englantilais-ranskalaiset hyökkäysjoukot verettömästi Norjaan ja Ruotsiin.”

 

Suomen hätää siis käytettiin häikäilemättä hyväksi Skandinavian miehittämiseksi!

 

Vielä sivulla 164 Hautamäki kirjoittaa: “Sekä Mannerheimin (tammikuussa 1950) että eversti Groessmann (heinäkuussa 1944) olivat esittäneet VT:lle (Vilho Tahvanaiselle) näkemyksenään, että Hitler olisi saattanut tiedottaa länsivaltojen ja Neuvostoliiton sotasuunnitelmista Skandinaviassa myös Ruotsin ja Norjan kuninkaille. Tämä selittäisi ehkä mm. Ruotsin pidättyvän asenteen ja päätöksen (Hansson, Günther) olla sallimatta englantilais-ranskalaisen siirtoarmeijan toimintaa maittensa alueilla Suomen “auttamiseksi”.

 

Sitten kansion S-32 käytöstä: eikö mieleen juolahda, että kansiota ei voinut käyttää sen enempää sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kuin Pariisin rauhansopimuksen yhteydessä, koska se sisälsi totuutta? Sodanhan voittivat elukat, jotka rakentavat kaiken valheen ja huijauksen perustalle (esim. “holokausti”). Eivät rotat siedä päivänvaloa!

 

Minulle kirjoitetaan: “Laurio voisi kertoa, miksi yksikään arvostettu historioitsija ei ole tarttunut tähän S-32 kansioon?” Vastaus on itsestään selvä: Suomessa ei ole yhtäkään historioitsijaa (ainoaksi poikkeukseksi alan laskea Hautamäen). Arvostettuja herroja täällä kyllä kekkuloitsee, mutta ei yhtäkään historioitsijaa.

 

S-32-kansioon ei tartuta sen vuoksi, että se sisältää totuutta. Rotat (II maailmansodan voittajat) eivät siedä päivänvaloa. Rottien “historioitsijat” kirjoittavat maksusta totuuden vierestä, ja olen vaatinut, että sellaiset nilkit tulee asettaa oikeuteen.

 

Lopuksi Mannerheimin muistelmista. Mannerheimin kirje Gripenbergille 18.2.1949 on siteerattuna Hautamäen kirjassa (s. 21-22) seuraavasti:

 

“Olen paneutunut hyvin huolellisesti niihin ajatuksiin, joita Sinä esitit minulle elämäkerran mahdollisesta julkaisemisesta… Esittämäsi näkökohdat ovat toki herättäneet levottomuutta itsessänikin, kun olen joutunut kasvotuksin – jos näin voidaan sanoa – muistojen kanssa, jotka minulla on siitä rikkomusten sarjasta, johon mahtava itäinen naapurimme on syyllistynyt … Se on historiaa, ja ilman historiallisen taustan esittämistä jäävät monet päätökset ja teot ainaisesti hämärään, mistä syystä niitä ei vain voida käsittää väärin vaan ne luultavasti pakostakin käsitetään väärin… Elämäkerran kirjoittaminen koskettelematta niitä vihamielisiä tekoja, jotka pakottivat meidät monien päätösten tekoon, on toki kerta kaikkiaan tietoista historian vääristelyä…

 

“Mitä englanninkielisen teoksen julkaisemiseen tulee, olen ajatellut asian järjestämistä juuri sillä tavalla kuin se Sinun mielestäsi olisi tehtävä. Mutta jos jätän esittämättä päätöksiin johtavat syyt ja mainitsen vain niiden vaikutuksen, silloinhan juuri vääristelen tapahtumien dramaattista kulkua ja joudun luultavasti esittämään sen sillä tavalla, ettei länsieurooppalainen ja anglosaksinen lukija koskaan voi sitä ymmärtää…. Kiitän Sinua kuitenkin ystävällisyydestä.

 

“Muutokset, joita Sinä ehdotat nyt englanninkieliseen asuun saatettuun ‘prefaceen’ (esipuheeseen), ovat aiheuttaneet minulle melkoista päänvaivaa…Se uhkaa muuttaa koko teoksen niin silotelluksi, että etenkin ulkomainen lukija lukisi suurempaa jännitystä tuntien keittokirjaa. Ymmärrän kuitenkin, että niin täytyy tapahtua…”

 

Näin siis Mannerheim. Tuota siteerausta edeltävät Hautamäen sanat: “Mannerheimin avustajakuntansa kanssa Sveitsin Val Montessa jo pitkään työstämät elämäkertateoksen käsikirjoitukset alkoivat olla valmiit samoihin aikoihin. Niiden sisältö ei kuitenkaan tyydyttänyt marsalkkaa. Hän oli joutunut tuskastumiseen asti väittelemään arvostamiensa ystävien (G. A. Gripenberg, C. Enckell, J. K. Paasikivi, E. Hornborg) kanssa muistelmiensa sisällöstä. Nämä korkean ja pitkäaikaisen poliittis-diplomaattisen ja lainopillisen kokemuksen omaavat Mannerheimin ystävät olivat todenneet muistelmien poliittiset paljastukset senlaatuisiksi, ettei niitä pitäisi julkaista vallitsevissa, jo ns. kylmää sotaa ennakoivissa maailmanpoliittisissa olosuhteissa. Presidentti Paasikivi ja ulkoministeri Enckell joutuisivat erittäin vaikeaan asemaan sekä länsimaiden mutta ennen kaikkea aggressiivisen, voimakkaan ja yhä laajentumishaluisena suurta osaa Euroopasta hallitsevan Neuvostoliiton kanssa. Näin Mannerheim ’riisuu’ vähitellen käsikirjoituksista kaikkein tärkeimpien ja samalla paljastavampien hallussaan olleiden salaisten asiakirjojen tiedot. Tämä on hänelle erittäin raskas tehtävä.”

 

Rotat olivat nousseet valtaan. Rutto levisi.

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Jokainen täysijärkinen käsittää Laurion tekstin täydeksi hölynpölyksi. Tuollaisten väitteiden esittäminen on todiste lähinnä mielenhäiriöstä.

 

Mitkä tärkeät arkistot muuten ovat edelleen tutkijoilta suljettuja?

 

Missä ovat todisteet vaikkapa Stalinin Iso-Britanniaan lähettämästä 28.1. 40 allekirjoittamasta sotasuunnitelmasta? Miksi 15.10. 39 sopimuksesta ei tiedetä NL:ssa, Iso-Britanniassa, Ranskassa eikä Suomessa mitään? Ovatko rottalaumat sielläkin vallassa? Vai järsivätkö ne ennen kaikkea Laurion päässä?

 

Siis vain Mannerheim ja Tahvanainen tiesivät? Eriskummallista. Jos sopimus oli niin salainen, että sen tekijätkään eivät siitä tienneet, niin miten se voi olla Tahvanaisen tiedossa?

 

Hautamäki saattaa itse uskoa juttuihinsa. Ne eivät kestä minkäänlaista kriittistä tarkastelua, kuten Sampo Ahto ja jotkut muutkin sotahistorioitsijat ovat todenneet. Useimmat historioitsijat kieltäytyvät käsittelemästä moista hölynpölyä.

 

Muuten jokainen voi arvioida itse Laurion tekstin pätevyyden.

 

Vesa I Laurio: Hautamäen lähteistä. Kirjassaan (s. 28) Hautamäki kirjoittaa: “VT (siis Vilho) laati 1980-luvulla uuden ja perusteellisemman KÄSIKIRJOITUKSEN, joka perustui hänen laajoihin muistiinpanoihinsa kansiosta S-32. Tahvanaisen kirja ‘Erikoistehtävä’ sekä mainittu laajempi käsikirjoitus muodostavat tämän teoksen läpi juokseva ‘punaisen langan’”

 

Joka haluaa saada laajempaa selkoa, tiedustelkoon siis Hautamäeltä itseltään.

 

Johdannossaan Hautamäki toteaa: “Tutkimukseni perusaineistona olen käyttänyt asiakirjoja ja lausuntoja Suomen marsalkan, C. G. E. Mannerheimin salaisesta kansiosta S-32, tietoja, joita voittajavaltiot olivat 50 vuoden ajan vaientaneet. – - Olen pyrkinyt yhdistämään kansion S-32 dramaattisen aineiston sekä muun käyttämäni lähdemateriaalin …”

 

Kysymys “Miksi 15.10.39 sopimuksesta ei tiedetä NL:ssa, Iso-Britanniassa, Ranskassa eikä Suomessa mitään?” on epälooginen. Juuri nuo maat tietävät siitä kaiken. Siksi se on visusti piilotettu arkistoihin. Juuri tämän asiakirjan ja muiden vastaavien vuoksi monet arkistot ovat vielä suljettuja.

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Missä me voimme tutustua Suvilahtikansioon? Onko elossa olevilla henkilöillä, ketkä ovat tutustuneet niihin, nimi olemassa.

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Muutama kysymys vielä. On todella erikoista, että sopimusosapuolet eivät tiedä sopimuksestaan mitään! Miksei Ranska pyytänyt sopimukseen vedoten NL:n apua keväällä 1940, tai Iso-Britannia jäätyään yksin? Miksi sopimus pitäisi edelleen pitää salassa, kun sota päättyi “sopijoiden” voittoon?

 

Kysymyksiä riittää. Tarvitaan siis Euroopan laajuinen “rottalauma” salaamaan asia.

 

Hautamäki on voimistelunopettajan koulutuksella lähtenyt uudistamaan historiankirjoitusta. Kalpaten kävi.

 

Kaipa lohduttaa, että Laurion tasoiset umpiluut sentään menivät lankaan.

 

Vesa I Laurio: Voi että, pettikö Stalin myös Ranskan ja Englannin, huhhuh. Ikään kuin Stalin olisi halunnut “kapitalistivaltioiden” listivän toisensa ja väsyttävän toisensa, jotta hän saa sitten sopivassa vaiheessa napata Euroopan ja pystyttää tänne unelmiensa kommunistidiktatuurin (nykyisen EU:n)!

 

Olisiko Stalin pettänyt sekä Hitlerin että länsivallat? Sehän olisi juutalaista toimintaa (Talmud käskee valehtelemaan ei-juutalaisille, huijaamaan heitä ja esittämään heille väärää tietoa), ja jos tämä paljastuisi, juutalaiset joutuisivat vastuuseen. Sehän olisi kauheaa. Oliko Stalkku juutalainen? Onko kommunismi juutalaisuutta?

 

Miksikö sopimus salassa edelleen? Olisi ollut hyvä, jos olisit lukenut, mitä tästä asiasta on tässä ketjussa kirjoitettu. Ehkä sopimuksesta kävisi PÄIVÄNSELVÄSTI ilmi, ketkä olivat toiseen maailmansotaan syylliset. Syntyisi ikäviä vastuukysymyksiä, joihin olisi vain PÄIVÄNSELVÄT vastaukset.

 

Mikä tässä on “todella erikoista”? Mikset lue, mitä täällä kirjoitetaan? Esimerkiksi:

 

Kysymys “Miksi 15.10.39 sopimuksesta ei tiedetä NL:ssa, Iso-Britanniassa, Ranskassa eikä Suomessa mitään?” on epälooginen. Juuri nuo maat tietävät siitä kaiken. Siksi se on visusti piilotettu arkistoihin. Juuri tämän asiakirjan ja muiden vastaavien vuoksi monet arkistot ovat vielä suljettuja.

 

Onhan tässä ketjussa vielä runsaasti välejä, joihin voit kirjoittaa. Kirjoittele sinne!
Esimerkiksi “umpiluu” on lievä ilmaus. Kyllä sinä parempaan pystyt.

 

Suursilli: ”Mitkä tärkeät arkistot muuten ovat edelleen tutkijoilta suljettuja?”

 

Englanti panttaa edelleenkin pääsyä joihinkin 1939 -vuoden tapahtumista kertoviin arkistoihin. Vuosi tai pari sitten se jatkoi salassapitoaikaa muistaakseni peräti 80 vuodella eteenpäin. Sitä en tarkasti muista montako vuotta tuosta 1939 vuodesta eteenpäin se arkistojen salassapito koskee ja mitä arkistoja tai -papereita. Kaikki arkistot eivät tietenkään ole salaisia Englannissakaan.

 

Miksi? Sitä sopii ihmetellä. Ihmetellä sopii sitäkin miksi Rudolf Hessiä täytyi pitää vangittuna Spandaussa kuolemaansa saakka.

 

Englanti ei halua pitkiin aikoihin joidenkin asioiden tulevan ilmi. Luultavasti asia liittyy Hessin yksinlentoon ja Saksan rauhanpyrkimyksiin.

 

Vesa I Laurio: Hessillä mukana? Hautamäki epäilee kirjassaan, että Rudolf Hessillä oli Englannin-lennollaan mukanaan Saksan kaappaamat asiakirjat, joista käyvät ilmi 15.10.1939 länsivaltojen ja Neuvostoliiton välillä solmittu sotasopimus sekä sen täytäntöönpanosopimus helmikuulta 1940. Olisiko tämä perussyy Hessin pitämiseen vankilassa koko ikänsä ja lopulta hänen murhaamiseensa?

 

Sivulla 198 Hautamäki kirjoittaa: “Voimme toivoa, että Rudolf Hessin lennollaan Englantiin 10.5.1941 mukanaan viemänsä asiakirjat olisivat ‘puhdistamattomat’, kun ne aikanaan vuonna 2017 mahdollisesti vapautetaan salassapidosta. Asiakirjat voivat sisältää Churchillin kannalta hankalaa materiaalia Saksan rauhantunnusteluista sekä Churchill/Stalin-sopimuksesta 15. lokakuuta 1939.”

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Kaiketi minulla on ymmärryksessä vikaa. Yritetään uudestaan. Missä ovat Suvilahti kansiot? Missä minun kaltaisella monin tavoin yksinkertaisella kansalaisella on mahdollisuus niihin tutustua?

 

Vesa I Laurio: Alkuperäiset S-32-asiakirjat Mannerheim luovutti presidentti Paasikivelle v. 1950 ja tämä mahdollisesti edelleen seuraajalleen Kekkoselle. Näistä asiakirjoista ei sen koommin ole kuultu mitään. Asiaa tulisi kysyä presidentiltä suoraan.

 

Asiakirjoista on kopiot, jotka Mannerheim käski Tahvanaisen ottaa. Kaikki tärkeimmät S-32:n asiakirjat on julkaistu Vilho Tahvanaisen kirjassa “Erikoistehtävä” sekä hänen 1980-luvulla laatimassaan laajemmassa käsikirjoituksessa, joka ei liene julkisesti saatavilla. Tahvanainen kuoli v. 1992, ja asiakirjakopioista ja tuosta laajemmasta käsikirjoituksesta tietänee Erkki Hautamäki (Hattula).

 

Koska S-32 sisältää monille tahoille arkaa aineistoa, niitä ei ole sen vuoksi alkuperäisinä asetettukaan tavallisten pulliaisten katseltavaksi, eikä varmaan edes oppineidenkaan.

 

Missä tosiaan ovat alkuperäiset S-32-asiakirjat, jotka Mannerheim luovutti Paasikivelle?

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro (vastaus puheenvuorooni ”Maksetulle rottalaumalle”): Laurion olisi syytä lukea Nevakivi: ”Apu jota ei annettu” –kirja, jatketaan sitten.  Siinä on lähdettä kerrakseen tuosta “länsiavusta”.

 

Jukka Nevakivi: Apu jota ei annettu – Länsivallat ja Suomen talvisota 1939–1940. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24676-X.

 

Kyseessä on siis Suomen Talvisotaa käsittelevä tutkimus, Apu jota ei pyydetty, vuodelta 1972 täydennettynä USA:n osalta.

 

Nuokin on aika hyviä kirjoja ja aihepiiri on sama:

 

- Ystävistä vihollisiksi – Suomi Englannin politiikassa 1940-41, 1976

 

- Maanalaista diplomatiaa, 1983

 

Nevakiven koko tuotannon löydät tuolta:

 

http://www.reinorinne.com/omistukset/nevakivi.html

 

Vesa I Laurio: Talvisodasta ja avusta. Erkki Hautamäki: ”Suomi myrskyn silmässä”, osa I, s. 147 (alaotsake sivulla 146: ”Reaktioita Moskovassa, Washingtonissa ja Berliinissä): Lontoo/Churchill: Suomen yllättävää ryhtymistä vastarintaan (talvisodassa) ja sen kestoa sekä hakeutumista avunpyyntöineen myös länsivaltojen ja Kansainliiton puoleen on käytettävä hyväksi häikäilemättä (Suomi pyysi ainoan kerran apua Englannilta ja Ranskalta lähetystöjensä kautta 22. joulukuuta 1939). Käyttämällä hyväksi Kansainliittoa ja yleistä mielipidettä sekä Englannissa että Ranskassa olisi mahdollista Suomelle suunnattavan ”apuretkikunnan” varjolla siirtää englantilais-ranskalaiset hyökkäysjoukot verettömästi Norjaan ja Ruotsiin. Näiden maiden vetoaminen suvereniteettiinsa ja puolueettomuuteensa oli mitätöitävä ja tarpeen tullen käytettävä väkivaltaa (lähde: Churchill, W: ”Toinen maailmansota”, osa I, Skoglunds bokförlag, Tukholma, 1950, ss. 523 – 525).

 

S. 149 (saman alaotsakkeen alla) Berlin/Hitler: Saksan lojaalisuus M/R-sopimuksen (= Molotov-Ribbentrop-sopimuksen) täyttämistä kohtaan esti julkisen myötätunnon osoittamisen häikäilemättömän hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle Suomelle. Tilanne oli kuitenkin erittäin vaikea Suomen Saksan yleisessä mielipiteessä nauttiman arvostuksen vuoksi. Tilanne oli kiusallinen. Saksa ei voinut suoraan auttaa Suomea, ei edes toimittaa materiaalista apua ilman että se olisi tullut neuvostojohdon tietoon. Valtakunnanmarsalkka Göringin aloitteesta saatiin kuitenkin Ruotsin sotilasjohdon kanssa sovittua, että Saksa myy tiettyjä sotatarvikkeita (tykistöä ja ammuksia) Ruotsin armeijalle, joka toimittaa vastaavat tarvikemäärät omia sotamateriaalejaan Suomeen. Näin tapahtuikin.

 

S. 164: Yhteinen englantilais-ranskalainen sotaneuvosto on juuri (5.2.1940) tehnyt päätöksen Skandinavian sotaretkestä ja Suomen ”auttamisesta”. Saksan tiedustelupalvelu tiesi päätöksestä jo samana päivänä. Vain neljä päivää myöhemmin on Hitlerillä edessään Churchill/Stalin-sopimuksen (15.10.1939) kaapatut asiakirjat, joista paljastuu Saksan tuhoamiseksi suunniteltu pohjoinen rintama (N).

 

S. 165 – 166 (Otsikko ”Mannerheim pelkää rintamien luhistumista – rauha on saatava aikaan”): Tilanne Suomen rintamilla on maaliskuun alkuun 1940 mennessä kehittynyt erittäin hälyttäväksi. Hallitus hakee jatkuvasti kosketusta Kremliin rauhan aikaansaamiseksi ja sen ehtojen selvittämiseksi. Ranska ja Englanti lisäävät painostustaan Ruotsin ja Norjan suuntaan. Samalla ne yrittävät epätoivoisesti saada Suomen johtoa houkutelluksi pyytämään apua taistelun jatkamiseksi katkeraan loppuun, koska vain taistelun jatkuminen takaisi heille tekosyyn saada siirtoarmeijan joukot Skandinaviaan parhaassa tapauksessa ilman Ruotsin vastarintaa. Norjan suhteen asiat näyttivät kaikessa hiljaisuudessa jo sovitun. Näin voitaisiin toteuttaa Moskovan 15.10.1939 sopimuksen mukaisesti uuden salaisen rintaman muodostaminen ja samalla lähtökohta yllätyshyökkäykselle Saksaan – pohjoinen rintama (N).

 

Mannerheim päättää nyt viime hetkessä tiedustella niiden hänestä hieman oudoilta vaikuttaneiden tietojen merkitystä, jotka hänen asiamies-kenraalinsa oli tuonut Saksan päämajasta 14.2.1940. Hän lähettää 2. maaliskuuta 1940 kenraalinsa uudelleen Saksan johdon päämajaan tehtävänä esittää yksi ainoa kysymys: ”Mitä Hitler oli tarkoittanut 10.2.1940 lähettämässään kirjeessä ilmoituksella, että Neuvostoliitto tulisi välittömästi pyrkimään rauhaan Suomen kanssa? Kuitenkin puna-armeija on sen jälkeen kaksinkertaistanut hyökkäysvoimansa suomalaisia joukkoja vastaan!”

 

Kuriiri-kenraali palasi 4. maaliskuuta illalla, ja hänellä oli mukanaan sinetöity kirje von Ribbentropilta. Kirjeen sisältö oli seuraava: a) Kopio Hitlerin 10. helmikuuta Neuvostoliiton edustajan kautta Berliinissä Stalinille osoittamasta nootista, jossa Neuvostoliittoa kehotettiin pyrkimään rauhaan Suomen kanssa; b) Ilmoitus uudesta, 3. maaliskuuta Stalinille jätetystä uhkavaatimusluontoisesta nootista, jossa vaadittiin nyt tiukasti lopettamaan sotatoimet Suomea vastaan maaliskuun 4. päivän 1940 kuluessa; c) Tiedustelu, oliko Mannerheim ennättänyt järjestää erikoisasiamiehensä Ruotsiin hoitamaan Saksan ja Mannerheimin välisiä yhteyksiä. Kuka tämä henkilö olisi ja miten yhteys häneen järjestettäisiin?

 

Saksan johdon Mannerheimille toimittamat tiedot eivät tuoneet lopullista selvyyttä erittäin monisärmäiseksi muodostuneeseen tilanteeseen. Samaan aikaan olivat Suomen hallituksen toimenpiteet rauhan aikaansaamiseksi käyneet välttämättömiksi Molotovin 23.2.1940 ilmoittamista kovista ehdoista huolimatta.

 

Churchill ja Daladier ovat nyt joutumassa suunnitelmineen vaikeaan asemaan, mikäli Suomi solmisi rauhan. Se oli saatava taistelemaan katkeraan loppuun saakka, että luvatut ”apujoukot” voitaisiin uskottavasti lähettää Skandinaviaan taistelun kestäessä. Rauhanteon jälkeen tätä maailmalle tarjottavaa hämäystä (lue: petosta) ei voitaisi enää uskottavasti käyttää ilman että kolmivallan (NL, Englanti, Ranska) liittouman lopulliset tarkoitusperät saattaisivat paljastua.

 

Jo 1. – 2. maaliskuuta Suomen hallitukselle ilmoitetaankin nopeasta sotilaallisesta avusta, mm. 50 000 miestä käsittävästä apujoukosta – pääasia, että Suomi katkaisisi heti rauhanneuvottelut Moskovan kanssa (!).

 

Suomen hallitus, joka oli jo periaatteessa hyväksynyt Kremlin ehdot, päättää nyt epätoivoissaan vielä odottaa ja tunnustella Ruotsin asennetta länsivaltojen ”apuretkikunnan” läpimarssiin. Ruotsin vastaus on tiukan kielteinen!

 

Ulkoministeri Tanner yrittää vielä viime hetkillä saada lievennyksiä Kremlin koviin rauhanehtoihin, mutta välittäjänä toiminut Ruotsin ulkoministeri Günther joutuu 5. maaliskuuta ilmoittamaan Suomen hallitukselle, ettei Molotov suostu keskustelemaan lievennyksistä. Suomen hallitus alistuu! Seuraavana päivänä saadaan Molotovin kutsu saapua neuvottelemaan rauhasta Moskovaan.

 

Suomen valtuuskunta matkustaa 7.3.1940 Moskovaan. Ensimmäinen neuvottelu tapahtuu jo seuraavana päivänä. Tällöin Molotov esittää erittäin jyrkkäsanaisessa muodossa Neuvostoliiton lopulliset vaatimukset. Tyypilliseen venäläiseen tapaan – tästä Mannerheim oli usein varoittanut – vaatimuksia oli lisätty (Salla, Kalastajasaarennon puolikas Petsamossa ja Kemijärven-Sallan rautatie).

 

Suomen hallitus keskustelee lisävaatimuksista 9.3.1940 kahteen eri otteeseen. Ranska ja Englanti yrittävät kiihkeästi vielä viime hetkellä saada Suomen pyytämään niiltä apua asettaen takarajaksi 12.3.1940 ja luopumaan rauhanteosta, joka vakavasti sekoittaisi heidän Skandinavia-operaationsa hämäysluonnetta. Toisaalta oli odotettavissa, että Neuvostoliitto eräänlaisen ”kulissirauhan” solmimisen yhteydessä kuitenkin varaisi itselleen parhaat mahdolliset lähtöasemat uudelle hyökkäykselleen niin, ettei alkuperäisestä pohjoisrintaman (N) suurhyökkäyksen aikataulusta (15.6.1940) tarvitsisi luopua.

 

S. 170 – 175: Kansion S-32 asiakirjat osoittavat kuitenkin selkeästi, että Stalinin puna-armeijan voiton ollessa talvisodassa jo käden ulottuvilla, Moskovan pakottaa rauhantekoon Hitlerin jättämä jyrkkä uhkavaatimus Stalinille 3. – 4.3.1940. Groessmannin mukaan Göring ilmoittaa lisäksi Neuvostoliiton lähettiläälle Skartsheville Saksan ilmavoimien aloittavan välittömästi taistelutoiminnan puna-armeijaa vastaan Suomen alueella, ellei Neuvostoliitto lopeta hyökkäystään.

 

Tämä pelastaa Suomen – toistaiseksi – kuten vielä huhtikuussa 1940 Saksan johdon torjumat Neuvostoliiton kolme uutta Suomen miehitysvaatimusta.

 

(Uusi luku, otsikko ”Ribbentropin kirje Mannerheimille 7. maaliskuuta 1940”): Suomen hallitus kamppailee vielä 9.3.1940 suuren epätietoisuuden vallassa Ranskan ja Englannin voimakkaan painostuksen ja entistä houkuttelevampien avun toimittamisen lupausten sekä toisaalta Moskovan kovien rauhanehtojen vuoksi.

 

Suomen rauhanvaltuuskunta on samaan aikaan Moskovassa odottaen uusia ohjeita hallitukseltaan kovennettujen rauhanehtojen hyväksymisestä. Sekä Zdanov että ennen kaikkea Molotov käyttäytyivät uhkaavasti.

 

Iltapäivällä samana päivänä tavoittaa Ruotsissa toimintansa aloittanut asiamies (B) marsalkan Helsingissä. Hän on saman päivän (9.3.1940) aamuyöllä vastaanottanut saksalaisen kuriirin (todennäköisesti nytkin everstiluutnantti J. Veltjens) tuoman sinetöidyn kirjeen toimitettavaksi kiireellisesti Mannerheimille. Yritettyään turhaan saada sovitun kontaktipuhelimen kautta yhteyden Suomeen (puhelin oli kenraali Malmbergin kotipuhelin) voidakseen ilmoittaa tulostaan joutuu asiamies lentämään yksityiskoneella Ruotsista Suomeen.

 

Luovuttaessaan kirjettä marsalkalle asiamies huomauttaa saksalaisen kuriirin korostaneen sen sisällön tärkeyttä ja nopeita toimia sen perusteella. Asiakirjat olivat Hitleriltä ja Ribbentropilta henkilökohtaisesti ja erittäin salaisia. Marsalkan saama kirje sisälsi seuraavat asiakirjat: a) Tässä kirjassa aikaisemmin mainitut Churchillin ja Stalinin allekirjoittaman sotatoimisopimuksen toimeenpano-osan Skandinaviaa koskevat osat, sivut 4 ja 5 sekä niihin liittyvän fotokarttakuvan ja siihen liittyvän lyhyen toiminnallisen selostuksen; b) Ribbentropin allekirjoittaman kirjeen, joka käännettynä kuului seuraavasti:

 

“Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheimille

 

“Saksan hallitus on vastaanottanut Teidän, herra Marsalkka, maaliskuun 2. päivänä 1940 Saksan johtajalle Adolf Hitlerille lähettämänne tiedustelun: ’Mitä tarkoitti Hitlerin 9. helmikuuta 1940 päiväämä Marsalkka Mannerheimille lähettämä kirje Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan lopettamisesta, koska kirjeen lähettämisen jälkeen neuvostoliittolaiset ovat kohdistaneet enemmän kuin kaksinkertaisen paineen suomalaisia joukkoja vastaan?’ Tämän johdosta ja kun muuttunut kansainvälinen tilanne on saattanut Saksan ja Suomen välisen politiikan toiseen valoon, ovat Saksan hallitus ja Saksan johtaja Adolf Hitler valtuuttaneet minut kertomaan Teille, herra Marsalkka Mannerheim, seuraavaa:

 

“Ensiksi: Oheisena seuraa valokuvakopio osasta asiakirjoja, jotka saksalaiset saivat käsiinsä 9. helmikuuta 1940 lentokonekaappauksen ansiosta. Asiakirjassa on täydellinen selvitys sen sopimuksen täytäntöönpanosta, jonka Neuvostoliiton Stalin ja Englannin Churchill Englannin ja länsiliittoutuneiden puolesta ovat tehneet Moskovassa 15. lokakuuta 1939. Sopimus on asiakirja, jonka perusteella länsivallat yhdessä Neuvostoliiton kanssa aikovat kukistaa Saksan heti kevään 1940 annettua sotatoimille mahdollisuuden.

 

“Vaikka Suomi ei ole Saksan liittolainen, asia kuitenkin koskee myös Suomea ja koko Skandinavian niemimaata sikäli, että englantilais-neuvostoliittolainen päähyökkäyssuunta Saksaa kohti on Baltian maiden ja Skandinavian niemimaan suunnalta sen lisäksi, että saksalaiset sotavoimat sidotaan hyökkäyksellä Ranskan suunnalta lännessä sekä idässä Neuvostoliiton ja Balkanin suunnilta. Operaatioon liittyvä karttavalokuva tämän kirjeen liitteenä.

 

“Suomelle varataan tilaisuus tutustua kaikkiin lentokonekaappauksen yhteydessä saatuihin asiakirjoihin ja karttoihin Saksassa milloin vain haluatte, herra Marsalkka. Toivomme, että tutustuisitte niihin heti.

 

“Toiseksi: Kun Neuvostoliitto, jonka kanssa Saksalla on voimassa oleva kymmenvuotinen hyökkäämättömyyssopimus, on kolmantena sopimuspuolena ranskalais-englantilaisessa Saksan vastaisessa salaliitossa, niin Saksa katsoo nyt myös Neuvostoliiton vihollisekseen eikä voi enää pitää voimassa niitä neuvostoliittolais-saksalaisia sopimuksia, jotka ovat tähän saakka pitäneet Saksan Neuvostoliiton politiikkaa myötäilevissä siteissä.

 

“Kun Neuvostoliitto Saksan tietämättä on muuttanut kansainvälisen politiikkansa ja saksalais-neuvostoliittolaisen yhteistyön mitätöimisellä tehnyt itsensä syypääksi mahdollisiin tuleviin seuraamuksiin, katsoo Saksa nyt itsensä vapaaksi Neuvostoliiton kanssa tekemistään sopimuksista ja lähtee kulkemaan Saksalle turvallisempaa omaa tietään.

 

“Kolmanneksi: Edellä käsiteltyjen seikkojen perusteella Saksa katsoo suomalaisten vaikeudet omaksi asiakseen, ja turvatakseen Saksan pohjoispuolisen alueen ryhtyy varmistamaan sitä, että Skandinavian niemimaa ja Suomen alue pysyvät vapaina neuvostoliittolais-englantilaisista joukoista. Tämän tarkoituksen toteuttamista varten Saksan hallitus on

 

“a) varhain aamulla 10. helmikuuta 1940 antanut Neuvostoliiton Saksan asiainhoitajan kautta Stalinille Hitlerin 9. helmikuuta 1940 allekirjoittaman kirjallisen määräyksen, että sotatoimet Suomea vastaan on lopetettava ja pyrittävä rauhaan.

 

“Tämä asia on jo aikaisemmin ilmoitettu Teille, herra Marsalkka Mannerheim. Koska Saksan hallitus on huomannut, etteivät neuvostoliittolaiset ole ottaneet täydestä Saksan johtajan Adolf Hitlerin määräystä ja kun lisäksi Te, herra Marsalkka Mannerheim, kysyitte samaa asiaa johtaja Hitleriltä, niin

 

“b) maaliskuun 3. päivän iltana 1940 johtaja Hitler antoi Neuvostoliiton Saksan asianhoitajalle seuraavan kirjallisen määräyksen: ’Ellei Neuvostoliitto heti, viimeistään huomispäivänä 4.3.1940, lopeta sotatoimia Suomea vastaan, niin Saksa tulee antamaan suomalaisille aseellista apua ja ajamaan Neuvostoliiton sotavoimat pois Suomen alueelta’. Tämän uhkavaatimuksen antoi Neuvostoliiton asiainhoitajalle Marsalkka Herman Göring, joka lisäksi ilmoitti samalla suullisesti, että mikäli Neuvostoliitto ei suostu vaatimukseen, ryhtyvät Saksan ilmavoimat heti toimintaan suomalaisten puolella ilman että Suomi sitä pyytäisi. Saksalle on Suomessa ilmaantunut valvottavaksi etuja, joista se tulee huolehtimaan.

 

“Neljänneksi: Kun muuttunut kansainvälinen tilanne osoittaa, ettei yksin Saksa vaan myös Pohjolan kansat ja niiden mukana Neuvostoliittoa vastaan urhoollisesti taistellut Suomi ovat joutumassa kansainväliseksi sotatantereeksi, niin maittemme yhteisen edun takaamiseksi Saksan hallitus on päättänyt puolustaa Skandinavian niemimaata ja Suomea sekä tulee valvomaan, ettei maatanne ainakaan toistaiseksi miehitetä enempää neuvostoliittolaisilla kuin länsivaltojenkaan sotajoukoilla. Saksan valtakunnan johtaja Adolf Hitler pyytää lisäksi ilmoittamaan Suomelle, että mikäli tarvitsette nopeaa sotilaallista materiaali- ja ilmatukiapua torjuessanne neuvostoliittolaisten ylivoimaista hyökkäystä, niin pyydettäessä Saksa tulee antamaan sitä heti ilman mitään vastavuoroisuuden periaatetta.

 

Berliinissä maaliskuun 7. päivänä 1940

 

Joachim von Ribbentrop

 

Saksan valtakunnan Ulkoministeri

 

“Liitteenä: 1) Valokuvakopio J. Stalinin ja W. Churchillin 15.10.1939 allekirjoittaman toisen maailmansodan aloitussopimusasiakirjan täytäntöönpanotavoista ja suunnitelmista sivuilta 4 ja 5; 2) Karttavalokuva Skandinavian niemimaata ja Saksaa vastaan suunnitelluista Ranskan, Englannin ja Neuvostoliiton sotatoimista; 3) Karttaa ja sotatoimia koskeva lyhyt toimeenpanoselitys.”

 

Huomautus (Hautamäen): Tarkasteltaessa Ribbentropin kirjettä huomataan, että hän olettaa Mannerheimin tietävän lentokonekaappauksesta. On oletettavissa, että Hitlerin kuriiri, everstiluutnantti Veltjens, on saattanut tämän tapahtuman marsalkan tietoon jo helmikuun 10. päivänä 1940 tai tieto on tullut Mannerheimin lähettämän kenraalin palattua Berliinistä joko 14. helmikuuta tai 4. maaliskuuta.

 

Marsalkka Mannerheim kertoo myöhemmin asiamiehelleen VT:lle (Vilho Tahvanaiselle; 20. tammikuuta 1950) tästä tapahtumasta: ”… luettuani kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen tuntui minusta kuin pommi olisi pudonnut, niin uskomattomalta kirjeessä paljastettu asia tuntui. Samalla totesin, että nyt saksalaisilta tullut tieto oli itse asiassa sama, jonka olin saanut edellisen vuoden marraskuun puolivälissä ystäviltäni Neuvostoliitosta VT:n Narvasta tuomassa kuriiripostissa. Tuolloin saamaani hieman ’hämärää’ ilmoitusta en ollut osannut silloin asettaa selkeästi kansainvälisen politiikan kuvioon soveltuvaksi.”

 

Mannerheim lähettää asiamiehensä B:n takaisin Ruotsiin ja kehottaa tätä hakeutumaan yhteyteen pääministeri P. A. Hanssonin kanssa ja kertomaan tälle suulliset terveiset marsalkalta. Niiden mukaan marsalkka arvostaa Ruotsin johdon kaukonäköisyyttä, vaikka ei tarkoin tiedetäkään näiden omaamien tietojen taustaa eikä miltä pohjalta Ruotsi ja Norja ovat ratkaisunsa tehneet kieltäytyessään sallimasta ranskalais-englantilaisten joukkojen käyttää valtioittensa aluetta Suomen ”auttamisen” tekosyyllä.

 

Marski toivoi, että molemmat maat pysyisivät edelleen omaksumallaan kannalla, vaikka Suomen hallitus ehkä länsivaltojen lupausten houkuttamana ja hänen vastustuksestaan huolimatta pyytäisikin länsivalloille läpimarssilupaa.

 

(Väliotsikko ”Mannerheim kieltää Suomen johtoa hyväksymästä länsivaltojen apua”): Epätietoisuuden kanssa painiskelevalle hallitukselleen Mannerheim antaa nyt ehdottoman kiellon olla hyväksymättä länsivaltojen avustustoimia ja neuvon pyrkiä heti saamaan aikaan rauha Moskovassa. Ribbentropin kirjeestä hän ei mainitse sanaakaan! (lähde: Mannerheim, C. G. E.: ”Muistelmat”, osa II, Otava, Helsinki 1951, s. 260).

 

Suomen hallitus on vihdoin (11. – 12. maaliskuuta 1940) – huolimatta länsivaltojen viime hetken epätoivoisesta julistuksesta radiossa auttaa Suomea, jos apua pyydettäisiin – valmis antamaan valtuuskunnalleen Moskovassa oikeuden allekirjoittaa raskas rauha 12. – 13. maaliskuuta 1940. Marsalkka Mannerheim, nyt tietoisena suurvaltapolitiikan uudesta ja hämmentävästä muutoksesta, varoittaa sähkeitse valtuuskuntaa uskomasta länsivaltioiden lupauksiin avusta Suomelle ja kehottaa allekirjoittamaan rauhansopimuksen heti. (mm. Johan Nykopp: ”Paasikiven mukana Moskovassa”, 1990, s. 80; Aaro Pakaslahti: ”Talvisodan poliittinen näytelmä”, s. 244, 267, 273, 276, 278, 303).

 

Suomen talvisota oli päättynyt!

 

(Väliotsikko ”Ruotsin pääministerin P. A. Hanssonin kirje Mannerheimille): Marsalkka Mannerheimin Ruotsissa toimiva asiamies B tuo maaliskuun 14. – 15. päivien välisenä yönä huonoissa lento-olosuhteissa taisteltuaan kirjeen Ruotsin pääministeriltä P. A. Hanssonilta osoitettuna Mannerheimille (VT jäljentää kirjeen 22.1.1950): ”Tukholma 14.3.1940. Kiitän Teitä, Marsalkka Mannerheim, kaukonäköisyydestänne ja ymmärtämyksestänne vakavaa kansainvälistä tilannetta arvioidessanne. Minua on näissä oloissa neuvonut, varoittanut ja tilannetiedotuksilla opastanut hyvä ystäväni, Englannin pääministeri Sir Neville Chamberlain, joka mielipiteissään ja rauhanpyrkimyksissään on joutumassa vakavasti tappiolle ja mahdollisesti pian eroamaan Winston Churchillin johtaman saksalaisvastaisen opposition tieltä. Tulen pitämään kiinni puolueettomuudestamme, ja niin on luvannut tehdä myöskin hyvä ystäväni, Norjan pääministeri.” Tervehtien P. A. Hansson.

 

S. 176 – 177: (Mannerheimin näkemyksistä/VT): ”Ehkä vaikeimman ongelman ajatuksissani ja tulevissa toimissanikin muodosti englantilaisten osuus. Minulla on aina ollut Englantiin ja englantilaisiin erinomaiset kontaktit. En milloinkaan ollut saanut sieltä osakseni karsautta tai moitetta. Näin en koskaan ollut voinut ajatella, että englantilaiset – ei edes Winston Churchill – voisivat sallia sen, että sotatoimet ulotettaisiin syyttömän Suomen alueelle. Pahat aavistukset tosin horjuttivat uskoani jo talvisodan puhjettua, kun Ruotsin pääministeri Hansson ilmoitti minulle samoin kuin presidentti Kalliollekin, ettemme saisi minkäänlaista tukea länsivalloilta, vaikka sitä luvattiin ja jopa ryhdyttiin käytännön järjestelyihinkin avun lähettämiseksi. Hansson on ollut tietoinen suuvaltapolitiikan kieroudesta. Omalla viisaalla tavallaan hän antoi siitä tietonsa minulle ja Suomelle pariinkin kertaan.”

 

Ellei Ruotsi olisi kieltänyt länsivaltojen apujoukkojen ja aseavustusten kauttakuljetusta Suomeen alueensa kautta, tämä mahdollisesti saatu apu olisi saattanut koko Skandinavian sodan jalkoihin. Lisäksi se olisi saattanut saksalaisten vihat päällemme, jolloin Hitler tuskin kevättalvella 1940 olisi pelastanut meitä Neuvostoliiton käsistä. Kenenkään suomalaisen ei koskaan pidä uskoa siihen, että Ruotsi kieltäisi meiltä mitään sellaista, minkä se omasta tahdostaan Pohjolan vapautta vaarantamatta ja kansainvälisen politiikan riskit välttäen voisi meille antaa. Ruotsi jakaisi leipäpalansakin Suomen kanssa!

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Mitään kenraalia tai muuta “asiamiestä” ei Suomella Saksan Päämajassa Talvisodan aikana ollut. Tässäkin Tahvanainen/Hautamäki/Laurio osoittavat vain täydellisen tietämättömyytensä. Ensimmäinen kenraali lähetettiin Saksaan neuvottelemaan joskus joulukuussa 1940. Hänkin oli siviilissä oleva Pohjolan liikenteen toimitusjohtaja Paavo Talvela.

 

Nämä jutut eivät kestä minkäänlaista tarkastelua. Lauriolta toivoisi edes hitusen rehellisyyttä. Taitaa olla ylivoimaista.

 

Vesa I Laurio: 12.2.1940 ja 2.3.1940. Hautamäki, s. 162, 163, 165:

 

10. helmikuuta 1940 (siis heti kun Saksalle oli paljastunut Stalinin petos ja kolmivallan suunnitelmat) everstiluutnantti J. Veltjens, Hitlerin kuriiri, saapuu Ruotsin kautta ruotsalaisella passilla ja henkilöllisyydellä varustettuna Suomeen ja ottaa yhteyden Mannerheimiin. Hän luovuttaa marsalkalle kirjeen, jossa on lyhyt tiedonanto Saksan jättämästä nootista Neuvostoliitolle kehotuksineen pyrkiä rauhaan Suomen kanssa ja lopettaa enemmät sotatoimet heti.

 

Lisäksi kirjeessä pyydettiin Mannerheimia lähettämään joku kenraaleistaan informoitavaksi muuttuneesta kansainvälisestä tilanteesta sekä asettamaan Ruotsiin luotettava kuriiriasiamies yhteydenpitoa varten Saksan johtoon (Mannerheimin ratkaisu: asiamies “B”, joka oli Suomen valtiollisen poliisin apulaispäällikkö Bruno S. Aaltonen).

 

Jo 12. helmikuuta Mannerheim lähettää kenraalinsa Saksaan, jossa tämä tapaa Göringin (läsnä myös Groessmann) ja myöhemmin ulkoministeri Ribbentropin. Göring ilmoittaa kenraalia informoidessaan, että muuttunut kansainvälinen tilanne on pakottanut Saksan vaatimaan Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan välitöntä lopettamista. Tästä oli jo lähetetty nootti Moskovaan. – -

 

VT:n (Vilhon) kysyessä marsalkalta tammikuussa 1950 Saksan päämajassa käyneen kenraalin nimeä vastaa Mannerheim vain “useidenkin kenraaleiden käyneen hoitamassa asioita, milloin Berliinissä, Oslossa tai Lontoossa”.

 

Keskustelun jälkeen kenraali saa Hitlerin kirjeen toimitettavaksi Mannerheimille. Kenraali palaa matkaltaan 14. helmikuuta 1940. – -

 

Mannerheim päättää nyt viime hetkessä tiedustella niiden hänestä hieman oudoilta vaikuttaneiden tietojen merkitystä, jotka hänen asiamies-kenraalinsa oli tuonut Saksan päämajasta 14.2.1940. Hän lähettää 2. maalikuuta 1940 kenraalinsa uudelleen Saksan johdon päämajaan tehtävänä esittää yksi ainoa kysymys: “Mitä Hitler oli tarkoittanut 10.2.1940 lähettämässään kirjeessä ilmoituksella, että Neuvostoliitto tulisi välittömästi pyrkimään rauhaan Suomen kanssa? Kuitenkin puna-armeija on sen jälkeen kaksinkertaistanut hyökkäysvoimansa suomalaisia joukkoja vastaan!”.

 

Kuriiri-kenraali palasi 4. maaliskuuta illalla, ja hänellä oli mukanaan sinetöity kirje von Ribbentropilta. Kirjeen sisältö oli seuraava: a) Kopio Hitlerin 10. helmikuuta Neuvostoliiton edustajan kautta Berliinissä Stalinille osoittamasta nootista, jossa Neuvostoliittoa kehotettiin pyrkimään rauhaan Suomen kanssa; b) Ilmoitus uudesta, 3. maaliskuuta Stalinille jätetystä uhkavaatimusluontoisesta nootista, jossa vaadittiin nyt tiukasti lopettamaan sotatoimet Suomea vastaan maaliskuun 4. päivän 1940 kuluessa; c) Tiedustelu, oliko Mannerheim ennättänyt järjestää erikoisasiamiehensä Ruotsiin hoitamaan Saksan ja Mannerheimin välisiä yhteyksiä. Kuka tämä henkilö olisi ja miten yhteys häneen järjestettäisiin?

 

Sitten myöhemmin, kuten jo esittämästäni käy ilmi, von Ribbentrop lähettää Mannerheimille kirjeen 7.3.1940, jossa hän vahvistaa Mannerheimin lähettäneen Hitlerille em. tiedustelun 2.3.1940, esittäen jopa Mannerheimin esittämän kysymyksen sitaattina uudelleen. Kirje on tekstissäni siteerattuna.

 

On kestämätöntä olettaa, että sotaoloissa salaisesti suoritetut operaatiot ja yhteydenotot olisivat suunsoittofoorumeitten nysäaivoisten pseudoteoreetikkojen, joista 95% lienee jopa juutalaisia, nenän edessä. Mannerheimillä oli syytä vaieta nimestä jopa luotetulle asiamiehelleen!

 

Tulisi omata ymmärrys asioitten luonteesta niiden tapahtumaympäristössä. Siis älykkyys. Asiat tapahtuvat useassa kerroksessa, ja kutakin kerrosta leimaa sille ominainen laatu. Läheskään kaikista 2. maailmansodan yhteydenotoista ei ole olemassa julkista tietoa.

 

Voisitko sinä nyt mennä väittelemään äitisi kanssa, ettei sinua ole olemassa, koska et ole nähnyt heitä sänkyhommissa? Please.

 

Vesa I Laurio: Hajanaisia tiedonjyväsiä vielä. Aiheesta on keskusteltu jo aiemmin eri foorumeilla, ja nappasin seuraavat puheenvuorot malliksi. Mukana myös Hautamäen haastattelu ja hänen vastineensa Sampo Ahdolle. Tahvanaisen kirjan uusiopainoksen prologissa Hautamäki ilmoittaa (4.4.2008), että hänen kirjansa (“Suomi myrskyn silmässä”) toinen osa ilmestyy tämän vuoden lopussa, siis näihin aikoihin! Siinä on kuulemma tarkempia perusteluita myös ensimmäiseen osaan. Odotan kirjaa innolla!

 

http://www.promerit.net/ahto_vastine.htm

 

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&con ference=4000000000000028&posting=22000000013255296

 

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&con ference=4000000000000028&posting=22000000013256836

 

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&con ference=4000000000000028&posting=22000000005119271

 

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&con ference=4000000000000028&posting=22000000005154529

 

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&con ference=4000000000000028&posting=22000000010793972

 

http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/6121-talvisodan-alku-ja -uusi-suomi-ennennakemattomia-kuvia-helsingista#comment -7789

 

http://www.hs.fi/keskustelu/message.jspa?messageID=4194 86

 

http://www.prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=66 2&author=10

 

Vesa I Laurio: Saksasta kiitos Hautamäelle:

 

DAS KOMPLOTT CHURCHILL-STALIN 1939!

 

MIT DEM MUT ZUR WAHRHEIT

 

Was die HUTTENBRIEFE bereits vor sieben Jahren in der Folge 3/1997 auf neun Seiten berichtet haben, erreicht nun die Öffentlichkeit durch ein Buch in schwedischer Sprache, aus dem die brisanten Einzelheiten des anglo-amerikanischen Komplotts mit der bolschewistischen Sowjetunion zur Niederwerfung des Reiches und zur Zerstörung Europas aus dem Dunkel der Verschwörung hervortreten. Nur die HUTTENBRIEFE haben es gewagt, die Geheimdienst-Dokumente aus dem Staatsbesitz des finnischen Feldmarschalls und Staatsoberhauptes Mannerheim, DIE SICH INHALTLICH MIT DEN DEUTSCHEN BEUTEAKTEN VOM FRANZÖSISCHEN GENERALSTAB 1940 IN LA CHARITÉ DECKTEN, zu veröffentlichen.

 

Der übrigen nationalen Presse fehlte leider der Mut, die Entdeckung zu berichten, weil ihr die sogenannte Beweislage nicht genügte. Als ob nicht die gesamte Beweislast bei unseren Feinden läge für die schier unüberbietbaren Lügen gegen Deutschland. Gesetze der Logik, jedenfalls soweit sie bisher für den europäischen Raum gültig waren, lassen doch wohl die klare und eindeutige Frage zu, warum die Feindmächte ihre Archive, den Zweiten Weltkrieg betreffend, hermetisch abgeriegelt haben, gleich ob Washington, London oder Moskau? Wenn die Ursachen- und Schuldfrage des Zweiten Weltkrieges ohnehin zu Lasten Deutschlands so eindeutig liegt, wie es uns die Siegergeschichtsschreibung ständig weismachen will, warum eigentlich diese Sperre? Sind wir schon so niedergedrückt, dass wir uns noch nicht einmal lautstark die Forderung erlauben, die Archive endlich zu öffnen?

 

DIE FINNEN RETTETEN DIE NUN NICHT MEHR AUS DER WELT ZU SCHAFFENDEN GEHEIMEN UNTERLAGEN VOR DEM ENDGÜLTIGEN VERSCHWINDEN HINTER MOSKAUER KREML-MAUERN, Unterlagen, die eindeutig die kriegerischen Schachzüge eines Komplotts zwischen Churchill und Stalin im Sommer 1939 (!) belegen.

 

DEN TAPFEREN FINNEN FEHLTE NICHT DER MUT, IHR WISSEN UM DIE TATSÄCHLICHEN VORGÄNGE, DIE OHNEHIN AUS DEM GESAMTEN KRIEGSVERLAUF ABLESBAR SIND, AUS EUROPÄISCHER VERANTWORTUNG, BESONDERS DEM EINSTIGEN WAFFENGEFÄHRTEN DEUTSCHLAND GEGENÜBER, ZU VERÖFFENTLICHEN.

 

Die auf der Titelseite der HUTTENBRIEFE 2/1999 veröffentlichte Kartenskizze zeigt jedem Deutschen und Europäer, welches Schicksal unserem Kontinent zugedacht war. Selbst die größte politische Einfalt kann über die Tatsache nicht hinwegsehen, dass Europa trotz Ihrer Majestät entschlossenem Kriegswillen und trotz dem Heiligen Kreuzzug der USA eine Beute der bis zum Atlantik vorgestoßenen bolschewistischen Weltrevolution geworden wäre, hätte es da nicht einen Adolf Hitler und eine heldenmütig kämpfende deutsche Wehrmacht gegeben.

 

Trotz der Macht der Sieger, die Geschichte zu schreiben, gebietet es der Überlebenswille der Besiegten, der sich eigentlich mit ihrer in die Verbannung geschickten Ehre decken sollte, für die Wahrheit, wenn notwendig auch mit Opfern, zu kämpfen. Die zu erwartende Gegenwehr mit der Keule der Moral aus dem schier unbegrenzten Reservoir ihrer Lügen niederzuhalten, ist der bis zum Überdruss bekannte Trick aus der psychologischen Kriegskiste.

 

Dem Waffenlosen auch alle Rechte zu nehmen, erfolgreich schon nach dem Ersten Weltkrieg angewandt, macht die psychologische Kriegsführung gegen das Deutsche Volk zu einem Unternehmen nicht mehr zu überbietender Heuchelei.

 

So nahm denn der Befreiungsfeldzug am 6. Juni 1944 seinen triumphalen Verlauf mit dem Niedergang unserer gesamten Wertwelt vor der US-amerikanischen Kulturerhöhung, ablesbar für jedermann am Markenschild des “american way of life”. Im vollen Bewusstsein dieser endlichen Erlösung vom Zwang der Lebensinteressen des Deutschen Volkes feiert der Kanzler der BRD diesen Sieg mit der Zustimmung der heute über Deutschland verhängten Politik und selbstverständlich dem Beifall der Presse.

 

Lesen Sie unsere nachfolgende Buchbesprechung.

 

Lisbeth Grolitsch

 

BUCHBESPRECHUNG:

 

Der finnische Autor Erkki Hautamäki, Studienrat, Major d. Reserve, Rektor des Vuokatti idrottsinstitut von 1970 bis 1990, hat jetzt nach langer Vorarbeit einen geschichtlichen Auftrag Feldmarschall Mannerheims und dessen Stabsoffiziers Vilho Tahvanainen (1913–1992) erfüllt und ein Buch unter dem Titel “Finland i stormens öga” in schwedischer Sprache der skandinavischen und damit europäischen Öffentlichkeit übergeben. Das epochale Buch Hautamäkis, dessen Inhalt sich auf die bisher unveröffentlichten geheimdienstlichen Aufklärungsergebnisse Feldmarschall Mannerheims und seines unermüdlichen patriotischen Geheimagenten Tahvanainen stützt, füllt jetzt die letzten weißen Flecken in den Geschichtsbüchern der europäischen Völker.

 

Nach Mannerheims Tod im Jahre 1951 erhielt der Autor durch Tahvanainen Einblick in dessen geheimdienstliche Sammlung s.k. Pärm S-32. Dadurch wird erst jetzt die irrtumsfreie hintergrundpolitische Lage Europas und besonders Finnlands und Deutschlands im Hinblick auf die bis jetzt unbekannt gebliebene geheimbündlerische Zusammenarbeit der Angloamerikaner mit dem sowjetrussischen Diktator Stalin öffentlich bekannt, die bereits zur Zeit der deutsch-sowjetischen Verträge vom 23. August 1939 und vom 28. September 1939 mit der Auslieferung der Baltenstaaten durch England an den Bolschewismus im Gange war.

 

Nachdem schon unabhängige Geschichtswissenschaftler wie Suvorov (Resun), J. Hoffmann, H. Schröcke, W. Maser u.a. völkerrechtskonform den Nachweis führten, dass das deutsche Barbarossa-Prävenire vom 22. Juni 1941 kein völkerrechtswidriger Überfall auf eine angeblich friedliche Sowjetunion, sondern ein deutsch-europäischer Opfergang gegen die Rote, damals größte waffenstarrende Armee der Welt war.

 

NUN HAT HAUTAMÄKI MUTIG, ENTSCHLOSSEN UND NUR DER HISTORISCHEN WAHRHEIT VERPFLICHTET, DEN BEWEIS DER ANTIEUROPÄISCHEN KRIEGSPLANUNG GEGEN EUROPAS MITTE ERBRACHT, IN DER SEINEM FINNISCHEN VATERLAND SUOMI DIE ROLLE EINES BAUERNOPFERS ZUGEDACHT WAR. Die sowjetische Rote Armee überfiel scheinbar ohne jeden sichtbaren Grund aus reinem Machtkalkül das kleine Land des Nordens am 30. November 1939, den Absprachen mit Churchill vom 15. Oktober 1939 folgend.

 

Hitlers und Ribbentrops energischem ultimativem Einschreiten gegenüber dem bereits deutlich sichtbaren Vertragsbruch durch die Sowjets war es zu danken, dass die Rote Armee am 13. März 1940 den Finnlandfeldzug abbrechen musste.

 

Im Kap. 10 schildert der Autor, wie Mannerheim durch seine Geheimagenten in Schweden, darunter „Groessmann“ und General L. Malmberg (Agent B), Kenntnis von dem geheimen Militärkomplott Stalins und Churchills gegen das Deutsche Reich erlangte.

 

Die angloamerikanisch-sowjetrussische Übereinkunft zwischen Churchill und Stalin sah vier Fronten zur Einkreisung und Niederwerfung des Reiches vor:

 

Im Vorlauf Besetzung und Annektierung der baltischen Staaten Litauen, Lettland, Estland und die Besetzung und Annektierung Finnlands durch die UdSSR.

 

Front 1 (N – Nordfront) Landung französischer und englischer Expeditionsstreitkräfte in Dänemark , Norwegen und Nordschweden, Tarnung dieses geplanten Völkerrechtsbruchs als angebliche Hilfsmaßnahme für das “von Sowjets bedrohte” Finnland.

 

Front 2 (M – Westfront) Angriff der Grand Nation auf das Reich unter Einschluss und Beteiligung der angeblich Neutralen Niederlande und Belgien.

 

Front 3 (S – Südfront) Angriff Serbiens und Griechenlands auf süddeutsches Reichsgebiet zur Bindung deutscher Truppen zugunsten des Angriffs der Roten Armee: Britische Strategie des Middle East Command, den Balkan als Waffe gegen Deutschland einzusetzen!

 

Front 4 (O – Ostfront-Barbarossafront) Hauptangriff gegen das Reich!

 

REIHENFOLGE DES VIERFRONTENMILITÄRKOMPLOTTS:

 

Nordfronteröffnung, Westfronteröffnung, Balkanfront und letztendlich Hauptangriff mit Hauptfront Rote Armee = Ostfront. Zeitplanung: Rote Armee sollte bereits Juni 1940 Berlin besetzt haben.

 

Die deutschen Blitzfeldzüge “Weserübung” – englische Verbände waren bereits am 9. 4. 1940 bei Narvik gelandet – und der Frankreichfeldzug am 10. 5. 1940 machten die Churchill-Stalin-Kriegsplanung zunächst zeitlich zunichte, ebenso wurde der griechisch-serbische antideutsche Putsch unter Führung des Churchill-Agenten Simovic durch den deutschen Balkanfeldzug vom 16. 4. 1941 neutralisiert.

 

Die Churchill-Stalin-Kriegsplanung gegen das Reich musste daher zeitlich umgruppiert werden. Seitens der Sowjets wurde der sowjetrussische Angriff auf Deutschland unter dem Decknamen Apparazije graza auf den 10. Juli 1941 verlegt, dem Hitler mit dem Rettungs- und Opfergangunternehmen Barbarossa am 22. Juni 1941 zuvorkam, aber letztlich mit dem aus der Not geborenen Unternehmen – Verhinderung der Bolschewisierung Europas – trotz allen Heldenmutes und aller Opfer unterliegen musste.

 

Der Autor hat die aufgedeckte ANTIEUROPÄISCHE Kriegsplanung Churchills und der Sowjets nicht nur gegen Deutschland, sondern auch gegen die kleinen europäischen Völker besonders in Osteuropa, mit Kartenskizzen belegt. Sie kamen von den Geheimagenten auf Mannerheims Lagekarte und wurden auch der Deutschen Reichsregierung bekannt.

 

Der wahre Sachverhalt müsste die überlebende Kriegsgeneration aller Länder noch nachträglich bei der Vorstellung erschauern lassen, was gewesen wäre, wenn die Sowjets den Atlantik erreicht hätten. DASS ES NICHT SO KAM, IST AUCH UNSEREN TAPFEREN FINNEN ZU DANKEN.

 

Nachdem die finnische Regierung aufgrund der Kriegslage im Osten 1944 aus dem Verteidigungsbündnis mit Deutschland ausscheiden musste, erging an Feldmarschall Mannerheim der Befehl der sowjetischen Besatzungsmacht, die geheimdienstlichen Aufzeichnungen wegen deren Brisanz auszuliefern.

 

Mannerheim gab seinen Stabsoffizieren jedoch Anweisung, Kopien zurückzubehalten und später zu veröffentlichen. Damit beauftragte er verpflichtend Vilho Tahvanainen und einen weiteren Ex-Offizier, die teils wegen Bedrohung und Nötigung, teils wegen Krankheit, Mannerheims Veröffentlichungsauftrag nicht erfüllen, jedoch noch vor ihrem Tod den tapferen tüchtigen Erkki Hautamäki für Mannerheims Vermächtnis verpflichten konnten.

 

Die historischen, kriegsgeschichtlichen Enthüllungen liegen nun mit diesem Buche, es hat 283 Seiten, ein Quellenverzeichnis und ein Namensregister, vor.

 

Das Buch ist auch mit zahlreichen Fotos, Kartenskizzen und Dokumentarmaterial ausgestattet.

 

Diesem aufsehenerregenden Buch ist weiteste Verbreitung zu wünschen. Es wird auch in der finnischen Sprache herausgegeben und es ist ihm baldigst auch eine Übersetzung ins Deutsche zu wünschen.

 

DEM MUTIGEN FINNEN GEBÜHRT DER DANK DER EUROPÄER, BESONDERS DES DEUTSCHEN VOLKES. Eine glückliche Zukunft der Völker Europas kann nur auf Wahrheit und Gerechtigkeit aufgebaut werden.

 

Fritz Becker

 

http://www.huttenbriefe.com/2004/hb3-2004.pdf

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro: Aina vaan huttu sakenee. Onpa paksua puppua. Nyt on Tahvanainen sitten jo Mannerheimin esikuntaupseeri. Agentti B on kenraali Lauri Malmberg, joka ei takuulla käynyt Saksassa 1940, eikä ylipäänsä kulkenut Marskina asioilla missään muuallakaan.

 

Mitä suurempi valhe, sen suuremmalla innolla Laurio sen toistaa.

 

Vesa I Laurio: Ikävää kun suunsoittajien on pakko olla asialla. Luulet varmasti olevasi näppärä – sukkela?

 

Totta kai minä huomasin artikkelissa olevan Malmberg-virheen, mutta en puuttunut siihen, koska arvelin, että jokainen ajatteleva lukija arvaa, että kyseessä on väärinkäsitys. Kirjoituksen teksti on saksaa. He ovat joutuneet jollakin tavalla ottamaan selvää ruotsinkielisestä tekstistä (suomenkielinen ei tuolloin ollut vielä ilmestynyt), ja jossakin yksityiskohdassa oleva virhe on täysin ymmärrettävää. Hienoa, että he yrittivät laatia asiasta artikkelin saksan kielellä!

 

Pääasia, miksi artikkelin otin esiin, oli se, että siinä esitettiin kiitos Hautamäelle Saksan ja Euroopan puolesta.

 

Oletko tänään jo ehtinyt kirjoittelemaan sukkeluuksia muille palstoille ja muihin ketjuihin? Tänäänkin ehdit hyvin vielä.  

 

Pussinperä: Hitlerin ultimatumit välirauhanajalta, faktaa..

 

Hitlerin ja Molotovin kokoukset: Berlin, november 12 and 13, 1940 Berlin, November 12 JA 13, 1940 official transcripts, viralliset selostukset:

 

http://www.worldfuturefund.org/wffmaster/Reading/German y/Hitler-Molotov%20Meetings.htm

 

Ja tässä toinen välirauhanajan yritys Suomen valtaamiseksi. Hans Peter Korosbyn ja Patoharjun toteamina:

 

Hans Peter Korosby:

 

Arkistokoodi L274/085843: Stalin valmistautuu hyökkäämään Suomeen. Zechlin oli Saksan lähettiläs Liettuassa. Zechlinin sähke: Tiedonantaja korkea-arvoinen liettualainen upseeri, on vahvistanut yleisesikuntapiiristä olevan tietonsa ja väittää että neuvostojoukkojen on oltava hälytysvalmiudessa Suomen rajalla 15.8.1940. Tosiasiaksi jää että Liettuasta on siirretty pois hyvin paljon erinomaisesti varustettua ratsuväen osastoja ja noin kolmannes panssari ja ilmavoimista. Kaunas 3.8.1940.

 

B19/B003686: Zechlin ulkoministeriölle: Myös toisesta luotettavasta, täkäläistä neuvostolähetystöä lähellä olevasta lähteestä ilmoitetaan että Suomen rajalla erittäin hyvin varustetut 15 divisioonaa on pidettävä elokuun puolivälistä alkaen erikoishälytysvalmiudessa. Viime aikoina 15 divisioonaa on vahvistettu erittäin hyvillä motoroiduilla panssariyksiköillä. Tämän lähteen mukaan on odotettavissa Suomelle elokuun jälkipuoliskolla uhkavaatimus joka johtaa Suomen miehitykseen Baltian maiden tapaan. Kaunas 7.8.1940. Zechlin.

 

T.Patoharju – Suomi tahtoi elää:

 

Kun Saksan puolustusvoimien yleisesikunta oli saanut 10.8 1940 tietoja neuvostojoukkojen liikehdinnästä Suomen rajoilla ja sen johtavan uuden sotilaallisen selkkauksen alkamiseen maiden välillä. Sotamarsalkka Keitel, joka silloin oli OKH:n päällikkö, ilmoitutti Ribbentropille: ”Yleisesikunta haluaa estää pohjoisessa syntyvät levottomuudet, koska ne vaikeuttavat Saksan raaka-aineiden hankkimista Suomesta Saksaan. Ehdotan, että ulkoministeriömme ottaa asian esille Moskovassa ja tähdentää heille mitä taloudellisia intressejä Saksalla on Suomessa.”

 

Kaksi päivää myöhemmin Hitler neuvotteli Keitelin kanssa Suomen kysymyksestä. Tässä neuvottelussa tehdyssä muistiossa sanotaan: ”Keitelin käsityksen mukaan Hitler ryhtyy antamaan epäsuoraan tukea Suomelle, mahdollisesti Ruotsin kautta.” Ja armeijan esikuntapäällikkö Halder kirjotti 26.8.1940: ” Führer on päättänyt lähettää Suomeen aseita ja lentokoneita. Jos Stalin hyökkää Suomeen ME miehitämme Petsamon.”

 

Miksi Molotov ei ottanut Berliinissä marraskuussa 1940 esille tuota aikaisempaa jo talvisodan aikaista ultimatumia. Outo juttu, Molotov ei mitenkään viitannut tuohon aikaisempaan mahdolliseen Hitlerin noottiin hänen kysyessään nyt vapaita käsiä Suomen suhteen.

 

Myöskään Hitler ei maininnut Molotoville asiasta, perustellessaan kielteistä suhtautumistaan ja uudesta sodasta Itämerellä.

 

Vai ovatko amerikkalaiset mahdollisesti sensuroineet keskusteluja kopioidessaan ko. arkistotietoja sotasaaliiksi saamistaan alkuperäiskappaleista..

 

http://www.worldfuturefund.org/wffmaster/Reading/German y/Hitler-Molotov%20Meetings.htm

 

Vesa I Laurio: Suomesta syksyllä 1940.

 

Esität, ettei Hitlerin Neuvostoliitolle maaliskuussa 1940 esittämä ultimatum tullut esille Molotovin ja Hitlerin neuvotteluissa saman vuoden marraskuussa.

 

Kyllä antamassasi linkissä asia tulee esiin. Molotov nimenomaan sanoo marraskuun neuvotteluissa suoraan, että M/R-sopimusta EI ole noudatettu Suomen kohdalla. Tämä on suora viittaus sopimuskumppani Saksan menettelyyn, kun Saksa esitti Neuvostoliitolle 3.3.1940 ultimatumin Suomen asiassa. Molotov jopa kysyy Hitleriltä, onko M/R-sopimus Suomen kohdalla enää edes voimassa! Myös Hitler viittaa suoraan asiaan todetessaan, ettei Saksa ole halunnut sotaa Suomen ja Itämeren alueelle, eikä edelleenkään halua! Mitä selvimmin ultimatum tulee marraskuun neuvotteluissa esiin, jopa se muodostaa neuvotteluiden ytimen.

 

Erkki Hautamäki kirjoittaa kirjassaan ”Suomi Myrskyn silmässä” Suomen asemasta syksyllä 1940 seuraavaa:

 

s. 230-232 (otsikko ”Neuvostoliitto suunnitteli hyökkäystä Suomeen syksyllä 1940”): Syyskuussa 1940 saapui sanoma, jota Mannerheim ei jättänyt myöhemminkään jäljennettäväksi. Sanoma oli ilmeisesti hänenkin mielestään erittäin arkaluontoinen, koska hän sen yhteydessä jälleen kerran korosti VT:lle (Vilholle) erityisesti sen salassapidon tärkeyttä. Sanoman sisältö VT:n muistin mukaan oli seuraava:

 

a) Neuvostojoukot aikovat miehittää Suomen vielä ennen pakkaskauden tuloa.

 

b) Operaatio tapahtuisi kahtena voimakkaana hyökkäyskiilana siten, että Muurmanskin radalta tunkeutuisi yksi ryhmittymä maateiden ja rautatien suunnassa suoraan Ouluun ja Tornioon ja edelleen saksalaisia vastaan yli Pohjois-Ruotsin. Toinen voimakas hyökkäyskiila etenisi Karjalan kannaksen kautta Suomen etelärannikkoa Helsinkiin ja Turkuun ja ottaisi yhdessä Hangon tukikohdan joukkojen kanssa haltuunsa Ahvenanmaan. Samanaikaisesti olisi lähtevä vielä kolmas hyökkäyskiila Latvian alueelta tavoitteena Ruotsin Gotlanti ja Tanskan Bornholm.

 

c) Joukot olivat valmiina, vain operaation päivämäärä oli auki.

 

Mannerheim tutki sanomaa useaan kertaan mutta totesi lopuksi sen voivan olla hämäystä ja pelottelua sekä kokeilua siitä, menisivätkö suomalaiset paljastamaan asian saksalaisille. Sanomaan ei vastattu, eikä sitä oltu pyydettykään (Vilhon kirja, s. 282-283).

 

(Hautamäen huomautus): Kansion S-32 dokumentaatio ko. tapahtuman kohdalla saa 22.6.1998 merkittävän lisäyksen. Kirjoittajan yhteyshenkilö tiedottaa seuraavaa:

 

a) Moskovassa on ilmestynyt kirja ”Vuoden 1941 dokumentteja”, kirjoittajana mm. historiantutkija Lew Besymenski. Hänen lausunnostaan moskovalaisessa Komsomolskaja Pravda –lehdessä ilmenee mm. seuraavaa:

 

b) Salassapidosta vapautuneesta arkistomateriaalista käy ilmi (päivättynä 18.9.1940), että Stalin oli tuolloin antanut käskyn Puolustuksen Kansankomissaari Timoshenkolle ja yleisesikunnan päällikölle Shaposnikoville uuden hyökkäyksen käynnistämisestä Suomeen ja Pohjolaan.

 

c) Käskyn mukaan Helsinki ja Pohjanlahti perukoineen oli otettava haltuun 45 päivän kuluessa.

 

d) Vielä 25.11.1940 on Leningradin sotilaspiirillä ja samalla Itämeren punalippulaivastolla ohje valmistautua operaatioon ainakin Ahvenanmaan haltuunoton osalta.

 

Besymenski: ”Dokumentit osoittavat, ettei Stalin ollut luopunut suunnitelmasta Molotovin Berliinin vierailun (12.-13.11.1940) jälkeenkään. Tuolloin Molotov oli yrittänyt suorasukaisesti kiristää Hitlerin suostumusta Suomen asian hoitamiselle Baltian tapaan. Tämän Hitler oli kuitenkin torjunut jyrkästi, uhaten jopa sotilaallisilla toimilla, mikäli puna-armeija tunkeutuisi Suomeen.”

 

Näin saa Mannerheimin syyskuussa 1940 vastaanottama radiosanoma vahvistuksen ja VT:n (Vilhon) muistinvaraisenakin säilyttämä tieto merkityksensä. Mannerheimille viestin sisältö oli varsin selvä: kolmivaltaliittouman sotatoimisuunnitelma oli yhä voimissaan ja elävä. Milloin ja miten sotatoimet muualla Euroopassa tapahtuisivat, ei ollut Suomen johdon tiedossa, mutta Mannerheimin salaiset yhteydet antoivat ymmärtää, että puna-armeijan operaatio Suomen miehittämiseksi tapahtuisi vielä syys-lokakuun kuluessa 1940.

 

S. 258-261: (otsikko ”Molotov Berliinissä marraskuun 12.-14. päivinä 1940”) – - Molotov/Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittajat Neuvostoliitto ja Saksa olivat ajautuneet lopultakin suhteissaan 0-tilaan, jossa petokseen vastattaisiin petoksella. Hitlerin ajatuksissa häilyi vielä kuitenkin pienen pieni toive saada Neuvostoliitto sopeutumaan myönnytyksin uuteen euroaasialaiseen valtiojärjestelmään, jossa sille jäisi oma merkittävä roolinsa (Becker, Fritz: ”Im Kampf um Europa. Stalins Schachzüge gegen Deutschland und Westen”, Graz & Stocker Verlag, Graz-Stuttgart 1991, s. 169: Hitlerin ja Unkarin ministeripresidentin keskustelu Wienissä Molotovin vierailun jälkeen Berliinissä 1940).

 

Molotov ei kuitenkaan ollut houkuteltavissa tulevaisuuden ”illuusioihin” – hän eli nykypäivässä ja siihen liittyvien kysymysten ratkaisuissa, joista Stalin oli antanut tarkat ohjeet.

 

Näistä erääksi tärkeimmistä muodostui Suomen asema ja tulevaisuus M/R-sopimuksen intressipiirijakoa ajatellen.

 

Neuvostoliitto tunnusti tuon 23.8.1939 solmitun sopimuksen tulleen toteutetuksi sen tyydytykseksi, paitsi että Suomen kohdalla asia oli jäänyt suomalaisten vastarinnan ja Hitlerin väliintulon vuoksi kesken.

 

Nyt Molotov ilmoitti Neuvostoliiton haluavan Hitleriltä selvän vastauksen kysymykseen, voisiko se välittömästi – Baltian maiden tapaan – tehdä lopun itsenäisestä Suomesta miehittämällä maan. Hitlerin monin enemmän tai vähemmän perustelluin argumentein antama vastaus on kielteinen! Suomen aluetta tarvittaisiin, mikäli ”Fall Barbarossa (drei)” –suunnitelma jouduttaisiin toteuttamaan ja torjumaan puna-armeijan hyökkäys Suomeen ja samalla saksalaisten Norjassa olevien joukkojen selustaan.

 

Suomen asemasta Saksan suojeluksessa Molotov tuli ilmeisesti vakuuttuneeksi. Sen sijaan muut Hitlerin ja Ribbentropin kaavailut mm. Neuvostoliiton tulosta jäseneksi euroaasialaiseen neljän vallan paktiin vaativat tarkastelua ja Moskovan omien ehtojen esittämistä Saksalle. Molotovin valtuudet neuvotella – sopimuksista puhumattakaan – Berliinissä olivat olemattomat. Stalin oli saanut ankarat ohjeet Churchillilta (Sir Stafford Cripps valvoi asioita Rooseveltin valtuuttamana), ettei Neuvostoliitto sitoudu vahingossakaan mihinkään länsivaltojen tulevia sotatoimia vahingoittaviin lupauksiin (Stalinin sähke ulkoministerilleen Molotoville Berliiniin marraskuussa 1940; lähettiläs I. Maiskin yhteydet samassa tarkoituksessa Lontoossa Foreign Officen kanssa).

 

(otsikko ”Moskovan vastaus Hitlerille 25.11.1940”): VT:n kansiosta S-32 jäljentämistä asiakirjoista enempää kuin hänen Mannerheimilta tai Groessmannilta kirjaamistaan lausunnoista ei tule lopullisesti selväksi, oliko Hitlerin ehdotus neljän vallan euroaasialaisesta liitosta tarkoitettu otettavaksi vakavasti vai hämäykseksi.

 

Oliko se laajuudessaan ja varmassa voitonuskossaan niin ylimitoitettu, että Molotov – neuvotellessaan 12.-13.11. välisenä yönä Ribbentropin kanssa tämän pommisuojassa (”bunkkerissa”) englantilaisten pommittaessa samanaikaisesti Berliiniä – helposti tajuaisi ehdotuksen merkityksettömyyden?

 

Marraskuun 25. päivänä 1940 ulkoministeri Molotov jättää Neuvostoliiton vastauksen Saksan Moskovan lähettiläälle von Schulenburgille. Lähettilään seuraavana aamuna ulkoministeri von Ribbentropille Berliiniin toimittamasta salasanomasta käyvät ilmi Neuvostoliiton vaatimukset, jotka tärkeimmiltä osiltaan ovat seuraavat (saksankielinen sähketeksti Hautamäen kirjassa liitteenä 4):

 

a) Saksalaiset joukot on välittömästi vedettävä pois Suomesta.

 

b) Suomi on kokonaisuudessaan jätettävä 23.8.1939 sopimuksen mukaisesti Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Tällöin Neuvostoliitto takaa ystävälliset suhteet Suomeen, myös Saksan taloudellisten etujen suhteen lähinnä nikkelin ja puutavaran toimituksina.

 

[- -]

 

Molotovin vaatimuslistan vaikutus mukaantulolleen kolmivallan liittoon oli Berliinissä lamauttava! Mikäli Hitler oli ehdotuksensa esittänyt vakavasti otettavaksi, oli nyt selvää, että suostuminen Neuvostoliiton ehtoihin oli täysin mahdotonta. Sotilaspoliittinen tilanne olisi Saksan kannalta käynyt jälleen kestämättömäksi ajatellen aikaisempaa Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton sotasopimusta 15.10.1939. – -

 

Näin ollen Berliini tulkitsikin Molotovin vaatimuslistan sisällön Moskovan viestiksi pysyttäytyä loppuun saakka länsivaltojen rintamassa Saksan tuhoamiseksi. Groessmannin mukaan Hitler oli ilmoittanut sanovansa irti Suomen kohdalla M/R-sopimuksen ja kieltävänsä sen alueeseen koskemisen. Missä yhteydessä tämä olisi tapahtunut, ei käy asiakirjoista selville. Muu historiankirjoitus toteaa kuitenkin, ettei Saksa olisi jättänyt varsinaista vastausta Moskovan esitykseen Stalinin vaatimuksista.

 

Maailmanhistoriallinen ratkaisu oli tapahtunut!

 

Saksan johto tajusi selkeästi, että Stalin pysyisi länsivaltojen rintamassa ja muodostaisi näin puna-armeijallaan M/R-sopimuksesta huolimatta potentiaalisen ja erittäin vaarallisen hyökkäysuhkan. Tästä ajankohdasta alkaen saavat operaatio ”Barbarossaan” liittyvät poliittiset ja sotilaalliset valmistelut kiinteät tavoitteensa (Veltjensin ja Ribbentropin käynti Suomessa; Hitlerin ohje n:o 21, vahvistusten siirtäminen Romaniaan jne.).

 

(Hautamäen huomautus): Nürnbergin oikeudenkäynnin yhteydessä 1945-1946 esittää Neuvostoliiton pääsyyttäjä Rudenko avustajansa Nikitshenkon kanssa länsimaiden syyttäjille ulkoasiainkomissaari A. Vyshinskin laatiman luettelon sellaisista asioista ja kysymyksistä, joita syytettyjen ei sallita tuoda esille oikeudessa. Edellä mainittu Neuvostoliiton 25.11.1940 esittämä vaatimuslista Saksalle euroaasialaiseen liittoon liittymisen ehtona oli eräs tällainen ”kielletty” asiakirja.

 

Tämä marras-joulukuun 1940 saksalais-neuvostoliittolainen neuvottelusarja (mm. kauppasopimusneuvottelut jatkuivat yli vuodenvaihteen) ratkaisi lopullisesti myös Suomen kohtalon. Suomi jäi kamppailemaan suurvaltapolitiikan ristiaallokossa – yksin. Toisaalta Saksan toimet (Norjan ja Tanskan miehitys, takuut Suomen koskemattomuudesta sekä Ruotsin puolueettomuuden tunnustaminen) vaikuttivat sen, että Pohjola jäi koko toisen maailmansodan ajaksi suurten sotatapahtumien ulkopuolelle.

 

Suomi, joka epäilemättä oli vaikeimmassa asemassa, joutui sen sijaan kyllä kiistakapulaksi, jota kumpikin osapuoli nyt alkoi mitä kiivaimmin tavoitella omien tavoitteidensa tukijaksi.

 

Pussinperä: Nämä välirauhanajan Stalinin suunnitelmat,

 

“Hautamäki: ”Suomi Myrskyn silmässä”, osa I, s. 230-232: (otsikko ”Neuvostoliitto suunnitteli hyökkäystä Suomeen syksyllä 1940”)”…… ja “Salassapidosta vapautuneesta arkistomateriaalista käy ilmi (päivättynä 18.9.1940), että Stalin oli tuolloin antanut käskyn Puolustuksen Kansankomissaari Timoshenkolle ja yleisesikunnan päällikölle Shaposnikoville uuden hyökkäyksen käynnistämisestä Suomeen ja Pohjolaan”,

 

näinhän nämä tapahtumat sittemmin etenivät, venäläisten piti olla ryhmittyneinä rajoillamme 15.8.1940 ja valmiudessa hyökkäämään 18.9.1940. Mutta lupa piti saada Berliinistä…..

 

Marski sai luultavasti tietää asiasta vasta syyskuussa…..(lainaus Hautamäen…)

 

”Syyskuussa 1940 saapui sanoma, jota Mannerheim ei jättänyt myöhemminkään jäljennettäväksi.”

 

Tähän kysymykseen….. ” Groessmannin mukaan Hitler oli ilmoittanut sanovansa irti Suomen kohdalla M/R-sopimuksen ja kieltävänsä sen alueeseen koskemisen. Missä yhteydessä tämä olisi tapahtunut, ei käy asiakirjoista selville”:

 

Eikös Hitler kieltänyt (koskea) kysymällä Molotovilta: “Aiotteko aloittaa sodan Suomea vastaan”.

 

“With a reference to the changes made in the agreement at Russia’s request, the Führer stated that there must not be any war in the Baltic. A Baltic conflict would be a heavy strain on German-Russian relations and on the great collaboration of the future. In his opinion, however, future collaboration was more important than the settlement of secondary issues at this very moment. ”

 

Oletkos käynyt läpi tämän linkin?

 

http://www.worldfuturefund.org/wffmaster/Reading/German y/Hitler-Molotov%20Meetings.htm

 

Vesa I Laurio: Koetin tiivistää lyhyeen pakettiin Molotovin ja Hitlerin välillä 12.-13.11.1940 käydyn neuvottelun Suomea koskevat kohdat. Kävin läpi tekstit osoittamastasi linkistä. Esitän ensin pääkohtiin tiivistetyn englanninkielisen tekstin (ydinkohdat olen korostanut) ja lopuksi kerron suomeksi, mitä suurin piirtein puhuttiin (ei ole suora käännös):

 

Hitler and Molotov: November 12, 1940:

 

Finland Question: Molotov questions German good faith. The German-Russian agreement of last year could therefore be regarded as fulfilled, EXCEPT FOR ONE POINT, NAMELY, FINLAND. The Finnish question was still unsolved, and he ASKED THE FÜHRER TO TELL HIM WHETHER THE GERMAN-RUSSIAN AGREEMENT, AS FAR AS IT CONCERNED FINLAND, WAS STILL IN FORCE.

 

Hitler and Molotov: November 13, 1940:

 

The Führer referred to the remark of Molotov during yesterday’s conversation, according to which the German-Russian agreement was fulfilled “with the exception of one point: namely, of Finland.”

 

Molotov explained that this remark referred not only to the German-Russian agreement itself, but in particular to the Secret Protocols too.

 

The Führer:- – At any rate, Germany had not occupied any territory that was within the Russian sphere of influence. – - SHE DID NOT DESIRE ANY NEW CONFLICT IN THE BALTIC SEA – - It was completely incorrect to assert that Finland was occupied by German troops. To be sure, troops were being transported to Kirkenes via Finland, of which fact Russia had been officially informed by Germany. Because of the length of the route, the trains had to stop two or three times in Finnish territory. However, as soon as the transit of the troop contingents to be transported had been completed, no additional troops would be sent through Finland. – - GERMANY DID NOT WISH ANY NEW FINNISH WAR – -

 

Molotov:- – ISSUES CONCERNING THE ADJACENT BALTIC COUNTRIES AND RUMANIA, FINLAND, AND POLAND HAD BEEN SETTLED (THE AGREEMENT OF 1939)

 

FINLAND

 

Molotov: However, in order to give those relations a permanent basis, issues would also have to be clarified which were of secondary importance, but which spoiled the atmosphere of German-Russian relations. FINLAND BELONGED AMONG THESE ISSUES. If Russia and Germany had a good understanding, this issue could be solved without war, but there must be neither German troops in Finland nor political demonstrations in that country against the Soviet-Russian Government.

 

MOLOTOV THREATENS WAR WITH FINLAND

 

Molotov replied that the Soviet Government considered it AS ITS DUTY DEFINITIVELY TO SETTLE AND CLARIFY THE FINNISH QUESTION. NO NEW AGREEMENTS WERE NEEDED FOR THAT. THE OLD GERMAN-RUSSIAN AGREEMENT ASSIGNED FINLAND TO THE RUSSIAN SPHERE OF INFLUENCE.

 

In conclusion the Führer stated on this point that Germany DID NOT DESIRE ANY WAR IN THE BALTIC SEA and that she urgently needed Finland as a supplier of nickel and lumber. Politically, she was not interested and, in contrast to Russia, had occupied no Finnish territory. Incidentally, the transit of German troops would be finished within the next few days. No further troop trains would then be sent. The decisive question for Germany was WHETHER RUSSIA HAD THE INTENTION OF GOING TO WAR AGAINST FINLAND.

 

Molotov answered this question somewhat evasively – - peace in the Baltic Sea region could be absolutely insured, if perfect understanding were attained between Germany and Russia in the Finnish matter. Under those circumstances HE DID NOT UNDERSTAND WHY RUSSIA SHOULD POSTPONE THE REALIZATION OF HER WISHES for six months or a year. After all, THE GERMAN-RUSSIAN AGREEMENT CONTAINED NO TIME LIMITS, and the hands of none of the partners were tied in their spheres of influence.

 

With a reference to the changes made in the agreement at Russia’s request, the Führer stated that THERE MUST NOT BE ANY WAR IN THE BALTIC. A BALTIC CONFLICT WOULD BE A HEAVY STRAIN ON GERMAN-RUSSIAN RELATIONS and on the great collaboration of the future. – -

 

Molotov replied that it was not a matter of war in the Baltic, but of THE QUESTION OF FINLAND AND ITS SETTLEMENT WITHIN THE FRAMEWORK OF THE AGREEMENT OF LAST YEAR. In reply to a question of the Führer he declared that HE IMAGINED THIS SETTLEMENT ON THE SAME SCALE AS IN BESSARABIA AND IN THE ADJACENT COUNTRIES, and he requested the Führer to give his opinion on that.

 

A DIRECT CLASH BETWEEN HITLER AND MOLOTOV OVER FINLAND

 

When the Führer replied that he could only repeat that THERE MUST BE NO WAR WITH FINLAND, because such a conflict might have far-reaching repercussions, MOLOTOV STATED THAT A NEW FACTOR HAD BEEN INTRODUCED INTO THE DISCUSSION BY THIS POSITION, WHICH WAS NOT EXPRESSED IN THE TREATY OF LAST YEAR. – -

 

Then the Führer went on to explain that just as Russia at the time had pointed out that a partition of Poland might lead to a strain on German-Russian relations, he now declared with the same frankness that a WAR IN FINLAND WOULD REPRESENT SUCH A STRAIN ON GERMAN-RUSSIAN RELATIONS, and he asked the Russians to show exactly the same understanding in this instance as he had shown a year ago in the issue of Poland. – -

 

Molotov replied – - he would have to request that Germany take the same stand as last year. IF SHE DID THAT UNCONDITIONALLY, THERE WOULD CERTAINLY BE NO COMPLICATIONS IN CONNECTION WITH THE FINNISH ISSUE. HOWEVER, IF SHE MADE RESERVATIONS, A NEW SITUATION WOULD ARISE WHICH WOULD THEN HAVE TO BE DISCUSSED.

 

Führer – - wanted to end the European War, and he could only repeat that in view of the uncertain attitude of Sweden A NEW WAR IN THE BALTIC WOULD MEAN A STRAIN ON GERMAN-RUSSIAN RELATIONS WITH UNFORESEEABLE CONSEQUENCES. Would Russia declare war on the United States, in case the latter should intervene in connection with the Finnish conflict?

 

MOLOTOV BACKS DOWN ON WAR THREAT VS. FINLAND

 

When Molotov replied that this question was not of present interest, the Führer replied that it would be too late for a decision when it became so. When MOLOTOV THEN DECLARED THAT HE DID NOT SEE ANY INDICATION OF THE OUTBREAK OF WAR IN THE BALTIC, THE FÜHRER REPLIED THAT IN THAT CASE EVERYTHING WOULD BE IN ORDER ANYWAY AND THE WHOLE DISCUSSION WAS REALLY OF A PURELY THEORETICAL NATURE. – -

 

The Führer pointed out that both sides agreed in principle that Finland belonged to the Russian sphere of influence. INSTEAD, THEREFORE, OF CONTINUING A PURELY THEORETICAL DISCUSSION, THEY SHOULD RATHER TURN TO MORE IMPORTANT PROBLEMS.

 

Suomeksi keskustelu sujui siis pääkohdissaan näin:

 

12.11.1940 Hitlerin ja Molotovin välisessä keskustelussa Molotov toteaa, että edellisenä vuotena solmittua Molotov-Ribbentrop-sopimusta on noudatettu muuten paitsi Suomen kohdalla. Suomen kysymys on vielä ratkaisematta, ja Molotov pyytää Hitleriä kertomaan hänelle, onko tuo sopimus Suomen kohdalta vielä voimassa.

 

Seuraavana päivänä (13.11.1940) Hitler ryhtyy käsittelemään tätä asiaa. Hän sanoo, ettei Saksa ole miehittänyt yhtäkään aluetta, joka sopimuksessa on määrätty Neuvostoliiton intressipiiriin. Saksa ei halua uutta sotaa Itämeren alueelle. Saksa ei tahdo uutta Suomen sotaa.

 

Molotov vastaa, että Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa (sen lisäpöytäkirjassa) on ratkaistu Baltian maita, Romaniaa, Suomea ja Puolaa koskevat asiat. Hänen mukaansa Suomi on yksi niistä asioista, joka pilaa Neuvostoliiton ja Saksan välejä. Saksan joukkojen tulisi poistua Suomesta, eikä Suomessa saisi esiintyä poliittisia mielenosoituksia Neuvostoliittoa vastaan.

 

Sitten Molotov uhkaa sodalla Suomea. Hän ilmoittaa, että Neuvostoliiton hallitus katsoo velvollisuudekseen ratkaista Suomen kysymys lopullisesti. Mitään uutta sopimusta ei tarvittaisi. M/R-sopimus on riittävä, siinähän intressipiirit on lueteltu myös Suomen osalta.

 

Hitler totesi, ettei Saksa toivonut sotaa Itämeren alueelle. Ratkaiseva kysymys oli, aikoiko Neuvostoliitto ryhtyä sotaan Suomea vastaan.

 

Molotov vastasi tähän vältellen. Hän ei ymmärtänyt, miksi Neuvostoliiton täytyisi siirtää toiveittensa toteuttamista, eihän M/R-sopimuksessa ollut mitään aikarajoja.

 

Hitler vastasi, että Itämeren alueella ei saa olla sotaa. Siitä tulisi raskas taakka Neuvostoliiton ja Saksan suhteille.

 

Molotov totesi, että kyseessä on Suomen kysymyksen ratkaisu M/R-sopimuksen mukaisesti. Ratkaisu tulisi tapahtumaan samoin kuin Bessarabiassa ja muissa läheisissä maissa (Baltian maissa), ja hän pyysi Hitlerin mielipidettä asiasta.

 

Hitler vastasi, että Suomen kanssa ei saa tulla sotaa, koska siitä voisi olla kauaskantoisia seurauksia.

 

Molotov totesi, että nyt tässä tuodaan esiin tekijää, jota ei ole sopimuksessa.

 

Hitler sanoi sitten, sota Suomessa rasittaisi Neuvostoliiton ja Saksan suhteita.

 

Molotov vastasi, että jos Saksa tekee varauksia Suomen asiassa, syntyy uusi tilanne, josta on keskusteltava.

 

Hitler toisti, että uusi sota Itämeren alueella rasittaisi Neuvostoliiton ja Saksan suhteita, mistä olisi arvaamattomat seuraukset. Jos USA toisi tukikohtia Suomeen, ryhtyisikö Neuvostoliitto sotaan USA:ta vastaan?

 

Molotov sanoi, että tuollainen asia ei ole ajankohtainen, mutta Hitler vastasi, että kun tilanne sitten toteutuu, päätösten teko on myöhäistä.

 

Tähän Molotov sanoi, ettei hän näe mitään viitettä, että sota syttyisi Itämeren alueella, ja Hitler vastasi, että jos niin on, kaikki on kunnossa ja koko keskustelu on ollut luonteeltaan puhtaasti teoreettista. Tulisikin siirtyä tärkeämpiin asioihin. (tällaisin sanankääntein Molotov siis luovutti, eikä Suomeen tuolloin tullutkaan sotaa).

 

Nimetön ja nimimerkitön puheenvuoro (vastaus kirjoitukseeni ”Talvisodasta ja avusta”): Selitystä tähän? “Vain neljä päivää myöhemmin on Hitlerillä edessään Churchill/Stalin-sopimuksen (15.10.1939) kaapatut asiakirjat, joista paljastuu Saksan tuhoamiseksi suunniteltu pohjoinen rintama (N).”

 

Jos kerran kyseinen dokumentti oli Hitlerillä, miksi Göbbels ei toitottanut sitä maailmalle viimeistään kesäkuussa 1941? Muuten hänellä kyllä oli tapana julkistaa kaikki tietoon saadut vihollisen suunnitelmat. Miksi ei tätä?

 

Vesa I Laurio: Ei sodassa “toitoteltu”. Hautamäki, s. 160: ”Jo 9. helmikuuta aamupäivän kuluessa saa Hitler eteensä erikoismiesten koostamat tiedot koneesta saadusta materiaalista. Asiakirjojen joukossa ovat mm. aikaisemmin mainitut, Moskovassa 15.10.1939 solmitun poliittisen sotasopimuksen toimeenpanoasiakirjat, niihin liittyvät kartat ja muut selvitykset. Hitler oli raivoissaan. Puolan sotaretken aikaisen Stalinin huijauksen hän oli vannonut olevan viimeisen, johon hänet houkuteltaisiin, mutta nyt paljastui koko valtava Saksan tuhoamiseksi suunniteltu salaliitto! (Katso Y. Blomstedt – M. Klinge: ”J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944 – 1956”, WSOY, Helsinki 1985, s. 176; Stockholmstidningen 25. huhtikuuta 1945).

 

Aikaa ei ollut tuhlattavaksi! Hitler kokoaa lähimmät miehensä suljettuun istuntoon, jossa päätetään Saksan politiikan uudet suuntaviitat. Istunnosta ei tehdä pöytäkirjaa, ja kaikki asiat päätettiin pitää ehdottoman salaisina (vrt. lähdeviite 6; Becker; VL:n lisäys: Hautamäki viittaa teokseen Becker, Fritz: ”Im Kampf um Europa. Stalins Schachzüge gegen Deutschland und Westen”, Graz & Stocker Verlag, Graz-Stuttgart 1991).

 

Erikoisen tärkeänä Hitler piti myöskin sitä, ettei Moskovalle enempää kuin Pariisiin tai Lontooseenkaan annettaisi missään muodossa mitään vaikutelmaa saksalaisten kaappaamasta tiedosta. Saattaisi hyvinkin olla niin, että välttyäkseen tunnustamasta saksalaisten toimenpiteen ”häpeää” ja pelastaakseen todennäköisesti henkensäkin Neuvostoliittoon päästetyn koneen kuriirikenraali ja miehistö eivät asiasta kertoisi.

 

Mitään merkkejä saksalaisten kaappauksen paljastumisesta ei lähiviikkoina ilmennyt. Viljan ja muiden materiaalien toimitukset Neuvostoliitosta jatkuivat entiseen sovittuun tapaan. Paljastumisen vaara oli kuitenkin koko ajan olemassa, joten salaisten ja ennen kaikkea nopeiden vastatoimien valmistelu oli käynnistettävä välittömästi.

 

(Alaotsikko ”Saksan politiikka muuttuu”): Jo samana päivänä, 9. helmikuuta 1940, Hitlerin päämajassa syntyvät seuraavat, muuttuneen tilanteen edellyttämät linjapäätökset (Groessmannin mukaan):

 

1. Luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon katkaistaan heti, mutta tämä tosiasia salataan mahdollisimman tarkoin.

 

2. Saksan sodankäynnin perusteet ja politiikka arvioidaan uudelleen.

 

3. Loppuvuodesta 1939 saatujen tiedustelutietojen ja muiden lähteiden antaman informaation perusteella (mm. Quisling) jo tuolloin laajennettu ja tehostettu tiedustelu- ja vakoilupalvelu Norjassa, Belgiassa, Hollannissa, Ranskassa, Englannissa, Moskovassa jne. kiihdytetään äärimmilleen.

 

4. Koska englantilais-ranskalaisten joukkojen maihinnoususta Norjaan ja sen miehittämiseen liittyvät tiedot olivat jo tammikuussa käyneet hälyttäviksi, oli tämän operaation estämiseksi 27. tammikuuta asetetun ja 5. helmikuuta työnsä aloittaneen esikunnan työskentely saatettava nopeasti täyteen käyntiin (Operaatio ”Weserübung”).

 

5. Saksan on otettava Suomen ja Skandinavian niemimaan alue valvontaansa siten, etteivät englantilais-ranskalaiset joukot ja puna-armeija ennätä suorittaa sitä ensin (lähde: Ottmer, H. M.: ”Weserübung”, R. Oldenburg Verlag, München 1994, s. 26).

 

6. Syntyneessä tilanteessa olisi Suomen ja Neuvostoliiton välinen sota saatava lopetetuksi mahdollisimman pian ilman että Suomi joutuisi kokonaan miehitetyksi.

 

7. Suomelle oli tilanteen helpottamiseksi heti tarjottava sotilaallista apua, lähinnä nopean ilmatuen muodossa.

 

8. Mannerheimille on ilmoitettava tästä ja pyydettävä marsalkkaa lähettämään joku kenraaleistaan Hitlerin päämajaan informoitavaksi muuttuneesta kansainvälisestä tilanteesta. Kuriirin on vietävä mukanaan Mannerheimille myös tieto siitä, että Saksa on virallisesti toivonut Neuvostoliiton pyrkivän välittömästi lopettamaan sotatoimet Suomea vastaan.

 

9. Tämä nootti on jätettävä välittömästi Neuvostoliiton Berliinin lähettilään Skartshevin kautta Stalinille toimitettavaksi.

 

S. 186 (otsikko ”Tanskan ja Norjan miehitys – ’Weserübung’”): Sodan uhka oli jälleen laskeutunut Suomen rauhansopimuksesta huolimatta – ei yksin Suomen vaan koko Pohjolan ylle entistä pelottavampana. Pienikin vihje, joka olisi paljastanut Englannin ja Ranskan sodanjohdolle Hitlerin olevan tietoinen heidän Skandinavian miehityssuunniteilmastaan ja aikovan ehtiä ensin, olisi saattanut hetkessä muuttaa Pohjolan päätaistelukentäksi. Saksan sodanjohto toteutti kuitenkin varsin riskialttiin operaationsa loistavalla tarkkuudella 7. – 9. päivänä huhtikuuta 1940 aloittaen Tanskan ja Norjan miehittämisen englantilais-ranskalaisen siirtoarmeijan ”nenän edessä”. Operaatio ”Weserübung” onkin eräs II maailmansodan taitavimmin ja rohkeimmin toteutettuja sotatoimia.

 

Samalla operaatio oli ensimmäinen puhtaasti sotilaallinen toimi, johon Saksan oli ryhdyttävä ehkäistäkseen kolmivaltaliittouman Saksan tuhoamiseksi laatiman nelirintaman (N, M, S, E) hyökkäyssuunnitelman toteutumisen. Neuvostoliiton Suomea koskeva pyrkimys oli keskeytetty voimakkaalla poliittisella uhkauksella asevoiman käytöstä. Norjassa se ei enää voinut onnistua, vaan oli otettava riski vaikeasta sotilasoperaatiosta (ks. liite n:o 9).

 

S. 197: Lännen sotaretken päättyessä Ranskan antautumiseen 22. kesäkuuta 1940 oli Churchillin ja Stalinin salainen sotasopimus Saksan tuhoamiseksi menettänyt pääosan merkityksestään. Sopimuksesta tietoisena Hitler oli ajoittanut ehkäisevät hyökkäyksensä sekä Skandinaviassa että lännessä juuri oikeaan aikaan.

 

S. 204: Stalin on seurannut tarkoin tilanteiden kehitystä. Rauha Suomen kanssa on vain välivaihe, jonka Hitlerin suorasukainen uhkavaatimus on aiheuttanut. Berliinin ja Kremlin suhteet ovat kuitenkin selvästi viilentyneet Suomen tilanteen johdosta. Neuvostojohdolla on edelleen tarpeeksi joukkoja keskitettyinä sekä Suomen että Baltian että Kiovan suunnilla, ja ne voivat tarpeen tullen liittyä sovittuun yhteishyökkäykseen.

 

Suhteiden selvittämiseksi Berliinissä käydään saksalais-neuvostoliittolaisia neuvotteluja heti huhtikuun alkupäivinä ennen Saksan invaasiota Norjaan ja Tanskaan. Näissä neuvotteluissa Hitler saattaa neuvostojohdon puolustuskannalle asettamalla sen vastattavaksi kiusalliset kysymykset puna-armeijan vahvojen joukkojen sijoittelusta niin Suomen, Puolan (Baltian) kuin Tšekkoslovakian-Romanian (Kiova) suunnilla. Molemmat osapuolet kertovat lopuksi, että M/R-sopimus (Molotov-Ribbentrop-sopimus) on edelleen voimassa maiden välillä. Tätä voidaan sanoa nyt puolestaan Hitlerin taitavaksi hämäykseksi hänen huomatessaan, ettei neuvostoliittolaisilla ollut tietoa 9. helmikuuta 1940 tapahtuneesta lentokonekaappauksesta.

 

S. 205: Saksalaisten invaasio Norjaan ja Tanskaan 9.-10. huhtikuuta ennen länsivaltojen siirtoarmeijan maihinnousua ja sitä seuranneet taistelut osoittivat aluksi, että länsivaltojen alkuperäisestä hyökkäysaikataulusta Saksaan (15.6.1940) voitaisiin ehkä sittenkin pitää kiinni. Saksalaisten sitkeä vastarinta ennen kaikkea pohjoisessa Norjassa (Eduard Dietl) ja lopulta massiivinen hyökkäys lännessä romuttavat kuitenkin nämä Churchillin ja Stalinin toiveet.

 

Taistelujen vielä riehuessa Norjassa ryhtyvät Stalin ja Molotov jälleen poliittiseen operaatioon, joka perustuu yhä voimassa olevaan Molotov/Ribbentrop-sopimuksen hyväksikäyttöön. Jo 12. huhtikuuta 1940 esittää Neuvostoliiton Berliinin lähettiläs (Skartshev) M/R-sopimukseen vedoten Saksalle Kremlin pyynnön saada miehittää Suomi!

 

Hitlerin vastaus on kohteliaan kielteinen! Vain parin päivän kuluttua, 14. huhtikuuta 1940, ottaa Molotov henkilökohtaisesti yhteyden Moskovasta ja esittää saman vaatimuksen Suomen miehittämisestä. Hitlerin vastaus on jälleen selkeän kielteinen. Saksalle on ilmennyt etuja valvottavaksi Suomen alueella, joten rauhan säilyttäminen on tärkeää koko Skandinaviassa. Sitä paitsi länsivaltojen taistelu siirtoarmeijaa vastaan oli yhä käynnissä ja ratkaisematta.

 

Vielä 28. huhtikuuta 1940 palaa Neuvostoliiton Berliinin lähettiläs Stalinin käskystä asiaan perustellen Suomen miehittämisen tärkeyttä nyt myös sotilaspoliittisen tasapainon muuttumisella Skandinaviassa.

 

Hitler, joka on tietoinen Stalinin petoksesta (15.10.1939) ei luonnollisestikaan suostu Kremlin esitykseen – - Näin Hitler on huhtikuun 1940 kuluessa estänyt jo kolme (3) eri kertaa Neuvostoliittoa miehittämästä Suomea (Groessmann; ent. Hitlerin asiamies-tulkki; VL:n lisäys: minusta alkaa näyttää, että Vilho Tahvanainen on SUURI SUOMALAINEN SANKARI!!!).

 

Saksan sodanjohto otti Skandinavian operaatiollaan (”Weserübung”) paitsi sotilaallis-teknisen myös sotilasstrategisen riskin, sillä neuvostojoukkojen samanaikainen hyökkäys Suomen yli olisi tuonut ne saksalaisten Norjassa olevien vähäisten joukkojen selkään. Tämä olisi saattanut muuttaa tilanteen kokonaan toiseksi englantilais-ranskalaisen siirtoarmeijan mahdollisuuksille. Jatkoseuraamuksena olisi tällöin kuitenkin ollut koko Skandinavian – Suomi mukaan lukien – joutuminen kaikkien suurvaltaosapuolien taistelukentäksi.

 

S. 206: (otsikko ”Saksa kieltää Neuvostoliittoa miehittämästä Suomea”): Hieman ennen lännen sotaretken alkua, ehkä 4. toukokuuta 1940 (Mannerheim/VT), saa Mannerheim jälleen luokseen Ruotsissa toimivan asiamiehensä (B), jolla on marsalkalle kirje Saksasta. Sen sisältö on seuraava:

 

”Suomen Marsalkka Mannerheimille

 

Saksan valtakunnan Johtajalta Adolf Hitleriltä

 

”Saksan valtakunnan Johtajan Adolf Hitlerin kehottamana on minulle suotu kunnia ilmoittaa Teille, Herra Marsalkka Mannerheim, seuraavaa:

 

”Huhtikuun 12. päivänä tänä vuonna Neuvostoliiton asiainhoitaja jätti Saksan hallitukselle herra Stalinin kirjallisen pyynnön saada miehittää Suomi mahdollisimman lyhyen ajan kuluessa. Kun Johtaja Hitler ei voinut Stalinin miehityspyyntöön suostua, niin Neuvostoliiton herra V. M. Molotov esitti henkilökohtaisesti saman pyynnön 14. päivänä huhtikuuta. Senkin pyynnön Johtaja Hitler ja Saksan hallitus torjuivat.

 

”Nyt jälleen, huhtikuun 28. päivänä, Neuvostoliitto on esittänyt uudistetun pyyntönsä vedoten vastavuoroisuuden periaatteeseen, koska Saksan sotavoimat ovat Tanskassa ja Norjassa. Tämänkin pyynnön on Saksan hallitus jyrkästi torjunut. Kun nämä pyynnöt Saksan hallituksen käsityksen ja tietojen mukaan kuuluvat siihen neuvostoliittolais-englantilaiseen Skandinavian niemimaan kautta suunniteltuun, Saksaa vastaan tähdättyyn sotasuunnitelmaan, josta suunnitelmasta Teille, Herra Marsalkka, Saksan hallitus on aiemmin tiedottanut, niin Saksan hallitus tulee pitämään huolen, ettei Suomea eikä Skandinavian niemimaata miehitetä millään toisten maiden sotavoimilla.

 

”Neuvostoliitolle on tästä asiasta annettu Saksan hallituksen puolesta jyrkkäsanainen, peruuttamaton Suomen miehityskielto.

 

[- - ]

 

”Kun Saksaa vastaan suunnatut sotatoimet ovat omiaan saattamaan myös Suomen arvaamattoman uhkan eteen Neuvostoliiton taholta, niin Saksan hallitus – tietäessään Suomen puolustuskyvyttömyyden ja täyttääkseen maanne kohdalla olevan sotilaallisen tyhjiön – tarjoaa Suomelle sen puolustautumista varten kaikenlaatuista saksalaista sotamateriaalia. Tämä ehdolla, että Suomi käyttää sitä Neuvostoliittoa vastaan siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto rikkoo rauhansopimuksensa ja kielloistamme välittämättä hyökkää Suomeen siten kuin se on nyt pyyntönään Saksan hallitukselle esittänyt.

 

[- -]

 

Saksan valtakunnan ulkoasiainministeriössä toukokuun 2. päivänä 1940

 

Joachim von Ribbentrop

 

Ulkoministeri”

 

S. 213: Tultuaan tietoiseksi Stalinin petoksesta ja kolmivaltaliittouman sotasuunnitelmista Saksan tuhoamiseksi oli Hitler päättänyt myöskin Saksan osalta ”pelata samoilla korteilla” kuin vastapuolikin.

 

S. 214 (ote Ribbentropin kirjeestä Mannerheimille 29.6.1940): Saksalais-neuvostoliittolaisesta hyökkäämättömyyssopimuksesta välittämättä on Neuvostoliitto jatkuvasti vehkeillyt Saksaa vastaan sopimusta rikkoen. Ensiksi solmimalla Stalinin ja Churchillin välisen sotasopimuksen 15. lokakuuta 1939 ja toiseksi yrittämällä tähän sopimukseen nojautuen hyökätä Saksan kimppuun Skandinavian niemimaan kautta. Tästä Neuvostoliiton hyökkäyksestä Suomi sai vaikean ja syyttömästi kannettavan osan äsken käymässänne talvisodassa. Kun tämä englantilais-neuvostoliittolainen sotatoimi ei Saksan vastatoimenpiteistä johtuen onnistunut, niin nyt on odotettavissa uusi varmalta näyttävä uhka Neuvostoliiton hyökkäyksestä idästä Muurmanskin radan suunnasta ja Baltiasta. Pohjoisessa se tulisi ilmeisesti jatkumaan yli Suomen aina Ruotsiin ja Norjaan saakka. samanaikaisesti englantilais-ranskalaiset joukot yrittäisivät jälleen uutta maihinnousua Norjassa ja Tanskassa …..

 

S. 217-219: Rytin ilmoitettua (Ribbentropille; Ribbentrop ja Veltjens olivat saapuneet Suomeen kutsumatta 16.7.1940), etteivät asehankintoja koskevat laskelmat vielä ole valmiina ja niihin Suomi palaa myöhemmin, ehdottaa Ribbentrop, että Veltjens ja marsalkan asiamies siirtyisivät toiseen huoneeseen hänen keskustellessaan Mannerheimin ja Rytin kanssa. Näin tapahtui.

 

(Alaotsikko: Ribbentrop paljastaa Rytille länsivaltojen ja Stalinin sotaliiton): Selvityksensä aluksi Ribbentrop ojentaa Rytille saksalaisten 9. helmikuuta 1940 kaappaamat Stalinin ja Churchillin salaiseen 15.10.1939 solmittuun sotatoimisopimukseen liittyvät Skandinaviaa koskevat asiapaperit.

 

Pääministeri Ryti hämmästyy asiakirjoihin tutustuttuaan ja pyytää niistä kopioita itselleen. Ribbentrop ilmoittaa tällöin, että marsalkka Mannerheimille on toimitettu kopiot asiakirjoista jo 7.3.1940 ja pyydetty Suomea lähettämään edustajansa Saksaan tutustumaan koko asiakirjaan.

 

Koska ketään ei ole lähetetty Saksaan, on johtaja Hitler katsonut tarpeelliseksi saattaa nämä asiat Suomen johdon tietoon nyt mahdollisimman pian.

 

Rytin ja Mannerheimin välille syntyy nyt kireänsävyinen sananvaihto…

 

[- -]

 

Seuraavana päivänä (17.7.1940) iltapäivällä ovat marsalkka Mannerheim ja pääministeri Ryti presidentti Kallion luona. Marsalkka lukee Kalliolle Saksasta talvisodan aikana saamansa postin ja myös tiedustelukirjeensä Hitlerille 2.3.1940.

 

Presidentti Kallio on tavattoman järkyttynyt kuulemastaan. Syvästi kristittynä, totuutta ja rehellisyyttä kunnioittavana hänen on äärettömän vaikeaa ymmärtää englantilaisten ja ranskalaisten pyrkimystä saattaa koko syytön Pohjola taistelutantereeksi vain voidakseen kukistaa Saksa ja samalla syöstä koko Eurooppa sodan kurimukseen.

 

Kysymyshän ei lopulta ollut lainkaan Leningradin ja Muurmanskin radan turvallisuudesta, kuten Molotov perusteli Neuvostoliiton vaatimuksia syksyllä 1939, vaan Suomen oli käytävä verinen talvisota salaisen Stalin/Churchill-sopimuksen ensimmäisenä syyttömänä uhrina estääkseen koko maansa ja pohjoisen osan Ruotsia joutumasta puna-armeijan miehittämäksi. Ainoastaan marsalkka Mannerheim tuli yllättäen tietoiseksi 10.2.1940 (evl. Veltjens) tästä suuren mittakaavan petoksesta, johon liittyi Englannin ja Ranskan johdon Suomelle lupaama sotilaallinen apu….

 

S. 227-228 (Mannerheimin monologi – VT, Helsinki, tammikuu 1950): ”Milloinkaan en tiedä politiikan ja ennen kaikkea kansainvälisen sotilaallisen taustapolitiikan olleen moniselitteisempää, hämäävämpää ja harhaanjohtavampaa kuin mitä se oli Suomen tilannetta ajatellen syksyllä 1940. Tiesin hyvin, että monet suurvallat tulkitsevat suomalaisten nousemisen taisteluun ylivoimaista Neuvostoliittoa vastaan syksyllä 1939 hulluudeksi, jopa itsemurhaksi.

 

”Samalla olimme pahoin sotkeneet – tahattomasti ja harhaanjohdettuina – salaiseen yhteistyöhön liittoutuneiden Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton Moskovassa 15.10.1939 sopimat sotasuunnitelmat. Saksan paljastettua tämän Moskovan sopimuksen 9.2.1940 ja muutettua koko kansainvälisen politiikkansa se sai pakotettua Neuvostoliiton tekemään rauhan Suomen kanssa (13.3.1940). Uudet tiedot ystäviltäni (Gregori ja Luci) Neuvostoliitosta, Saksan johdon antama informaatio ja muu hankkimani tietomateriaali osoittivat kuitenkin, etteivät kolmivaltaliittouman sotasuunnitelmat olleet perusteiltaan juuri muuttuneet.

 

”Puna-armeijan hyökkäys voisi alkaa uudelleen milloin tahansa ja yllättäen rauhansopimuksesta välittämättä. Englantilaiset, joita olin aina arvostanut ja joiden joukossa minulla oli lukuisia hyviä ystäviä, oltiin Churchillin kiihottamana häikäilemättä johdattamassa sotaan syyttömässä Skandinaviassa ja Suomessa. Meidät uhrattaisiin suuvaltojen taistelukentäksi, kuten oli tapahtunut Tšekkoslovakiassa, Puolassa, Belgiassa, Hollannissa ja ennen kaikkea Baltiassa.

 

”Odotin todella länsivalloilta talvisodan aikana nopeita ja tosipohjaisia avustustoimia Suomelle. Ne olisivat voineet sitä antaa ja auttaa meitä työntämään neuvostojoukot takaisin rajan taakse. Sen sijaan ne omia salaisia suunnitelmiaan ajaen olivat valmiit uhraamaan Suomen – -

 

[- -]

 

”Mutta helpommin härkä kääntyisi sarvista kääntäen kyljelleen kuin Winston Churchill olisi saatu kääntymään tai edes harkitsemaan sivuaskeltakaan valitsemaltaan tieltä. Hänen päämääränsä oli Saksan ehdoton antautuminen – mieluiten sen tuhoaminen. Ruotsin pääministeri Per Albin Hansson olikin minulle jo syksyllä 1939 ilmoittanut läntisten suurvaltojen avun olevan petosta ja että suomalaisten olisi tultava toimeen omillaan ja taisteltava yksin.”

 

S. 231-232: Mannerheimille viestin sisältö oli varsin selvä: kolmivaltaliittouman sotatoimisuunnitelma oli yhä voimissaan ja elävä (VL: kyse syyskuusta 1940; tuolloinkaan siis Stalin tai länsivallat eivät tienneet, että Hitler oli 9.2.1940 saanut tietoonsa tämän heidän 15.10.1939 allekirjoittamansa sotasuunnitelman!).

 

S. 233: Mannerheim olikin useaan otteeseen saanut aiheen todeta, etteivät Churchill ja Stalin suinkaan olleet luopuneet alkuperäisestä kolmivallan liittouman (15.10.1939) strategisesta raamista.

 

S. 255: Hitlerin ohella todennäköisesti vain muutama hänen sisäpiirinsä henkilö oli tietoinen lentokonekaappauksessa 9.2.1940 saaduista kolmivaltaliittouman salaisista strategisista suunnitelmista, joiden tarkoituksena oli Saksan nujertaminen.

 

(VL huomautus: http://www.promerit.net/talvisota sisältää kirjoituksen ”Talvisodan rauhan arvoitus on ratkaistu”, ja sen viimeinen kappale kuuluu: ”Saamansa tiedot [so. kolmivaltaliiton salaisesta sotasuunnitelmasta 15.10.1939] päätti Saksan johto salata tarkoin vastapuolelta ja paljastumisvaaran vuoksi myös omiltaan. Vain ns. ’sisärengas’; Göring, Ribbentrop, Keitel, Hess, ja Hitler itse olivat salaisuudesta perillä.” Göbbelsiä tässä siis ei mainita).

 

S. 315: 9.-10.2.1940: Erikoismiehet työstävät (lentokonekaappauksessa 9.2.1940) kaapatun materiaalin, jonka merkitys Saksan kannalta vaikuttaa ratkaisevasti II maailmansodan poliittisiin ja sotilaallisiin ratkaisuihin – -

 

10.2.1940: Kaapattujen asiakirjojen pohjalta Saksan johdon sisäpiiri tekee nopeita päätöksiä: Luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon katkaistaan heti, mutta tämä tosiasia pidetään toistaiseksi erittäin salaisena, ja kaikki toiminnot Moskovan suuntaan jatkuvat entisellään. Myöskään Neuvostoliiton tavaratoimituksissa Saksaan ei tapahdu pelättyjä muutoksia. – - Syntyneessä tilanteessa on välttämätöntä saada Neuvostoliiton ja Suomen välillä käynnissä oleva sota (talvisota) loppumaan, ettei Suomi tule miehitetyksi kokonaan. – - Saksalle oli näin paljastunut sitä uhkaava vaara, jonka nopeaksi eliminoimiseksi sen oli ryhdyttävä välittömästi ehkäiseviin sotatoimiin. Skandinavian estäminen joutumasta länsivaltojen miehittämäksi ja Suomen pelastaminen itsenäisenä valtiona olisivat ensimmäiset ja kiireellisimmät toimenpiteet.

 

Vesa I Laurio