Holokaustivankilasta POIS!

Pois 1, Pois 2, Pois 3, ja niin on valheesta päästy (englanninkielinen).

Vesa I Laurio

Mark Weber: “Tuntematon holokausti” ja historian kaappaaminen

The Institute for Historical Review’n johtajan Mark Weberin 25.7.2009 pitämä puhe ”An ’Unknown Holocaust’ and the Hijacking of History”, lyh. suom. V. Laurio.

http://www.ihr.org/other/july09weber.html

… mutta kuulemme hyvin vähän saksalaisia vastaan suoritetuista rikoksista. Saksan häviö toukokuussa 1945 ja toisen maailmansodan päättyminen Euroopassa ei lopettanut kuolemaa ja kärsimystä voitetun Saksan kansan kohdalla. Voittaneet liittoutuneet aloittivat uuden hävityksen, ryöstämisen, nälkään näännyttämisen, raiskaamisen, ”etnisen puhdistuksen” ja joukkotappamisen aikakauden. Tänään puhun tästä vaietusta asiasta, asiasta, jota Time-lehti kutsui ”historian kauhistuttavimmaksi rauhaksi” (Time 15.10.1945).

Vaikka tämä ”tuntematon holokausti” jätetään huomiotta elokuvissamme, luokkahuoneissamme ja politiikassamme, tosiasiat ovat hyvin tiedossa. Historioitsijoiden keskuudessa vallitsee perustavaa laatua oleva yksimielisyys tämän inhimillisen katastrofin laajuudesta, ja sitä on kuvattu monissa seikkaperäisissä kirjoissa. Esimerkiksi amerikkalainen historioitsija ja juristi Alfred de Zayas on, muiden tutkijoiden ohella, osoittanut, että vuosina 1945-1950 yli 14 miljoonaa saksalaista karkotettiin tai pakotettiin pakenemaan laajoilta alueilta Itä- ja Keski-Euroopassa ja että heistä yli kaksi miljoonaa tapettiin tai muuten menetti henkensä.

Yksi viimeaikainen ja erityisen hyödyllinen yleiskatsaus on vuonna 2007 julkaistu 615-sivuinen ”After the Reich: The Brutal History of the Allied Occupation”. Siinä brittiläinen historioitsija Giles MacDonogh kuvaa seikkaperäisesti, kuinka tuhoutunut ja maahan lyöty Saksan valtakunta (ja Itävalta) raiskattiin ja ryöstettiin järjestelmällisesti ja kuinka monet sodasta elävinä selvinneet saksalaiset joko tapettiin kylmäverisesti tai jätettiin tarkoituksella kuolemaan tauteihin, kylmyyteen, ravinnon puutteeseen ja nälkiintymiseen. Hän kertoo, kuinka noin kolme miljoonaa saksalaista kuoli tarpeettomasti vihollisuuksien virallisen päättymisen jälkeen – noin kaksi miljoonaa siviiliä, enimmäkseen naisia, lapsia ja vanhuksia, ja noin miljoona sotavankia. – -

Vaikka keskityn tänään saksalaisten kohteluun, on hyvä pitää mielessä, etteivät he olleet ainoat liittoutuneiden sodanjälkeisen raakuuden uhrit. Pitkin Keski- ja Itä-Eurooppaa neuvostohallinnon raskas käsi jatkoi puolalaisten, unkarilaisten, ukrainalaisten ja muunmaalaisten tappamista.

Kun neuvostojoukot etenivät Keski- ja Itä-Eurooppaan sodan viime kuukausina, ne pystyttivät sellaisen terrorin, ryöstämisen ja tappamisen hallinnon, ettei sillä ole vertaa nykyhistoriassa. Kauhuja kuvasi historioitsijaksi julistettu George F. Kennan, joka toimi myös USA:n Neuvostoliiton suurlähettiläänä. Hän kirjoitti:

”Tuho, joka tätä aluetta kohtasi neuvostojoukkojen (huom. Neuvostoliitto oli Venäjän juutalaismiehitys, VL) saapuessa, on vertaansa vailla modernissa Euroopassa. Kaikesta olemassa olevasta todistusaineistosta päätellen suurissa osissa sitä tuskin yksikään alkuperäisväestön mies, nainen tai lapsi jäi eloon neuvostojoukkojen päästyä alueelle; eikä voida uskoa, että he kaikki onnistuivat pakenemaan länteen – - Venäläiset – - tekivät selvää alkuperäisväestöstä tavalla, jolle ei ole vertaa sitten aasialaisten joukkojen päivien.”

Sodan viime kuukausina vanha saksalainen kaupunki Königsberg Itä-Preussissa piti puoliaan vahvasti suojattuna urbaanina linnakkeena. Puna-armeijan toistuvien hyökkäysten ja piirityksen jälkeen se lopulta antautui varhain huhtikuussa 1945. Sitten neuvostojoukot hyökkäsivät siviiliväestön kimppuun. Ihmiset hakattiin, ryöstettiin ja tapettiin, ja naiset raiskattiin. Myös nunnat raiskattiin. Jopa sairaaloiden potilailta ryöstettiin heidän omaisuutensa. Bunkkereita ja suojia, joihin oli sulloutunut kauhistuneita ihmisiä, poltettiin liekinheittimillä. Kaupungin väestöstä noin 40 000 tapettiin tai he riistivät itseltään hengen paetakseen kauhuja, ja loput 73 000 saksalaista karkotettiin brutaalilla tavalla.

Elokuussa 1945 Washington Times Herald -lehdessä ilmestyneessä raportissa eräs amerikkalainen journalisti kirjoitti ”siitä kauhun tilasta, jossa naiset Venäjän valtaamassa itäisessä Saksassa elivät. Kaikilla näillä naisilla, saksalaisilla, puolalaisilla, juutalaisilla ja jopa natsien orjaleireistä ’vapautetuilla’ venäläisillä tytöillä, oli vain yksi epätoivoinen halu – päästä pois punaiselta alueelta. Internointileiriämme ympäröivällä alueella – - punaiset sotilaat miehityksensä ensimmäisinä viikkoina raiskasivat jokaisen naisen ja tytön 12 ja 60 ikävuoden väliltä. Tämä kuulostaa liioitellulta, mutta se on täysi totuus. Ainoita poikkeuksia olivat tytöt, jotka onnistuivat piiloutumaan metsään tai joilla oli malttia teeskennellä sairastavansa lavantautia, kurkkumätää tai jotain muuta tarttuvaa tautia. – - Miehet ja isät, jotka yrittivät puolustaa naisväkeään, ammuttiin, ja kovaa vastarintaa tehneet tytöt murhattiin” (Ralph Franklin Keeling: Gruesome Harvest, 1947, vuoden 2004 painos, s. 55).

USA:n, Britannian ja Neuvostoliiton ”kolmen suuren” liittoutuneen johtajan, Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin, sopiman politiikan mukaisesti miljoonat saksalaiset pyyhkäistiin pois muinaisilta asuinsijoiltaan Keski- ja Itä-Euroopassa.

Lokakuussa 1945 newyorkilaisen Daily News –lehden raportti vallatusta Berliinistä kertoi lukijoille: ”Stettinin aseman tuulisella pihamaalla saksalaisten pakolaisten joukko, osa 12-19 miljoonasta Itä-Preussista ja Sleesiasta karkotetusta, istui ryhmissä voimakkaassa sateessa ja kertoi tarinaa heidän surkeasta vaelluksestaan, jonka aikana yli 25% kuoli tiensivuun ja muut olivat niin nälkiintyneitä, että heillä tuskin oli voimia kävellä – - Eräs stettiniläinen sairaanhoitaja, nuori, hyvännäköinen vaaleaverikkö, kertoi, kuinka venäläiset sotilaat, jotka raiskasivat hänen äitinsä ja sisarensa ja yrittivät sitten murtautua hänen omaan huoneensa, olivat puukottaneet kuoliaaksi hänen isänsä. Hän pakeni ja piileskeli heinäsuovassa neljän muun naisen kanssa neljä päivää – - Junamatkalla Berliiniin hänet ryöstivät kerran venäläiset joukot ja kaksi kertaa puolalaiset. Naiset, jotka vastustivat, ammuttiin, hän sanoi, ja kerran hän näki erään vartijan ottavan pikkulasta jaloista ja murskaavan sen kallon pystypalkkiin, koska lapsi itki vartijan raiskatessa sen äitiä. Eräs vanha talonpoika Sleesiasta sanoi, että uhreilta ryöstettiin kaikki, mitä heillä oli, jopa kengät. Pikkulapsilta ryöstettiin kapalovaatteet, niin että he paleltuivat kuoliaiksi. Kaikki terveet tytöt ja naiset, jopa 65-vuotiaat, raiskattiin junassa ja sitten ryöstettiin, talonpoika sanoi.”

Marraskuussa 1945 eräs Chicago Tribune –lehden numero kertoi lukijoille: ”909 miestä, naista ja lasta raahautui matkatavaroineen venäläisestä junasta Lehrter-asemalla (Berliinissä) tänään matkustettuaan 11 päivää tavaravaunussa Puolasta. Puna-armeijan sotilaat nostivat 91 ruumista junasta sukulaisten kirkuessa ja nyyhkyttäessä, kun ruumiit pinottiin amerikkalaisiin lainaus- ja vuokrakuorma-autoihin (lend-lease trucks) ja kuljetettiin erään keskitysleirin lähellä sijaitsevaan kuoppaan. Pakolaisjuna oli kuin makaaberi Nooan arkki. Jokainen vaunu oli täynnä saksalaisia – - perheet kantavat kaikkea maallista omaisuuttaan säkeissä, laukuissa ja peltikirstuissa – - Imetettävät lapset kärsivät eniten, kun heidän äitinsä eivät kykene ruokkimaan heitä, ja usein nämä äidit tulevat hulluiksi, kun he katselevat jälkeläistensä hidasta kuolemaa heidän silmiensä edessä. Tänään neljä kirkuvaa, väkivaltaisesti järjiltään mennyttä äitiä sidottiin köysillä, etteivät he pääsisi repimään muita matkustajia.”

Vaikka puna-armeijan joukot raiskasivat useimmat niistä miljoonista saksalaisista tytöistä ja naisista, joiden kimppuun liittoutuneiden sotilaat kävivät, venäläiset sotilaat eivät olleet ainoita rikollisia. Poliisin tilastojen mukaan ranskalaisten miehittäessä suurta lounaissaksalaista Stuttgartin kaupunkia siellä raiskattiin 1 198 naista ja kahdeksan miestä, raiskaajina pääasiassa Pohjois-Afrikan Marokosta kotoisin olevat ranskalaiset joukot, vaikka evankelis-luterilaisen kirkon pappi arvioi lukumääräksi 5 000.

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat, Britannia ja Saksa yleensä noudattivat vuoden 1929 Geneven sopimuksen kansainvälisiä säännöksiä sotavankien kohtelusta. Mutta taisteluiden päätyttyä Euroopassa yhdysvaltalaiset ja brittiläiset viranomaiset heittivät Geneven sopimuksen romukoppaan. Rikkoen juhlallisia kansainvälisiä velvoitteita ja Punaisen Ristin sääntöjä amerikkalaiset ja brittiläiset viranomaiset ottivat miljoonilta vangituilta saksalaisilta sotilailta pois heidän sotavangin statuksensa ja oikeutensa luokittelemalla heidät ns. ”aseista riisutuiksi vihollisjoukoiksi” (”Disarmed Enemy Forces”) tai ”antautuneeksi vihollishenkilöstöksi” (”Surrendered Enemy Personnel”).

Tämän mukaisesti brittiläiset ja amerikkalaiset viranomaiset kielsivät Kansainvälisen Punaisen Ristin edustajilta pääsyn leireihin, joissa oli saksalaisia sotavankeja. Lisäksi jokaisesta Saksan siviiliväestön yrityksestä tuoda ruokaa vangeille oli säädetty kuolemanrangaistus. Useita tuhansia saksalaisia sotavankeja kuoli amerikkalaisten vankeudessa, häpeällisimmin ns. ”Reinin niittyjen leireissä”, joissa vankeja pidettiin kauhistuttavissa oloissa taivasalla hyvin vähällä ruoalla (kaiken kaikkiaan amerikkalaiset tappoivat sodan aikana ja sen jälkeen leireillään 1,5 – 2 miljoonaa saksalaista sotavankia, VL).

Huhtikuussa 1946 Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC) protestoi, että lähes vuosi taisteluiden päättymisen jälkeen Yhdysvallat, Britannia ja Ranska rikkoivat Kansainvälisen Punaisen Ristin sopimuksia, joita ne juhlalliset olivat sitoutuneet noudattamaan. Punainen Risti huomautti esimerkiksi, että se, että amerikkalaiset luovuttivat saksalaisia sotavankeja ranskalaisille ja brittiläisille viranomaisille pakkotyötä varten, oli vastoin Kansainvälisen Punaisen Ristin säännöksiä.

Toinen Punaisen Ristin kansainvälisen komitean raportti elokuulta 1946 totesi, että USA:n hallitus Saksassa USA:n miehitysalueella toimivan hallinto-osastonsa kautta pakotti pakkotyöhön 284 000 vankia, joista 140 000 oli USA:n miehitysalueella, 100 000 Ranskassa, 30 000 Italiassa ja 14 000 Belgiassa. Punaisen Ristin raportin mukaan saksalaisia sotavankeja tai orjatyöntekijöitä oli muissakin maissa, esimerkiksi Jugoslaviassa 80 000 ja Tšekkoslovakiassa 45 000.

Sekä sodan aikana että sodan jälkeen liittoutuneet kiduttivat saksalaisia vankeja. Eräässä ”Lontoon häkiksi” (the London Cage) kutsutussa brittiläisessä keskuksessa Englannissa saksalaisia vankeja kohdeltiin systemaattisesti huonosti, heitä esimerkiksi pidettiin nälässä ja hakattiin. Brutaalisuus jatkui useita vuosia sodan päättymisen jälkeen. Britit kohtelivat saksalaisia vankeja vielä raaemmin Saksan brittiläisellä miehitysvyöhykkeellä. USA:n internointikeskuksessa Schwäbisch Hallissa lounaisessa Saksassa amerikkalaisten sotilastuomioistuinten oikeudenkäyntejä odottavia vankeja kidutettiin ankarasti ja systemaattisesti, esimerkiksi pitämällä pitkiä ajanjaksoja eristyshuoneessa, äärimmäisellä kuumuudella tai kylmyydellä, unen ja ruoan puutteella ja raaoilla pahoinpitelyillä, potkimalla mm. kiveksiin.

Liittoutuneiden vankeudessa kuolleista saksalaisista sotavangeista useimmat kuolivat neuvostoliittolaisten vankeudessa, ja neuvostoliittolaisten vankeudessa saksalaisista sotavangeista kuoli paljon suurempi osa kuin brittiläisen ja amerikkalaisten vankeudessa (esimerkiksi niistä 90 000 saksalaisesta, jotka antautuivat Stalingradissa, vain 5 000 koskaan palasi kotimaahansa). Vielä yli viisi vuotta sodan päättymisen jälkeen satoja tuhansia saksalaisia vankeja pidettiin Neuvostoliitossa. Saksalaisia vankeja kuoli sodan päättymisen jälkeen myös Jugoslaviassa, Puolassa ja muissa maissa. Yksin Jugoslaviassa kommunistihallinnon virkailijat tappoivat jopa 80 000 saksalaista. Saksalaisia vankeja raatoi orjatyössä muissa liittoutuneissa maissa usein vuosia.

Vuoden 1945 alkupuolella pidetyssä Jaltan konferenssissa liittoutuneiden ”kolme suurta” johtajaa sopivat, että neuvostoliittolaiset voivat ottaa saksalaisia orjatyöntekijöiksi eli ”orjatyöhön”. On arvioitu, että 874 000 saksalaista siviiliä ryöstettiin Neuvostoliittoon. Näiden lisäksi Neuvostoliitossa oli pakkotyössä miljoonia sotavankeja. Näistä ns. korvaussiirtovangeista lähes puolet, 45%, kuoli.

Kahden vuoden ajan taisteluiden päättymisen jälkeen saksalaiset joutuivat julman ja kostonhaluisen miehityspolitiikan uhreiksi, sellaisen, joka merkitsi lyödyn väestön hidasta nälkään näännyttämistä. Elämän ylläpitämiseksi normaali aikuinen tarvitsee vähintään noin 2 000 kilokaloria päivässä. Mutta maaliskuussa ja helmikuussa 1946 päivittäinen määrä henkilöä kohti Saksan brittiläisellä ja amerikkalaisella miehitysvyöhykkeellä oli tuhannen ja tuhannen viidensadan kilokalorin välillä.

Talvella 1945-1946 liittoutuneet kielsivät ketään maan ulkopuolelta lähettämästä ruokapaketteja nälkää näkeville saksalaisille. Liittoutuneiden virkailijat myös hylkäsivät Kansainvälisen Punaisen Ristin pyynnöt tuoda maahan elintarvikkeita kärsimysten lievittämiseksi.

Hyvin harvat ihmiset Britanniassa ja Yhdysvalloissa puhuivat liittoutuneiden politiikkaa vastaan. Englanninjuutalainen kirjoittaja ja julkaisija Victor Gollancz kulki brittiläisellä miehitysalueella Pohjois-Saksassa kuuden viikon ajan vuoden 1946 loppupuolella. Hän toi julkisuuteen sen kuoleman ja aliravitsemuksen, jonka hän löysi sieltä ja jonka hän sanoi olevan seuraus liittoutuneiden politiikasta. Hän kirjoitti: ”Selvä tosiasia on, että – - me näännytämme saksalaiset nälkään. Emmekä me näännytä heitä nälkään tarkoituksella siinä mielessä, että ehdottomasti tahdomme heidän kuolevan, vaan ehdoin tahdoin siinä mielessä, että pidämme heidän kuolemaansa omia vaivannäköjämme parempana.

Toinen henkilö, joka protestoi, oli tunnettu filosofi ja Nobel-palkinnon saaja Bertrand Russell. Eräässä kirjeessä, joka julkaistiin eräässä lontoolaisessa sanomalehdessä lokakuussa 1945, hän kirjoitti: ”Itäisessä Euroopassa liittolaisemme suorittavat nyt ennenkuulumattoman laajoja joukkokarkotuksia, ja ilmeisen tarkoituksellisesti he yrittävät tuhota monia miljoonia saksalaisia, ei kaasulla vaan riistämällä heiltä heidän kotinsa ja ruokansa, jättämällä heidät kuolemaan hitaasti ja tuskallisesti nälkään. Tätä ei tehdä sodan toimena vaan osana harkittua ’rauhanajan’ politiikkaa.”

Kun sota oli päättymässä alueella, joka nyt on Tšekin tasavalta, hysteeriset väkijoukot hyökkäsivät brutaalisti etnisten saksalaisten kimppuun, vähemmistöryhmän, jonka esi-isät olivat asuneet siellä vuosisatoja. Prahassa saksalaiset sotilaat koottiin yhteen, riisuttiin aseista, sidottiin tolppiin, valeltiin bensiinillä ja sytytettiin palamaan elävinä soihtuina. Joissakin kaupungeissa alueella, joka nyt on Tšekin tasavalta, jokainen yli 6-vuotias saksalainen pakotettiin pitämään vaatteissaan, ommeltuna vasemmalle rintaan, suurta, n. 15 cm läpimittaista valkoista ympyrää, jossa oli musta kirjain N, joka on tšekkiläisen saksalaista tarkoittavan sanan ensimmäinen kirjain. Saksalaisilta kiellettiin myös pääsy kaikkiin puistoihin, julkisiin huvittelupaikkoihin ja julkisiin liikennevälineisiin, eivätkä he saaneet poistua kotoaan kello kahdeksan jälkeen illalla. Myöhemmin kaikki nämä ihmiset karkotettiin yhdessä kaikkien niiden etnisten saksalaisten kanssa, jotka asuivat alueella, joka vastaa nykyistä Tšekin tasavaltaa. Tuolla alueella, joka nyt on Tšekin tasavalta, tapettiin neljännesmiljoona etnistä saksalaista.

Puolassa ns. ”Valtion turvallisuusvirasto”, maan uuden, neuvostokontrollissa toimivan hallituksen elin, toteutti omaa brutaalia ”natsismin hävittämistään”. Sen edustajat tunkeutuivat saksalaisten koteihin ja kokosivat noin 200 000 miestä, naista, lasta ja pikkuvauvaa, 99% heistä taistelemattomia, viattomia siviilejä. Heidät vangittiin kellareihin, vankiloihin ja 1 255 keskitysleiriin, joissa riehui pilkkukuume ja joissa kidutus oli jokapäiväistä. Noin 60 000 – 80 000 saksalaista menehtyi ”Valtion turvallisuusviraston” käsissä.

[ks. http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/juutalaisen-kirjan-esittely/, VL]

Loputtomasti meitä muistutetaan Kolmannen valtakunnan sodanaikaisista keskitysleireistä. Mutta harvat amerikkalaiset ovat tietoisia siitä, että sellaiset pahamaineiset leirit kuin Dachau, Buchenwald, Sachsenhausen ja Auschwitz jatkoivat toimintaansa sodan päättymisen jälkeen, nyt vain täynnä saksalaisia vankeja, joista monet menehtyivät surkeasti. – -

Sodan jälkeen voittajat tappoivat tai tuomitsivat pitkiin vankeusrangaistuksiin monta saksalaista sotilasjohtajaa ja poliittista johtajaa paljon julkisuutta saaneiden oikeudenkäyntien jälkeen, joissa liittoutuneet toimivat sekä syyttäjänä että tuomarina. – -

Oikeus – koston vastakohtana – on standardi, jota sovelletaan puolueettomasti. Mutta toisen maailmansodan jälkeen voittajavallat käyttivät sellaisia ”oikeuden” standardeja, jotka koskivat ainoastaan voitettuja. Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton ja muiden ns. ”Yhdistyneiden Kansakuntien” jäsenvaltioiden hallitukset panivat saksalaiset pysymään standardissa, jota ne itse kategorisesti kieltäytyivät kunnioittamasta. – - Saksalaisia teloitettiin tai suljettiin vankiloihin sellaisesta toiminnasta, jota liittoutuneet itse harjoittivat, joskus paljon suuremmassa mittakaavassa. Saksalaisia sotilasjohtajia ja poliittisia johtajia tapettiin tekopyhän kaksinaismoraalin pohjalta, mikä tarkoittaa sitä, että nämä teloitukset olivat itse asiassa oikeusmurhia, jotka oli puettu laillisuuden merkkeihin ja muotoihin. Jos Nürnbergin oikeudenkäynnin standardeja olisi sovellettu puolueettomasti, monet amerikkalaiset, neuvostoliittolaiset ja muista liittoutuneista maista olevat sotilasjohtajat ja poliittiset johtajat olisi hirtetty.

Tietoisuus siitä, kuinka voittajat kohtelivat voitettuja saksalaisia, auttaa ymmärtämään, miksi saksalaiset jatkoivat taistelua sodan viimeisinä kuukausina sellaisella päättäväisyydellä, peräänantamattomuudella ja uhrautuvaisuudella, jolla on harvoja vertailukohtia historiassa, vaikka heidän kaupunkinsa oli murskattu raunioiksi säälimättömissä pommituksissa ja vaikka tappio lukumääräisesti suurempia vihollisjoukkoja vastaan näytti väistämättömältä.

*****************

Itse totean lopuksi, että saksalaiset taistelivat loppuun saakka päättäväisesti, peräänantamattomasti ja uhrautuvasti, koska he tiesivät, että vihollisjoukkojen takana oli maailman hirvittävin kansainvälinen rikollisjengi, juutalaiset, jotka vuorenvarmasti tulisivat sodan jälkeen – rauhan aikana – tappamaan heitä massoittain ”oikeuden” (lue: kavaluuden) varjolla, sulkemaan heitä vankiloihin ja leireihin massoittain, raiskaamaan heitä massoittain, kiduttamaan heitä massoittain, käymään heitä vastaan loputtomia oikeudenkäyntejä, keksimään heitä vastaan loputtomia tekaistuja syytöksiä, riistämään heiltä elämisen edellytykset, tallaamaan heidän maansa päällä loputtomasti ilkeällä ja eläimellisellä tavalla ja ryöstämään heiltä kaiken.

Juuri näin sodan jälkeen tapahtuikin. Se jatkuu yhä. Perkeleenrääpäleiden (Joh. 8:44) rikollinen joukkio mellastaa yhä ehtymättömällä energialla.

Mainitut amerikkalaiset, ranskalaiset, britit, neuvostoliittolaiset, tšekit ja puolalaiset kävivät sodan jälkeen siis hysteerisesti saksalaisten päälle. Tämä on idiotiaa. Saksalaiset näet tahtoivat siirtää eurooppalaisten (ja muidenkin) elämää tuhoavat juutalaiset kokonaan Euroopan ulkopuolelle pois tihutöitä tekemästä, mutta nämä, amerikkalaiset, ranskalaiset, britit, neuvostoliittolaiset, tšekit ja puolalaiset eivät sodan jälkeen kiittäneet saksalaisia siitä. Eivät edelleenkään kiitä.

He nostivatkin juutalaiset valtaan, ja nyt juutalaiset ovat tuhonneet – pääasiassa raha- ja pankkijärjestelmällään – koko Euroopan ja pian koko maailman. Juutalaiset ovat tuhonneet USA:n, Ranskan, Britannian, Venäjän (Neuvostoliiton), Tšekin ja Puolan. Saksa yritti lopettaa juutalaisten tuhotyöt ja niin auttaa myös näitä maita, mutta ne hyökkäsivät Saksaa ja saksalaisia vastaan. Nyt juutalaiset ovat tuhonneet ne. Kauheaa idiotiaa.

Juutalaiset tuhoavat maailman, myös Suomen, raha- ja pankkijärjestelmällään;

http://laurio.wordpress.com/2009/07/12/juutalainen-raha-suomen-tuho/

ks. myös:

http://laurio.wordpress.com/2009/08/20/rooman-klubi-kommunistinen-propagandajarjesto/

Juutalainen raha on brutaalisti pelkkää velkaa, joten juutalaisen rahan varassa pyörineet ja pyörivät USA, Eurooppa ja suuri osa muuta maailmaa ovat pelkkä velkarahalla luotu, siis todellista perustaa vailla oleva valheluomus. ”Länsimaat” ja ”länsimainen vauraus” ovat alusta alkaen olleet valhekuvia, irvokkaita velkarahaluomuksia, joilta puuttuu kaikki todellisuus ja substanssi. Olemme juutalaisen fiktion luomuksia, sekä maina että ihmisinä. ”Länsimaat” eivät ole koskaan perustuneet maiden ja ihmisten omaan työhön vaan velkarahaan ja sen ehtojen mukaiseen kehitykseen (”valistus”, ”teollistuminen”, ”vapautusliikkeet”, ”tekninen kehitys”, ”siirtolaisuus”, ”maailmanuskontojen hävittäminen” – kaikki). Maailman tuhoamiseksi riittää, että juutalaiset lopettavat velkarahan – sen, jolle myös Suomi perustuu – syötön. Silloin kaikki velkarahalla luotu ja velkarahaan perustuva tuhoutuu hetkessä, koska todellista pohjaa ei ole. Suomikin häviää hetkessä ikään kuin sitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Suomikin on pelkkä unikuva, velkaraharakennelma. Häpeällinen itsepetos ja juutalainen luomus.

Juutalaiset järjestävät nykyisin jo useitakin kriisejä saadakseen fyysisestikin valtaansa koko maailman ja alistaakseen ja tuhotakseen ei-juutalaiset, myös amerikkalaiset, ranskalaiset, britit, venäläiset, tšekit ja puolalaiset – ne, jotka saksalaiset yrittivät pelastaa juutalaisilta.

Suomessakin vilistää joka paikassa, varsinkin johdossa, noita vikkeliä nilkkejä, jotka nuolevat juutalaista ja juutalaista rahaa joka käänteessä ja joka lauseessa ja joiden koko elämä perustuu juutalaiseen rikollisjengiin – niihin rikollisiin, jotka Saksa halusi siirtää kokonaan täältä pois, ettei kaikki tuhoudu.

Nyt tuhoutuu.

Suomikin on päälaellaan; johdossa ovat ne, joiden viimeksi pitäisi siellä olla, ja ne, jotka ovat rehellisiä ja siksi välttävät mm. juutalaista kansainvälistä järjestäytyneen rikollisuuden jengiä ja juutalaista rahaa, ovat syrjässä. Suomi on tuhon tiellä. Tiedän myös, ettei kukaan ole tietävinään mitään.

Loppuun listani toiseen maailmansotaan liittyvistä kansanmurhista (kirjoituksesta ”Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu”, osa 5, luku 29.):

Toiseen maailmansotaan liittyvä kansanmurhalista

1. Kirjassaan ”Other Losses” James Bacque kertoo USA:n ja Ranskan toteuttamasta miljoonan saksalaisen sotavangin murhasta sodan jälkeen vuosina 1945-1946. Jo sodan aikana länsiliittoutuneet olivat murhanneet 0,5 – 1 miljoonaa sotavankia, yhteensä siis 1,5 – 2 miljoonaa. Amerikkalaiset toteuttivat murhat suunnitelmallisesti ja ranskalaiset ”muuten vain”. Murha tapahtui nälkään tappamalla Eisenhowerin ja muiden kenraaleiden sotavankileireillä. Bacque kertoo (Saturday Night –lehti, syyskuu 1989) Eisenhowerin todenneen: ”Luoja, kuinka vihaan saksalaisia!” Aiemmin Eisenhower oli sanonut eräälle suurlähettiläälle: ”Kaikki n. 3 500 saksalaista upseeria pitäisi tappaa.”

Maaliskuussa 1945 Eisenhower suositteli liittoutuneiden päällystölle uuden vankiluokan luomista. Tämä luokka olisi nimeltään Disarmed Enemy Forces (DEF) ja tätä luokkaa ei ruokittaisi sodan jälkeen. 26.4.1945 DEF hyväksyttiin, mutta vain amerikkalaisten käsissä (britit kieltäytyivät moisesta). Punaisen Ristin pääsy eri puolilla Eurooppaa sijaitseville sotavankileireille kiellettiin ja ruokalähetykset käännytettiin takaisin. Vangeilla ei ollut yhteyttä ulkomaailmaan. Toukokuun 1945 loppuun mennessä oli tuhottu nälkään enemmän ihmisiä kuin mitä Hiroshimassa menehtyi atomipommiin.

2. Liittoutuneet tuhosivat sotilaallisesti merkityksettömissä ilmapommituksissa 250 saksalaista kaupunkia ja tappoivat tässä kansanmurhassa yli puoli miljoonaa saksalaista siviiliä. Raain joukkomurha tapahtui 13.2 – 14.2.1945 Dresdenin pommituksissa, joissa tuhottiin 135 000 – 250 000 siviiliä, naisia ja lapsia myöten. Kaupungissa oli 500 000 omaa asukasta ja lisäksi 600 000 idästä tullutta pakolaista. Kaikki pyrittiin tappamaan.

3. Puolalaiset, tšekkiläiset ja venäläiset karkottivat sodan jälkeen Sleesiasta, Tšekkoslovakian sudeettialueilta, Baltiasta ja muilta itäeurooppalaisilta alueilta 15 miljoonaa saksalaista, joista Saksan entisen liittokansleri Adenauerin mukaan kuusi miljoonaa murhattiin matkalla. Heidät ryöstettiin ja lähes kaikki naiset ja tytöt raiskattiin (Adenauer: Erinnerungen 1945-1953, s. 186; James Bacquen kirjassa Verschwiegene Schuld [engl. Crimes and Mercies] ko. Adenauerin kohta on esitetty sivuilla 125-126).

4. Varsinaisen Saksan alueella tapettiin sodan jälkeen tahallaan nälkään 5,7 miljoonaa saksalaista siviiliä (James Bacque; “Verschwiegene Schuld”, s. 126-129).

5. Sodan jälkeen juutalaisilla oli käytössään Puolan alueella 1 255 keskitysleiriä (useat pieniä) ja 227 vankilaa saksalaisten siviilien kiduttamiseksi ja tappamiseksi, ja he tuhosivatkin brutaalilla tavalla liki 100 000 saksalaista ennen kuin Stalin poliittisista syistä teki siitä lopun (John Sack: An Eye for An Eye, s. 232).

6. Natsien toteuttamaksi väitetty juutalaisten kansanmurha, holokausti. Tällaista kansanmurhaa ei tapahtunut.

Vesa I Laurio

Valtio – paatunut holokaustivalehtelija

Päivitetty 27.8.2009

Yle kirjoittaa tänään 26.8.2009 verkkouutisissaan: ”Natsit surmasivat holokaustin aikana noin kuusi miljoonaa juutalaista”;

http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2009/08/puola_pienensi_toisen_maailmansodan_uhrilukua_956509.html

Kuitenkaan ”natsit” eivät ”surmanneet 6 miljoonaa juutalaista”; juutalaisia kuoli varsinaisissa sotatoimissa; juutalaisten harjoittamassa kiivaassa ja kansainvälisten lakien vastaisessa partisaanisodassa Saksan NL:lta valtaamilla alueilla; sairauksiin; epidemioihin (varsinkin pilkkukuumeeseen); vanhuuteen; liittoutuneiden pommituksiin jne., mutta Saksan kansallissosialistit eivät ”surmanneet” heistä yhtäkään missään ”kansanmurhassa” eli ”holokaustissa”, jota ei tapahtunut. Kaiken kaikkiaan heitä menehtyi sodan aikana n. 300 000 – 500 000, suhteessa paljon vähemmän kuin muita sotivia osapuolia (toisessa maailmansodassa, joka oli kansainvälisen juutalaisuuden ja liittoutuneiden tarkoituksellinen operaatio Saksan tuhoamiseksi, kuoli n. 55 miljoonaa ihmistä, ja keskitysleireissä juutalaiset olivat eurooppalaisista kaikkein turvatuin ryhmä: heillä oli suojelu, työpaikka, palkka, ylläpito, ravinto, terveydenhuolto, bordellit, uima-altaat, teatterit, konserttisalit, urheilukentät jne., kun saksalaisia siviilejä kuoli kaupunkien säälimättömissä ilmapommituksissa ja rintamalla saksalaiset sotilaat sotivat henkensä kaupalla huonoissa oloissa ja kuolivat massoittain). ”Holokausti” on juutalainen huijaus, kuten olen kirjoituksissani osoittanut.

Olen osoittanut asian myös suoraan valtionhallinnolle lähettämällä 14.7.2008 pääministerille, opetusministerille, Opetushallituksen pääjohtajalle, oikeuskanslerille ja valtionsyyttäjälle kirja-arvosteluni ”Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu” ent. pääministeri Lipposen Suomeen tuomasta ja Opetushallituksen julkaisemasta koulujen oppikirjasta/opetuksen taustamateriaalista ”Kertokaa siitä lapsillenne – kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945”;

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/opetushallituksen-holokaustikirjan-arvostelu-osa-1/

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/opetushallituksen-holokaustikirjan-arvostelu-osa-2/

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/opetushallituksen-holokaustikirjan-arvostelu-osa-3/

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/opetushallituksen-holokaustikirjan-arvostelu-osa-4/

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/opetushallituksen-holokaustikirjan-arvostelu-osa-5/

Yle on eduskunnan kontrollissa, joten valtionhallinnossa tieto holokaustin olemattomuudesta ei ole levinnyt, koska valtion äänitorvi valehtelee tuolla tavalla karkeasti ja julkisesti. Onko koko valtionhallinto valehtelijoita, joita totuus ei kiinnosta? Täysin turhaan lähetin kirja-arvosteluni maan päättäjille.

Valtionhallinto on valehtelija. Siksi sen äänitorvikin valehtelee. Valtionhallinto on juutalaisten ja heidän solutuselimensä vapaamuurareiden kontrollissa. Valtionhallinnolla ei ole mitään tekemistä Suomen kansan tai totuuden kanssa. Häpeällistä ja iljettävää. Se siitä. (Yle voisi muuten ottaa työvoimakseen aikuisia ihmisiä; uutisotsikot ja uutiset ovat keskenkasvuisten ja ”sukkelaa” ja ”vitsikästä” näyttelevien kakaroiden amatöörimäisiä aikaansaannoksia, turhanpäiväisiä tuherruksia, niin että hävettää).

Vesa I Laurio

Lisäys 27.8.2009

Valtion huijaus- ja propagandanyrkki Yle jatkaa tänään 27.8.2009 valehteluaan, kun se verkkouutisissaan lähettää Suomen kansalle seuraavan valheen:

Puolalaisen juutalaisgheton tuhoamisesta 65 vuotta. Holokaustissa eloonjääneet ovat kokoontuneet puolalaiseen Lodzin kaupunkiin osoittaakseen kunnioitustaan niille 220 000:lle juutalaiselle, jotka menehtyivät kaupungin ghetossa toisen maailmansodan aikana.

Puolaa miehittänyt Saksa perusti Lodzin – saksaksi Litzmannstadtin – gheton vuonna 1940. Neljän neliökilometrin suuruiselle alueelle sullottiin 220 000 juutalaista Puolasta ja muista Euroopan maista kuten Itävallasta, Saksasta ja Tshekkoslovakiasta.

Lodzin ghetto oli Puolan toiseksi suurin Varsovan jälkeen. Sen asukkaita käytettiin pakkotyössä natsien Kolmannessa valtakunnassa. Noin 50 000 juutalaista kuoli ylirasitukseen, nälkään ja tauteihin gheton alueella ja loput saksalaiset surmasivat, kun Lodzin ghetto tuhottiin elokuussa 1944. Sen silloisista asukkaista vain 830 säilyi hengissä. – -

http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2009/08/puolalaisen_juutalaisgheton_tuhoamisesta_65_vuotta_957548.html

Miksei valehtelukirjoittajan nimeä julkaista? Onko ajateltu, että viisainta pitää nimi piilossa, ettei joudu kärsimään seurauksia? Joka tapauksessa Yle-huijarin ajatus on tämä: Lodzin ghettoon sullottiin 220 000 juutalaista. Näistä 220 000, siis kaikki, menehtyi 2. maailmansodan aikana tässä ghetossa, 50 000 ylirasitukseen, nälkään ja tauteihin ja loput 170 000 saksalaisten teurastamina elokuussa 1944. Lisäksi 830 säilyi hengissä. Ghetossa oli siis 220 000, joista 220 000 kuoli ja 830 säilyi hengissä. Tässä on yhteenlaskuvirhe, mutta eihän se huijauksen riemussa haittaa, kun suomalaiset uskovat mitä hyvänsä. Pääasia on sylkäistä rasvainen valhe Suomen kansan silmille, kansan, joka pian – nykyisen kansanmurhan edetessä – lakkaa olemastakin ja sulautuu siihen kansattomaan maailman proletariaattimassaan, joka vain palvelee maailmanhallitusta, tulevaa juutalaista maailmantyranniaa Halosen, Lipposen, Koiviston, Niinistön, kokoomuksen, kommunistien, demareiden, Vanhasen, keskustan, ruotsalaisten, vihreiden, perussuomalaisten ja muiden maanpettureiden ja huijareiden ihmisyydenvastaisen näyn mukaisesti.

Tällainen suruton valehtelu ei ole mahdollista muuten kuin että Yle on täynnä tuota tuttua, nykyisin kaikkialla riehuvaa ihmiskunnan pohjasakkaa, jolle valehtelu on elämä ja pullistelun aihe: juutalaisia, juutalaisten apureita, vapaamuurareita, vapaamuurareitten apureita ja holokaustihuijari Lipposen huijariremmin jäseniä. Miksei poliisi ole ottanut näitä kaikkia kiinni?

Käyn tässä lyhyesti läpi Carlo Mattognon artikkelia ”Das Ghetto von Lodz in der Holocaust-Propaganda” (Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung 1/2003, s. 30-36), ja pari tietoa on muualtakin (Lodzin ghettoa sivutaan myös kirjoituksessani ”Chelmno“);

http://www.vho.org/VffG/2003/1/Mattogno30-36.html

Lodzin ghetto perustettiin helmikuussa 1940, ja vuoden 1940 loppuun mennessä siellä oli jo 160 000 asukasta. Ghetosta tuli hyvin tärkeä tuotantokeskus, jossa tuotettiin monenlaisia käyttötavaroita, pääasiassa tekstiilejä. Työssä käyvien ihmisten osuus oli tavattoman suuri, esimerkiksi viikolla 6.10-12.10.1942 ghetossa oli n. 89 200 juutalaista, joista kävi töissä 74 735 (32 571 miestä ja 42 164 naista; lähde: Archiwum Panstwowe w Lodzi [APL, Valtionarkisto Lodz], PSZ, 180, s. 75-78, sekä D. Dabrowska, L. Dobroszycki: Kronika Getta Lodzkiego, Wydawnictwo Lodzkie, 1965, Bd. II, s. 485, 491).

Suuren taloudellisen merkityksensä vuoksi ghetto säilyi (ghettoja yleisesti lakkautettiin juutalaisväestön siirtämiseksi itään) aina kesään 1944, jolloin sitä puna-armeijan lähestyessä alettiin tyhjentää. Maaliskuun 1. päivänä 1944 ghetossa oli 77 679 juutalaista (Aufteilung der Ghetto-Bevölkerung per 1. März 1944, APL, PSZ, 184, s. 13; myös ikäjakauma käy ilmi tästä).

Saksalaisten tavoitteena oli siirtää ns. ”lopullisessa alueellisessa ratkaisussa” juutalaiset itään, mutta sota vaikutti sen, että juutalaisia alettiin välttämättä tarvita työvoimana, ei pelkästään idässä rintaman takana vaan myös, sotaonnen käännyttyä, Kenraalikuvernementin alueella (keskinen Puola), Saksan valtaamassa Puolan länsiosassa ja lopulta myös varsinaisen Saksan alueella. Juutalaisia siirrettiin siis sodan tapahtumien mukaisesti aina sinne, missä heitä tarvittiin. Lopullisesti ”lopullinen ratkaisu” (joka oli siis ALUEELLINEN ”lopullinen ratkaisu”, juutalaisten siirtäminen kokonaan Euroopan ulkopuolelle, jotta heidän aiheuttamistaan mittaamattomista vahingoista päästäisiin), oli määrä toteuttaa sodan päätyttyä.

Lodzin gheton juutalaisia siirrettiin siis vuosien 1941-42 aikana, Saksan ollessa voitolla, itään. Himmlerille keväällä 1943 laadittu Korherr-raportti kertoo, että 31.12.1942 mennessä itäisistä maakunnista oli siirretty ”Venäjän itään” Warthegaun leirien (pääasiassa Chelmnon) kautta 145 301 juutalaista. Lodzin seudulta juutalaisia kerättiin siis pääasiassa Chelmnoon, jossa heidät puhdistettiin pilkkukuumetta levittävistä täistä (ja mahdollisesti heistä valikoitiin työkykyiset sotateollisuuteen) ja lähetettiin Saksan politiikan mukaisesti kauemmaksi itään.

Reitlingerin mukaan (Die Endlösung, s. 279 ja s. 101) jotkut pakkosiirrettävät siirrettiin Lublinin alueen työleireihin ja siellä vapautuneihin ghettoihin (joista niissä olleet juutalaiset puolestaan oli ensin siirretty itään), toiset siirrettiin raivaustyöhön Pripjetin suoalueille ja Ukrainassa sijaitsevan Kriwoi Rogin juutalaiseen maataloussiirtokuntaan. Sivulla 265 Reitlinger kuvaa tämän alueen juutalaisia siirtokuntia, joita hän kutsuu myös ”kollektiiveiksi” (kolhooseiksi).

Amerikan juutalaiskongressi julkaisi yhdessä Juutalaisen maailmankongressin kanssa elokuussa 1943 Euroopan juutalaisten kohtaloa käsittelevän tutkimuksen nimeltä ”Hitler’s Ten-Year War on the Jews”, ja sen mukaan Lodzin juutalaiset asutettiin v. 1941-1942 uudelleen eri alueille, lähinnä tekemään työtä Pinskin ja Rokitnon suoalueilla, ellei heitä majoitettu puolalaisten kaupunkien ghettoihin.

Vuodesta 1943 alkaen, sotaonnen käännyttyä, juutalaisia ei enää voitu kuljettaa kauas itään, ja siksi heitä, myös Lodzin gheton juutalaisia, siirrettiin työhön olemassa oleviin keskitysleireihin Kenraalikuvernementissa, Puolan länsiosassa ja Saksassa (siis nyt jo takaisin länteen päin). Lodzin valtionarkistosta (APL, PSZ, 1309, s. 1-225) löytyy tieto, että aikavälillä 23.6.1944 ja 14.7.1944 Lodzin ghetosta lähti kymmenen juutalaiskuljetusta, joissa oli yhteensä 7 170 juutalaista (lähes kaikki työikäisiä; syntymäajat ilmoitettu). Puolanjuutalainen historioitsija Artur Eisenbach kirjoittaa v. 1946 laatimassaan dokumenttikokoelmassa näistä evakuoinneista seuraavaa: ”Chelmnon leiri oli jo lakkautettu, ja siksi juutalaiset lähetettiin Auschwitziin ja muihin leireihin” (A. Eisenbach: Dokumenty do dziejow okupacji niemieckiej w Polsce, Tom. III: Getto Lodzkie, Warschau-Lodz-Krakau 1946, s. 265). Chelmnohan oli kauttakulkuleiri, jonka kautta juutalaisia oli lähetetty itään. Eisenbach mainitsee samassa yhteydessä kolme ensimmäistä noista kymmenestä kuljetuksesta. Listoista itsestään ei määränpää käy ilmi; niissä lukee vain, että juutalaiset olivat matkustaneet ”työhön Litzmannstadt-ghetosta” (Zur Arbeit aus Litzmannstadt-Getto ausgereist).

Jo aikaisemmin oli toisia juutalaisia matkustanut työhön gheton ulkopuolelle: 4.3.1944 750 juutalaista ja 16.3.1944 850 juutalaista, yhteensä 1 600 juutalaista (APL, PSZ, 1223, s. 60-73). Erään arkistodokumentin perusteella Eisenbach ilmoittaa, että nämä siirtyivät varusteluteollisuuteen Skarzysko-Kamiennaan (45 km lounaaseen Radomista; A. Eisenbach: Hitlerowska polityka zaglady Zydow, Ksiazka i Wiezda, Lodz 1961, s. 568).

1.3.1944 Lodzin ghetossa oli siis 77 679 ihmistä. Mattogno laskee tämän ajankohdan ja lopullisen evakuoinnin (elokuu 1944) välillä tapahtuneiden kuolemien ja syntymien eron, joka on n. 2 500 (näin paljon enemmän kuolleita kuin syntyneitä), ja vähentää nämä 2 500 juutalaista ja maaliskuun 1944 1 600 juutalaista sekä kesä- ja heinäkuun 1944 7 170 juutalaista tuosta 77 679:stä ja saa tulokseksi 66 409. Lodzin ghetossa on siis evakuointien alettua elokuussa 1944 voinut olla korkeintaan 66 409 juutalaista. Mattogno sanoo kuitenkin vielä, että on otettava huomioon myös muut pienet erät juutalaisia, jotka siirtyivät Lodzin ghetosta muualle töihin (esim. 90 juutalaista 4.5.1944, 50 juutalaista 17.5.1944, 30 juutalaista 27.5.1944 ja 60 juutalaista 30.5.1944, yhteensä 230 juutalaista, ehkä enemmänkin, jos siirtoja oli muulloinkin; lähteet löytyvät antamastani Mattogno-linkistä). Ehkä siis 65 000 on se määrä, joka korkeintaan evakuoitiin elokuussa Lodzin ghetosta.

Mihin nämä 65 000 juutalaista siirtyivät? Mattognon mukaan Saksan maaperällä olleisiin leireihin, Stutthofiin, Auschwitziin ja muihin leireihin. Hän siteeraa WVHA:n SS-Sturmbannführer Burgerin SS-Gruppenführer Lörnerille 15.8.1944 lähettämää kirjettä (PS-1166), jossa kerrotaan, että 1.8.1944 keskitysleireissä oli 379 167 miespuolista ja 145 119 naispuolista asukkia ja että niihin oli tulossa ”uusia tulokkaita” 612 000, joista 60 000 Litzmannstadtin (siis Lodzin) ghetosta ja poliisivankilasta. Hän kertoo suurimman osan näistä olevan jo matkalla ja saapuvan lähipäivinä. Kirjeen muista osista käy ilmi, että nämä ”uudet tulokkaat” olivat todella tulossa keskitysleireihin. Reitlinger kertoo, että useita tuhansia Lodzin gheton juutalaisia saapui Bergen-Belseniin (Saksassa), ja puhuu myös kuljetuksista Auschwitziin ja muihin leireihin (G. Reitlinger: Die Endlösung, 1992, s. 342).

Lodzin gheton asiainhoitaja Hans Biebow sanoo puheessaan 7.8.1944, että Himmler on määrännyt tuhansia saksalaisia yrityksistä rintamalle ja että tilalle täytyy nyt saada ihmisiä. Työvoimaa tarvittaisiin Siemens A. G. Unionissa, Schuchert Werkenissä ja kaikkialla ase- ja ammusteollisuudessa. Ruokaa olisi vaunuissa, ja matka kestäisi 10-16 tuntia. Matkatavaroita saa ottaa mukaan 20 kiloon asti. Koko perheet voivat lähteä, otettava astioita mukaan, koska Saksassa niitä ei enää ole ilmapommitusten tuhottua maan (A. Eisenbach: Dokumenty do dziejow okupacji niemieckiej w Polsce, Tom. III: Getto Lodzkie, Warschau-Lodz-Krakau 1946, s. 267 s.).

Ensimmäiset kuljetukset elokuussa 1944 suuntautuivat Mattognon mukaan varmuudella Saksaan, ja sinne kulki kuljetuksia myöhemminkin koko ajan muualle suuntautuneiden kuljetusten ohella. Mattogno olettaa, että kussakin kuljetuksessa oli n. 2 500 juutalaista, jolloin kuljetuksia tarvittiin 26 (65 000 jaettuna 2 500:lla).

Auschwitziin on oletettu kulkeneen 9 kuljetusta aikavälillä 15.8.-30.8.1944, joten sinne olisi mennyt kaiken kaikkiaan 22 500 juutalaista. Auschwitzin kuljetuksista ei ole olemassa minkäänlaista dokumentaatiota, mutta Danuta Czech on käyttänyt lähteenään Auschwitzin vankien itsensä (oletetusti) salaa pitämää listaa (tai alkuperäisen listan kopiota), jonka mukaan Auschwitziin saapui 15.8.-30.8.1944 yhdeksän kuljetusta Lodzista. Listassa on mainittu saapujista vain rekisteröidyt miespuoliset saapujat (rekisteröintinumerot).

Auschwitzista siirtyi 28.8.1944 Stutthofin leiriin 2 800 Lodzista tullutta juutalaista ja 1.9.1944 (tai toisessa kohdassa 10.9.1944) vielä 1 750 Lodzista tullutta juutalaisnaista (Stutthof hitlerowski oboz koncentracyjny, Warschau 1988, s. 328; saks. ”Stutthof. Das Konzentrationslager”, Danzig 1996, s. 3). Eräässä v. 1990 ilmestyneessä artikkelissa Stutthof-museon historioitsija Danuta Drywa kirjoittaa, että Stutthofin leiriin saapui 11 464 Lodzin ghetosta lähtöisin olevaa juutalaisnaista (D. Drywa: ”Ruch transportow miedzy KL Stutthof a innymi obozami”, julkaisussa ”Stutthof, Zeszyty Muzeum, 9, 1990, s. 17). Yllä mainittujen 4 550 (2 800 + 1 750) juutalaisen lisäksi saapui Auschwitzista 3.9.1944 2 405 ja 27.9.1944 4 501 juutalaisnaista.

Tuo noin 11 500 Lodzista Auschwitzin kautta Stutthofiin kuljetetun juutalaisnaisen lukumäärä sopii hyvin yhteen Lodzista Auschwitziin kaiken kaikkiaan lähetettyjen lukumäärän (22 500) kanssa. Miehiä olisi tämän mukaan siirtynyt Auschwitziin n. 11 000, joista yllä mainitun vankien salaisen listan mukaan rekisteröitiin 3 076.

Mitä lapsiin tulee, niin esimerkiksi Stutthofiin Auschwitzista 3.9.1944 saapuneessa kuljetuksessa oli lodzilaisten äitien mukana 40 lasta (puolivuotiaasta 14-vuotiaaseen). Auschwitz-museon tutkijan Helena Kubican mukaan Auschwitzissa rekisteröitiin kaiken kaikkiaan 19 000 lasta ja alaikäistä (todellinen lukumäärä on suurempi, koska dokumentaatio ei ole täydellistä). V. 1944 Birkenaussa (= Auschwitz II) oli noin 1 000 alle 14-vuotiasta lasta ja joitakin satoja invalideja. Esimerkiksi 31.1.1944 Birkenaun miestenleirissä oli 278 invalidia ja vanhusta sekä 2 249 alle 14-vuotiasta lasta. 15.5.1944 Birkenaussa yksistään oli 272 invalidia ja vanhusta ja 1 155 lasta. Mattogno kertoo paljon muutakin siitä, että lapset ja vanhukset – myös Lodzista tulleet – olivat koko ajan mukana ja kunnossa eikä heillä ollut hätää.

Ylen kirjoitus on äärimmäistä valehtelua, kuvaavaa juutalaisia ja vapaamuurareita, noita suurhuijareita ja röyhkeitä valehtelijoita, nuoleskelevalle valtionjohdollemme, ja nyt minua alkoi todella etoa, kun ajattelenkin Yleä, eduskuntaa, hallitusta ja muita rehellisyyden ja Suomen kansan vastaisia nilkki- ja röyhkimyspesäkkeitä. Olen täysin samaa mieltä niiden kanssa, jotka vaativat Ylen lakkauttamista, tai ainakin sen johto pitää kokonaan uusia ja tilalle pitää saada rehellinen ja edes jollakin tavalla Suomen kansaa kunnioittava johto. VL

Ursula Haverbeck: Mikä on holokausti?

Ursula Haverbeck: Was ist der Holocaust? (2007)

Suomennos V. Laurio

http://de.altermedia.info/general/ursula-haverbeck-was-ist-der-holocaust-211107_11973.html

Ensimmäinen virallinen tarkistus siitä, mitä holokausti ei ole

Die deutsche Gesellschaft für Osteuropakunde (Saksalainen Itä-Euroopan tutkimuksen seura), jonka presidentti prof. Rita Süßmuth on, on tuonut ensimmäisen epävarmuustekijän tavalla, jota ei voi sivuuttaa. Osteuropa-lehtensä vuoden 2002 toukokuun numerossa se julkaisi erään johtavan Spiegel-toimittajan kirjoituksen, jonka otsikkona on ”Die Zahlen der Opfer von Auschwitz” (”Auschwitzin uhrien lukumäärä”). Siinä annetaan löytyneiden uusien dokumenttien valossa kokonaan toisenlainen kuva Auschwitzin tapahtumista toisen maailmansodan aikana.

Koska sen takana on huomattavia tiedemiehiä ja koska myöskään saksalaiset syyttäjät eivät ole nähneet tämän artikkelin julkaisemisessa ja levittämisessä mitään rangaistavaa, varsinkaan rikkomusta lakipykälää § 130 StGB [laki kansankiihotuksesta; löytyy saksaksi: http://dejure.org/gesetze/StGB/130.html ] vastaan, siitä on tullut uusi tosiasia Saksan sodanjälkeiseen historiaan. Fritjof Meyer, kyseinen Spiegel-toimittaja, todistaa tällä artikkelillaan,

a) että tri Wilhelm Stäglich on ollut oikeassa kirjassaan ”Der Auschwitz Mythos” (”Auschwitz-myytti”);

b) että kaikkia niitä on rangaistu aiheetta, jotka ovat julkisesti saattaneet epäilyksenalaiseksi 6 miljoonan kaasutetun juutalaisen lukumäärän;

c) että Fred Leuchter ja Germar Rudolf ovat oikeutetusti asettaneet kyseenalaiseksi Krematoriot kaasutusten suorittamisen paikkoina (Krematoriolla tarkoitetaan koko rakennusta, jossa olivat varsinainen krematorio, ”kaasukammioksi” väitetty ruumishuone ja muita huoneita);

d) että kidutuksella leirin komentaja Hößiltä saatuja lausuntoja ei voi pitää uskottavana oikeusperusteena;

e) että yhä edelleen paikka- ja lukumäärätiedoissa on epävarmuutta. Sanoohan Meyer nimenomaan, että ”luultavasti 510 000 kuolemaa on todettu”, näistä ”todennäköisesti 356 000 kaasulla murhattuja.” (em. lehti, s. 641). Moskovassa säilytettävät Auschwitzin kuolemankirjat ilmoittavat kuolleitten määräksi noin 76 000. Paikkatietojen suhteen sitaatti Fritjof Meyerilta: ”Todellisuudessa suoritettu kansanmurha tapahtui todennäköisesti pääasiassa kahdessa muunnetussa maalaistalossa leirin ulkopuolella; ensimmäisestä, ’valkoisesta talosta’ eli bunkkeri I:stä, löydettiin vasta hiljattain perustukset (em. lehti, s. 632).

Muitakin tuntomerkkejä pyyhitty pois

Lukuisissa viimeisen kolmen vuoden aikana käydyissä holokaustioikeudenkäynneissä tuomarit ja yleiset syyttäjät ovat luopuneet muistakin kriteereistä, joita tähän asti on pidetty holokaustille tunnusomaisina.

Eräässä Deutschlandfunkin 5.2.2007 esittämässä haastattelussa kuultiin (ja nähtiin; haastattelun tärkeimmät lausunnot julkaistiin helmikuun 7. päivänä eräässä dpa-tiedonannossa [dpa = Deutsche Presse-Agentur, Saksalainen uutistoimisto]) jopa Saksan oikeusministerin sanovan: ”… jos joku jossakin keskustelussa sanoo, ettei hän usko siihen, että miljoonia juutalaisia on murhattu, silloin se ei ole rangaistavaa, siitä voidaan keskustella”.

Erääseen Saksan oikeusministerille lähetettyyn kirjeeseen, jossa häneltä pyydettiin, voisiko hän ystävällisesti helposti ymmärrettävällä tavalla selittää, mikä holokausti on, ei ole tähän päivään mennessä tullut vastausta. Olisi kuitenkin voinut odottaa, että ministeriöstä, jossa työskentelee useita työntekijöitä, olisi usean kuukauden kuluessa saatu vastaus näin brisanttisessa (räjähdysherkässä) asiassa.

Ministerin vaikenemisesta voidaan tehdä vain yksi johtopäätös: Hänkään ei kykene määrittelemään, mitä holokaustilla itse asiassa tarkoitetaan. Tätä ei voitu selvittää myöskään monissa kansankiihotuspykälän 130 StGB pohjalta käydyissä oikeudenkäynneissä, ei edes Germar Rudolfia ja Ernst Zündeliä vastaan Mannheimissa käydyissä oikeudenkäynneissä.

Olemme siis kaikki suuren arvoituksen edessä. Asiaa, josta ei ole määritelmää, jolla ei ole sisältöä eikä paikkaa, ei kuitenkaan voida kieltää;

a) se (so. holokausti) ei voi olla enää Auschwitz – ks. suuresti pienentyneet uhriluvut;

b) se ei voi olla myöskään kaasukammiot, joita näytetään – ks. Fritjof Meyer;

c) se ei voi olla kansanmurha;

d) se ei voi olla myöskään kuusi miljoonaa kaasutettua juutalaista, koska oikeudessa sanottiin, ettei se riipu lukumäärästä;

e) oikeusministeri selittää jopa, että miljoonista murhatuista juutalaisista voidaan keskustella.

Näistä kriteereistä on siis virallisesti luovuttu. Siitä huolimatta holokausti katsotaan jokaiselle itsestään selväksi asiaksi, tai, kuten nykyisin sanotaan, tosiasioihin perustuvaksi käsitykseksi.

Mutta mikä on jokaiselle itsestään selvää; mikä on tämä tosiasia?

Se (so. holokausti) ei ole myöskään keskitysleirit, sillä niitä oli ja on monessa paikassa: ensimmäisenä Etelä-Afrikassa, jonne englantilaiset pystyttivät niitä buureja varten, sitten kommunistisen vallankumouksen myötä bolševistisessa Neuvostoliitossa, Puolassa ja nyt 11.9.2001 jälkeen annetun Patriot Actin myötä myös USA:ssa. Saksan NS-keskitysleirit eivät siis olleet ainutlaatuisia. Tämän kaiken me olemme tulleet tietämään. Mikä on holokausti?

Erityisesti juutalaisten ja saksalaisten täytyy nyt vaatia, että tämä niin raskauttava kysymys tutkitaan ja selvitetään. Niin kauan kuin tätä ei ole tapahtunut, on välttämätöntä, että kaikki ne, jotka pykälän 130 StGB nojalla on suljettu vankilaan nykyisin selvästi määrittelemättömän holokaustin kieltämisen vuoksi, päästetään pois vankilasta. Tämä on ehdottoman välttämätöntä erityisesti niiden kohdalla, jotka tietämyksensä ja tieteellisen työnsä vuoksi voivat osaltaan olla mukana selvittämässä tätä asiaa.

Kukaan suuriin sakkoihin tai jopa vankeuteen tuomittu niin sanottu holokaustin kieltäjä ei ole koskaan kieltänyt, että oli olemassa saksalaisia keskitysleirejä, että niissä kuoli monia ihmisiä ja että yksittäisten leirikomentajien kohdalla tapahtui myös mielivaltaisuuksia ja julmuuksia.

Tästä ei ole kyse – näin sanotaan oikeudessa. Kysymys on jokaiselle itsestään selvän holokaustin kieltämisestä. Kuitenkaan sitä, mitä se on, ei määritellä, ei määritellä uudelleen uuden tietämyksen pohjalta.

Kuitenkin vähintä, mitä syytetty voi odottaa, on, että hänelle yksiselitteisesti selitetään, minkä kaikille itsestään selvän tosiasian hänen katsotaan rangaistuksen arvoisesti kieltäneen.

Juristit eivät voi myöskään piiloutua sen taakse ja vedota siihen, että lain pykälä 130 StGB on heille sitova. Näin asia ei ole missään tapauksessa. Siellä viitataan yksiselitteisesti kansallissosialistien suorittamiin rangaistaviin tekoihin. Mutta tästä juuri kiistellään. Kuinka, koska ja missä on jotain holokaustia tapahtunut? Nämä kysymykset ovat yhä selvemmin nousseet esiin lukuisissa tämän pykälän perusteella käydyissä oikeudenkäynneissä. Tässä suhteessa näillä oikeudenkäynneillä on ollut suuri merkitys.

Ratkaisevat uudet tiedot

Pykälä 130 StGB on säädetty holokaustin vahvistamiseksi tosiasiaksi, jokaisen sitä kohtaan esitetyn epäilyksen estämiseksi rangaistuksen uhalla. Jokaista holokaustin kieltämistä vastaan nostettavilla syytteillä lainsäätäjät arvelivat voivansa tehdä tästä uskosta lopullisen, niin ettei sitä voi pyyhkiä enää pois historiasta.

Asia on kuitenkin täsmälleen päinvastoin. Jokaisessa oikeusprosessissa tulee esiin yhä enemmän vastaväitteitä, kaikki hakemukset saada esittää totuuden löytämiseen tähtääviä todisteita hylätään ja tuomioiden perustelut tulevat yhä sekavammiksi ja epäuskottavammiksi, onpa käynyt jopa niin, että tri Meinertzhagen sinkosi suuren juutalaisen kirouksen Ernst Zündeliä vastaan, ja tällöin jokaisen oikeudenkäyntiä seuraavan hämmennys ja epävarmuus yhä kasvaa.

Revisionistien argumentit eivät ole asiaperustein kumottavissa. On vain sana sanaa vastaan. Vaikka tiedotusvälineet eivät kerro oikeudenkäyntien sisällöstä juuri mitään, niin jokaisella syytetyllä on kuitenkin suuri henkilökohtainen lähipiiri, joka osallistuu ja saa tietoa näistä avoimista ristiriitaisuuksista, niin että se tulee aiemmissa mielipiteissään yhä epävarmemmaksi. Tämän epävarmuuden vuoksi yhä useammat kansalaiset alkavat esittää kriittisiä kysymyksiä, mikä selittää sen, että pykälän 130 StGB perusteella käytyjen oikeudenkäyntien määrä lisääntyy. Rangaistusoikeudenkäynnit äärioikeistolaisia vastaan, ja lähes yksinomaan ns. propagandarikoksia vastaan, ovat viimeisen neljän vuoden aikana lähes kaksinkertaistuneet.

Holokaustia koskevan yleisen epävarmuuden syynä eivät siis ole niinkään revisionistit itse tai heidän kirjansa vaan revisionisteja vastaan käydyt oikeudenkäynnit, jotka tähän mennessä eivät ole missään auttaneet selvittämään lukuisia avoimia kysymyksiä.

Nämä uudet 2000-luvun alun tiedot edellyttävät ehdottomasti, että kaikki nämä oikeudenkäynnit otetaan uudelleen esiin. Lukijoidemme keskuudessa olevat juristit edesauttakoot tässä. On lopultakin helposti ymmärrettävällä tavalla ja yksiselitteisesti selvitettävä, mikä on tämä kaikkien aikojen suurin ja ainutlaatuinen rikos. Mikä on holokausti?

Mielipide, uskominen, itsestäänselvyys kaikkien kohdalla ja tosiasioihin perustuva käsitys ovat avuttomassa soperruksessaan jäänteitä menneisyydestä. Uusi sivu lähihistorian kirjassa avautuu nyt. Ottakaamme todesta prof., tri Raul Hilbergin muutama kuukausi ennen kuolemaansa jättämä testamentti, että vasta 20% on tutkittu. Pankaamme mieleemme myös, mitä juutalainen holokaustitutkija Hilberg sanoo revisionisteista: ”Heiltä voi jopa oppia. He sanovat lasten tavoin: ’Todista se’. Ja meidän täytyy todistaa se.” (Standard-haastattelu 9.6.2006).

Juuri näin on; se ei kuitenkaan ole tuomarien tehtävä vaan historioitsijoiden tehtävä.

Mikä on tämä holokausti, jonka kieltäminen on rangaistava teko?

Ursula Haverbeck

*********************************

Tänään 30.6.2009 alkaa Saksan Bad Oeynhausenissa oikeudenkäynti Vlothossa asuvaa Ursula Haverbeckiä (koko nimi Ursula Haverbeck-Wetzel) vastaan. Juutalainen Charlotte Knobloch, Saksan juutalaisten keskusneuvoston päällikkö, on nostanut häntä vastaan kunnianloukkaussyytteen. Kuulemma Ursula Haverbeck on loukannut hänen kunniaansa hänelle 30.1.2008 lähettämässään kirjeessä.

Ursula Haverbeck oli hänen yhdessä hänen miehensä kanssa vuonna 1963 perustaman yleishyödyllisen kotikansankorkeakoulu Collegio Humanumin johtaja (hän siirtyi johtajaksi miehensä vuonna 1999 tapahtuneen kuoleman jälkeen). Kun juutalaispäällikkö Knobloch oli Haverbeckin ja Collegio Humanumin kotipaikkakunnalla Vlothossa luovuttamassa Saksan juutalaisen historian palkintoa erään seuran jäsenille, hän antoi paikalliselle lehdelle lausunnon, jossa hän lupasi viedä Collegium Humanumin oikeuteen saadakseen sen lakkautettua. Koska Knobloch äänekkäästi ajoi Haverbeckin kotikansankorkeakoulun lakkauttamista, Haverbeck varoitti Knoblochia hyökkäämästä julkisesti koulua vastaan ja kirjoitti tuon yllä mainitun kirjeen hänelle 30.1.2008. Mitä kouluun tulee, sisäministeri Schäuble lakkautti sen juutalaisten vaatimuksesta toukokuussa 2008 (se katsottiin ”äärioikeistolaiseksi” ja ”holokaustin kieltäjien kokouspaikaksi” – näin juutalaiset määrittelevät isänmaallisuuden ja historialliseen totuuteen pyrkivät rehelliset ihmiset).

Ne kirjeen kohdat, jotka ovat pillastuttaneet Knoblochin, ovat seuraavat:

a) ”Jos Te edelleen toimitte samoin kuin tähän asti, silloin saattaa tapahtua uusi pogromi (= joukkoväkivaltaisuuksia), joka on kauhea”;

b) ”Valmistautukaa totuuden päivään. Se on lähellä, eikä sitä voi enää pidätellä”;

c) Knobloch ei ole ”porvarillisen yhteiskunnan arvoinen”;

d) lisäksi kirjeessä todetaan, että Knobloch on ottanut omakseen kansallissosialistien ”rotuharhakuvitelman”.

Näissä kohdissa Knobloch näkee kunnianloukkauksen ja kansankiihotuksen. Ursula Haverbeck itse sanoo, ettei hänen kirjeessään ole kohtia, jotka antaisivat aihetta tuollaisiin syytöksiin.

Ursula Haverbeckin (synt. 1928) aiemmista vaiheista voidaan todeta, että hän kuuluu niihin saksalaisiin, jotka sodan jälkeen karkotettiin saksalaisten itäisiltä asuinalueilta (Tšekkoslovakian sudeettialueet, Jugoslavia, Ylä- ja Ala-Sleesia, Itä- ja Länsi-Preussi, Warthegau, Posen, Pommer, Danzig, Brandenburg; suuri osa karkotuista murhattiin, ja lähes kaikki tytöt ja naiset joukkoraiskattiin). Hän päätyi neljäksi vuodeksi Ruotsiin, ja opiskeli sen jälkeen mm. Skotlannissa.

Vuosina 1983-1989 Ursula Haverbeck toimi Elämän puolustamisen maailmanliitossa Saksan osaston presidenttinä. Myöhemmin hänestä tuli 9.11.2003 Vlothossa perustetun ”Holokaustin kiistämisen vuoksi vainottujen rehabilitointiyhdistyksen” varajohtaja (yhdistystä olivat perustamassa lähes kaikki tunnetut revisionistit, mm. Bernhard Schaub [josta tuli puheenjohtaja], Ernst Zündel, Robert Faurisson, Germar Rudolf, Jürgen Graf, Gerd Honsik, Wilhelm Stäglich ja Fredrick Töben).

Kesäkuussa 2004 Ursula Haverbeck tuomittiin 5 400 euron sakkoihin Bad Oeynhausenissa, koska hän oli Collegium Humanumin lehdessä ”Stimme des Gewissens” (”Omantunnon ääni”) ”epäillyt holokaustia”.

Kesäkuussa 2007 hänet tuomittiin 6 000 euron sakkoihin Dortmundissa, koska hän oli samassa lehdessä (marras-joulukuun numero 2005) kirjoittanut, että ”Hitleriä ei tule ymmärtää kuvitellusta holokaustista tai hänen oletetusta sotahulluudestaan käsin vaan maailmanhistoriallisissa raameissa tapahtuvasta jumalallisesta tehtävästä käsin.” Toinen pillastuttanut kirjoituksen kohta oli tämä: ”Hitler oli Saksan kansan vapauttaja, joka asettui vastustamaan sionistien ja juutalaisuuden germaanista rotua vastaan osoittamaa tuhoamistahtoa. Hitler oli voittanut luokkataistelun kansalaisyhteiskunnan ajatuksellaan ja temmannut Saksan kansan pois tuohon aikaan kaikkea hallinneesta toivottomuudesta ja palauttanut sille jälleen itseluottamuksen ja uskon elämänarvoiseen tulevaisuuteen.”

15.4.2008 hänet tuomittiin 1 500 euron sakkoihin Bad Oeynhausenissa, koska hän oli lehdessään väittänyt, että Auschwitzin keskitysleirissä juutalaisten kaasutus olisi teknisistä syistä ollut täysin mahdotonta.

Mainitussa vuoden 2007 oikeudenkäynnissä Ursula Haverbeck sanoi: ”Me emme elä ensinkään missään aidossa demokratiassa, minkä voi havaita jo siitä, että kaikki pelkäävät. Vallanpitäjät pelkäävät kansaa, siksi on kuonokoppalakeja (so. vaientamislakeja), ja kansa pelkää vallanpitäjiä, sen tähden se ei uskalla sanoa, mitä se ajattelee – - elämme pelkoyhteiskunnassa, siis menetetyssä demokratiassa.”

Saman oikeudenkäynnin loppupuheenvuorossaan hän sanoi: ”Hyvät naiset ja herrat tässä 39. rikosoikeuden suuressa salissa! Kun katson teitä, voin sanoa, ettei kukaan teistä ole 60 vuotta vanhempi. Toisin kuin minä kukaan teistä ei siis ole kokenut Kolmatta valtakuntaa, maailmansotaa, terroripommituksia, karkotuksia eikä myöskään hirvittävän hävityksen aikaa ja sitä seuranneen uudelleen rakentamisen ja uudelleen viljelemisen aikaa. Te olette jälkeenpäin syntyneitä, jotka enemmän kuin mikään aikaisempi sukupolvi on – kiitos nykyisen kommunikaatiotekniikan – jätetty alttiiksi poliittiselle valheelle. Kuitenkin te arvioitte historian ilmiöitä. Mistä te saatte perusteet arvioillenne? Oletteko tiedostaneet sen? Ja nyt teidän tulee antaa tuomio minusta. Sitä te ette kuitenkaan kykene ensinkään tekemään. Tämänkaltainen poliittisesti halveksittu artikkeli ei kuulu tuomioistuimen käsiteltäväksi, siitä ei sovi antaa sen enempää vapauttavaa kuin tuomitsevaakaan päätöstä. Esitän sen vuoksi, että oikeudenkäynti minua vastaan lopetetaan.”

Nyt saksalainen juutalaislauma on jälleen riepottamassa tukasta tätä 81-vuotiasta vanhusta tämän rehellisyyden, isänmaallisuuden, ryhdikkyyden ja pelottomuuden tähden.

Vesa I Laurio

Lisäys iltapäivällä 30.6.2009: Oikeudenkäynti tapahtuikin tänään nopeasti, kun huomasin tuomiosta uutisoitavan seuraavaa:

http://de.altermedia.info/general/geldstrafe-von-2700-euro-fur-ursula-haverbeck-wegen-knobloch-beleidigung-30-06-09_31079.html

Ursula Haverbeck on tuomittu 2 700 euron sakkoihin kunnianloukkauksesta. Summaan on sisällytetty huhtikuulta 2008 peräisin oleva sakko (ehkä siis tuo yllä mainittu 1 500 euroa; siitä lienee aikoinaan valitettu, kun päätös vahvistetaan nyt). Uhkausta tai kansankiihotusta tuomioistuin ei Haverbeckin kirjeessä nähnyt.

Yllä olevasta linkistä käy ilmi lisää Haverbeckin kirjeen kohtia: Hän kehottaa, aivan oikein, juutalaista Knoblochia olemaan sekaantumatta Saksan sisäisiin asioihin. Knobloch voisi Haverbeckin mukaan aivan hyvin siirtyä kotimaahansa “Sisä-Aasiaan”, jos Saksa ei miellytä. Tulee muistaa, että Ursula Haverbeckin kirje oli reaktio siihen, että juutalainen Knobloch ja koko Saksan juutalaisuus ajoivat äänekkäästi Haverbeckin koulun (Collegium Humanum) lakkauttamista! Koulu oli luokiteltu yleishyödylliseksi kouluksi, ja siinä oli Ursula Haverbeckin elämäntyö.

Nyt juutalaiset ovat siis karkottaneet Ursula Haverbeckin hänen itäisiltä asuinalueeltaan sodan jälkeen, aiheuttaneet hänelle myrkyllisillä valituksillaan oikeusistuimissa yhteensä 14 100 euron sakot (5 400 + 6 000 + 2 700), tuhonneet hänen koulunsa ja varmasti suuren osan hänen elämäntyötään ja varmasti he haluaisivat lypsää häneltä 500 euroa joka kerta kun hän uskaltaa avata suunsa kotimaassaan Saksassa.

Todellisuudessa Ursula Haverbeck on kuitenkin koko ajan ollut rehellinen, isänmaallinen, ryhdikäs, peloton, vastuuntuntoinen (ei ole vaiennut havaitsemistaan vääryyksistä) ja ihailtavan kestävä. Tällaisista piirteistä valheesta elävät ja murhanhimoiset juutalaiset tietenkin tahtovat rangaista niin raskaasti kuin mahdollista. Kotimaahansa he eivät poistu. Ehkä heillä on jo uusi kohta katsottuna, johon iskeä myrkyllinen tikarinsa. VL

Valtion propagandalinnake Yle valehtelee räikeästi

Valtion propagandalinnake Yle, jonka rahoittamiseksi kaikki kansalaiset ollaan pakottamassa maksamaan pakollista Yle-veroa vuoden 2011 alusta lähtien, jatkaa kansan aivopesemistä karkeilla valheilla. Tänään 24.6.2009 tuo aivopesulinnake julistaa:

http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2009/06/norja_tukee_auschwitzia_isolla_summalla_823685.html  

Norja tukee Auschwitzia isolla summalla. Norja aikoo tukea yli 200 000 eurolla Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseon ylläpitokuluja. Norjan ulkoministerin Jonas Gahr Støren mukaan keskitysleiri on yksi tärkeimmistä museoista Euroopassa. Støren mukaan on tärkeää, että tulevat sukupolvet saavat tietää natsien toimista Puolassa sijaitsevalla Auschwitzin keskitysleirillä. – Tämä auttaa varmistamaan myös, ettei vastaavaa tapahdu enää koskaan, Støre kertoo.

Puola on ehdottanut kansainvälisen rahaston perustamista, jotta keskitysleirin huoltokulut saataisiin järjestymään. Tavoitteena on saada kokoon 120 miljoonaa euroa. Keskitysleirillä kuoli vuosina 1940-1945 ainakin 1,1 miljoonaa ihmistä, suurin osa heistä juutalaisia.

Tässä kotoinen, elukkojen hallinnoima aivopesuväylämme valehtelee. Auschwitzissa ei kuollut ”ainakin 1,1 miljoonaa ihmistä”, vaan kuten viralliset tilastot osoittavat, 109 233 ihmistä, heistä 103 447 leirissä riehuneisiin epidemioihin. Kuolleista juutalaisia oli 60 421, joista 58 240 kuoli epidemioihin;

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/auschwitzissa-kuoli-60-421-juutalaista/

http://www.tbrnews.org/Archives/a2037.htm

Pahin epidemioiden aiheuttaja oli pilkkukuume, johon tuolloin ei ollut hoitoa ja joka tappoi noin puolet uhreistaan. Pilkkukuumetta levittivät täit, ja siksi – täiden hävittämiseksi – leireihin saapuvat suihkutettiin ja pestiin, heidän tukkansa leikattiin ja heidän vaatteensa (ja leirin liinavaatteet) ja tavaransa puhdistettiin täistä Zyklon-B –hyönteismyrkyllä tai kuumailmalla erityisissä täikaapeissa. Hygieenisistä syistä ruumiit jouduttiin hävittämään krematorioissa. Myös korkealla ollut pohjavesi esti hautaamiset. Toimenpiteillä pyrittiin säilyttämään leirin asukkien henki.

Nämä tosiasiat ovat olleet tiedossa jo kauan. Siitä huolimatta maatamme johtavat elukat (kutsun järjestelmällisiä valehtelijoita elukoiksi, koska sitä he ovat) jatkavat valehteluaan.

Ei ollut mitään holokaustia.

Suomen johdon harjoittama jatkuva valhepropaganda on merkillistä. Kuka siitä hyötyy? Eikä valehtelijoilla sitä paitsi pitäisi olla mitään asiaa maamme johtoon. Ylen harjoittama julkinen valehtelu on lailla rangaistavaa, rikollista.

Olen 14.7.2008 toimittanut pääministerille, opetusministerille, Opetushallituksen pääjohtajalle, oikeuskanslerille ja valtionsyyttäjälle arvosteluni valtion holokaustihuijauskirjasta ”Kertokaa siitä lapsillenne – Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945” (kirjoitukseni löytyy blogiltani nimellä ”Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu”, osat 1-5).

Ei ollut mitään juutalaisten joukkotuhoa. Kyseessä on valhepropaganda ja lisäksi valtio (Yle on eduskunnan kontrolloima) harjoittaa tässä karkeaa antigermanistista rasismia, joka on lainvastaista.

Ja mitä Ylen rahoitusuudistukseen tulee, on karkea vääryys panna kaikki suomalaiset rahoittamaan valtion valehtelua. Ei ole meidän asiamme rahoittaa omaa aivopesuamme;

http://laurio.wordpress.com/2009/04/07/juutalaisulosteesta-pakkomaksu/

Vesa I Laurio

Juutalaiset silminnäkijäkertomukset härskiä valehtelua – Wiernik

Bradley Smith: “Break His Bones” (2002), luku 15.

Suomennos V. Laurio.

Kun John Demjanjukin oikeudenkäynti alkoi Jerusalemissa, valtio toi Jad Vashemin holokaustimuseon (Holocaust Memorial Museum) johtajan Jitshak Aradin kuvaamaan oikeudelle, kuinka Treblinka oli organisoitu ja kuinka se toimi. Jad Vashem on kansainvälisen holokaustiteollisuuden yleisesti tunnustettu aivot, sydän ja sielu. Demjanjukin syytettiin olleen joidenkin Treblinkan asukkien Iivana Julmaksi kutsuma mies. Iivanan kerrotaan olevan mies, joka pyöritti kaasukammiokoneistoa Treblinkassa, jossa noin miljoonan juutalaisen väitetään tuleen kaasutetuiksi.

Koska ei ole olemassa dokumentteja, joissa puhuttaisiin mitään mistään ”kaasukammioista” Treblinkassa tai missään muuallakaan, syytteet Demjanjukia vastaan perustuivat pääasiassa silminnäkijätodistuksiin. Vaikka noin miljoonan juutalaisen väitetään tulleen murhatuiksi Treblinkassa, joitakin kymmeniä internoituja pakeni siellä tapahtuneen valtavan kapinan aikana eräänä elokuun iltapäivänä vuonna 1943, jolloin ehkä yhden saksalaisen on arveltu kuolleen syntyneen rajun tappelun yhteydessä. Jankiel Wiernik oli yksi niistä, jotka pakenivat. Näiltä pakenijoilta saadut todistukset muodostavat pääasiallisen perustan sille tarinalle, että Treblinka oli saksalainen ”tuhoamisleiri” juutalaisia varten.

Kun Jitshak Arad esitti Jerusalemin oikeudelle Treblinkan virallisen historian Demjanjuk-oikeudenkäynnin ensimmäisenä viikkona, hän luotti Jankiel Wiernikin silminnäkijätodistukseen enemmän kuin kenenkään muun. Wiernik oli puolanjuutalainen kirvesmies, joka internoitiin Treblinkaan vuonna 1942 ja joka pakeni elokuun 1943 suuren kapinan yhteydessä. Paettuaan hän palasi Varsovaan, jossa hän kykeni heti pääsemään yhteyteen vastarintaliikkeen kanssa. Saatuaan majapaikan turvallisesta talosta hän kirjoitti omaelämäkerrallisen esseen, jonka sanotaan kuvaavan hänen Treblinkan-kokemuksiaan ja josta julkaistiin 2000 kappaletta puolaksi paikalliseen levitykseen. Vuonna 1944 essee julkaistiin englanniksi Brooklynissa New Yorkissa! Emme ole tässä siis tekemisissä minkään salaisen materiaalin kanssa, joka olisi ollut amerikkalaisten tutkijoiden ulottumattomissa. Nykyisin Wiernikin essee löytyy entisten internoitujen New York Cityssä julkaisemasta antologiasta nimeltä ”Death Camp Treblinka” (”Treblinkan kuolemanleiri”).

Jos missään ei ole olemassa dokumentteja, joissa puhuttaisiin mitään mistään ”kaasukammioista” Treblinkassa, ja minua pyydetään uskomaan sellaisen miehen todistusta, joka väittää nähneensä joukkomurhatehtaan toimivan tässä leirissä, tahdon puntaroida huolellisesti, mitä mies minulle kertoo. En tahdo olla herkkäuskoinen typerys. Juutalaiset ovat vain puolet Treblinkan tarinasta. Saksalaiset ja ukrainalaiset ovat toinen puoli, ja heitä vastaan esitetään kauhea syytös. Eivätkä juutalaiset ole arvokkaampia ihmisiä kuin saksalaiset ja ukrainalaiset, eivät myöskään rehellisempiä. Tahdon päästä hieman perille tästä Jankiel Wiernikistä ennen kuin uskon hänen tarinaansa, joka on pitkä lista syytöksiä toisia vastaan. En tahdo ostaa sikaa säkissä. Voidaanko joitakin hänen tapahtumakuvauksiaan epäillä? Jos voidaan, ovatko ne perustavaa laatua olevia seikkoja hänen tarinassaan vai toissijaisia? Tahdon tietää jotakin miehen luonteesta. Vaikuttaako hän rehelliseltä, järkevältä, psykologisesti terveeltä jne.? Vai eikö hän vaikuta?

Wiernikin luonteesta meillä on hänen oma kuvauksensa hänen merkittävän omaelämäkerrallisen esseensä ensimmäisellä sivulla:

Uhrasin kaikki ne, jotka olivat minulle läheisimpiä ja rakkaimpia. Vein itse heidät teloituspaikalle. Rakensin heidän kuolemankammionsa heitä varten – - Johdin miljoonia ihmisiä heidän tuhoonsa.

Riittävä kuvaus. Wiernik väittää esittäneensä Judas-vuohen (koulutettu vuohi, joka johtaa lampaita tai lehmiä tiettyyn paikkaan, esim. teurastamoon) osaa Treblinkassa ja johtaneensa juutalaisia, myös oman perheensä ja ystävänsä, paikkaan, jossa heidät oli määrä murhata. Hän avusti SS:ää myrkkykaasukammioiden rakentamisessa. Kun hän kirjoittaa, että hän johti miljoonia juutalaisia heidän tuhoonsa, hän puhuu kymmenistä tuhansista juutalaisista pikkulapsista ja heidän äideistään ja isistään, isoäideistään ja isoisistään, veljistään ja siskoistaan, tädeistään ja sedistään ja serkuistaan. Kaikista! Kokonaisia juutalaisyhteisöjä pyyhittiin pois maan päältä eloon jääneen silminnäkijämme mukaan.

Tunnen luontaista halua olla uskomatta Jankiel Wiernikiä tässä asiassa. En usko saksalaisten tehneen mitä Wiernik väittää heidän tehneen. En usko juutalaisten käyttäytyneen niin kuin hän väittää heidän käyttäytyneen. Enkä usko Jankielin todellisuudessa olleen sellainen selittämättömän saamaton ihminen, jollaisen hän itsestään tekee. Epäilen, onko kukaan koskaan ollut. Samalla historioitsijat ja ammattimaiset holokaustilobbarit ovat ottaneet hänen todistuksensa täydestä. Kuka minä olen? En tunne yhtäkään julkaistua esseetä, jossa olisi suhtauduttu varauksellisesti tähän – sanokaamme se – natsien avustajaan. Joudun siis tekemään hieman mielikuvitustyötä tässä historioitsijoittemme puolesta. Rikkomaan heille jäätä, voitaisiin sanoa. Ei mitään yliampuvaa. Lainaan vain Wiernikin omia sanoja niiden kontekstissa ja, koska en ole holokaustin ammattihistorioitsija, tarkastelen niitä ihmisen näkökulmasta. Tässä sitten todella sankarillisen holokaustiselviytyjän tarina:

23.8.1942 saksalaiset lastasivat Jankiel Wiernikin Varsovassa itään lähtevään junaan tuhansien muiden kanssa. Seuraavana iltapäivänä juna saapui Treblinkaan. Siellä Wiernik havaitsi, että…

… pitkin leirin aluetta oli ruumiita, jotkut vielä puettuina, toiset aivan alasti, kasvot kauhun vääristäminä, mustina ja turvonneina, silmät selkoselällään, kielet ulos tunkeutuneina, kallot murskattuina, kehot silvottuina. Ja verta kaikkialla – viattomien ihmisten verta, meidän lastemme verta, veljiemme ja siskojemme verta, isiemme ja äitiemme verta. Avuttomina me vaistomaisesti tunsimme, ettemme kykenisi pakenemaan kohtaloamme ja joutuisimme myös teloittajiemme uhreiksi. Mutta mitä asialle voisi tehdä…?

Sillä lailla, Wiernik astui junastaan elävään helvettiin ja – passiivisuudella, joka näyttää menevän yli kaiken ymmärryksen – päätti asettua aloilleen niin nopeasti kuin mahdollista ja selviytyä parhain päin. Yhdessä muiden tehtävään määrättyjen juutalaisten kanssa hän vietti tuon ensimmäisen iltapäivän kantamalla heidän lastensa, veljiensä, siskojensa, isiensä ja äitiensä silvottuja ja verisiä ruumiita kaivantoihin, joissa niitä poltettiin. Ainoa tauko tähän työhön tuli sen noin puolen tunnin aikana, jolloin saksalaiset alueen toisessa osassa ampuivat konekiväärillä neljäsataa juutalaista unholaan. Tämän tapahtuessa Wiernik ja muut hänen tovereinaan olleet työjuutalaiset, kuten heitä kirjallisuudessa kutsutaan, seisoivat alueen toisella reunalla kädet taskuissa kuunnellen ”kirkumista” ja ”vaikerrusta”. Työpäivän lopuksi Wiernik ja muut kärsivälliset ja pidättyväiset juutalaiset sallivat ajaa itsensä piiskaniskuin ja kiväärinperin parakkiin, joka oli pimeä ja ”ilman lattiaa”.

Seuraavana aamuna Wiernik herätettiin päivän koittaessa ja hänet määrättiin ”käsittelemään ruumiita” jälleen. Kahden ryhmissä työjuutalaisten tuli raahata juutalaisia ruumiita ”noin 300 metriä” kaivantoihin, joissa ne poltettiin. Asein ja piiskoin varustautunut saksalainen tai ukrainalainen pyöri jokaisen työryhmän ympärillä ja löi työjuutalaisia ”päähän”, kun he vetivät ruumiita eteenpäin.

Ruumiit olivat lojuneet maassa jo jonkin aikaa ja mätäneminen oli jo alkanut, ja mätänemisen löyhkä pilasi ilman. Madot ryömivät jo kaikkialla ruumiissa. Usein tapahtui, että käsivarsi tai jalka irtosi – - Näin me työskentelimme aamunkoitteesta auringonlaskuun ilman ruokaa ja ilman vettä – - näissä kauhistuttavissa olosuhteissa.

Kauhistuttavat olosuhteet todellakin! Kuitenkin Wiernik ja suurin osa muista työjuutalaisista kykenivät sopeutumaan. Wiernik kuvaa, kuinka nopeasti hän kykeni menemään mukaan leirirutiiniin.

Elokuun 29. päivänä oli tavanomainen aamuherätys – - Aliluutnantti Franz Kurt piti puheen, jossa hän sanoi, että tästä lähtien jokainen pannaan hänen oman ammattinsa mukaiseen työhön. Ensimmäisenä kutsuttiin rakennusammattien erikoismiehet; ilmoittauduin ammattirakennusmieheksi.

Näin siis Wiernik, vietettyään kieltämättä työlään ja epämiellyttävän ensimmäisen viikon Treblinkassa, kykeni parantamaan asemaansa huomattavasti. Ja näin Wiernik aloitti pitkän ja menestyksekkään yhteistyönsä SS:n kanssa Euroopan juutalaisten tuhoamisessa.

Työntekijäjoukkomme kasvoi – - kaivettiin jonkin rakennuksen perustukset. Kukaan ei tiennyt, mikä rakennus se olisi. Pihalla oli joitakin puisia rakennuksia ja niiden ympärillä korkea aita. Tämän rakennuksen tarkoitus oli salaisuus. Muutama päivä myöhemmin saapui eräs saksalainen arkkitehti avustajan kanssa, ja rakennustyö lähti käyntiin. Kohtalo ei salannut minulta mitään. Muutamaa päivää myöhemmin sain tietää aidan takana olevan rakennuksen tarkoituksen, ja tämä tieto sai minut värisemään kauhusta.

Mitä tässä on tarkoitus sanoa, on, että aidan takana olevassa rakennuksessa oli ”kaasukammio”. Perustukset, joita työjuutalaiset kaivoivat ”jotakin rakennusta” varten, olivat uusien kaasukammioiden perustukset. Tähän Wiernik viittasi kirjansa alussa, kun hän kirjoitti, että hän itse oli rakentanut ne kuolemankammiot, joissa miljoonia juutalaisia tuhottiin, heidän joukossaan hänen lähimpänsä ja rakkaimpansa.

Vuonna 1963, dramaattisen kidnappauksen ja oikeudenkäynnin jälkeen, Adolf Eichmann (saksalainen) hirtettiin Israelissa, koska hänen sanottiin kuljettaneen juutalaisia Treblinkan kaltaisiin leireihin. Eichmann puolustus oli, ettei hän tiennyt mitään mistään tuhoamisista sellaisissa leireissä ja että hän joka tapauksessa oli noudattanut käskyjä. Hänet hirtettiin Jerusalemissa.

Jankiel Wiernik (juutalainen) väittää, että hän tiesi kaiken Treblinkassa tapahtuneista tuhoamisista ja että hän lisäksi auttoi niiden kaasukammioiden rakentamisessa, joissa ne tapahtuivat. Hänen puolustuksensa oli, että hän noudatti käskyjä. Wiernik selvisi elossa Treblinkasta ja sodasta ja eli loput jäljellä olevista 30 elossaselviytyjän vuodestaan Israelissa kunnioitettuna kansalaisena. Yliopistojen englanninkursseilla professorit kutsuvat tällaista asiaa ”irony’ksi” (ironiaksi), ja sitä suuresti ihaillaan.

Kun Wiernik ja hänen juutalainen työntekijäjoukkonsa olivat saaneet valmiiksi kaasukammioiden rakentamisen SS:lle, hän sai pian nähdä työnsä hedelmät.

Sinä päivänä, jolloin ensimmäisen kerran näin miehiä, naisia ja lapsia johdettavan kuoleman taloon, tulin miltei hulluksi. Revin tukkaani ja vuodatin katkeria epätoivon kyyneleitä – - Monet meistä näkivät lapsemme, vaimomme ja muut rakkaamme uhrien joukossa.

Voin ymmärtää, että hän oli poissa tolaltaan. Sadat, ehkä tuhannet alastomat juutalaiset paimennettavina kaasukammioihin. Alastomat vanhemmat kantamassa alastomia lapsiaan. Ukrainalaiset raakalaiset hakkaamassa heitä putkilla ja huitomalla heitä sapeleilla. Koirat puremassa ja repimässä heitä, kunnes nämä onnettomat alkavat kiirehtiä sisään kaasukammioiden ovista omin päin, kuten Wiernik sanoo, vahvempien työntäessä heikompia edellään, halukkaina kuolemaan nopeasti ihmistenmurhaamisrakennuksissa. Ja koko ajan Wiernik ja hänen toverinsa seisomassa vieressä, repimässä tukkaansa ja itkeä vollottamassa. Kaksikymmentäviisi minuuttia myöhemmin tuhoaminen on ohi, ja työjuutalaiset ovat raahaamassa veljiään kuolemankammioista ja kantamassa heitä polttokuoppiin.

Olisimme voineet kieltäytyä, mutta se olisi merkinnyt raipparangaistusta tai kuolemaa – - niinpä me tottelimme nurisematta.

Olen ällikällä lyöty, kun luen Treblinkan tappotehtaan kapasiteetista. Kymmenestä kahteentoista tuhoamista yhdessä päivässä noin tusinassa 5 m x 5 m suuruisessa kaasukammiossa. Kauheaa, mutta samalla ainutlaatuista. Kukapa olisi pystynyt sellaiseen saavutukseen kuin saksalaiset – teknologisesti kaikkein kehittynein yhteiskunta maan päällä tuohon aikaan. Salaisesti minun on pakko ihailla heitä vähän. Keitä olivat tutkijatiedemiehet, jotka kykenivät kehittämään niin tappavan kaasutusaineen? Missä heidän salaiset laboratorionsa sijaitsivat? Kuinka kaikki tuo kieroutunut pitkälle kehittynyt tieteellinen teknologia todellisuudessa toimi? Jankielilla on tieto siitä meille.

Voimalassa oli puretusta venäläisestä panssarivaunusta otettu moottori. Tätä moottoria käytettiin pumppaamaan kaasua kammioihin yhdistämällä moottori sisäänvirtausputkiin. Nopeus, jolla avuttomat uhrit kuolivat, riippui kaasukammioon kerralla sisään päästetyn pakokaasun määrästä.

Yksinkertaisempaa kuin olisin uskonutkaan! Mutta ehkä nerous sitten tulee usein julki yksinkertaisella tavalla.

Kuinka valittiin ja koulutettiin henkilökunta, joka pyöritti tätä pelottavaa kuolemanteurastamoa?

Kaasukammiokoneistoa pyöritti kaksi ukrainalaista. Toinen heistä, Ivan – - nautti uhriensa kiduttamisesta. Usein hän syöksyi kimppuumme, kun olimme työskentelemässä; hän naulasi meidän korvamme seiniin tai …

Hetkinen, hetkinen! Ymmärsinkö oikein? Naulasi meidän korvamme seiniin? Mihin seiniin? Aidan sisäpuolella olevien ”puisten” kaasukammioiden seiniin? Mikä ihmeellinen näkymä. Voin nähdä sen nyt.

Satoja alastomia juutalaisia, ehkä tuhansia, ajetaan kaasukammioihin piiskoin ja pampuin. He ovat alkamassa tosissaan ihmetellä tätä epäoikeudenmukaisuutta, kun heitä kohdellaan tällä tavalla. Jotkut heistä alkavat suuttua. Muutaman harvan ja valitun mielessä alkaa risteillä ajatus, että nyt riittää, että ehkä heidän nyt pitäisi käydä heidän vangitsijoidensa kimppuun, joita lopultakaan ei ole kovin monta, ja piestä heidät pahanpäiväisesti.

Tällä ratkaisevalla hetkellä he kuitenkin näkevät kuusi tai kahdeksan ammattirakennusmiestä naulattuina korvistaan kaasukammion ulkoseinään, lävistettyinä sinne nauloilla kuten monet arkiset perhoset lävistetään neuloilla. Alastomat juutalaiset eivät voi uskoa silmiään. Kahdella tai kolmella ammattirakennusmiehellä, jotka noudattavat käskyjä viimeiseen saakka, on vielä vasarat ja sahat känsäisissä käsissään. Nämä sadat tai tuhannet juutalaiset, jotka hetkeä aikaisemmin (ehkä) olivat ryhtymässä vastustamaan tuhoamistaan ja vaimojensa ja lastensa tuhoamista, joutuvat tämän groteskin näkymän edessä hetkeksi hämmennyksen valtaan, ja ennen kuin he ehtivät toipua, kaikki on heidän kohdallaan ohi. He ovat helvetillisten Treblinkan kuolemankammioiden sisäpuolella.

Kuinka usein Jankiel Wiernik joutui naulatuksi kaasukammion seinään toisesta korvastaan? ”Usein”, jos hänen omaan sanaansa on luottamista. On tärkeää, että me uskomme häntä tässä tarinassa, sillä jos emme usko, jotkut meistä saattaisivat tuntea houkutusta suhtautua varauksellisesti joihinkin muihinkin hänen Treblinkan kuolemanleiristä kertomiinsa tarinoihin. Kuka tietää, mihin se johtaisi?

Joka tapauksessa eräs vakava kysymys nousee esiin. Kun kaasukammioiden takaovet avattiin, Jankiel saattoi nähdä tuhotut juutalaiset sisäpuolella, vielä pystyasennossa. Siellä ei näet ollut tarpeeksi tilaa, että he olisivat mahtuneet kaatumaan, ja siksi he yhä seisoivat siellä ja ”vain nojasivat toinen toisiaan vastaan”. Ihmettelettekö, mikseivät tämän tuhotun väen polvet antaneet hieman perään? Tämä on täysin hyvä kysymys, mutta se ei ole se vakava kysymys. Vakava kysymys koskee Wiernikin silminnäkijäkertomuksen toista näkökohtaa, jossa hän väittää, että nämä pystyasennossa olevat ruumiit olivat ”kaikki keltaisia kaasusta”. Tämä toinen ja vakava kysymys kuuluu: mitä toksikologian oppikirjat sanovat sellaisten ihmisten väristä, jotka kuolevat hiilimonoksidimyrkytykseen?

Esimerkiksi Merck & Company’s Treatment of War Injuries (toinen tarkistettu painos, 1942, s. 56) kertoo, että kun ihminen kuolee hiilimonoksidimyrkytykseen, hänen ihonsa saattaa muuttua ”väriltään kirsikanpunaiseksi”.

Joko siis Merck & Company tai Jankiel Wiernik. Tunnustakaamme se. Näyttää siltä, että Wiernik hieman tärkeilee tässä. Aiotaanko 45 vuoden jälkeen tapahtumasta väittää, että mies oli värisokea? Alkaa olla lisääntyvästi näyttöä siitä, ettei Wiernik ole mikään suuri totuuden pilari. Luulen, että hän tahtoi olla tärkeä silminnäkijätodistaja saksalaisia vastaan, ryhtyi summassa arvaamaan, miltä hiilimonoksidia täyteen pumpattu kaasutettu saattaisi näyttää, ja arvasi väärin. Voin antaa anteeksi juutalaisille sen, että he kertovat tällaisia tarinoita saksalaisista, mutta mitä voin sanoa akateemikoista, jotka opettavat sellaista todistusta opiskelijoilleen tutkimatta sitä?

Sillä välin kun Wiernik ja muut työjuutalaiset työskentelivät pystyttääkseen kymmenen uutta kaasukammiota leiriin II murhanhimoiselle ja juutalaisia vihaavalle SS:lle, leiriin saapui päivittäin kuljetuksia kaasutettaviksi kolmessa alkuperäisessä kammiossa. Näiltä vasta saapuneilta juutalaisilta riisuttiin vaatteet ja heidät marssitettiin alastomina alkuperäisiin kaasukammioihin tuhottaviksi, jolloin he kulkivat työjuutalaisten ohi, jotka työskentelivät kulkureitin varrella.

Monet meistä näkivät lapsiamme, vaimojamme ja muita rakkaitamme uhrien joukossa.

Ei protesteja kaasutettaviksi aiottujen taholta. Ei varoituksia työjuutalaisten taholta, jotka katsoivat heidän kulkevan ohi.

Ei raivostumista. Ei epätoivoisia yrityksiä taistella, paeta, tappaa ne, jotka olivat tappamassa heidät. Silloin tällöin murheen ajamana joku mies saattoi rynnätä rakkaittensa luo syleilemään heitä, mutta hänet tapettiin siihen paikkaan.

Näissä olosuhteissa me rakensimme kuolemankammioita veljillemme ja itsellemme.

Wiernikin oman kertoman mukaan tämä oli hänen jokapäiväinen tehtävänsä viiden viikon ajan. Sitten hänet siirrettiin takaisin leiriin numero yksi, jossa hänen käskettiin rakentaa parturiliike ja tehdä muita palveluksia juutalaisia murhaavalle SS:lle, joka tarvitsi omat mukavuutensa. Tuhottavaksi tarkoitettuja juutalaisia saapui junissa edelleen, kussakin junassa ehkä tuhannesta viiteen – kuuteen tuhanteen juutalaista.

”Lapset itkivät ja aikuiset vaikeroivat ja kirkuivat.” Kun talvi tuli, alastomat lapset seisoivat ulkona tuntikaupalla odottamassa kaasutustaan. Heidän jalkansa jäätyivät kiinni jäiseen maahan, mikä sai heidät itkemään. Jotkut jäätyivät kuoliaiksi. Saksalaiset ja ukrainalaiset kulkivat edestakaisin kaasutettaviksi aiottujen vieressä ja löivät ja potkivat heitä. Eräs Sepp-niminen saksalainen…

… tempaisi usein lapsen äitinsä käsivarsilta ja joko repi lapsen kahtia tai tarttui sitä jaloista ja murskasi sen pään seinää vasten ja heitti ruumiin menemään – - tällaista tapahtui kaiken aikaa.

On tärkeää kuvitella mielessä tämä tapahtuma. Leirin yksi saapuvan liikenteen ratapihalla ehkä kaksi- tai kolmesataa työjuutalaista ja heitä vartioimassa tusinan verran saksalaisia ja ehkä 50-60 ukrainalaista. Ehkä neljän- tai viidentuhannen juutalaisen kuljetus puretaan ratapihalle. Yritä kuvitella epäjärjestys ja tilanteen koomisuus. Saksalaiset ja ukrainalaiset komentelevat ja huutavat määräyksiä ja samalla lyövät ja piiskaavat juutalaisia. Juutalaiset vaikeroivat ja kirkuvat. Sitten ”inhottava ja raaka” Sepp kulkee edestakaisin näiden tuhansien juutalaisten vieressä tempaisten pikkulapsia äitiensä käsivarsilta ja repien niitä kahtia tai lyöden ulos niiden pikkuiset aivot seinää vasten. Näetkö sen? Kuinka juutalaiset äidit vastustavat voimakasta haluaan taistella rajusti lapsiensa puolesta? Voitko nähdä sen mielessäsi – kuinka ehkä tuhat aikuista juutalaista miestä katselee toimettomina, kun heidän pojiltaan ja tyttäriltään, sisaren- tai veljenpojiltaan ja –tyttäriltään isketään aivot ulos ja heidät revitään kahtia? Kauhea näky, eikö olekin? Sepp saattaa olla inhottava ja raaka peto, mutta millaisilla sanoilla voisi kuvata näitä Wiernikin juutalaisia, jotka ovat äitejä ja isiä ja katselevat vain passiivisesti, kun peto murhaa heidän lapsiaan? Millaisilla?

Kuljetusten määrä kasvoi päivittäin, ja joinakin aikoina jopa 30 000 ihmistä kaasutettiin yhdessä päivässä.

Ei hullummin, kun otetaan huomioon, että ainoa kuoleman väline oli yhden neuvostoliittolaisesta panssarivaunusta otetun dieselmoottorin pakokaasu. Siis 1 250 kaasutettavaa tunnissa. Pieni moottori kykeni tähän. Jos vähennetään aika, joka kului ruumiiden poistamiseen kaasutusten jälkeen ja paikan siistimiseen, päädymme ehkä lukemaan 1 250 tuhottua juutalaista jokaista 40 minuuttia kohti. Ainutlaatuista! Varsinkin kun otetaan huomioon, että dieselmoottorin tuottaman hiilimonoksidin määrä on noin viisitoista prosenttia tavallista bensiiniä käyttävän moottorin tuottamasta määrästä. Kuinka ihmeessä Jankiel Wiernikin päähän pälkähti tällainen hölynpöly? Meksikolaisilla on ilmaus miehille, jotka tahtovat puhua näin. He sanovat, että Wiernikin kaltaisilla miehillä on härän munat.

Wiernik on palannut leiriin kaksi, ”kuoleman” leiriin, jossa hän tekee korjaustöitä keittiössä. Rakennetaan kirvesmiehenverstas, sen esimiehenä eräs ”leipuri” Varsovasta. Nyt Wiernikin päätyö kirvesmiehenä on rakentaa paareja ruumiiden kuljettamiseksi kaasukammioista joukkohautoihin. Paarit eivät ole mitään hienoja, ”vain kaksi riukua, joihin on naulattu tietyin välein laudanpätkiä.” Siis juuri mitä sinun huippuunsa viritetty kuolemantehtaasi käyttäisi – eikö totta – 10 000 tai 12 000 tai ehkä jopa 30 000 ruumiin kuljettamiseksi päivässä 300 metriä kaasukammioista hautakuoppiin?

Jos yksi työjuutalainen pystyisi tekemään 300 metrin matkan kaasukammiosta hautakuoppaan kolme kertaa tunnissa ja joka kerta hän kykenisi lastaamaan paarirekeensä kaksi ruumista ja jos hän työskentelisi kaksikymmentä tuntia päivässä pitämättä ruokailu- tai tupakkataukoja, mikä näyttää suurin piirtein olleen näiden onnettomien mutta yli-inhimillisten työjuutalaisten keskimääräinen työpäivä, hän kykenisi kuljettamaan noin 120 ruumista jokaisena työpäivänä. Jotta saataisiin 12 000 ruumista kaasukammioista hautakuoppaan, tarvittaisiin niin ollen noin 100 yli-inhimillistä juutalaista raahustamaan hullun lailla edestakaisin kaasukammioiden ja kuopan välillä. Niinä päivinä, joina ”30 000” juutalaista kaasutettiin, on täytynyt olla todella mahtava vilske.

Kun Wiernik oli koonnut varastoon niin paljon paareja, että SS katsoi juutalaisten tuhoamisen voivan jatkua keskeytyksettä, ja kun hän oli saanut valmiiksi työnsä SS:n keittiössä, hän ryhtyi rakentamaan pesulaa SS:lle, laboratoriota sekä majoitustiloja 15 naiselle. Jos aiot olla yhteistyössä roistojen kanssa, voit yhtä hyvin tehdä sen kokonaisvaltaisesti.

Valitsin työporukkani ja ryhdyin työhön. Kävin itse noutamassa metsiköstä osan uudesta puutavarasta. Työtä tehdessä aika kului nopeasti.

Varmasti kului. Aika kuluu aina nopeasti kun keskellä myrskyä löytyy paikka, jossa voi pelastaa oman nahkansa. Kun Wiernik on puutöissä näiden kahden leirin välisessä metsikössä mukavissa ja lämpimissä työvaatteissa …

… alastomien lasten, miesten ja vanhusten kulkue kulki sen paikan ohi hiljaisena kuoleman karavaanina – - Silloin tällöin joku lapsi ryhtyi valittamaan, mutta silloin jonkun tappajan sormet tarttuivat ohuesta kaulasta ruuvipenkkimäisellä otteella ja tekivät lopun viimeisistäkin valittavista nyyhkytyksistä. Uhrit kävelivät kuolemaansa kädet ylhäällä, täysin alastomina ja avuttomina.

Himmler saapuu nyt Treblinkaan – vaikka yksikään historioitsija ei ole voinut tällaista vierailua vahvistaa – ja määrää aiemmin tuhotut puoli miljoonaa juutalaista kaivettaviksi haudoista ylös ja poltettaviksi. Näihin aikoihin asiat alkavat muuttua entistä pahemmiksi. Pilkkukuume-epidemia puhkeaa, mutta vielä vakavampaa on havainto, ettei murhattujen miesten ruumiiden polttaminen ole ensinkään helppoa.

… miesten ruumiit eivät ensinkään palaneet.

Treblinkan työjuutalaiset olivat kuitenkin ongelmanratkaisijoita, elleivät muuta.

Kävi ilmi, että naisten ruumiit paloivat helpommin kuin miesten. Niinpä naisten ruumiita käytettiin liekkien sytyttämiseen.

Ja minä kun olin aina ajatellut, että kuolleet naiset ovat täysin hyödyttömiä. Mutta jätä asia Treblinkan työjuutalaisille; he kyllä selvittävät sen puolestasi. Näillä epätavallisilla juutalaisilla naisruumiilla oli kuitenkin toinenkin harvinainen kyky:

Se oli kauhistuttava näky, kaikkein hirvittävin ihmissilmien koskaan näkemä näky. Kun raskaana olevien naisten ruumiita poltettiin, heidän vatsansa halkesivat auki. Sikiö tuli näkyviin, ja sen nähtiin palavan äidin kohdun sisällä.

Kelaan edestakaisin tätä. Yhtenä hetkenä ihailen tämän sadomasokistisen kuvakielen takana olevaa luovaa voimaa. Seuraavaksi näen sen räikeän juutalaisen šovinismin ilmaukseksi. Britit ja amerikkalaiset polttivat tuhkaksi kymmeniä tuhansia raskaana olleita saksalaisia ja japanilaisia naisia joukkoterroripommituksissa, enkä tiedä yhtäkään raporttia, joka väittäisi, että nuo ei-juutalaiset naiset olisivat kyenneet tuottamaan sellaisen näyn omilla sikiöillään. Mutta sitten, jos emme rakasta ja ihaile itseämme, kuka rakastaa ja ihailee meitä?

Wiernik kertoo meille, että työjuutalaiset olivat päässeet jo melko pitkälle ruumiitten kaivamisessa ylös hautakuopista ja niiden polttamisessa juutalaisia vihaavalle SS:lle, kun uusi ongelma ilmestyi. Neuvostoliittolaisten ylilennot.

Aina kun lentokone nähtiin taivaalla, kaikki työ lopetettiin ja ruumiit peitettiin lehvillä, niin ettei niitä havaittaisi ilmasta.

Kuva on tämä: Heti kun työjuutalainen, työn touhussa tuhoamassa todistusaineistoa puolen miljoonan toverinsa tuhoamisesta, sai silmiinsä lentokoneen tulossa kohti Treblinkan kuolemanleiriä, hän huusi varoituksen. Työjuutalaiset eivät tietenkään halunneet tulla havaituksi siellä alhaalla ja ottaa sitä riskiä, että kommarit vapauttavat heidät. Niinpä he pudottivat lapionsa ja ryhtyivät peittämään 3 000 – 4 000, myöhemmin, kun iso vaihde oli päällä, yli 12 000 ruumista lehvillä, joita oli kasattu lähistölle. Tämä oli saatava tehdyksi sinä aikana, joka kului siitä, kun lentokoneen havaittiin kiitävän heitä kohti noin 500 kilometrin tuntinopeudella, siihen, että lentäjä sattui katsomaan alas. Voitteko kuvitella, kuinka epätoivoisesti työjuutalaisten oli ponnisteltava onnistuakseen tuollaisessa tempussa? Ei ihme, että sodan jälkeen he katkerasti valittivat, kuinka kovasti SS oli teettänyt heillä töitä.

Ehkä ihmettelet, miksi pirullisen älykäs SS päätti peittää tuhannet bensiinillä valellut miesten ruumiit ja kaikki nuo nopeasti palavat sytykenaiset lehvillä (pensailla?) estääkseen neuvostoliittolaisia lentäjiä näkemästä niiden polttamista? Ehkä ihmettelet, eikö sellaisesta polttoroviosta nouse paljastavaa savua, joka kiinnittäisi jopa vodkasta ympärijuopuneen neuvostoliittolaisen lentäjän huomion? Wiernik on jo kuvannut 12 000 kerralla poltettavan ruumiin muodostamaa näkymää …

… valtavaksi infernoksi, joka etäältä katsottuna näytti tulivuorelta, joka purkautui maan kuoren läpi syösten ilmoille tulta ja laavaa.

Kuitenkin SS, jonka uskomme yhä enemmän tai vähemmän määränneen asioista Treblinkassa, vaikka Jankiel Wiernikin kaltaisten työjuutalaisten toimiessa SS:llä ei liene ollut paljon tekemistä, arveli, että paras materiaali liekehtivän tulivuoren peittämiseksi on ”lehvät”. Ja kaikki muutamassa minuutissa.

Kun työjuutalaiset ovat ”kauhun ja tuskan vallassa” katsellessaan näitä infernaalisia polttamisia, saksalaiset reagoivat eri tavalla. He seisovat…

… liekkien lähellä, hytkyen saatanallisesta naurusta. Heidän kasvoistaan heijastuu julma saatanallinen tyydytys, he joivat näkymän kunniaksi konjakkia ja parhaimmanlaatuista likööriä, söivät, juhlivat ja pitivät hauskaa – - (Kun työjuutalaiset kärsivät) (saksalaisten) paholaisten sydämet olivat täynnä ylpeyttä ja mielihyvää – - Kersantti, joka oli luonut tämän infernon, istui liekin äärellä nauraen, hyväilleen liekkiä katseellaan ja sanoen ”tadellos” (”täydellistä”)!

Vaikka nämä työjuutalaiset tuntevat olevansa kauhun ja tuskan vallassa siitä, missä ovat avustamassa, heidän vaistonvarainen pyrkimyksensä päästä kukoksi tunkiolle, niin sanoaksemme, ei koskaan jätä heitä.

Koska polttaminen oli kovaa työtä, työryhmien välille syntyi kilpailu siitä, kuka pystyisi polttamaan eniten ruumiita. Ilmoitustauluja pystytettiin ja päivittäiset tulokset merkittiin ylös. Kauhu ja tuska ovat paikallaan heidän tilanteessaan, mutta kun poltettavana on puoli miljoonaa vainajaa, siitä voidaan yhtä hyvin tehdä kilpailu.

Leirin kuri tuli tiukemmaksi. Leiriin kaksi – kuolemanleiriin – rakennettiin vartioasema ja puhelin asennettiin. Jos minulta kysytte, jos puoli miljoonaa oli jo kuollut, oli aika rakentaa vartioasema. Puhelimesta en tiedä. Se vaikuttaa hieman liialliselta.

Eräs SS-upseeri kääntyi Wiernikin puoleen kysyäkseen häneltä neuvoja nelikerroksisen tähystystornin rakentamisessa. Tämän tarkoituksena oli helpottaa noiden epäluotettavien työjuutalaisten ja kymmenien tuhansien saapuvien kaasutettavien valvontaa. Emmehän me halua kenenkään karkaavan, emmehän? Tähystystorni helpottaisi SS:ää myös pitämään silmällä läheisissä metsissä olevia kostavia juutalaisia partisaanijoukkoja, jotka loppujen lopuksi eivät kuitenkaan koskaan aikoneet hyökätä Treblinkan kuolemanleiriin. SS-upseeri oli hyvin tyytyväinen, kun Wiernik antoi hänelle…

…kaiken tarvittavan tiedon, ja hän palkitsi minut antamalla minulle leipää ja makkaraa – - Tiesin, että henkeni säästyisi muutaman viikon pitempään, koska niin kauan kuin he tarvitsivat minua, he eivät tappaisi minua.

Ja mihin he tarvitsivat häntä? Emme halua kadottaa sitä mielestämme. Auttamaan SS:ää tuhoamaan noin miljoona juutalaista. Kun Wiernik oli saanut ensimmäisen tornin valmiiksi, hän kirjoittaa, että SS kiitti häntä ”ylenpalttisesti” ja pyysi häntä rakentamaan vielä kolme muuta leirin kaksi – kuolemanleirin – ympärille. Totta hitossa, mikä ettei!

Huhtikuussa 1943 toinen pilkkukuume-epidemia riehui leirissä yksi. Kuljetuksia alkoi saapua Varsovasta. Näitä juutalaisia kohdeltiin poikkeuksellisella raakuudella, oletettavasti siis toisin kuin aiemmin saapuneita.

Kun yhtä naisten ja lasten ryhmää tapettiin, muut jätettiin seisomaan sinne tänne odottamaan omaa vuoroaan. Kerta toisensa jälkeen lapsia temmattiin äitiensä käsivarsilta ja heitettiin liekkeihin elävinä. (Heidän piinaajansa nauroivat) ja kehottivat äitejä olemaan rohkeita ja hyppäämään liekkeihin lastensa perässä.

Samaan aikaan, onnellisesti, ”ruoka leirissämme parani”, koska monet kymmenistä tuhansista tuhottavista juutalaisista olivat tuoneet ruokaa mukanaan. Työjuutalaisille rakennetaan suihku, he saavat puhtaat liinavaatteet kerran viikossa ja lisäksi rakennetaan pesula, jossa naispuoliset työjuutalaiset työskentelevät. Näihin aikoihin Wiernik ja kourallinen kaikkein rohkeimpia työjuutalaisia päättävät, että kevään koittaessa he yrittävät paeta. Tähän asti he ovat auttaneet SS:ää tuhoamaan noin 600 000 lähimmäistään ja rakkaintaan, ja he ovat kyllästyneet tähän rutiiniin.

Wiernik sairastuu flunssaan, joka kehittyy keuhkokuumeeksi. Treblinkan toimintaperiaatteena on tappaa jokainen, joka ei ole täydessä fyysisessä kunnossa. Musta silmä, naarmu kasvoissa, huimauskohtaus ja se on luoti niskaan, ei valituksia. Sairasvuoteella makaavaa Wiernikiä kuitenkin, koska hän on ehkä ainoa ammattirakennusmies siinä osassa Itä-Eurooppaa ja siksi korvaamaton, hoitaa päivittäin juutalainen lääkäri, joka antaa hänelle ”lääkettä ja lohtua”. Hänen saksalainen esimiehensä Loeffler tuo hänelle vaaleaa leipää, voita ja kermaa. Kun Loeffler takavarikoi ruokaa salakuljettajilta, hän jakaa sen Wiernikin kanssa.

… huolimatta uskomattomista vaikeuksista, joiden keskellä elin, minä toivuin. Palasin työhön rakentamaan tähystystorneja.

Kun tähystystornit on saatu pois alta, SS kääntyy Wiernikin puoleen kysyäkseen, olisiko hän niin ystävällinen, että rakentaisi heille hirsibunkkerin. Tietenkin Wiernik tahtoo rakentaa SS:lle hirsibunkkerin. Mikä ettei?

Verrattuna leiriin yksi, jossa tuhansia ja joskus kymmeniä tuhansia juutalaisia tuhotaan joka päivä, leirissä kaksi työjuutalaisilla…

…oli täydellinen vapaus. Saimme esimerkiksi työtä tehdessämme polttaa tupakkaa ja meille jaettiin jopa tupakka-annoksia.

Jankielin työporukka saa myös lisäannoksena päivittäin ½ kilogrammaa leipää henkeä kohti, jotta he jaksaisivat kunnolla tehdä raskasta työtään SS:lle. Kun hirsibunkkerityö valmistuu, SS ja työjuutalaiset juhlivat tapausta ”liköörillä ja makkaroilla”.

Ei turhia kaunoja, nääs.

Vaikka kaikki ei olekaan pelkkää hymyä Treblinkan kuolemanleirissä, Jankiel ja hänen toverinsa eivät ole menettäneet luontaista huumorintajuaan. Eräänä yönä, jolloin ”pitkin pihaa oli tuhansia ruumiita”, Jankiel katselee, kuinka saksalaiset ja ukrainalaiset hakkaavat työjuutalaisia kiväärinperillä ja kepeillä kuun ja heijastusvalojen…

… valaistessa aavemaisesti tuota kauhistuttavaa verilöylyä – - kidutettujen vaikerrukset yhdessä piiskojen viuhunan kanssa muodostivat infernaalisen metelin – - Uskoisitteko, että sellaisissa oloissa elävä ihminen voisi itse asiassa hymyillä ja vitsailla?

Varmasti. Mikä ettei?

Osoittaakseen, että saksalaisillakin on kevyempi puolensa, SS päättää ryhtyä järjestämään teatteriesityksiä, konsertteja, tanssiesityksiä jne. Esiintyjät värvätään asukkien keskuudesta, jotka saavat vapaata tavanomaisesta työstään – Euroopan juutalaisten tuhoamisesta – voidakseen osallistua harjoituksiin. Esitykset tapahtuvat tietenkin sunnuntaisin. Naispuoliset työjuutalaiset muodostavat kuoron kolmimiehisen orkesterin säestäessä. Tämä orkesteri oli muodostettu jo aiemmin soittamaan joka päivä nimenhuudossa ”selkäsaunojen jälkeen”. Kun SS-miehet syövät keskipäivänateriaansa, esiintyjäjuutalaiset seisovat ruokasalin edessä musisoiden ja laulaen.

… piinaajamme huvittelivat melkoisesti meidän muiden kanssa, pukien meidät klovneiksi ja antaen meille tehtäviä, jotka, vaikka olimme murheellisia, saivat meidät todella nauramaan.

Sellaisen naurun rohkaisemana, ja aina taipuvaisena menemään hieman liian pitkälle joka tapauksessa, SS pukee yhden työjuutalaisista tšerkessiläiseksi, jolla on punaiset housut, tiukka pusero, puupatruunavöitä, puinen kivääri ja korkea turkiskalpakki (päähine). Hänet pakotetaan ”pelleilemään ja tanssimaan läkähdyksiin asti”. Sunnuntaisin on erityisen hauskaa. Sunnuntaisin tämä sama työjuutalainen puetaan valkoisiin liinavaatteisiin – housuissa punaiset raidat, reunukset punaiset, punainen olkavyö – jonka jälkeen hänelle annetaan liikaa juotavaa ja häntä käytetään ”hevosenleikkeihin”.

Erästä toista työjuutalaista kutsutaan ”sontamestariksi”;

Hänet oli puettu kanttoriksi, ja hänen täytyi jopa kasvattaa pukinparta. Hän kantoi suurta herätyskelloa, joka roikkui hänen kaulansa ympärille kiedotusta narusta. Kukaan ei saanut viipyä käymälässä yli kolmea minuuttia, ja hänen tehtävänään oli ottaa aikaa jokaiselta, joka käytti sitä – - Pelkästään hänen näkemisensä sai meidät purskahtamaan nauruun.

Kun ollaan päästy heinäkuun loppupuolelle 1943, arviolta seitsemänkymmentäviisi prosenttia tuhottujen juutalaisten ruumiista on kaivettu ylös ja poltettu valtavissa polttorovioissa. Ehkä 700 000 juutalaista. Sitten on aika ”täyttää tyhjät kaivannot uhrien tuhkalla, johon on sekoitettu maa-ainesta, jotta kaikki jäljet joukkohaudoista saataisiin hävitettyä.” Näyttää siis siltä, että poltetuista juutalaisista syntynyt tuhka oli koottu yhdelle reunalle väliaikaisesti. Jos yhdestä ruumiista jää noin 2,7 kilogrammaa ainesta, voidaan sanoa, että yhteensä ehkä noin 2 700 tonnia tuhkaa oli kasattuna kaasukammioiden taakse.

Tämä on varmasti ollut tervetullut näky, mutta yksikään toisista rohkeista eloonjääneistä ei näytä maininneen sitä. Ehkä se oli peitetty lehvillä. Kuinka tämä tuhkavuori työnnetään jättiläiskuoppiin ja sekoitetaan ehkä 2 700 tonniin maata? Jankiel sanoo, että työ annettiin työjuutalaisille. Lapioilla ja haravoilla? Jos noiden uupuneiden ja murheellisten työjuutalaisten on määrä sekoittaa 2 700 tonnia tuhkaa 2 700 tonniin maata noiden jättiläiskuoppien sisään, en todellakaan voi syyttää heitä, jos he vaativat hieman apua siihen.

Jollakin tavalla työ saadaan tehtyä. ”Näin saatu maa-alue täytyi panna käyttöön tavalla tai toisella.” Niinpä se ympäröidään piikkilangalla, mukana hieman maa-aluetta leiristä yksi, ja työjuutalaiset istuttavat siihen lupiineja ja mäntyjä.

Eräänä päivänä SS juhlii kaivinkoneensa ”eläkkeelle siirtymistä” nostamalla sen kauhan ilmaan, ampuen ilmaan yhteislaukauksia (”salvos”) ja järjestäen pidot, joissa juodaan runsaasti ja pidetään hauskaa. ”Tuhka ei puhu”, Wiernik kirjoittaa. Ehkä kuitenkin 2 700 tonnia tuhkaa ja jauhettua luuta sanoisivat jotakin, jos niiden havaittaisiin muodostavan puolet tarkoin rajatuissa kaivannoissa olevasta 5 400 tonnin maatäytteestä paikassa, jossa silminnäkijöiden mukaan saksalaiset murhasivat noin miljoona juutalaista. Ehkä minulta on jäänyt jotakin huomaamatta.

Mutta nyt kaikkein kaukonäköisimmistä ja rohkeimmista työjuutalaisista koostuva vastarintaliike kehittelee salaista hankettaan nousta kapinaan, paeta ja kertoa tarinansa maailmalle. Vastarintaliike oli muodostettu leirin olemassaolon alkuvaiheessa, ja se on toiminut koko sen ajan, jolloin sen jäsenet kaikille näkyvässä elämässään ovat olleet avustamassa noin miljoonan juutalaisen tuhoamisessa. Elokuun lähestyessä jopa vastarintaliike on saanut tarpeekseen ”viheliäisestä olemassaolostamme, ja ainoa, millä oli merkitystä, oli kostaa piinaajillemme ja paeta”. He ovat ”täysin tietoisia” pakoyritykseen liittyvistä ongelmista. Aseistetut vartijat esimerkiksi seisovat nyt tähystystorneissa, jotka Jankiel oli rakentanut SS:lle.

Päätimme kuitenkin ottaa riskin, tapahtui mitä tapahtui. Olimme saaneet tarpeeksemme piinastamme, kauhistuttavista näyistä.

Elokuun 2. päivän iltapäivänä vuonna 1943, kuten Jankiel Wiernik väittää, Treblinkan työjuutalaiset ryhtyvät kapinaan, ja Jankiel on yksi niistä, jotka onnistuvat pääsevät vapauteen, jossa hän voi panna paperille liikuttavat silminnäkijämuistelmansa saksalaisten raakuudesta ja juutalaisten kärsivällisyydestä ja kärsimyksestä. Mitkä ovat ne luonteenpiirteet, joiden ansiosta Jankiel kykeni kestämään sellaiset kärsimykset menettämättä omanarvontuntoaan ja ihmisyyttään, ja kuinka ne tulevat näkyviin Wiernikin muistelmissa? Ehkä vastaus sisältyy tähän yksinkertaiseen tapahtumakuvaukseen:

En koskaan nöyristellyt saksalaisten edessä. (Esimerkiksi) – - en koskaan ottanut lakkia päästäni puhuessani luutnantti Franzille. Jos kyseessä olisi ollut joku muu asukki, hän olisi tappanut hänet heti paikalla. Mutta minulle hän ainoastaan kuiskasi korvaani saksaksi: ”Kun puhut minulle, muista ottaa lakki pois päästäsi.”

No niin, tässä se on. Jankiel Wiernik suostui menemään ainoastaan tähän asti SS:n kanssa, ja tässä hän vetää viivan hiekkaan. Hän rakentaisi heille heidän myrkkykaasukammionsa; hän rakentaisi heidän keittiönsä, laboratorionsa ja naisille tarkoitetut asuntonsa. Hän rakentaisi koivupuusta aidat SS:n kukkatarhan ja eläintarhan ympärille ja hän rakentaisi erityiset portit aitoihin. Hän oli valmis avustamaan noin miljoonan juutalaisen tuhoamisessa ja ruumiiden hautaamisessa ja sen jälkeen niiden ylös kaivamisessa ja polttamisessa rikoksen todistusaineiston hävittämiseksi. Hän oli valmis yhteistyöhön, kun hän näki SS-vartijoiden iskevän juutalaisten pikkulasten päät murskaksi rakennusten nurkkiin tai repivän lapset kahtia paljain käsin, mutta kun täytyi keskustella SS-luutnantti Kurt Franzin kanssa, Jankiel Wiernik ei voinut mennä pidemmälle. Hän kieltäytyisi ottamasta lakkia pois päästään.

Israelilaiset syyttäjät käyttivät Jankiel Wiernikin todistusta ja jerusalemilainen tuomioistuin hyväksyi sen heidän syyttäessään John Demjanjukia. Wiernikin todistuksen esitti Jerusalemissa sijaitsevan kansainvälisen holokaustitutkimuskeskuksen Jad Vashem Holocaust Memorialin johtaja Jitshak Arad. Allen Ryan, joka USA:n Office of Special Investigations –viraston pääsyyttäjänä kantoi suurimman vastuun Demjanjukin luovuttamisesta Israeliin oikeudenkäyntiin, jossa oli kyse tämän elämästä, teki Jankiel Wiernikin todistuksesta kirjansa ”Quiet Neighbors: Hunting Nazi War Criminals in America” (”Hiljaiset naapurit – Metsästämässä natsisotarikollisia Amerikassa”) keskeisen tukipylvään.

Vuonna 1944, kuka olisi voinut arvata sitä? Jankiel Wiernik olisi yksinkertaisesti voinut hävitä historiasta ja kansansa muistista. Häpeämättömällä valehtelullaan, sadomasokistisilla fantasioillaan ja nyrjähtäneellä huumorintajullaan hän kuitenkin kykeni tekemään itsestään kansainvälisesti kunnioitetun holokaustikultin sankarin. Hänen omaelämäkerrallinen esseensä on vaikuttanut kokonaisiin älymystöluokkiin ja mitä sivistyneimpien läntisten hallitusten syyttäjäviranomaisiin. Jankiel Wiernikin mielipuolisesta ja, sanokaamme suoraan, likaisesta esseestä on tullut ortodoksisen holokaustihistorian kulmakivi.

********

Suomessakin ent. pääministeri Paavo Lipponen on osoittanut elävää kiinnostusta Jankiel Wiernikiä kohtaan, ja omistankin tämän suomennokseni Paavo Lipposelle;

http://laurio.wordpress.com/2008/10/23/jankiel-wiernik/

Vesa I Laurio