Mark Weber: “Tuntematon holokausti” ja historian kaappaaminen

The Institute for Historical Review’n johtajan Mark Weberin 25.7.2009 pitämä puhe ”An ’Unknown Holocaust’ and the Hijacking of History”, lyh. suom. V. Laurio.

http://www.ihr.org/other/july09weber.html

… mutta kuulemme hyvin vähän saksalaisia vastaan suoritetuista rikoksista. Saksan häviö toukokuussa 1945 ja toisen maailmansodan päättyminen Euroopassa ei lopettanut kuolemaa ja kärsimystä voitetun Saksan kansan kohdalla. Voittaneet liittoutuneet aloittivat uuden hävityksen, ryöstämisen, nälkään näännyttämisen, raiskaamisen, ”etnisen puhdistuksen” ja joukkotappamisen aikakauden. Tänään puhun tästä vaietusta asiasta, asiasta, jota Time-lehti kutsui ”historian kauhistuttavimmaksi rauhaksi” (Time 15.10.1945).

Vaikka tämä ”tuntematon holokausti” jätetään huomiotta elokuvissamme, luokkahuoneissamme ja politiikassamme, tosiasiat ovat hyvin tiedossa. Historioitsijoiden keskuudessa vallitsee perustavaa laatua oleva yksimielisyys tämän inhimillisen katastrofin laajuudesta, ja sitä on kuvattu monissa seikkaperäisissä kirjoissa. Esimerkiksi amerikkalainen historioitsija ja juristi Alfred de Zayas on, muiden tutkijoiden ohella, osoittanut, että vuosina 1945-1950 yli 14 miljoonaa saksalaista karkotettiin tai pakotettiin pakenemaan laajoilta alueilta Itä- ja Keski-Euroopassa ja että heistä yli kaksi miljoonaa tapettiin tai muuten menetti henkensä.

Yksi viimeaikainen ja erityisen hyödyllinen yleiskatsaus on vuonna 2007 julkaistu 615-sivuinen ”After the Reich: The Brutal History of the Allied Occupation”. Siinä brittiläinen historioitsija Giles MacDonogh kuvaa seikkaperäisesti, kuinka tuhoutunut ja maahan lyöty Saksan valtakunta (ja Itävalta) raiskattiin ja ryöstettiin järjestelmällisesti ja kuinka monet sodasta elävinä selvinneet saksalaiset joko tapettiin kylmäverisesti tai jätettiin tarkoituksella kuolemaan tauteihin, kylmyyteen, ravinnon puutteeseen ja nälkiintymiseen. Hän kertoo, kuinka noin kolme miljoonaa saksalaista kuoli tarpeettomasti vihollisuuksien virallisen päättymisen jälkeen – noin kaksi miljoonaa siviiliä, enimmäkseen naisia, lapsia ja vanhuksia, ja noin miljoona sotavankia. – -

Vaikka keskityn tänään saksalaisten kohteluun, on hyvä pitää mielessä, etteivät he olleet ainoat liittoutuneiden sodanjälkeisen raakuuden uhrit. Pitkin Keski- ja Itä-Eurooppaa neuvostohallinnon raskas käsi jatkoi puolalaisten, unkarilaisten, ukrainalaisten ja muunmaalaisten tappamista.

Kun neuvostojoukot etenivät Keski- ja Itä-Eurooppaan sodan viime kuukausina, ne pystyttivät sellaisen terrorin, ryöstämisen ja tappamisen hallinnon, ettei sillä ole vertaa nykyhistoriassa. Kauhuja kuvasi historioitsijaksi julistettu George F. Kennan, joka toimi myös USA:n Neuvostoliiton suurlähettiläänä. Hän kirjoitti:

”Tuho, joka tätä aluetta kohtasi neuvostojoukkojen (huom. Neuvostoliitto oli Venäjän juutalaismiehitys, VL) saapuessa, on vertaansa vailla modernissa Euroopassa. Kaikesta olemassa olevasta todistusaineistosta päätellen suurissa osissa sitä tuskin yksikään alkuperäisväestön mies, nainen tai lapsi jäi eloon neuvostojoukkojen päästyä alueelle; eikä voida uskoa, että he kaikki onnistuivat pakenemaan länteen – - Venäläiset – - tekivät selvää alkuperäisväestöstä tavalla, jolle ei ole vertaa sitten aasialaisten joukkojen päivien.”

Sodan viime kuukausina vanha saksalainen kaupunki Königsberg Itä-Preussissa piti puoliaan vahvasti suojattuna urbaanina linnakkeena. Puna-armeijan toistuvien hyökkäysten ja piirityksen jälkeen se lopulta antautui varhain huhtikuussa 1945. Sitten neuvostojoukot hyökkäsivät siviiliväestön kimppuun. Ihmiset hakattiin, ryöstettiin ja tapettiin, ja naiset raiskattiin. Myös nunnat raiskattiin. Jopa sairaaloiden potilailta ryöstettiin heidän omaisuutensa. Bunkkereita ja suojia, joihin oli sulloutunut kauhistuneita ihmisiä, poltettiin liekinheittimillä. Kaupungin väestöstä noin 40 000 tapettiin tai he riistivät itseltään hengen paetakseen kauhuja, ja loput 73 000 saksalaista karkotettiin brutaalilla tavalla.

Elokuussa 1945 Washington Times Herald -lehdessä ilmestyneessä raportissa eräs amerikkalainen journalisti kirjoitti ”siitä kauhun tilasta, jossa naiset Venäjän valtaamassa itäisessä Saksassa elivät. Kaikilla näillä naisilla, saksalaisilla, puolalaisilla, juutalaisilla ja jopa natsien orjaleireistä ’vapautetuilla’ venäläisillä tytöillä, oli vain yksi epätoivoinen halu – päästä pois punaiselta alueelta. Internointileiriämme ympäröivällä alueella – - punaiset sotilaat miehityksensä ensimmäisinä viikkoina raiskasivat jokaisen naisen ja tytön 12 ja 60 ikävuoden väliltä. Tämä kuulostaa liioitellulta, mutta se on täysi totuus. Ainoita poikkeuksia olivat tytöt, jotka onnistuivat piiloutumaan metsään tai joilla oli malttia teeskennellä sairastavansa lavantautia, kurkkumätää tai jotain muuta tarttuvaa tautia. – - Miehet ja isät, jotka yrittivät puolustaa naisväkeään, ammuttiin, ja kovaa vastarintaa tehneet tytöt murhattiin” (Ralph Franklin Keeling: Gruesome Harvest, 1947, vuoden 2004 painos, s. 55).

USA:n, Britannian ja Neuvostoliiton ”kolmen suuren” liittoutuneen johtajan, Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin, sopiman politiikan mukaisesti miljoonat saksalaiset pyyhkäistiin pois muinaisilta asuinsijoiltaan Keski- ja Itä-Euroopassa.

Lokakuussa 1945 newyorkilaisen Daily News –lehden raportti vallatusta Berliinistä kertoi lukijoille: ”Stettinin aseman tuulisella pihamaalla saksalaisten pakolaisten joukko, osa 12-19 miljoonasta Itä-Preussista ja Sleesiasta karkotetusta, istui ryhmissä voimakkaassa sateessa ja kertoi tarinaa heidän surkeasta vaelluksestaan, jonka aikana yli 25% kuoli tiensivuun ja muut olivat niin nälkiintyneitä, että heillä tuskin oli voimia kävellä – - Eräs stettiniläinen sairaanhoitaja, nuori, hyvännäköinen vaaleaverikkö, kertoi, kuinka venäläiset sotilaat, jotka raiskasivat hänen äitinsä ja sisarensa ja yrittivät sitten murtautua hänen omaan huoneensa, olivat puukottaneet kuoliaaksi hänen isänsä. Hän pakeni ja piileskeli heinäsuovassa neljän muun naisen kanssa neljä päivää – - Junamatkalla Berliiniin hänet ryöstivät kerran venäläiset joukot ja kaksi kertaa puolalaiset. Naiset, jotka vastustivat, ammuttiin, hän sanoi, ja kerran hän näki erään vartijan ottavan pikkulasta jaloista ja murskaavan sen kallon pystypalkkiin, koska lapsi itki vartijan raiskatessa sen äitiä. Eräs vanha talonpoika Sleesiasta sanoi, että uhreilta ryöstettiin kaikki, mitä heillä oli, jopa kengät. Pikkulapsilta ryöstettiin kapalovaatteet, niin että he paleltuivat kuoliaiksi. Kaikki terveet tytöt ja naiset, jopa 65-vuotiaat, raiskattiin junassa ja sitten ryöstettiin, talonpoika sanoi.”

Marraskuussa 1945 eräs Chicago Tribune –lehden numero kertoi lukijoille: ”909 miestä, naista ja lasta raahautui matkatavaroineen venäläisestä junasta Lehrter-asemalla (Berliinissä) tänään matkustettuaan 11 päivää tavaravaunussa Puolasta. Puna-armeijan sotilaat nostivat 91 ruumista junasta sukulaisten kirkuessa ja nyyhkyttäessä, kun ruumiit pinottiin amerikkalaisiin lainaus- ja vuokrakuorma-autoihin (lend-lease trucks) ja kuljetettiin erään keskitysleirin lähellä sijaitsevaan kuoppaan. Pakolaisjuna oli kuin makaaberi Nooan arkki. Jokainen vaunu oli täynnä saksalaisia – - perheet kantavat kaikkea maallista omaisuuttaan säkeissä, laukuissa ja peltikirstuissa – - Imetettävät lapset kärsivät eniten, kun heidän äitinsä eivät kykene ruokkimaan heitä, ja usein nämä äidit tulevat hulluiksi, kun he katselevat jälkeläistensä hidasta kuolemaa heidän silmiensä edessä. Tänään neljä kirkuvaa, väkivaltaisesti järjiltään mennyttä äitiä sidottiin köysillä, etteivät he pääsisi repimään muita matkustajia.”

Vaikka puna-armeijan joukot raiskasivat useimmat niistä miljoonista saksalaisista tytöistä ja naisista, joiden kimppuun liittoutuneiden sotilaat kävivät, venäläiset sotilaat eivät olleet ainoita rikollisia. Poliisin tilastojen mukaan ranskalaisten miehittäessä suurta lounaissaksalaista Stuttgartin kaupunkia siellä raiskattiin 1 198 naista ja kahdeksan miestä, raiskaajina pääasiassa Pohjois-Afrikan Marokosta kotoisin olevat ranskalaiset joukot, vaikka evankelis-luterilaisen kirkon pappi arvioi lukumääräksi 5 000.

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat, Britannia ja Saksa yleensä noudattivat vuoden 1929 Geneven sopimuksen kansainvälisiä säännöksiä sotavankien kohtelusta. Mutta taisteluiden päätyttyä Euroopassa yhdysvaltalaiset ja brittiläiset viranomaiset heittivät Geneven sopimuksen romukoppaan. Rikkoen juhlallisia kansainvälisiä velvoitteita ja Punaisen Ristin sääntöjä amerikkalaiset ja brittiläiset viranomaiset ottivat miljoonilta vangituilta saksalaisilta sotilailta pois heidän sotavangin statuksensa ja oikeutensa luokittelemalla heidät ns. ”aseista riisutuiksi vihollisjoukoiksi” (”Disarmed Enemy Forces”) tai ”antautuneeksi vihollishenkilöstöksi” (”Surrendered Enemy Personnel”).

Tämän mukaisesti brittiläiset ja amerikkalaiset viranomaiset kielsivät Kansainvälisen Punaisen Ristin edustajilta pääsyn leireihin, joissa oli saksalaisia sotavankeja. Lisäksi jokaisesta Saksan siviiliväestön yrityksestä tuoda ruokaa vangeille oli säädetty kuolemanrangaistus. Useita tuhansia saksalaisia sotavankeja kuoli amerikkalaisten vankeudessa, häpeällisimmin ns. ”Reinin niittyjen leireissä”, joissa vankeja pidettiin kauhistuttavissa oloissa taivasalla hyvin vähällä ruoalla (kaiken kaikkiaan amerikkalaiset tappoivat sodan aikana ja sen jälkeen leireillään 1,5 – 2 miljoonaa saksalaista sotavankia, VL).

Huhtikuussa 1946 Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC) protestoi, että lähes vuosi taisteluiden päättymisen jälkeen Yhdysvallat, Britannia ja Ranska rikkoivat Kansainvälisen Punaisen Ristin sopimuksia, joita ne juhlalliset olivat sitoutuneet noudattamaan. Punainen Risti huomautti esimerkiksi, että se, että amerikkalaiset luovuttivat saksalaisia sotavankeja ranskalaisille ja brittiläisille viranomaisille pakkotyötä varten, oli vastoin Kansainvälisen Punaisen Ristin säännöksiä.

Toinen Punaisen Ristin kansainvälisen komitean raportti elokuulta 1946 totesi, että USA:n hallitus Saksassa USA:n miehitysalueella toimivan hallinto-osastonsa kautta pakotti pakkotyöhön 284 000 vankia, joista 140 000 oli USA:n miehitysalueella, 100 000 Ranskassa, 30 000 Italiassa ja 14 000 Belgiassa. Punaisen Ristin raportin mukaan saksalaisia sotavankeja tai orjatyöntekijöitä oli muissakin maissa, esimerkiksi Jugoslaviassa 80 000 ja Tšekkoslovakiassa 45 000.

Sekä sodan aikana että sodan jälkeen liittoutuneet kiduttivat saksalaisia vankeja. Eräässä ”Lontoon häkiksi” (the London Cage) kutsutussa brittiläisessä keskuksessa Englannissa saksalaisia vankeja kohdeltiin systemaattisesti huonosti, heitä esimerkiksi pidettiin nälässä ja hakattiin. Brutaalisuus jatkui useita vuosia sodan päättymisen jälkeen. Britit kohtelivat saksalaisia vankeja vielä raaemmin Saksan brittiläisellä miehitysvyöhykkeellä. USA:n internointikeskuksessa Schwäbisch Hallissa lounaisessa Saksassa amerikkalaisten sotilastuomioistuinten oikeudenkäyntejä odottavia vankeja kidutettiin ankarasti ja systemaattisesti, esimerkiksi pitämällä pitkiä ajanjaksoja eristyshuoneessa, äärimmäisellä kuumuudella tai kylmyydellä, unen ja ruoan puutteella ja raaoilla pahoinpitelyillä, potkimalla mm. kiveksiin.

Liittoutuneiden vankeudessa kuolleista saksalaisista sotavangeista useimmat kuolivat neuvostoliittolaisten vankeudessa, ja neuvostoliittolaisten vankeudessa saksalaisista sotavangeista kuoli paljon suurempi osa kuin brittiläisen ja amerikkalaisten vankeudessa (esimerkiksi niistä 90 000 saksalaisesta, jotka antautuivat Stalingradissa, vain 5 000 koskaan palasi kotimaahansa). Vielä yli viisi vuotta sodan päättymisen jälkeen satoja tuhansia saksalaisia vankeja pidettiin Neuvostoliitossa. Saksalaisia vankeja kuoli sodan päättymisen jälkeen myös Jugoslaviassa, Puolassa ja muissa maissa. Yksin Jugoslaviassa kommunistihallinnon virkailijat tappoivat jopa 80 000 saksalaista. Saksalaisia vankeja raatoi orjatyössä muissa liittoutuneissa maissa usein vuosia.

Vuoden 1945 alkupuolella pidetyssä Jaltan konferenssissa liittoutuneiden ”kolme suurta” johtajaa sopivat, että neuvostoliittolaiset voivat ottaa saksalaisia orjatyöntekijöiksi eli ”orjatyöhön”. On arvioitu, että 874 000 saksalaista siviiliä ryöstettiin Neuvostoliittoon. Näiden lisäksi Neuvostoliitossa oli pakkotyössä miljoonia sotavankeja. Näistä ns. korvaussiirtovangeista lähes puolet, 45%, kuoli.

Kahden vuoden ajan taisteluiden päättymisen jälkeen saksalaiset joutuivat julman ja kostonhaluisen miehityspolitiikan uhreiksi, sellaisen, joka merkitsi lyödyn väestön hidasta nälkään näännyttämistä. Elämän ylläpitämiseksi normaali aikuinen tarvitsee vähintään noin 2 000 kilokaloria päivässä. Mutta maaliskuussa ja helmikuussa 1946 päivittäinen määrä henkilöä kohti Saksan brittiläisellä ja amerikkalaisella miehitysvyöhykkeellä oli tuhannen ja tuhannen viidensadan kilokalorin välillä.

Talvella 1945-1946 liittoutuneet kielsivät ketään maan ulkopuolelta lähettämästä ruokapaketteja nälkää näkeville saksalaisille. Liittoutuneiden virkailijat myös hylkäsivät Kansainvälisen Punaisen Ristin pyynnöt tuoda maahan elintarvikkeita kärsimysten lievittämiseksi.

Hyvin harvat ihmiset Britanniassa ja Yhdysvalloissa puhuivat liittoutuneiden politiikkaa vastaan. Englanninjuutalainen kirjoittaja ja julkaisija Victor Gollancz kulki brittiläisellä miehitysalueella Pohjois-Saksassa kuuden viikon ajan vuoden 1946 loppupuolella. Hän toi julkisuuteen sen kuoleman ja aliravitsemuksen, jonka hän löysi sieltä ja jonka hän sanoi olevan seuraus liittoutuneiden politiikasta. Hän kirjoitti: ”Selvä tosiasia on, että – - me näännytämme saksalaiset nälkään. Emmekä me näännytä heitä nälkään tarkoituksella siinä mielessä, että ehdottomasti tahdomme heidän kuolevan, vaan ehdoin tahdoin siinä mielessä, että pidämme heidän kuolemaansa omia vaivannäköjämme parempana.

Toinen henkilö, joka protestoi, oli tunnettu filosofi ja Nobel-palkinnon saaja Bertrand Russell. Eräässä kirjeessä, joka julkaistiin eräässä lontoolaisessa sanomalehdessä lokakuussa 1945, hän kirjoitti: ”Itäisessä Euroopassa liittolaisemme suorittavat nyt ennenkuulumattoman laajoja joukkokarkotuksia, ja ilmeisen tarkoituksellisesti he yrittävät tuhota monia miljoonia saksalaisia, ei kaasulla vaan riistämällä heiltä heidän kotinsa ja ruokansa, jättämällä heidät kuolemaan hitaasti ja tuskallisesti nälkään. Tätä ei tehdä sodan toimena vaan osana harkittua ’rauhanajan’ politiikkaa.”

Kun sota oli päättymässä alueella, joka nyt on Tšekin tasavalta, hysteeriset väkijoukot hyökkäsivät brutaalisti etnisten saksalaisten kimppuun, vähemmistöryhmän, jonka esi-isät olivat asuneet siellä vuosisatoja. Prahassa saksalaiset sotilaat koottiin yhteen, riisuttiin aseista, sidottiin tolppiin, valeltiin bensiinillä ja sytytettiin palamaan elävinä soihtuina. Joissakin kaupungeissa alueella, joka nyt on Tšekin tasavalta, jokainen yli 6-vuotias saksalainen pakotettiin pitämään vaatteissaan, ommeltuna vasemmalle rintaan, suurta, n. 15 cm läpimittaista valkoista ympyrää, jossa oli musta kirjain N, joka on tšekkiläisen saksalaista tarkoittavan sanan ensimmäinen kirjain. Saksalaisilta kiellettiin myös pääsy kaikkiin puistoihin, julkisiin huvittelupaikkoihin ja julkisiin liikennevälineisiin, eivätkä he saaneet poistua kotoaan kello kahdeksan jälkeen illalla. Myöhemmin kaikki nämä ihmiset karkotettiin yhdessä kaikkien niiden etnisten saksalaisten kanssa, jotka asuivat alueella, joka vastaa nykyistä Tšekin tasavaltaa. Tuolla alueella, joka nyt on Tšekin tasavalta, tapettiin neljännesmiljoona etnistä saksalaista.

Puolassa ns. ”Valtion turvallisuusvirasto”, maan uuden, neuvostokontrollissa toimivan hallituksen elin, toteutti omaa brutaalia ”natsismin hävittämistään”. Sen edustajat tunkeutuivat saksalaisten koteihin ja kokosivat noin 200 000 miestä, naista, lasta ja pikkuvauvaa, 99% heistä taistelemattomia, viattomia siviilejä. Heidät vangittiin kellareihin, vankiloihin ja 1 255 keskitysleiriin, joissa riehui pilkkukuume ja joissa kidutus oli jokapäiväistä. Noin 60 000 – 80 000 saksalaista menehtyi ”Valtion turvallisuusviraston” käsissä.

[ks. http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/juutalaisen-kirjan-esittely/, VL]

Loputtomasti meitä muistutetaan Kolmannen valtakunnan sodanaikaisista keskitysleireistä. Mutta harvat amerikkalaiset ovat tietoisia siitä, että sellaiset pahamaineiset leirit kuin Dachau, Buchenwald, Sachsenhausen ja Auschwitz jatkoivat toimintaansa sodan päättymisen jälkeen, nyt vain täynnä saksalaisia vankeja, joista monet menehtyivät surkeasti. – -

Sodan jälkeen voittajat tappoivat tai tuomitsivat pitkiin vankeusrangaistuksiin monta saksalaista sotilasjohtajaa ja poliittista johtajaa paljon julkisuutta saaneiden oikeudenkäyntien jälkeen, joissa liittoutuneet toimivat sekä syyttäjänä että tuomarina. – -

Oikeus – koston vastakohtana – on standardi, jota sovelletaan puolueettomasti. Mutta toisen maailmansodan jälkeen voittajavallat käyttivät sellaisia ”oikeuden” standardeja, jotka koskivat ainoastaan voitettuja. Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton ja muiden ns. ”Yhdistyneiden Kansakuntien” jäsenvaltioiden hallitukset panivat saksalaiset pysymään standardissa, jota ne itse kategorisesti kieltäytyivät kunnioittamasta. – - Saksalaisia teloitettiin tai suljettiin vankiloihin sellaisesta toiminnasta, jota liittoutuneet itse harjoittivat, joskus paljon suuremmassa mittakaavassa. Saksalaisia sotilasjohtajia ja poliittisia johtajia tapettiin tekopyhän kaksinaismoraalin pohjalta, mikä tarkoittaa sitä, että nämä teloitukset olivat itse asiassa oikeusmurhia, jotka oli puettu laillisuuden merkkeihin ja muotoihin. Jos Nürnbergin oikeudenkäynnin standardeja olisi sovellettu puolueettomasti, monet amerikkalaiset, neuvostoliittolaiset ja muista liittoutuneista maista olevat sotilasjohtajat ja poliittiset johtajat olisi hirtetty.

Tietoisuus siitä, kuinka voittajat kohtelivat voitettuja saksalaisia, auttaa ymmärtämään, miksi saksalaiset jatkoivat taistelua sodan viimeisinä kuukausina sellaisella päättäväisyydellä, peräänantamattomuudella ja uhrautuvaisuudella, jolla on harvoja vertailukohtia historiassa, vaikka heidän kaupunkinsa oli murskattu raunioiksi säälimättömissä pommituksissa ja vaikka tappio lukumääräisesti suurempia vihollisjoukkoja vastaan näytti väistämättömältä.

*****************

Itse totean lopuksi, että saksalaiset taistelivat loppuun saakka päättäväisesti, peräänantamattomasti ja uhrautuvasti, koska he tiesivät, että vihollisjoukkojen takana oli maailman hirvittävin kansainvälinen rikollisjengi, juutalaiset, jotka vuorenvarmasti tulisivat sodan jälkeen – rauhan aikana – tappamaan heitä massoittain ”oikeuden” (lue: kavaluuden) varjolla, sulkemaan heitä vankiloihin ja leireihin massoittain, raiskaamaan heitä massoittain, kiduttamaan heitä massoittain, käymään heitä vastaan loputtomia oikeudenkäyntejä, keksimään heitä vastaan loputtomia tekaistuja syytöksiä, riistämään heiltä elämisen edellytykset, tallaamaan heidän maansa päällä loputtomasti ilkeällä ja eläimellisellä tavalla ja ryöstämään heiltä kaiken.

Juuri näin sodan jälkeen tapahtuikin. Se jatkuu yhä. Perkeleenrääpäleiden (Joh. 8:44) rikollinen joukkio mellastaa yhä ehtymättömällä energialla.

Mainitut amerikkalaiset, ranskalaiset, britit, neuvostoliittolaiset, tšekit ja puolalaiset kävivät sodan jälkeen siis hysteerisesti saksalaisten päälle. Tämä on idiotiaa. Saksalaiset näet tahtoivat siirtää eurooppalaisten (ja muidenkin) elämää tuhoavat juutalaiset kokonaan Euroopan ulkopuolelle pois tihutöitä tekemästä, mutta nämä, amerikkalaiset, ranskalaiset, britit, neuvostoliittolaiset, tšekit ja puolalaiset eivät sodan jälkeen kiittäneet saksalaisia siitä. Eivät edelleenkään kiitä.

He nostivatkin juutalaiset valtaan, ja nyt juutalaiset ovat tuhonneet – pääasiassa raha- ja pankkijärjestelmällään – koko Euroopan ja pian koko maailman. Juutalaiset ovat tuhonneet USA:n, Ranskan, Britannian, Venäjän (Neuvostoliiton), Tšekin ja Puolan. Saksa yritti lopettaa juutalaisten tuhotyöt ja niin auttaa myös näitä maita, mutta ne hyökkäsivät Saksaa ja saksalaisia vastaan. Nyt juutalaiset ovat tuhonneet ne. Kauheaa idiotiaa.

Juutalaiset tuhoavat maailman, myös Suomen, raha- ja pankkijärjestelmällään;

http://laurio.wordpress.com/2009/07/12/juutalainen-raha-suomen-tuho/

ks. myös:

http://laurio.wordpress.com/2009/08/20/rooman-klubi-kommunistinen-propagandajarjesto/

Juutalainen raha on brutaalisti pelkkää velkaa, joten juutalaisen rahan varassa pyörineet ja pyörivät USA, Eurooppa ja suuri osa muuta maailmaa ovat pelkkä velkarahalla luotu, siis todellista perustaa vailla oleva valheluomus. ”Länsimaat” ja ”länsimainen vauraus” ovat alusta alkaen olleet valhekuvia, irvokkaita velkarahaluomuksia, joilta puuttuu kaikki todellisuus ja substanssi. Olemme juutalaisen fiktion luomuksia, sekä maina että ihmisinä. ”Länsimaat” eivät ole koskaan perustuneet maiden ja ihmisten omaan työhön vaan velkarahaan ja sen ehtojen mukaiseen kehitykseen (”valistus”, ”teollistuminen”, ”vapautusliikkeet”, ”tekninen kehitys”, ”siirtolaisuus”, ”maailmanuskontojen hävittäminen” – kaikki). Maailman tuhoamiseksi riittää, että juutalaiset lopettavat velkarahan – sen, jolle myös Suomi perustuu – syötön. Silloin kaikki velkarahalla luotu ja velkarahaan perustuva tuhoutuu hetkessä, koska todellista pohjaa ei ole. Suomikin häviää hetkessä ikään kuin sitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Suomikin on pelkkä unikuva, velkaraharakennelma. Häpeällinen itsepetos ja juutalainen luomus.

Juutalaiset järjestävät nykyisin jo useitakin kriisejä saadakseen fyysisestikin valtaansa koko maailman ja alistaakseen ja tuhotakseen ei-juutalaiset, myös amerikkalaiset, ranskalaiset, britit, venäläiset, tšekit ja puolalaiset – ne, jotka saksalaiset yrittivät pelastaa juutalaisilta.

Suomessakin vilistää joka paikassa, varsinkin johdossa, noita vikkeliä nilkkejä, jotka nuolevat juutalaista ja juutalaista rahaa joka käänteessä ja joka lauseessa ja joiden koko elämä perustuu juutalaiseen rikollisjengiin – niihin rikollisiin, jotka Saksa halusi siirtää kokonaan täältä pois, ettei kaikki tuhoudu.

Nyt tuhoutuu.

Suomikin on päälaellaan; johdossa ovat ne, joiden viimeksi pitäisi siellä olla, ja ne, jotka ovat rehellisiä ja siksi välttävät mm. juutalaista kansainvälistä järjestäytyneen rikollisuuden jengiä ja juutalaista rahaa, ovat syrjässä. Suomi on tuhon tiellä. Tiedän myös, ettei kukaan ole tietävinään mitään.

Loppuun listani toiseen maailmansotaan liittyvistä kansanmurhista (kirjoituksesta ”Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu”, osa 5, luku 29.):

Toiseen maailmansotaan liittyvä kansanmurhalista

1. Kirjassaan ”Other Losses” James Bacque kertoo USA:n ja Ranskan toteuttamasta miljoonan saksalaisen sotavangin murhasta sodan jälkeen vuosina 1945-1946. Jo sodan aikana länsiliittoutuneet olivat murhanneet 0,5 – 1 miljoonaa sotavankia, yhteensä siis 1,5 – 2 miljoonaa. Amerikkalaiset toteuttivat murhat suunnitelmallisesti ja ranskalaiset ”muuten vain”. Murha tapahtui nälkään tappamalla Eisenhowerin ja muiden kenraaleiden sotavankileireillä. Bacque kertoo (Saturday Night –lehti, syyskuu 1989) Eisenhowerin todenneen: ”Luoja, kuinka vihaan saksalaisia!” Aiemmin Eisenhower oli sanonut eräälle suurlähettiläälle: ”Kaikki n. 3 500 saksalaista upseeria pitäisi tappaa.”

Maaliskuussa 1945 Eisenhower suositteli liittoutuneiden päällystölle uuden vankiluokan luomista. Tämä luokka olisi nimeltään Disarmed Enemy Forces (DEF) ja tätä luokkaa ei ruokittaisi sodan jälkeen. 26.4.1945 DEF hyväksyttiin, mutta vain amerikkalaisten käsissä (britit kieltäytyivät moisesta). Punaisen Ristin pääsy eri puolilla Eurooppaa sijaitseville sotavankileireille kiellettiin ja ruokalähetykset käännytettiin takaisin. Vangeilla ei ollut yhteyttä ulkomaailmaan. Toukokuun 1945 loppuun mennessä oli tuhottu nälkään enemmän ihmisiä kuin mitä Hiroshimassa menehtyi atomipommiin.

2. Liittoutuneet tuhosivat sotilaallisesti merkityksettömissä ilmapommituksissa 250 saksalaista kaupunkia ja tappoivat tässä kansanmurhassa yli puoli miljoonaa saksalaista siviiliä. Raain joukkomurha tapahtui 13.2 – 14.2.1945 Dresdenin pommituksissa, joissa tuhottiin 135 000 – 250 000 siviiliä, naisia ja lapsia myöten. Kaupungissa oli 500 000 omaa asukasta ja lisäksi 600 000 idästä tullutta pakolaista. Kaikki pyrittiin tappamaan.

3. Puolalaiset, tšekkiläiset ja venäläiset karkottivat sodan jälkeen Sleesiasta, Tšekkoslovakian sudeettialueilta, Baltiasta ja muilta itäeurooppalaisilta alueilta 15 miljoonaa saksalaista, joista Saksan entisen liittokansleri Adenauerin mukaan kuusi miljoonaa murhattiin matkalla. Heidät ryöstettiin ja lähes kaikki naiset ja tytöt raiskattiin (Adenauer: Erinnerungen 1945-1953, s. 186; James Bacquen kirjassa Verschwiegene Schuld [engl. Crimes and Mercies] ko. Adenauerin kohta on esitetty sivuilla 125-126).

4. Varsinaisen Saksan alueella tapettiin sodan jälkeen tahallaan nälkään 5,7 miljoonaa saksalaista siviiliä (James Bacque; “Verschwiegene Schuld”, s. 126-129).

5. Sodan jälkeen juutalaisilla oli käytössään Puolan alueella 1 255 keskitysleiriä (useat pieniä) ja 227 vankilaa saksalaisten siviilien kiduttamiseksi ja tappamiseksi, ja he tuhosivatkin brutaalilla tavalla liki 100 000 saksalaista ennen kuin Stalin poliittisista syistä teki siitä lopun (John Sack: An Eye for An Eye, s. 232).

6. Natsien toteuttamaksi väitetty juutalaisten kansanmurha, holokausti. Tällaista kansanmurhaa ei tapahtunut.

Vesa I Laurio

Valtio – paatunut holokaustivalehtelija

Päivitetty 27.8.2009

Yle kirjoittaa tänään 26.8.2009 verkkouutisissaan: ”Natsit surmasivat holokaustin aikana noin kuusi miljoonaa juutalaista”;

http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2009/08/puola_pienensi_toisen_maailmansodan_uhrilukua_956509.html

Kuitenkaan ”natsit” eivät ”surmanneet 6 miljoonaa juutalaista”; juutalaisia kuoli varsinaisissa sotatoimissa; juutalaisten harjoittamassa kiivaassa ja kansainvälisten lakien vastaisessa partisaanisodassa Saksan NL:lta valtaamilla alueilla; sairauksiin; epidemioihin (varsinkin pilkkukuumeeseen); vanhuuteen; liittoutuneiden pommituksiin jne., mutta Saksan kansallissosialistit eivät ”surmanneet” heistä yhtäkään missään ”kansanmurhassa” eli ”holokaustissa”, jota ei tapahtunut. Kaiken kaikkiaan heitä menehtyi sodan aikana n. 300 000 – 500 000, suhteessa paljon vähemmän kuin muita sotivia osapuolia (toisessa maailmansodassa, joka oli kansainvälisen juutalaisuuden ja liittoutuneiden tarkoituksellinen operaatio Saksan tuhoamiseksi, kuoli n. 55 miljoonaa ihmistä, ja keskitysleireissä juutalaiset olivat eurooppalaisista kaikkein turvatuin ryhmä: heillä oli suojelu, työpaikka, palkka, ylläpito, ravinto, terveydenhuolto, bordellit, uima-altaat, teatterit, konserttisalit, urheilukentät jne., kun saksalaisia siviilejä kuoli kaupunkien säälimättömissä ilmapommituksissa ja rintamalla saksalaiset sotilaat sotivat henkensä kaupalla huonoissa oloissa ja kuolivat massoittain). ”Holokausti” on juutalainen huijaus, kuten olen kirjoituksissani osoittanut.

Olen osoittanut asian myös suoraan valtionhallinnolle lähettämällä 14.7.2008 pääministerille, opetusministerille, Opetushallituksen pääjohtajalle, oikeuskanslerille ja valtionsyyttäjälle kirja-arvosteluni ”Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu” ent. pääministeri Lipposen Suomeen tuomasta ja Opetushallituksen julkaisemasta koulujen oppikirjasta/opetuksen taustamateriaalista ”Kertokaa siitä lapsillenne – kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945”;

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/opetushallituksen-holokaustikirjan-arvostelu-osa-1/

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/opetushallituksen-holokaustikirjan-arvostelu-osa-2/

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/opetushallituksen-holokaustikirjan-arvostelu-osa-3/

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/opetushallituksen-holokaustikirjan-arvostelu-osa-4/

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/opetushallituksen-holokaustikirjan-arvostelu-osa-5/

Yle on eduskunnan kontrollissa, joten valtionhallinnossa tieto holokaustin olemattomuudesta ei ole levinnyt, koska valtion äänitorvi valehtelee tuolla tavalla karkeasti ja julkisesti. Onko koko valtionhallinto valehtelijoita, joita totuus ei kiinnosta? Täysin turhaan lähetin kirja-arvosteluni maan päättäjille.

Valtionhallinto on valehtelija. Siksi sen äänitorvikin valehtelee. Valtionhallinto on juutalaisten ja heidän solutuselimensä vapaamuurareiden kontrollissa. Valtionhallinnolla ei ole mitään tekemistä Suomen kansan tai totuuden kanssa. Häpeällistä ja iljettävää. Se siitä. (Yle voisi muuten ottaa työvoimakseen aikuisia ihmisiä; uutisotsikot ja uutiset ovat keskenkasvuisten ja ”sukkelaa” ja ”vitsikästä” näyttelevien kakaroiden amatöörimäisiä aikaansaannoksia, turhanpäiväisiä tuherruksia, niin että hävettää).

Vesa I Laurio

Lisäys 27.8.2009

Valtion huijaus- ja propagandanyrkki Yle jatkaa tänään 27.8.2009 valehteluaan, kun se verkkouutisissaan lähettää Suomen kansalle seuraavan valheen:

Puolalaisen juutalaisgheton tuhoamisesta 65 vuotta. Holokaustissa eloonjääneet ovat kokoontuneet puolalaiseen Lodzin kaupunkiin osoittaakseen kunnioitustaan niille 220 000:lle juutalaiselle, jotka menehtyivät kaupungin ghetossa toisen maailmansodan aikana.

Puolaa miehittänyt Saksa perusti Lodzin – saksaksi Litzmannstadtin – gheton vuonna 1940. Neljän neliökilometrin suuruiselle alueelle sullottiin 220 000 juutalaista Puolasta ja muista Euroopan maista kuten Itävallasta, Saksasta ja Tshekkoslovakiasta.

Lodzin ghetto oli Puolan toiseksi suurin Varsovan jälkeen. Sen asukkaita käytettiin pakkotyössä natsien Kolmannessa valtakunnassa. Noin 50 000 juutalaista kuoli ylirasitukseen, nälkään ja tauteihin gheton alueella ja loput saksalaiset surmasivat, kun Lodzin ghetto tuhottiin elokuussa 1944. Sen silloisista asukkaista vain 830 säilyi hengissä. – -

http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2009/08/puolalaisen_juutalaisgheton_tuhoamisesta_65_vuotta_957548.html

Miksei valehtelukirjoittajan nimeä julkaista? Onko ajateltu, että viisainta pitää nimi piilossa, ettei joudu kärsimään seurauksia? Joka tapauksessa Yle-huijarin ajatus on tämä: Lodzin ghettoon sullottiin 220 000 juutalaista. Näistä 220 000, siis kaikki, menehtyi 2. maailmansodan aikana tässä ghetossa, 50 000 ylirasitukseen, nälkään ja tauteihin ja loput 170 000 saksalaisten teurastamina elokuussa 1944. Lisäksi 830 säilyi hengissä. Ghetossa oli siis 220 000, joista 220 000 kuoli ja 830 säilyi hengissä. Tässä on yhteenlaskuvirhe, mutta eihän se huijauksen riemussa haittaa, kun suomalaiset uskovat mitä hyvänsä. Pääasia on sylkäistä rasvainen valhe Suomen kansan silmille, kansan, joka pian – nykyisen kansanmurhan edetessä – lakkaa olemastakin ja sulautuu siihen kansattomaan maailman proletariaattimassaan, joka vain palvelee maailmanhallitusta, tulevaa juutalaista maailmantyranniaa Halosen, Lipposen, Koiviston, Niinistön, kokoomuksen, kommunistien, demareiden, Vanhasen, keskustan, ruotsalaisten, vihreiden, perussuomalaisten ja muiden maanpettureiden ja huijareiden ihmisyydenvastaisen näyn mukaisesti.

Tällainen suruton valehtelu ei ole mahdollista muuten kuin että Yle on täynnä tuota tuttua, nykyisin kaikkialla riehuvaa ihmiskunnan pohjasakkaa, jolle valehtelu on elämä ja pullistelun aihe: juutalaisia, juutalaisten apureita, vapaamuurareita, vapaamuurareitten apureita ja holokaustihuijari Lipposen huijariremmin jäseniä. Miksei poliisi ole ottanut näitä kaikkia kiinni?

Käyn tässä lyhyesti läpi Carlo Mattognon artikkelia ”Das Ghetto von Lodz in der Holocaust-Propaganda” (Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung 1/2003, s. 30-36), ja pari tietoa on muualtakin (Lodzin ghettoa sivutaan myös kirjoituksessani ”Chelmno“);

http://www.vho.org/VffG/2003/1/Mattogno30-36.html

Lodzin ghetto perustettiin helmikuussa 1940, ja vuoden 1940 loppuun mennessä siellä oli jo 160 000 asukasta. Ghetosta tuli hyvin tärkeä tuotantokeskus, jossa tuotettiin monenlaisia käyttötavaroita, pääasiassa tekstiilejä. Työssä käyvien ihmisten osuus oli tavattoman suuri, esimerkiksi viikolla 6.10-12.10.1942 ghetossa oli n. 89 200 juutalaista, joista kävi töissä 74 735 (32 571 miestä ja 42 164 naista; lähde: Archiwum Panstwowe w Lodzi [APL, Valtionarkisto Lodz], PSZ, 180, s. 75-78, sekä D. Dabrowska, L. Dobroszycki: Kronika Getta Lodzkiego, Wydawnictwo Lodzkie, 1965, Bd. II, s. 485, 491).

Suuren taloudellisen merkityksensä vuoksi ghetto säilyi (ghettoja yleisesti lakkautettiin juutalaisväestön siirtämiseksi itään) aina kesään 1944, jolloin sitä puna-armeijan lähestyessä alettiin tyhjentää. Maaliskuun 1. päivänä 1944 ghetossa oli 77 679 juutalaista (Aufteilung der Ghetto-Bevölkerung per 1. März 1944, APL, PSZ, 184, s. 13; myös ikäjakauma käy ilmi tästä).

Saksalaisten tavoitteena oli siirtää ns. ”lopullisessa alueellisessa ratkaisussa” juutalaiset itään, mutta sota vaikutti sen, että juutalaisia alettiin välttämättä tarvita työvoimana, ei pelkästään idässä rintaman takana vaan myös, sotaonnen käännyttyä, Kenraalikuvernementin alueella (keskinen Puola), Saksan valtaamassa Puolan länsiosassa ja lopulta myös varsinaisen Saksan alueella. Juutalaisia siirrettiin siis sodan tapahtumien mukaisesti aina sinne, missä heitä tarvittiin. Lopullisesti ”lopullinen ratkaisu” (joka oli siis ALUEELLINEN ”lopullinen ratkaisu”, juutalaisten siirtäminen kokonaan Euroopan ulkopuolelle, jotta heidän aiheuttamistaan mittaamattomista vahingoista päästäisiin), oli määrä toteuttaa sodan päätyttyä.

Lodzin gheton juutalaisia siirrettiin siis vuosien 1941-42 aikana, Saksan ollessa voitolla, itään. Himmlerille keväällä 1943 laadittu Korherr-raportti kertoo, että 31.12.1942 mennessä itäisistä maakunnista oli siirretty ”Venäjän itään” Warthegaun leirien (pääasiassa Chelmnon) kautta 145 301 juutalaista. Lodzin seudulta juutalaisia kerättiin siis pääasiassa Chelmnoon, jossa heidät puhdistettiin pilkkukuumetta levittävistä täistä (ja mahdollisesti heistä valikoitiin työkykyiset sotateollisuuteen) ja lähetettiin Saksan politiikan mukaisesti kauemmaksi itään.

Reitlingerin mukaan (Die Endlösung, s. 279 ja s. 101) jotkut pakkosiirrettävät siirrettiin Lublinin alueen työleireihin ja siellä vapautuneihin ghettoihin (joista niissä olleet juutalaiset puolestaan oli ensin siirretty itään), toiset siirrettiin raivaustyöhön Pripjetin suoalueille ja Ukrainassa sijaitsevan Kriwoi Rogin juutalaiseen maataloussiirtokuntaan. Sivulla 265 Reitlinger kuvaa tämän alueen juutalaisia siirtokuntia, joita hän kutsuu myös ”kollektiiveiksi” (kolhooseiksi).

Amerikan juutalaiskongressi julkaisi yhdessä Juutalaisen maailmankongressin kanssa elokuussa 1943 Euroopan juutalaisten kohtaloa käsittelevän tutkimuksen nimeltä ”Hitler’s Ten-Year War on the Jews”, ja sen mukaan Lodzin juutalaiset asutettiin v. 1941-1942 uudelleen eri alueille, lähinnä tekemään työtä Pinskin ja Rokitnon suoalueilla, ellei heitä majoitettu puolalaisten kaupunkien ghettoihin.

Vuodesta 1943 alkaen, sotaonnen käännyttyä, juutalaisia ei enää voitu kuljettaa kauas itään, ja siksi heitä, myös Lodzin gheton juutalaisia, siirrettiin työhön olemassa oleviin keskitysleireihin Kenraalikuvernementissa, Puolan länsiosassa ja Saksassa (siis nyt jo takaisin länteen päin). Lodzin valtionarkistosta (APL, PSZ, 1309, s. 1-225) löytyy tieto, että aikavälillä 23.6.1944 ja 14.7.1944 Lodzin ghetosta lähti kymmenen juutalaiskuljetusta, joissa oli yhteensä 7 170 juutalaista (lähes kaikki työikäisiä; syntymäajat ilmoitettu). Puolanjuutalainen historioitsija Artur Eisenbach kirjoittaa v. 1946 laatimassaan dokumenttikokoelmassa näistä evakuoinneista seuraavaa: ”Chelmnon leiri oli jo lakkautettu, ja siksi juutalaiset lähetettiin Auschwitziin ja muihin leireihin” (A. Eisenbach: Dokumenty do dziejow okupacji niemieckiej w Polsce, Tom. III: Getto Lodzkie, Warschau-Lodz-Krakau 1946, s. 265). Chelmnohan oli kauttakulkuleiri, jonka kautta juutalaisia oli lähetetty itään. Eisenbach mainitsee samassa yhteydessä kolme ensimmäistä noista kymmenestä kuljetuksesta. Listoista itsestään ei määränpää käy ilmi; niissä lukee vain, että juutalaiset olivat matkustaneet ”työhön Litzmannstadt-ghetosta” (Zur Arbeit aus Litzmannstadt-Getto ausgereist).

Jo aikaisemmin oli toisia juutalaisia matkustanut työhön gheton ulkopuolelle: 4.3.1944 750 juutalaista ja 16.3.1944 850 juutalaista, yhteensä 1 600 juutalaista (APL, PSZ, 1223, s. 60-73). Erään arkistodokumentin perusteella Eisenbach ilmoittaa, että nämä siirtyivät varusteluteollisuuteen Skarzysko-Kamiennaan (45 km lounaaseen Radomista; A. Eisenbach: Hitlerowska polityka zaglady Zydow, Ksiazka i Wiezda, Lodz 1961, s. 568).

1.3.1944 Lodzin ghetossa oli siis 77 679 ihmistä. Mattogno laskee tämän ajankohdan ja lopullisen evakuoinnin (elokuu 1944) välillä tapahtuneiden kuolemien ja syntymien eron, joka on n. 2 500 (näin paljon enemmän kuolleita kuin syntyneitä), ja vähentää nämä 2 500 juutalaista ja maaliskuun 1944 1 600 juutalaista sekä kesä- ja heinäkuun 1944 7 170 juutalaista tuosta 77 679:stä ja saa tulokseksi 66 409. Lodzin ghetossa on siis evakuointien alettua elokuussa 1944 voinut olla korkeintaan 66 409 juutalaista. Mattogno sanoo kuitenkin vielä, että on otettava huomioon myös muut pienet erät juutalaisia, jotka siirtyivät Lodzin ghetosta muualle töihin (esim. 90 juutalaista 4.5.1944, 50 juutalaista 17.5.1944, 30 juutalaista 27.5.1944 ja 60 juutalaista 30.5.1944, yhteensä 230 juutalaista, ehkä enemmänkin, jos siirtoja oli muulloinkin; lähteet löytyvät antamastani Mattogno-linkistä). Ehkä siis 65 000 on se määrä, joka korkeintaan evakuoitiin elokuussa Lodzin ghetosta.

Mihin nämä 65 000 juutalaista siirtyivät? Mattognon mukaan Saksan maaperällä olleisiin leireihin, Stutthofiin, Auschwitziin ja muihin leireihin. Hän siteeraa WVHA:n SS-Sturmbannführer Burgerin SS-Gruppenführer Lörnerille 15.8.1944 lähettämää kirjettä (PS-1166), jossa kerrotaan, että 1.8.1944 keskitysleireissä oli 379 167 miespuolista ja 145 119 naispuolista asukkia ja että niihin oli tulossa ”uusia tulokkaita” 612 000, joista 60 000 Litzmannstadtin (siis Lodzin) ghetosta ja poliisivankilasta. Hän kertoo suurimman osan näistä olevan jo matkalla ja saapuvan lähipäivinä. Kirjeen muista osista käy ilmi, että nämä ”uudet tulokkaat” olivat todella tulossa keskitysleireihin. Reitlinger kertoo, että useita tuhansia Lodzin gheton juutalaisia saapui Bergen-Belseniin (Saksassa), ja puhuu myös kuljetuksista Auschwitziin ja muihin leireihin (G. Reitlinger: Die Endlösung, 1992, s. 342).

Lodzin gheton asiainhoitaja Hans Biebow sanoo puheessaan 7.8.1944, että Himmler on määrännyt tuhansia saksalaisia yrityksistä rintamalle ja että tilalle täytyy nyt saada ihmisiä. Työvoimaa tarvittaisiin Siemens A. G. Unionissa, Schuchert Werkenissä ja kaikkialla ase- ja ammusteollisuudessa. Ruokaa olisi vaunuissa, ja matka kestäisi 10-16 tuntia. Matkatavaroita saa ottaa mukaan 20 kiloon asti. Koko perheet voivat lähteä, otettava astioita mukaan, koska Saksassa niitä ei enää ole ilmapommitusten tuhottua maan (A. Eisenbach: Dokumenty do dziejow okupacji niemieckiej w Polsce, Tom. III: Getto Lodzkie, Warschau-Lodz-Krakau 1946, s. 267 s.).

Ensimmäiset kuljetukset elokuussa 1944 suuntautuivat Mattognon mukaan varmuudella Saksaan, ja sinne kulki kuljetuksia myöhemminkin koko ajan muualle suuntautuneiden kuljetusten ohella. Mattogno olettaa, että kussakin kuljetuksessa oli n. 2 500 juutalaista, jolloin kuljetuksia tarvittiin 26 (65 000 jaettuna 2 500:lla).

Auschwitziin on oletettu kulkeneen 9 kuljetusta aikavälillä 15.8.-30.8.1944, joten sinne olisi mennyt kaiken kaikkiaan 22 500 juutalaista. Auschwitzin kuljetuksista ei ole olemassa minkäänlaista dokumentaatiota, mutta Danuta Czech on käyttänyt lähteenään Auschwitzin vankien itsensä (oletetusti) salaa pitämää listaa (tai alkuperäisen listan kopiota), jonka mukaan Auschwitziin saapui 15.8.-30.8.1944 yhdeksän kuljetusta Lodzista. Listassa on mainittu saapujista vain rekisteröidyt miespuoliset saapujat (rekisteröintinumerot).

Auschwitzista siirtyi 28.8.1944 Stutthofin leiriin 2 800 Lodzista tullutta juutalaista ja 1.9.1944 (tai toisessa kohdassa 10.9.1944) vielä 1 750 Lodzista tullutta juutalaisnaista (Stutthof hitlerowski oboz koncentracyjny, Warschau 1988, s. 328; saks. ”Stutthof. Das Konzentrationslager”, Danzig 1996, s. 3). Eräässä v. 1990 ilmestyneessä artikkelissa Stutthof-museon historioitsija Danuta Drywa kirjoittaa, että Stutthofin leiriin saapui 11 464 Lodzin ghetosta lähtöisin olevaa juutalaisnaista (D. Drywa: ”Ruch transportow miedzy KL Stutthof a innymi obozami”, julkaisussa ”Stutthof, Zeszyty Muzeum, 9, 1990, s. 17). Yllä mainittujen 4 550 (2 800 + 1 750) juutalaisen lisäksi saapui Auschwitzista 3.9.1944 2 405 ja 27.9.1944 4 501 juutalaisnaista.

Tuo noin 11 500 Lodzista Auschwitzin kautta Stutthofiin kuljetetun juutalaisnaisen lukumäärä sopii hyvin yhteen Lodzista Auschwitziin kaiken kaikkiaan lähetettyjen lukumäärän (22 500) kanssa. Miehiä olisi tämän mukaan siirtynyt Auschwitziin n. 11 000, joista yllä mainitun vankien salaisen listan mukaan rekisteröitiin 3 076.

Mitä lapsiin tulee, niin esimerkiksi Stutthofiin Auschwitzista 3.9.1944 saapuneessa kuljetuksessa oli lodzilaisten äitien mukana 40 lasta (puolivuotiaasta 14-vuotiaaseen). Auschwitz-museon tutkijan Helena Kubican mukaan Auschwitzissa rekisteröitiin kaiken kaikkiaan 19 000 lasta ja alaikäistä (todellinen lukumäärä on suurempi, koska dokumentaatio ei ole täydellistä). V. 1944 Birkenaussa (= Auschwitz II) oli noin 1 000 alle 14-vuotiasta lasta ja joitakin satoja invalideja. Esimerkiksi 31.1.1944 Birkenaun miestenleirissä oli 278 invalidia ja vanhusta sekä 2 249 alle 14-vuotiasta lasta. 15.5.1944 Birkenaussa yksistään oli 272 invalidia ja vanhusta ja 1 155 lasta. Mattogno kertoo paljon muutakin siitä, että lapset ja vanhukset – myös Lodzista tulleet – olivat koko ajan mukana ja kunnossa eikä heillä ollut hätää.

Ylen kirjoitus on äärimmäistä valehtelua, kuvaavaa juutalaisia ja vapaamuurareita, noita suurhuijareita ja röyhkeitä valehtelijoita, nuoleskelevalle valtionjohdollemme, ja nyt minua alkoi todella etoa, kun ajattelenkin Yleä, eduskuntaa, hallitusta ja muita rehellisyyden ja Suomen kansan vastaisia nilkki- ja röyhkimyspesäkkeitä. Olen täysin samaa mieltä niiden kanssa, jotka vaativat Ylen lakkauttamista, tai ainakin sen johto pitää kokonaan uusia ja tilalle pitää saada rehellinen ja edes jollakin tavalla Suomen kansaa kunnioittava johto. VL

Ursula Haverbeck: Mikä on holokausti?

Ursula Haverbeck: Was ist der Holocaust? (2007)

Suomennos V. Laurio

http://de.altermedia.info/general/ursula-haverbeck-was-ist-der-holocaust-211107_11973.html

Ensimmäinen virallinen tarkistus siitä, mitä holokausti ei ole

Die deutsche Gesellschaft für Osteuropakunde (Saksalainen Itä-Euroopan tutkimuksen seura), jonka presidentti prof. Rita Süßmuth on, on tuonut ensimmäisen epävarmuustekijän tavalla, jota ei voi sivuuttaa. Osteuropa-lehtensä vuoden 2002 toukokuun numerossa se julkaisi erään johtavan Spiegel-toimittajan kirjoituksen, jonka otsikkona on ”Die Zahlen der Opfer von Auschwitz” (”Auschwitzin uhrien lukumäärä”). Siinä annetaan löytyneiden uusien dokumenttien valossa kokonaan toisenlainen kuva Auschwitzin tapahtumista toisen maailmansodan aikana.

Koska sen takana on huomattavia tiedemiehiä ja koska myöskään saksalaiset syyttäjät eivät ole nähneet tämän artikkelin julkaisemisessa ja levittämisessä mitään rangaistavaa, varsinkaan rikkomusta lakipykälää § 130 StGB [laki kansankiihotuksesta; löytyy saksaksi: http://dejure.org/gesetze/StGB/130.html ] vastaan, siitä on tullut uusi tosiasia Saksan sodanjälkeiseen historiaan. Fritjof Meyer, kyseinen Spiegel-toimittaja, todistaa tällä artikkelillaan,

a) että tri Wilhelm Stäglich on ollut oikeassa kirjassaan ”Der Auschwitz Mythos” (”Auschwitz-myytti”);

b) että kaikkia niitä on rangaistu aiheetta, jotka ovat julkisesti saattaneet epäilyksenalaiseksi 6 miljoonan kaasutetun juutalaisen lukumäärän;

c) että Fred Leuchter ja Germar Rudolf ovat oikeutetusti asettaneet kyseenalaiseksi Krematoriot kaasutusten suorittamisen paikkoina (Krematoriolla tarkoitetaan koko rakennusta, jossa olivat varsinainen krematorio, ”kaasukammioksi” väitetty ruumishuone ja muita huoneita);

d) että kidutuksella leirin komentaja Hößiltä saatuja lausuntoja ei voi pitää uskottavana oikeusperusteena;

e) että yhä edelleen paikka- ja lukumäärätiedoissa on epävarmuutta. Sanoohan Meyer nimenomaan, että ”luultavasti 510 000 kuolemaa on todettu”, näistä ”todennäköisesti 356 000 kaasulla murhattuja.” (em. lehti, s. 641). Moskovassa säilytettävät Auschwitzin kuolemankirjat ilmoittavat kuolleitten määräksi noin 76 000. Paikkatietojen suhteen sitaatti Fritjof Meyerilta: ”Todellisuudessa suoritettu kansanmurha tapahtui todennäköisesti pääasiassa kahdessa muunnetussa maalaistalossa leirin ulkopuolella; ensimmäisestä, ’valkoisesta talosta’ eli bunkkeri I:stä, löydettiin vasta hiljattain perustukset (em. lehti, s. 632).

Muitakin tuntomerkkejä pyyhitty pois

Lukuisissa viimeisen kolmen vuoden aikana käydyissä holokaustioikeudenkäynneissä tuomarit ja yleiset syyttäjät ovat luopuneet muistakin kriteereistä, joita tähän asti on pidetty holokaustille tunnusomaisina.

Eräässä Deutschlandfunkin 5.2.2007 esittämässä haastattelussa kuultiin (ja nähtiin; haastattelun tärkeimmät lausunnot julkaistiin helmikuun 7. päivänä eräässä dpa-tiedonannossa [dpa = Deutsche Presse-Agentur, Saksalainen uutistoimisto]) jopa Saksan oikeusministerin sanovan: ”… jos joku jossakin keskustelussa sanoo, ettei hän usko siihen, että miljoonia juutalaisia on murhattu, silloin se ei ole rangaistavaa, siitä voidaan keskustella”.

Erääseen Saksan oikeusministerille lähetettyyn kirjeeseen, jossa häneltä pyydettiin, voisiko hän ystävällisesti helposti ymmärrettävällä tavalla selittää, mikä holokausti on, ei ole tähän päivään mennessä tullut vastausta. Olisi kuitenkin voinut odottaa, että ministeriöstä, jossa työskentelee useita työntekijöitä, olisi usean kuukauden kuluessa saatu vastaus näin brisanttisessa (räjähdysherkässä) asiassa.

Ministerin vaikenemisesta voidaan tehdä vain yksi johtopäätös: Hänkään ei kykene määrittelemään, mitä holokaustilla itse asiassa tarkoitetaan. Tätä ei voitu selvittää myöskään monissa kansankiihotuspykälän 130 StGB pohjalta käydyissä oikeudenkäynneissä, ei edes Germar Rudolfia ja Ernst Zündeliä vastaan Mannheimissa käydyissä oikeudenkäynneissä.

Olemme siis kaikki suuren arvoituksen edessä. Asiaa, josta ei ole määritelmää, jolla ei ole sisältöä eikä paikkaa, ei kuitenkaan voida kieltää;

a) se (so. holokausti) ei voi olla enää Auschwitz – ks. suuresti pienentyneet uhriluvut;

b) se ei voi olla myöskään kaasukammiot, joita näytetään – ks. Fritjof Meyer;

c) se ei voi olla kansanmurha;

d) se ei voi olla myöskään kuusi miljoonaa kaasutettua juutalaista, koska oikeudessa sanottiin, ettei se riipu lukumäärästä;

e) oikeusministeri selittää jopa, että miljoonista murhatuista juutalaisista voidaan keskustella.

Näistä kriteereistä on siis virallisesti luovuttu. Siitä huolimatta holokausti katsotaan jokaiselle itsestään selväksi asiaksi, tai, kuten nykyisin sanotaan, tosiasioihin perustuvaksi käsitykseksi.

Mutta mikä on jokaiselle itsestään selvää; mikä on tämä tosiasia?

Se (so. holokausti) ei ole myöskään keskitysleirit, sillä niitä oli ja on monessa paikassa: ensimmäisenä Etelä-Afrikassa, jonne englantilaiset pystyttivät niitä buureja varten, sitten kommunistisen vallankumouksen myötä bolševistisessa Neuvostoliitossa, Puolassa ja nyt 11.9.2001 jälkeen annetun Patriot Actin myötä myös USA:ssa. Saksan NS-keskitysleirit eivät siis olleet ainutlaatuisia. Tämän kaiken me olemme tulleet tietämään. Mikä on holokausti?

Erityisesti juutalaisten ja saksalaisten täytyy nyt vaatia, että tämä niin raskauttava kysymys tutkitaan ja selvitetään. Niin kauan kuin tätä ei ole tapahtunut, on välttämätöntä, että kaikki ne, jotka pykälän 130 StGB nojalla on suljettu vankilaan nykyisin selvästi määrittelemättömän holokaustin kieltämisen vuoksi, päästetään pois vankilasta. Tämä on ehdottoman välttämätöntä erityisesti niiden kohdalla, jotka tietämyksensä ja tieteellisen työnsä vuoksi voivat osaltaan olla mukana selvittämässä tätä asiaa.

Kukaan suuriin sakkoihin tai jopa vankeuteen tuomittu niin sanottu holokaustin kieltäjä ei ole koskaan kieltänyt, että oli olemassa saksalaisia keskitysleirejä, että niissä kuoli monia ihmisiä ja että yksittäisten leirikomentajien kohdalla tapahtui myös mielivaltaisuuksia ja julmuuksia.

Tästä ei ole kyse – näin sanotaan oikeudessa. Kysymys on jokaiselle itsestään selvän holokaustin kieltämisestä. Kuitenkaan sitä, mitä se on, ei määritellä, ei määritellä uudelleen uuden tietämyksen pohjalta.

Kuitenkin vähintä, mitä syytetty voi odottaa, on, että hänelle yksiselitteisesti selitetään, minkä kaikille itsestään selvän tosiasian hänen katsotaan rangaistuksen arvoisesti kieltäneen.

Juristit eivät voi myöskään piiloutua sen taakse ja vedota siihen, että lain pykälä 130 StGB on heille sitova. Näin asia ei ole missään tapauksessa. Siellä viitataan yksiselitteisesti kansallissosialistien suorittamiin rangaistaviin tekoihin. Mutta tästä juuri kiistellään. Kuinka, koska ja missä on jotain holokaustia tapahtunut? Nämä kysymykset ovat yhä selvemmin nousseet esiin lukuisissa tämän pykälän perusteella käydyissä oikeudenkäynneissä. Tässä suhteessa näillä oikeudenkäynneillä on ollut suuri merkitys.

Ratkaisevat uudet tiedot

Pykälä 130 StGB on säädetty holokaustin vahvistamiseksi tosiasiaksi, jokaisen sitä kohtaan esitetyn epäilyksen estämiseksi rangaistuksen uhalla. Jokaista holokaustin kieltämistä vastaan nostettavilla syytteillä lainsäätäjät arvelivat voivansa tehdä tästä uskosta lopullisen, niin ettei sitä voi pyyhkiä enää pois historiasta.

Asia on kuitenkin täsmälleen päinvastoin. Jokaisessa oikeusprosessissa tulee esiin yhä enemmän vastaväitteitä, kaikki hakemukset saada esittää totuuden löytämiseen tähtääviä todisteita hylätään ja tuomioiden perustelut tulevat yhä sekavammiksi ja epäuskottavammiksi, onpa käynyt jopa niin, että tri Meinertzhagen sinkosi suuren juutalaisen kirouksen Ernst Zündeliä vastaan, ja tällöin jokaisen oikeudenkäyntiä seuraavan hämmennys ja epävarmuus yhä kasvaa.

Revisionistien argumentit eivät ole asiaperustein kumottavissa. On vain sana sanaa vastaan. Vaikka tiedotusvälineet eivät kerro oikeudenkäyntien sisällöstä juuri mitään, niin jokaisella syytetyllä on kuitenkin suuri henkilökohtainen lähipiiri, joka osallistuu ja saa tietoa näistä avoimista ristiriitaisuuksista, niin että se tulee aiemmissa mielipiteissään yhä epävarmemmaksi. Tämän epävarmuuden vuoksi yhä useammat kansalaiset alkavat esittää kriittisiä kysymyksiä, mikä selittää sen, että pykälän 130 StGB perusteella käytyjen oikeudenkäyntien määrä lisääntyy. Rangaistusoikeudenkäynnit äärioikeistolaisia vastaan, ja lähes yksinomaan ns. propagandarikoksia vastaan, ovat viimeisen neljän vuoden aikana lähes kaksinkertaistuneet.

Holokaustia koskevan yleisen epävarmuuden syynä eivät siis ole niinkään revisionistit itse tai heidän kirjansa vaan revisionisteja vastaan käydyt oikeudenkäynnit, jotka tähän mennessä eivät ole missään auttaneet selvittämään lukuisia avoimia kysymyksiä.

Nämä uudet 2000-luvun alun tiedot edellyttävät ehdottomasti, että kaikki nämä oikeudenkäynnit otetaan uudelleen esiin. Lukijoidemme keskuudessa olevat juristit edesauttakoot tässä. On lopultakin helposti ymmärrettävällä tavalla ja yksiselitteisesti selvitettävä, mikä on tämä kaikkien aikojen suurin ja ainutlaatuinen rikos. Mikä on holokausti?

Mielipide, uskominen, itsestäänselvyys kaikkien kohdalla ja tosiasioihin perustuva käsitys ovat avuttomassa soperruksessaan jäänteitä menneisyydestä. Uusi sivu lähihistorian kirjassa avautuu nyt. Ottakaamme todesta prof., tri Raul Hilbergin muutama kuukausi ennen kuolemaansa jättämä testamentti, että vasta 20% on tutkittu. Pankaamme mieleemme myös, mitä juutalainen holokaustitutkija Hilberg sanoo revisionisteista: ”Heiltä voi jopa oppia. He sanovat lasten tavoin: ’Todista se’. Ja meidän täytyy todistaa se.” (Standard-haastattelu 9.6.2006).

Juuri näin on; se ei kuitenkaan ole tuomarien tehtävä vaan historioitsijoiden tehtävä.

Mikä on tämä holokausti, jonka kieltäminen on rangaistava teko?

Ursula Haverbeck

*********************************

Tänään 30.6.2009 alkaa Saksan Bad Oeynhausenissa oikeudenkäynti Vlothossa asuvaa Ursula Haverbeckiä (koko nimi Ursula Haverbeck-Wetzel) vastaan. Juutalainen Charlotte Knobloch, Saksan juutalaisten keskusneuvoston päällikkö, on nostanut häntä vastaan kunnianloukkaussyytteen. Kuulemma Ursula Haverbeck on loukannut hänen kunniaansa hänelle 30.1.2008 lähettämässään kirjeessä.

Ursula Haverbeck oli hänen yhdessä hänen miehensä kanssa vuonna 1963 perustaman yleishyödyllisen kotikansankorkeakoulu Collegio Humanumin johtaja (hän siirtyi johtajaksi miehensä vuonna 1999 tapahtuneen kuoleman jälkeen). Kun juutalaispäällikkö Knobloch oli Haverbeckin ja Collegio Humanumin kotipaikkakunnalla Vlothossa luovuttamassa Saksan juutalaisen historian palkintoa erään seuran jäsenille, hän antoi paikalliselle lehdelle lausunnon, jossa hän lupasi viedä Collegium Humanumin oikeuteen saadakseen sen lakkautettua. Koska Knobloch äänekkäästi ajoi Haverbeckin kotikansankorkeakoulun lakkauttamista, Haverbeck varoitti Knoblochia hyökkäämästä julkisesti koulua vastaan ja kirjoitti tuon yllä mainitun kirjeen hänelle 30.1.2008. Mitä kouluun tulee, sisäministeri Schäuble lakkautti sen juutalaisten vaatimuksesta toukokuussa 2008 (se katsottiin ”äärioikeistolaiseksi” ja ”holokaustin kieltäjien kokouspaikaksi” – näin juutalaiset määrittelevät isänmaallisuuden ja historialliseen totuuteen pyrkivät rehelliset ihmiset).

Ne kirjeen kohdat, jotka ovat pillastuttaneet Knoblochin, ovat seuraavat:

a) ”Jos Te edelleen toimitte samoin kuin tähän asti, silloin saattaa tapahtua uusi pogromi (= joukkoväkivaltaisuuksia), joka on kauhea”;

b) ”Valmistautukaa totuuden päivään. Se on lähellä, eikä sitä voi enää pidätellä”;

c) Knobloch ei ole ”porvarillisen yhteiskunnan arvoinen”;

d) lisäksi kirjeessä todetaan, että Knobloch on ottanut omakseen kansallissosialistien ”rotuharhakuvitelman”.

Näissä kohdissa Knobloch näkee kunnianloukkauksen ja kansankiihotuksen. Ursula Haverbeck itse sanoo, ettei hänen kirjeessään ole kohtia, jotka antaisivat aihetta tuollaisiin syytöksiin.

Ursula Haverbeckin (synt. 1928) aiemmista vaiheista voidaan todeta, että hän kuuluu niihin saksalaisiin, jotka sodan jälkeen karkotettiin saksalaisten itäisiltä asuinalueilta (Tšekkoslovakian sudeettialueet, Jugoslavia, Ylä- ja Ala-Sleesia, Itä- ja Länsi-Preussi, Warthegau, Posen, Pommer, Danzig, Brandenburg; suuri osa karkotuista murhattiin, ja lähes kaikki tytöt ja naiset joukkoraiskattiin). Hän päätyi neljäksi vuodeksi Ruotsiin, ja opiskeli sen jälkeen mm. Skotlannissa.

Vuosina 1983-1989 Ursula Haverbeck toimi Elämän puolustamisen maailmanliitossa Saksan osaston presidenttinä. Myöhemmin hänestä tuli 9.11.2003 Vlothossa perustetun ”Holokaustin kiistämisen vuoksi vainottujen rehabilitointiyhdistyksen” varajohtaja (yhdistystä olivat perustamassa lähes kaikki tunnetut revisionistit, mm. Bernhard Schaub [josta tuli puheenjohtaja], Ernst Zündel, Robert Faurisson, Germar Rudolf, Jürgen Graf, Gerd Honsik, Wilhelm Stäglich ja Fredrick Töben).

Kesäkuussa 2004 Ursula Haverbeck tuomittiin 5 400 euron sakkoihin Bad Oeynhausenissa, koska hän oli Collegium Humanumin lehdessä ”Stimme des Gewissens” (”Omantunnon ääni”) ”epäillyt holokaustia”.

Kesäkuussa 2007 hänet tuomittiin 6 000 euron sakkoihin Dortmundissa, koska hän oli samassa lehdessä (marras-joulukuun numero 2005) kirjoittanut, että ”Hitleriä ei tule ymmärtää kuvitellusta holokaustista tai hänen oletetusta sotahulluudestaan käsin vaan maailmanhistoriallisissa raameissa tapahtuvasta jumalallisesta tehtävästä käsin.” Toinen pillastuttanut kirjoituksen kohta oli tämä: ”Hitler oli Saksan kansan vapauttaja, joka asettui vastustamaan sionistien ja juutalaisuuden germaanista rotua vastaan osoittamaa tuhoamistahtoa. Hitler oli voittanut luokkataistelun kansalaisyhteiskunnan ajatuksellaan ja temmannut Saksan kansan pois tuohon aikaan kaikkea hallinneesta toivottomuudesta ja palauttanut sille jälleen itseluottamuksen ja uskon elämänarvoiseen tulevaisuuteen.”

15.4.2008 hänet tuomittiin 1 500 euron sakkoihin Bad Oeynhausenissa, koska hän oli lehdessään väittänyt, että Auschwitzin keskitysleirissä juutalaisten kaasutus olisi teknisistä syistä ollut täysin mahdotonta.

Mainitussa vuoden 2007 oikeudenkäynnissä Ursula Haverbeck sanoi: ”Me emme elä ensinkään missään aidossa demokratiassa, minkä voi havaita jo siitä, että kaikki pelkäävät. Vallanpitäjät pelkäävät kansaa, siksi on kuonokoppalakeja (so. vaientamislakeja), ja kansa pelkää vallanpitäjiä, sen tähden se ei uskalla sanoa, mitä se ajattelee – - elämme pelkoyhteiskunnassa, siis menetetyssä demokratiassa.”

Saman oikeudenkäynnin loppupuheenvuorossaan hän sanoi: ”Hyvät naiset ja herrat tässä 39. rikosoikeuden suuressa salissa! Kun katson teitä, voin sanoa, ettei kukaan teistä ole 60 vuotta vanhempi. Toisin kuin minä kukaan teistä ei siis ole kokenut Kolmatta valtakuntaa, maailmansotaa, terroripommituksia, karkotuksia eikä myöskään hirvittävän hävityksen aikaa ja sitä seuranneen uudelleen rakentamisen ja uudelleen viljelemisen aikaa. Te olette jälkeenpäin syntyneitä, jotka enemmän kuin mikään aikaisempi sukupolvi on – kiitos nykyisen kommunikaatiotekniikan – jätetty alttiiksi poliittiselle valheelle. Kuitenkin te arvioitte historian ilmiöitä. Mistä te saatte perusteet arvioillenne? Oletteko tiedostaneet sen? Ja nyt teidän tulee antaa tuomio minusta. Sitä te ette kuitenkaan kykene ensinkään tekemään. Tämänkaltainen poliittisesti halveksittu artikkeli ei kuulu tuomioistuimen käsiteltäväksi, siitä ei sovi antaa sen enempää vapauttavaa kuin tuomitsevaakaan päätöstä. Esitän sen vuoksi, että oikeudenkäynti minua vastaan lopetetaan.”

Nyt saksalainen juutalaislauma on jälleen riepottamassa tukasta tätä 81-vuotiasta vanhusta tämän rehellisyyden, isänmaallisuuden, ryhdikkyyden ja pelottomuuden tähden.

Vesa I Laurio

Lisäys iltapäivällä 30.6.2009: Oikeudenkäynti tapahtuikin tänään nopeasti, kun huomasin tuomiosta uutisoitavan seuraavaa:

http://de.altermedia.info/general/geldstrafe-von-2700-euro-fur-ursula-haverbeck-wegen-knobloch-beleidigung-30-06-09_31079.html

Ursula Haverbeck on tuomittu 2 700 euron sakkoihin kunnianloukkauksesta. Summaan on sisällytetty huhtikuulta 2008 peräisin oleva sakko (ehkä siis tuo yllä mainittu 1 500 euroa; siitä lienee aikoinaan valitettu, kun päätös vahvistetaan nyt). Uhkausta tai kansankiihotusta tuomioistuin ei Haverbeckin kirjeessä nähnyt.

Yllä olevasta linkistä käy ilmi lisää Haverbeckin kirjeen kohtia: Hän kehottaa, aivan oikein, juutalaista Knoblochia olemaan sekaantumatta Saksan sisäisiin asioihin. Knobloch voisi Haverbeckin mukaan aivan hyvin siirtyä kotimaahansa “Sisä-Aasiaan”, jos Saksa ei miellytä. Tulee muistaa, että Ursula Haverbeckin kirje oli reaktio siihen, että juutalainen Knobloch ja koko Saksan juutalaisuus ajoivat äänekkäästi Haverbeckin koulun (Collegium Humanum) lakkauttamista! Koulu oli luokiteltu yleishyödylliseksi kouluksi, ja siinä oli Ursula Haverbeckin elämäntyö.

Nyt juutalaiset ovat siis karkottaneet Ursula Haverbeckin hänen itäisiltä asuinalueeltaan sodan jälkeen, aiheuttaneet hänelle myrkyllisillä valituksillaan oikeusistuimissa yhteensä 14 100 euron sakot (5 400 + 6 000 + 2 700), tuhonneet hänen koulunsa ja varmasti suuren osan hänen elämäntyötään ja varmasti he haluaisivat lypsää häneltä 500 euroa joka kerta kun hän uskaltaa avata suunsa kotimaassaan Saksassa.

Todellisuudessa Ursula Haverbeck on kuitenkin koko ajan ollut rehellinen, isänmaallinen, ryhdikäs, peloton, vastuuntuntoinen (ei ole vaiennut havaitsemistaan vääryyksistä) ja ihailtavan kestävä. Tällaisista piirteistä valheesta elävät ja murhanhimoiset juutalaiset tietenkin tahtovat rangaista niin raskaasti kuin mahdollista. Kotimaahansa he eivät poistu. Ehkä heillä on jo uusi kohta katsottuna, johon iskeä myrkyllinen tikarinsa. VL

Valtion propagandalinnake Yle valehtelee räikeästi

Valtion propagandalinnake Yle, jonka rahoittamiseksi kaikki kansalaiset ollaan pakottamassa maksamaan pakollista Yle-veroa vuoden 2011 alusta lähtien, jatkaa kansan aivopesemistä karkeilla valheilla. Tänään 24.6.2009 tuo aivopesulinnake julistaa:

http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2009/06/norja_tukee_auschwitzia_isolla_summalla_823685.html  

Norja tukee Auschwitzia isolla summalla. Norja aikoo tukea yli 200 000 eurolla Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseon ylläpitokuluja. Norjan ulkoministerin Jonas Gahr Støren mukaan keskitysleiri on yksi tärkeimmistä museoista Euroopassa. Støren mukaan on tärkeää, että tulevat sukupolvet saavat tietää natsien toimista Puolassa sijaitsevalla Auschwitzin keskitysleirillä. – Tämä auttaa varmistamaan myös, ettei vastaavaa tapahdu enää koskaan, Støre kertoo.

Puola on ehdottanut kansainvälisen rahaston perustamista, jotta keskitysleirin huoltokulut saataisiin järjestymään. Tavoitteena on saada kokoon 120 miljoonaa euroa. Keskitysleirillä kuoli vuosina 1940-1945 ainakin 1,1 miljoonaa ihmistä, suurin osa heistä juutalaisia.

Tässä kotoinen, elukkojen hallinnoima aivopesuväylämme valehtelee. Auschwitzissa ei kuollut ”ainakin 1,1 miljoonaa ihmistä”, vaan kuten viralliset tilastot osoittavat, 109 233 ihmistä, heistä 103 447 leirissä riehuneisiin epidemioihin. Kuolleista juutalaisia oli 60 421, joista 58 240 kuoli epidemioihin;

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/auschwitzissa-kuoli-60-421-juutalaista/

http://www.tbrnews.org/Archives/a2037.htm

Pahin epidemioiden aiheuttaja oli pilkkukuume, johon tuolloin ei ollut hoitoa ja joka tappoi noin puolet uhreistaan. Pilkkukuumetta levittivät täit, ja siksi – täiden hävittämiseksi – leireihin saapuvat suihkutettiin ja pestiin, heidän tukkansa leikattiin ja heidän vaatteensa (ja leirin liinavaatteet) ja tavaransa puhdistettiin täistä Zyklon-B –hyönteismyrkyllä tai kuumailmalla erityisissä täikaapeissa. Hygieenisistä syistä ruumiit jouduttiin hävittämään krematorioissa. Myös korkealla ollut pohjavesi esti hautaamiset. Toimenpiteillä pyrittiin säilyttämään leirin asukkien henki.

Nämä tosiasiat ovat olleet tiedossa jo kauan. Siitä huolimatta maatamme johtavat elukat (kutsun järjestelmällisiä valehtelijoita elukoiksi, koska sitä he ovat) jatkavat valehteluaan.

Ei ollut mitään holokaustia.

Suomen johdon harjoittama jatkuva valhepropaganda on merkillistä. Kuka siitä hyötyy? Eikä valehtelijoilla sitä paitsi pitäisi olla mitään asiaa maamme johtoon. Ylen harjoittama julkinen valehtelu on lailla rangaistavaa, rikollista.

Olen 14.7.2008 toimittanut pääministerille, opetusministerille, Opetushallituksen pääjohtajalle, oikeuskanslerille ja valtionsyyttäjälle arvosteluni valtion holokaustihuijauskirjasta ”Kertokaa siitä lapsillenne – Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945” (kirjoitukseni löytyy blogiltani nimellä ”Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu”, osat 1-5).

Ei ollut mitään juutalaisten joukkotuhoa. Kyseessä on valhepropaganda ja lisäksi valtio (Yle on eduskunnan kontrolloima) harjoittaa tässä karkeaa antigermanistista rasismia, joka on lainvastaista.

Ja mitä Ylen rahoitusuudistukseen tulee, on karkea vääryys panna kaikki suomalaiset rahoittamaan valtion valehtelua. Ei ole meidän asiamme rahoittaa omaa aivopesuamme;

http://laurio.wordpress.com/2009/04/07/juutalaisulosteesta-pakkomaksu/

Vesa I Laurio

Juutalaiset silminnäkijäkertomukset härskiä valehtelua – Wiernik

Bradley Smith: “Break His Bones” (2002), luku 15.

Suomennos V. Laurio.

Kun John Demjanjukin oikeudenkäynti alkoi Jerusalemissa, valtio toi Jad Vashemin holokaustimuseon (Holocaust Memorial Museum) johtajan Jitshak Aradin kuvaamaan oikeudelle, kuinka Treblinka oli organisoitu ja kuinka se toimi. Jad Vashem on kansainvälisen holokaustiteollisuuden yleisesti tunnustettu aivot, sydän ja sielu. Demjanjukin syytettiin olleen joidenkin Treblinkan asukkien Iivana Julmaksi kutsuma mies. Iivanan kerrotaan olevan mies, joka pyöritti kaasukammiokoneistoa Treblinkassa, jossa noin miljoonan juutalaisen väitetään tuleen kaasutetuiksi.

Koska ei ole olemassa dokumentteja, joissa puhuttaisiin mitään mistään ”kaasukammioista” Treblinkassa tai missään muuallakaan, syytteet Demjanjukia vastaan perustuivat pääasiassa silminnäkijätodistuksiin. Vaikka noin miljoonan juutalaisen väitetään tulleen murhatuiksi Treblinkassa, joitakin kymmeniä internoituja pakeni siellä tapahtuneen valtavan kapinan aikana eräänä elokuun iltapäivänä vuonna 1943, jolloin ehkä yhden saksalaisen on arveltu kuolleen syntyneen rajun tappelun yhteydessä. Jankiel Wiernik oli yksi niistä, jotka pakenivat. Näiltä pakenijoilta saadut todistukset muodostavat pääasiallisen perustan sille tarinalle, että Treblinka oli saksalainen ”tuhoamisleiri” juutalaisia varten.

Kun Jitshak Arad esitti Jerusalemin oikeudelle Treblinkan virallisen historian Demjanjuk-oikeudenkäynnin ensimmäisenä viikkona, hän luotti Jankiel Wiernikin silminnäkijätodistukseen enemmän kuin kenenkään muun. Wiernik oli puolanjuutalainen kirvesmies, joka internoitiin Treblinkaan vuonna 1942 ja joka pakeni elokuun 1943 suuren kapinan yhteydessä. Paettuaan hän palasi Varsovaan, jossa hän kykeni heti pääsemään yhteyteen vastarintaliikkeen kanssa. Saatuaan majapaikan turvallisesta talosta hän kirjoitti omaelämäkerrallisen esseen, jonka sanotaan kuvaavan hänen Treblinkan-kokemuksiaan ja josta julkaistiin 2000 kappaletta puolaksi paikalliseen levitykseen. Vuonna 1944 essee julkaistiin englanniksi Brooklynissa New Yorkissa! Emme ole tässä siis tekemisissä minkään salaisen materiaalin kanssa, joka olisi ollut amerikkalaisten tutkijoiden ulottumattomissa. Nykyisin Wiernikin essee löytyy entisten internoitujen New York Cityssä julkaisemasta antologiasta nimeltä ”Death Camp Treblinka” (”Treblinkan kuolemanleiri”).

Jos missään ei ole olemassa dokumentteja, joissa puhuttaisiin mitään mistään ”kaasukammioista” Treblinkassa, ja minua pyydetään uskomaan sellaisen miehen todistusta, joka väittää nähneensä joukkomurhatehtaan toimivan tässä leirissä, tahdon puntaroida huolellisesti, mitä mies minulle kertoo. En tahdo olla herkkäuskoinen typerys. Juutalaiset ovat vain puolet Treblinkan tarinasta. Saksalaiset ja ukrainalaiset ovat toinen puoli, ja heitä vastaan esitetään kauhea syytös. Eivätkä juutalaiset ole arvokkaampia ihmisiä kuin saksalaiset ja ukrainalaiset, eivät myöskään rehellisempiä. Tahdon päästä hieman perille tästä Jankiel Wiernikistä ennen kuin uskon hänen tarinaansa, joka on pitkä lista syytöksiä toisia vastaan. En tahdo ostaa sikaa säkissä. Voidaanko joitakin hänen tapahtumakuvauksiaan epäillä? Jos voidaan, ovatko ne perustavaa laatua olevia seikkoja hänen tarinassaan vai toissijaisia? Tahdon tietää jotakin miehen luonteesta. Vaikuttaako hän rehelliseltä, järkevältä, psykologisesti terveeltä jne.? Vai eikö hän vaikuta?

Wiernikin luonteesta meillä on hänen oma kuvauksensa hänen merkittävän omaelämäkerrallisen esseensä ensimmäisellä sivulla:

Uhrasin kaikki ne, jotka olivat minulle läheisimpiä ja rakkaimpia. Vein itse heidät teloituspaikalle. Rakensin heidän kuolemankammionsa heitä varten – - Johdin miljoonia ihmisiä heidän tuhoonsa.

Riittävä kuvaus. Wiernik väittää esittäneensä Judas-vuohen (koulutettu vuohi, joka johtaa lampaita tai lehmiä tiettyyn paikkaan, esim. teurastamoon) osaa Treblinkassa ja johtaneensa juutalaisia, myös oman perheensä ja ystävänsä, paikkaan, jossa heidät oli määrä murhata. Hän avusti SS:ää myrkkykaasukammioiden rakentamisessa. Kun hän kirjoittaa, että hän johti miljoonia juutalaisia heidän tuhoonsa, hän puhuu kymmenistä tuhansista juutalaisista pikkulapsista ja heidän äideistään ja isistään, isoäideistään ja isoisistään, veljistään ja siskoistaan, tädeistään ja sedistään ja serkuistaan. Kaikista! Kokonaisia juutalaisyhteisöjä pyyhittiin pois maan päältä eloon jääneen silminnäkijämme mukaan.

Tunnen luontaista halua olla uskomatta Jankiel Wiernikiä tässä asiassa. En usko saksalaisten tehneen mitä Wiernik väittää heidän tehneen. En usko juutalaisten käyttäytyneen niin kuin hän väittää heidän käyttäytyneen. Enkä usko Jankielin todellisuudessa olleen sellainen selittämättömän saamaton ihminen, jollaisen hän itsestään tekee. Epäilen, onko kukaan koskaan ollut. Samalla historioitsijat ja ammattimaiset holokaustilobbarit ovat ottaneet hänen todistuksensa täydestä. Kuka minä olen? En tunne yhtäkään julkaistua esseetä, jossa olisi suhtauduttu varauksellisesti tähän – sanokaamme se – natsien avustajaan. Joudun siis tekemään hieman mielikuvitustyötä tässä historioitsijoittemme puolesta. Rikkomaan heille jäätä, voitaisiin sanoa. Ei mitään yliampuvaa. Lainaan vain Wiernikin omia sanoja niiden kontekstissa ja, koska en ole holokaustin ammattihistorioitsija, tarkastelen niitä ihmisen näkökulmasta. Tässä sitten todella sankarillisen holokaustiselviytyjän tarina:

23.8.1942 saksalaiset lastasivat Jankiel Wiernikin Varsovassa itään lähtevään junaan tuhansien muiden kanssa. Seuraavana iltapäivänä juna saapui Treblinkaan. Siellä Wiernik havaitsi, että…

… pitkin leirin aluetta oli ruumiita, jotkut vielä puettuina, toiset aivan alasti, kasvot kauhun vääristäminä, mustina ja turvonneina, silmät selkoselällään, kielet ulos tunkeutuneina, kallot murskattuina, kehot silvottuina. Ja verta kaikkialla – viattomien ihmisten verta, meidän lastemme verta, veljiemme ja siskojemme verta, isiemme ja äitiemme verta. Avuttomina me vaistomaisesti tunsimme, ettemme kykenisi pakenemaan kohtaloamme ja joutuisimme myös teloittajiemme uhreiksi. Mutta mitä asialle voisi tehdä…?

Sillä lailla, Wiernik astui junastaan elävään helvettiin ja – passiivisuudella, joka näyttää menevän yli kaiken ymmärryksen – päätti asettua aloilleen niin nopeasti kuin mahdollista ja selviytyä parhain päin. Yhdessä muiden tehtävään määrättyjen juutalaisten kanssa hän vietti tuon ensimmäisen iltapäivän kantamalla heidän lastensa, veljiensä, siskojensa, isiensä ja äitiensä silvottuja ja verisiä ruumiita kaivantoihin, joissa niitä poltettiin. Ainoa tauko tähän työhön tuli sen noin puolen tunnin aikana, jolloin saksalaiset alueen toisessa osassa ampuivat konekiväärillä neljäsataa juutalaista unholaan. Tämän tapahtuessa Wiernik ja muut hänen tovereinaan olleet työjuutalaiset, kuten heitä kirjallisuudessa kutsutaan, seisoivat alueen toisella reunalla kädet taskuissa kuunnellen ”kirkumista” ja ”vaikerrusta”. Työpäivän lopuksi Wiernik ja muut kärsivälliset ja pidättyväiset juutalaiset sallivat ajaa itsensä piiskaniskuin ja kiväärinperin parakkiin, joka oli pimeä ja ”ilman lattiaa”.

Seuraavana aamuna Wiernik herätettiin päivän koittaessa ja hänet määrättiin ”käsittelemään ruumiita” jälleen. Kahden ryhmissä työjuutalaisten tuli raahata juutalaisia ruumiita ”noin 300 metriä” kaivantoihin, joissa ne poltettiin. Asein ja piiskoin varustautunut saksalainen tai ukrainalainen pyöri jokaisen työryhmän ympärillä ja löi työjuutalaisia ”päähän”, kun he vetivät ruumiita eteenpäin.

Ruumiit olivat lojuneet maassa jo jonkin aikaa ja mätäneminen oli jo alkanut, ja mätänemisen löyhkä pilasi ilman. Madot ryömivät jo kaikkialla ruumiissa. Usein tapahtui, että käsivarsi tai jalka irtosi – - Näin me työskentelimme aamunkoitteesta auringonlaskuun ilman ruokaa ja ilman vettä – - näissä kauhistuttavissa olosuhteissa.

Kauhistuttavat olosuhteet todellakin! Kuitenkin Wiernik ja suurin osa muista työjuutalaisista kykenivät sopeutumaan. Wiernik kuvaa, kuinka nopeasti hän kykeni menemään mukaan leirirutiiniin.

Elokuun 29. päivänä oli tavanomainen aamuherätys – - Aliluutnantti Franz Kurt piti puheen, jossa hän sanoi, että tästä lähtien jokainen pannaan hänen oman ammattinsa mukaiseen työhön. Ensimmäisenä kutsuttiin rakennusammattien erikoismiehet; ilmoittauduin ammattirakennusmieheksi.

Näin siis Wiernik, vietettyään kieltämättä työlään ja epämiellyttävän ensimmäisen viikon Treblinkassa, kykeni parantamaan asemaansa huomattavasti. Ja näin Wiernik aloitti pitkän ja menestyksekkään yhteistyönsä SS:n kanssa Euroopan juutalaisten tuhoamisessa.

Työntekijäjoukkomme kasvoi – - kaivettiin jonkin rakennuksen perustukset. Kukaan ei tiennyt, mikä rakennus se olisi. Pihalla oli joitakin puisia rakennuksia ja niiden ympärillä korkea aita. Tämän rakennuksen tarkoitus oli salaisuus. Muutama päivä myöhemmin saapui eräs saksalainen arkkitehti avustajan kanssa, ja rakennustyö lähti käyntiin. Kohtalo ei salannut minulta mitään. Muutamaa päivää myöhemmin sain tietää aidan takana olevan rakennuksen tarkoituksen, ja tämä tieto sai minut värisemään kauhusta.

Mitä tässä on tarkoitus sanoa, on, että aidan takana olevassa rakennuksessa oli ”kaasukammio”. Perustukset, joita työjuutalaiset kaivoivat ”jotakin rakennusta” varten, olivat uusien kaasukammioiden perustukset. Tähän Wiernik viittasi kirjansa alussa, kun hän kirjoitti, että hän itse oli rakentanut ne kuolemankammiot, joissa miljoonia juutalaisia tuhottiin, heidän joukossaan hänen lähimpänsä ja rakkaimpansa.

Vuonna 1963, dramaattisen kidnappauksen ja oikeudenkäynnin jälkeen, Adolf Eichmann (saksalainen) hirtettiin Israelissa, koska hänen sanottiin kuljettaneen juutalaisia Treblinkan kaltaisiin leireihin. Eichmann puolustus oli, ettei hän tiennyt mitään mistään tuhoamisista sellaisissa leireissä ja että hän joka tapauksessa oli noudattanut käskyjä. Hänet hirtettiin Jerusalemissa.

Jankiel Wiernik (juutalainen) väittää, että hän tiesi kaiken Treblinkassa tapahtuneista tuhoamisista ja että hän lisäksi auttoi niiden kaasukammioiden rakentamisessa, joissa ne tapahtuivat. Hänen puolustuksensa oli, että hän noudatti käskyjä. Wiernik selvisi elossa Treblinkasta ja sodasta ja eli loput jäljellä olevista 30 elossaselviytyjän vuodestaan Israelissa kunnioitettuna kansalaisena. Yliopistojen englanninkursseilla professorit kutsuvat tällaista asiaa ”irony’ksi” (ironiaksi), ja sitä suuresti ihaillaan.

Kun Wiernik ja hänen juutalainen työntekijäjoukkonsa olivat saaneet valmiiksi kaasukammioiden rakentamisen SS:lle, hän sai pian nähdä työnsä hedelmät.

Sinä päivänä, jolloin ensimmäisen kerran näin miehiä, naisia ja lapsia johdettavan kuoleman taloon, tulin miltei hulluksi. Revin tukkaani ja vuodatin katkeria epätoivon kyyneleitä – - Monet meistä näkivät lapsemme, vaimomme ja muut rakkaamme uhrien joukossa.

Voin ymmärtää, että hän oli poissa tolaltaan. Sadat, ehkä tuhannet alastomat juutalaiset paimennettavina kaasukammioihin. Alastomat vanhemmat kantamassa alastomia lapsiaan. Ukrainalaiset raakalaiset hakkaamassa heitä putkilla ja huitomalla heitä sapeleilla. Koirat puremassa ja repimässä heitä, kunnes nämä onnettomat alkavat kiirehtiä sisään kaasukammioiden ovista omin päin, kuten Wiernik sanoo, vahvempien työntäessä heikompia edellään, halukkaina kuolemaan nopeasti ihmistenmurhaamisrakennuksissa. Ja koko ajan Wiernik ja hänen toverinsa seisomassa vieressä, repimässä tukkaansa ja itkeä vollottamassa. Kaksikymmentäviisi minuuttia myöhemmin tuhoaminen on ohi, ja työjuutalaiset ovat raahaamassa veljiään kuolemankammioista ja kantamassa heitä polttokuoppiin.

Olisimme voineet kieltäytyä, mutta se olisi merkinnyt raipparangaistusta tai kuolemaa – - niinpä me tottelimme nurisematta.

Olen ällikällä lyöty, kun luen Treblinkan tappotehtaan kapasiteetista. Kymmenestä kahteentoista tuhoamista yhdessä päivässä noin tusinassa 5 m x 5 m suuruisessa kaasukammiossa. Kauheaa, mutta samalla ainutlaatuista. Kukapa olisi pystynyt sellaiseen saavutukseen kuin saksalaiset – teknologisesti kaikkein kehittynein yhteiskunta maan päällä tuohon aikaan. Salaisesti minun on pakko ihailla heitä vähän. Keitä olivat tutkijatiedemiehet, jotka kykenivät kehittämään niin tappavan kaasutusaineen? Missä heidän salaiset laboratorionsa sijaitsivat? Kuinka kaikki tuo kieroutunut pitkälle kehittynyt tieteellinen teknologia todellisuudessa toimi? Jankielilla on tieto siitä meille.

Voimalassa oli puretusta venäläisestä panssarivaunusta otettu moottori. Tätä moottoria käytettiin pumppaamaan kaasua kammioihin yhdistämällä moottori sisäänvirtausputkiin. Nopeus, jolla avuttomat uhrit kuolivat, riippui kaasukammioon kerralla sisään päästetyn pakokaasun määrästä.

Yksinkertaisempaa kuin olisin uskonutkaan! Mutta ehkä nerous sitten tulee usein julki yksinkertaisella tavalla.

Kuinka valittiin ja koulutettiin henkilökunta, joka pyöritti tätä pelottavaa kuolemanteurastamoa?

Kaasukammiokoneistoa pyöritti kaksi ukrainalaista. Toinen heistä, Ivan – - nautti uhriensa kiduttamisesta. Usein hän syöksyi kimppuumme, kun olimme työskentelemässä; hän naulasi meidän korvamme seiniin tai …

Hetkinen, hetkinen! Ymmärsinkö oikein? Naulasi meidän korvamme seiniin? Mihin seiniin? Aidan sisäpuolella olevien ”puisten” kaasukammioiden seiniin? Mikä ihmeellinen näkymä. Voin nähdä sen nyt.

Satoja alastomia juutalaisia, ehkä tuhansia, ajetaan kaasukammioihin piiskoin ja pampuin. He ovat alkamassa tosissaan ihmetellä tätä epäoikeudenmukaisuutta, kun heitä kohdellaan tällä tavalla. Jotkut heistä alkavat suuttua. Muutaman harvan ja valitun mielessä alkaa risteillä ajatus, että nyt riittää, että ehkä heidän nyt pitäisi käydä heidän vangitsijoidensa kimppuun, joita lopultakaan ei ole kovin monta, ja piestä heidät pahanpäiväisesti.

Tällä ratkaisevalla hetkellä he kuitenkin näkevät kuusi tai kahdeksan ammattirakennusmiestä naulattuina korvistaan kaasukammion ulkoseinään, lävistettyinä sinne nauloilla kuten monet arkiset perhoset lävistetään neuloilla. Alastomat juutalaiset eivät voi uskoa silmiään. Kahdella tai kolmella ammattirakennusmiehellä, jotka noudattavat käskyjä viimeiseen saakka, on vielä vasarat ja sahat känsäisissä käsissään. Nämä sadat tai tuhannet juutalaiset, jotka hetkeä aikaisemmin (ehkä) olivat ryhtymässä vastustamaan tuhoamistaan ja vaimojensa ja lastensa tuhoamista, joutuvat tämän groteskin näkymän edessä hetkeksi hämmennyksen valtaan, ja ennen kuin he ehtivät toipua, kaikki on heidän kohdallaan ohi. He ovat helvetillisten Treblinkan kuolemankammioiden sisäpuolella.

Kuinka usein Jankiel Wiernik joutui naulatuksi kaasukammion seinään toisesta korvastaan? ”Usein”, jos hänen omaan sanaansa on luottamista. On tärkeää, että me uskomme häntä tässä tarinassa, sillä jos emme usko, jotkut meistä saattaisivat tuntea houkutusta suhtautua varauksellisesti joihinkin muihinkin hänen Treblinkan kuolemanleiristä kertomiinsa tarinoihin. Kuka tietää, mihin se johtaisi?

Joka tapauksessa eräs vakava kysymys nousee esiin. Kun kaasukammioiden takaovet avattiin, Jankiel saattoi nähdä tuhotut juutalaiset sisäpuolella, vielä pystyasennossa. Siellä ei näet ollut tarpeeksi tilaa, että he olisivat mahtuneet kaatumaan, ja siksi he yhä seisoivat siellä ja ”vain nojasivat toinen toisiaan vastaan”. Ihmettelettekö, mikseivät tämän tuhotun väen polvet antaneet hieman perään? Tämä on täysin hyvä kysymys, mutta se ei ole se vakava kysymys. Vakava kysymys koskee Wiernikin silminnäkijäkertomuksen toista näkökohtaa, jossa hän väittää, että nämä pystyasennossa olevat ruumiit olivat ”kaikki keltaisia kaasusta”. Tämä toinen ja vakava kysymys kuuluu: mitä toksikologian oppikirjat sanovat sellaisten ihmisten väristä, jotka kuolevat hiilimonoksidimyrkytykseen?

Esimerkiksi Merck & Company’s Treatment of War Injuries (toinen tarkistettu painos, 1942, s. 56) kertoo, että kun ihminen kuolee hiilimonoksidimyrkytykseen, hänen ihonsa saattaa muuttua ”väriltään kirsikanpunaiseksi”.

Joko siis Merck & Company tai Jankiel Wiernik. Tunnustakaamme se. Näyttää siltä, että Wiernik hieman tärkeilee tässä. Aiotaanko 45 vuoden jälkeen tapahtumasta väittää, että mies oli värisokea? Alkaa olla lisääntyvästi näyttöä siitä, ettei Wiernik ole mikään suuri totuuden pilari. Luulen, että hän tahtoi olla tärkeä silminnäkijätodistaja saksalaisia vastaan, ryhtyi summassa arvaamaan, miltä hiilimonoksidia täyteen pumpattu kaasutettu saattaisi näyttää, ja arvasi väärin. Voin antaa anteeksi juutalaisille sen, että he kertovat tällaisia tarinoita saksalaisista, mutta mitä voin sanoa akateemikoista, jotka opettavat sellaista todistusta opiskelijoilleen tutkimatta sitä?

Sillä välin kun Wiernik ja muut työjuutalaiset työskentelivät pystyttääkseen kymmenen uutta kaasukammiota leiriin II murhanhimoiselle ja juutalaisia vihaavalle SS:lle, leiriin saapui päivittäin kuljetuksia kaasutettaviksi kolmessa alkuperäisessä kammiossa. Näiltä vasta saapuneilta juutalaisilta riisuttiin vaatteet ja heidät marssitettiin alastomina alkuperäisiin kaasukammioihin tuhottaviksi, jolloin he kulkivat työjuutalaisten ohi, jotka työskentelivät kulkureitin varrella.

Monet meistä näkivät lapsiamme, vaimojamme ja muita rakkaitamme uhrien joukossa.

Ei protesteja kaasutettaviksi aiottujen taholta. Ei varoituksia työjuutalaisten taholta, jotka katsoivat heidän kulkevan ohi.

Ei raivostumista. Ei epätoivoisia yrityksiä taistella, paeta, tappaa ne, jotka olivat tappamassa heidät. Silloin tällöin murheen ajamana joku mies saattoi rynnätä rakkaittensa luo syleilemään heitä, mutta hänet tapettiin siihen paikkaan.

Näissä olosuhteissa me rakensimme kuolemankammioita veljillemme ja itsellemme.

Wiernikin oman kertoman mukaan tämä oli hänen jokapäiväinen tehtävänsä viiden viikon ajan. Sitten hänet siirrettiin takaisin leiriin numero yksi, jossa hänen käskettiin rakentaa parturiliike ja tehdä muita palveluksia juutalaisia murhaavalle SS:lle, joka tarvitsi omat mukavuutensa. Tuhottavaksi tarkoitettuja juutalaisia saapui junissa edelleen, kussakin junassa ehkä tuhannesta viiteen – kuuteen tuhanteen juutalaista.

”Lapset itkivät ja aikuiset vaikeroivat ja kirkuivat.” Kun talvi tuli, alastomat lapset seisoivat ulkona tuntikaupalla odottamassa kaasutustaan. Heidän jalkansa jäätyivät kiinni jäiseen maahan, mikä sai heidät itkemään. Jotkut jäätyivät kuoliaiksi. Saksalaiset ja ukrainalaiset kulkivat edestakaisin kaasutettaviksi aiottujen vieressä ja löivät ja potkivat heitä. Eräs Sepp-niminen saksalainen…

… tempaisi usein lapsen äitinsä käsivarsilta ja joko repi lapsen kahtia tai tarttui sitä jaloista ja murskasi sen pään seinää vasten ja heitti ruumiin menemään – - tällaista tapahtui kaiken aikaa.

On tärkeää kuvitella mielessä tämä tapahtuma. Leirin yksi saapuvan liikenteen ratapihalla ehkä kaksi- tai kolmesataa työjuutalaista ja heitä vartioimassa tusinan verran saksalaisia ja ehkä 50-60 ukrainalaista. Ehkä neljän- tai viidentuhannen juutalaisen kuljetus puretaan ratapihalle. Yritä kuvitella epäjärjestys ja tilanteen koomisuus. Saksalaiset ja ukrainalaiset komentelevat ja huutavat määräyksiä ja samalla lyövät ja piiskaavat juutalaisia. Juutalaiset vaikeroivat ja kirkuvat. Sitten ”inhottava ja raaka” Sepp kulkee edestakaisin näiden tuhansien juutalaisten vieressä tempaisten pikkulapsia äitiensä käsivarsilta ja repien niitä kahtia tai lyöden ulos niiden pikkuiset aivot seinää vasten. Näetkö sen? Kuinka juutalaiset äidit vastustavat voimakasta haluaan taistella rajusti lapsiensa puolesta? Voitko nähdä sen mielessäsi – kuinka ehkä tuhat aikuista juutalaista miestä katselee toimettomina, kun heidän pojiltaan ja tyttäriltään, sisaren- tai veljenpojiltaan ja –tyttäriltään isketään aivot ulos ja heidät revitään kahtia? Kauhea näky, eikö olekin? Sepp saattaa olla inhottava ja raaka peto, mutta millaisilla sanoilla voisi kuvata näitä Wiernikin juutalaisia, jotka ovat äitejä ja isiä ja katselevat vain passiivisesti, kun peto murhaa heidän lapsiaan? Millaisilla?

Kuljetusten määrä kasvoi päivittäin, ja joinakin aikoina jopa 30 000 ihmistä kaasutettiin yhdessä päivässä.

Ei hullummin, kun otetaan huomioon, että ainoa kuoleman väline oli yhden neuvostoliittolaisesta panssarivaunusta otetun dieselmoottorin pakokaasu. Siis 1 250 kaasutettavaa tunnissa. Pieni moottori kykeni tähän. Jos vähennetään aika, joka kului ruumiiden poistamiseen kaasutusten jälkeen ja paikan siistimiseen, päädymme ehkä lukemaan 1 250 tuhottua juutalaista jokaista 40 minuuttia kohti. Ainutlaatuista! Varsinkin kun otetaan huomioon, että dieselmoottorin tuottaman hiilimonoksidin määrä on noin viisitoista prosenttia tavallista bensiiniä käyttävän moottorin tuottamasta määrästä. Kuinka ihmeessä Jankiel Wiernikin päähän pälkähti tällainen hölynpöly? Meksikolaisilla on ilmaus miehille, jotka tahtovat puhua näin. He sanovat, että Wiernikin kaltaisilla miehillä on härän munat.

Wiernik on palannut leiriin kaksi, ”kuoleman” leiriin, jossa hän tekee korjaustöitä keittiössä. Rakennetaan kirvesmiehenverstas, sen esimiehenä eräs ”leipuri” Varsovasta. Nyt Wiernikin päätyö kirvesmiehenä on rakentaa paareja ruumiiden kuljettamiseksi kaasukammioista joukkohautoihin. Paarit eivät ole mitään hienoja, ”vain kaksi riukua, joihin on naulattu tietyin välein laudanpätkiä.” Siis juuri mitä sinun huippuunsa viritetty kuolemantehtaasi käyttäisi – eikö totta – 10 000 tai 12 000 tai ehkä jopa 30 000 ruumiin kuljettamiseksi päivässä 300 metriä kaasukammioista hautakuoppiin?

Jos yksi työjuutalainen pystyisi tekemään 300 metrin matkan kaasukammiosta hautakuoppaan kolme kertaa tunnissa ja joka kerta hän kykenisi lastaamaan paarirekeensä kaksi ruumista ja jos hän työskentelisi kaksikymmentä tuntia päivässä pitämättä ruokailu- tai tupakkataukoja, mikä näyttää suurin piirtein olleen näiden onnettomien mutta yli-inhimillisten työjuutalaisten keskimääräinen työpäivä, hän kykenisi kuljettamaan noin 120 ruumista jokaisena työpäivänä. Jotta saataisiin 12 000 ruumista kaasukammioista hautakuoppaan, tarvittaisiin niin ollen noin 100 yli-inhimillistä juutalaista raahustamaan hullun lailla edestakaisin kaasukammioiden ja kuopan välillä. Niinä päivinä, joina ”30 000” juutalaista kaasutettiin, on täytynyt olla todella mahtava vilske.

Kun Wiernik oli koonnut varastoon niin paljon paareja, että SS katsoi juutalaisten tuhoamisen voivan jatkua keskeytyksettä, ja kun hän oli saanut valmiiksi työnsä SS:n keittiössä, hän ryhtyi rakentamaan pesulaa SS:lle, laboratoriota sekä majoitustiloja 15 naiselle. Jos aiot olla yhteistyössä roistojen kanssa, voit yhtä hyvin tehdä sen kokonaisvaltaisesti.

Valitsin työporukkani ja ryhdyin työhön. Kävin itse noutamassa metsiköstä osan uudesta puutavarasta. Työtä tehdessä aika kului nopeasti.

Varmasti kului. Aika kuluu aina nopeasti kun keskellä myrskyä löytyy paikka, jossa voi pelastaa oman nahkansa. Kun Wiernik on puutöissä näiden kahden leirin välisessä metsikössä mukavissa ja lämpimissä työvaatteissa …

… alastomien lasten, miesten ja vanhusten kulkue kulki sen paikan ohi hiljaisena kuoleman karavaanina – - Silloin tällöin joku lapsi ryhtyi valittamaan, mutta silloin jonkun tappajan sormet tarttuivat ohuesta kaulasta ruuvipenkkimäisellä otteella ja tekivät lopun viimeisistäkin valittavista nyyhkytyksistä. Uhrit kävelivät kuolemaansa kädet ylhäällä, täysin alastomina ja avuttomina.

Himmler saapuu nyt Treblinkaan – vaikka yksikään historioitsija ei ole voinut tällaista vierailua vahvistaa – ja määrää aiemmin tuhotut puoli miljoonaa juutalaista kaivettaviksi haudoista ylös ja poltettaviksi. Näihin aikoihin asiat alkavat muuttua entistä pahemmiksi. Pilkkukuume-epidemia puhkeaa, mutta vielä vakavampaa on havainto, ettei murhattujen miesten ruumiiden polttaminen ole ensinkään helppoa.

… miesten ruumiit eivät ensinkään palaneet.

Treblinkan työjuutalaiset olivat kuitenkin ongelmanratkaisijoita, elleivät muuta.

Kävi ilmi, että naisten ruumiit paloivat helpommin kuin miesten. Niinpä naisten ruumiita käytettiin liekkien sytyttämiseen.

Ja minä kun olin aina ajatellut, että kuolleet naiset ovat täysin hyödyttömiä. Mutta jätä asia Treblinkan työjuutalaisille; he kyllä selvittävät sen puolestasi. Näillä epätavallisilla juutalaisilla naisruumiilla oli kuitenkin toinenkin harvinainen kyky:

Se oli kauhistuttava näky, kaikkein hirvittävin ihmissilmien koskaan näkemä näky. Kun raskaana olevien naisten ruumiita poltettiin, heidän vatsansa halkesivat auki. Sikiö tuli näkyviin, ja sen nähtiin palavan äidin kohdun sisällä.

Kelaan edestakaisin tätä. Yhtenä hetkenä ihailen tämän sadomasokistisen kuvakielen takana olevaa luovaa voimaa. Seuraavaksi näen sen räikeän juutalaisen šovinismin ilmaukseksi. Britit ja amerikkalaiset polttivat tuhkaksi kymmeniä tuhansia raskaana olleita saksalaisia ja japanilaisia naisia joukkoterroripommituksissa, enkä tiedä yhtäkään raporttia, joka väittäisi, että nuo ei-juutalaiset naiset olisivat kyenneet tuottamaan sellaisen näyn omilla sikiöillään. Mutta sitten, jos emme rakasta ja ihaile itseämme, kuka rakastaa ja ihailee meitä?

Wiernik kertoo meille, että työjuutalaiset olivat päässeet jo melko pitkälle ruumiitten kaivamisessa ylös hautakuopista ja niiden polttamisessa juutalaisia vihaavalle SS:lle, kun uusi ongelma ilmestyi. Neuvostoliittolaisten ylilennot.

Aina kun lentokone nähtiin taivaalla, kaikki työ lopetettiin ja ruumiit peitettiin lehvillä, niin ettei niitä havaittaisi ilmasta.

Kuva on tämä: Heti kun työjuutalainen, työn touhussa tuhoamassa todistusaineistoa puolen miljoonan toverinsa tuhoamisesta, sai silmiinsä lentokoneen tulossa kohti Treblinkan kuolemanleiriä, hän huusi varoituksen. Työjuutalaiset eivät tietenkään halunneet tulla havaituksi siellä alhaalla ja ottaa sitä riskiä, että kommarit vapauttavat heidät. Niinpä he pudottivat lapionsa ja ryhtyivät peittämään 3 000 – 4 000, myöhemmin, kun iso vaihde oli päällä, yli 12 000 ruumista lehvillä, joita oli kasattu lähistölle. Tämä oli saatava tehdyksi sinä aikana, joka kului siitä, kun lentokoneen havaittiin kiitävän heitä kohti noin 500 kilometrin tuntinopeudella, siihen, että lentäjä sattui katsomaan alas. Voitteko kuvitella, kuinka epätoivoisesti työjuutalaisten oli ponnisteltava onnistuakseen tuollaisessa tempussa? Ei ihme, että sodan jälkeen he katkerasti valittivat, kuinka kovasti SS oli teettänyt heillä töitä.

Ehkä ihmettelet, miksi pirullisen älykäs SS päätti peittää tuhannet bensiinillä valellut miesten ruumiit ja kaikki nuo nopeasti palavat sytykenaiset lehvillä (pensailla?) estääkseen neuvostoliittolaisia lentäjiä näkemästä niiden polttamista? Ehkä ihmettelet, eikö sellaisesta polttoroviosta nouse paljastavaa savua, joka kiinnittäisi jopa vodkasta ympärijuopuneen neuvostoliittolaisen lentäjän huomion? Wiernik on jo kuvannut 12 000 kerralla poltettavan ruumiin muodostamaa näkymää …

… valtavaksi infernoksi, joka etäältä katsottuna näytti tulivuorelta, joka purkautui maan kuoren läpi syösten ilmoille tulta ja laavaa.

Kuitenkin SS, jonka uskomme yhä enemmän tai vähemmän määränneen asioista Treblinkassa, vaikka Jankiel Wiernikin kaltaisten työjuutalaisten toimiessa SS:llä ei liene ollut paljon tekemistä, arveli, että paras materiaali liekehtivän tulivuoren peittämiseksi on ”lehvät”. Ja kaikki muutamassa minuutissa.

Kun työjuutalaiset ovat ”kauhun ja tuskan vallassa” katsellessaan näitä infernaalisia polttamisia, saksalaiset reagoivat eri tavalla. He seisovat…

… liekkien lähellä, hytkyen saatanallisesta naurusta. Heidän kasvoistaan heijastuu julma saatanallinen tyydytys, he joivat näkymän kunniaksi konjakkia ja parhaimmanlaatuista likööriä, söivät, juhlivat ja pitivät hauskaa – - (Kun työjuutalaiset kärsivät) (saksalaisten) paholaisten sydämet olivat täynnä ylpeyttä ja mielihyvää – - Kersantti, joka oli luonut tämän infernon, istui liekin äärellä nauraen, hyväilleen liekkiä katseellaan ja sanoen ”tadellos” (”täydellistä”)!

Vaikka nämä työjuutalaiset tuntevat olevansa kauhun ja tuskan vallassa siitä, missä ovat avustamassa, heidän vaistonvarainen pyrkimyksensä päästä kukoksi tunkiolle, niin sanoaksemme, ei koskaan jätä heitä.

Koska polttaminen oli kovaa työtä, työryhmien välille syntyi kilpailu siitä, kuka pystyisi polttamaan eniten ruumiita. Ilmoitustauluja pystytettiin ja päivittäiset tulokset merkittiin ylös. Kauhu ja tuska ovat paikallaan heidän tilanteessaan, mutta kun poltettavana on puoli miljoonaa vainajaa, siitä voidaan yhtä hyvin tehdä kilpailu.

Leirin kuri tuli tiukemmaksi. Leiriin kaksi – kuolemanleiriin – rakennettiin vartioasema ja puhelin asennettiin. Jos minulta kysytte, jos puoli miljoonaa oli jo kuollut, oli aika rakentaa vartioasema. Puhelimesta en tiedä. Se vaikuttaa hieman liialliselta.

Eräs SS-upseeri kääntyi Wiernikin puoleen kysyäkseen häneltä neuvoja nelikerroksisen tähystystornin rakentamisessa. Tämän tarkoituksena oli helpottaa noiden epäluotettavien työjuutalaisten ja kymmenien tuhansien saapuvien kaasutettavien valvontaa. Emmehän me halua kenenkään karkaavan, emmehän? Tähystystorni helpottaisi SS:ää myös pitämään silmällä läheisissä metsissä olevia kostavia juutalaisia partisaanijoukkoja, jotka loppujen lopuksi eivät kuitenkaan koskaan aikoneet hyökätä Treblinkan kuolemanleiriin. SS-upseeri oli hyvin tyytyväinen, kun Wiernik antoi hänelle…

…kaiken tarvittavan tiedon, ja hän palkitsi minut antamalla minulle leipää ja makkaraa – - Tiesin, että henkeni säästyisi muutaman viikon pitempään, koska niin kauan kuin he tarvitsivat minua, he eivät tappaisi minua.

Ja mihin he tarvitsivat häntä? Emme halua kadottaa sitä mielestämme. Auttamaan SS:ää tuhoamaan noin miljoona juutalaista. Kun Wiernik oli saanut ensimmäisen tornin valmiiksi, hän kirjoittaa, että SS kiitti häntä ”ylenpalttisesti” ja pyysi häntä rakentamaan vielä kolme muuta leirin kaksi – kuolemanleirin – ympärille. Totta hitossa, mikä ettei!

Huhtikuussa 1943 toinen pilkkukuume-epidemia riehui leirissä yksi. Kuljetuksia alkoi saapua Varsovasta. Näitä juutalaisia kohdeltiin poikkeuksellisella raakuudella, oletettavasti siis toisin kuin aiemmin saapuneita.

Kun yhtä naisten ja lasten ryhmää tapettiin, muut jätettiin seisomaan sinne tänne odottamaan omaa vuoroaan. Kerta toisensa jälkeen lapsia temmattiin äitiensä käsivarsilta ja heitettiin liekkeihin elävinä. (Heidän piinaajansa nauroivat) ja kehottivat äitejä olemaan rohkeita ja hyppäämään liekkeihin lastensa perässä.

Samaan aikaan, onnellisesti, ”ruoka leirissämme parani”, koska monet kymmenistä tuhansista tuhottavista juutalaisista olivat tuoneet ruokaa mukanaan. Työjuutalaisille rakennetaan suihku, he saavat puhtaat liinavaatteet kerran viikossa ja lisäksi rakennetaan pesula, jossa naispuoliset työjuutalaiset työskentelevät. Näihin aikoihin Wiernik ja kourallinen kaikkein rohkeimpia työjuutalaisia päättävät, että kevään koittaessa he yrittävät paeta. Tähän asti he ovat auttaneet SS:ää tuhoamaan noin 600 000 lähimmäistään ja rakkaintaan, ja he ovat kyllästyneet tähän rutiiniin.

Wiernik sairastuu flunssaan, joka kehittyy keuhkokuumeeksi. Treblinkan toimintaperiaatteena on tappaa jokainen, joka ei ole täydessä fyysisessä kunnossa. Musta silmä, naarmu kasvoissa, huimauskohtaus ja se on luoti niskaan, ei valituksia. Sairasvuoteella makaavaa Wiernikiä kuitenkin, koska hän on ehkä ainoa ammattirakennusmies siinä osassa Itä-Eurooppaa ja siksi korvaamaton, hoitaa päivittäin juutalainen lääkäri, joka antaa hänelle ”lääkettä ja lohtua”. Hänen saksalainen esimiehensä Loeffler tuo hänelle vaaleaa leipää, voita ja kermaa. Kun Loeffler takavarikoi ruokaa salakuljettajilta, hän jakaa sen Wiernikin kanssa.

… huolimatta uskomattomista vaikeuksista, joiden keskellä elin, minä toivuin. Palasin työhön rakentamaan tähystystorneja.

Kun tähystystornit on saatu pois alta, SS kääntyy Wiernikin puoleen kysyäkseen, olisiko hän niin ystävällinen, että rakentaisi heille hirsibunkkerin. Tietenkin Wiernik tahtoo rakentaa SS:lle hirsibunkkerin. Mikä ettei?

Verrattuna leiriin yksi, jossa tuhansia ja joskus kymmeniä tuhansia juutalaisia tuhotaan joka päivä, leirissä kaksi työjuutalaisilla…

…oli täydellinen vapaus. Saimme esimerkiksi työtä tehdessämme polttaa tupakkaa ja meille jaettiin jopa tupakka-annoksia.

Jankielin työporukka saa myös lisäannoksena päivittäin ½ kilogrammaa leipää henkeä kohti, jotta he jaksaisivat kunnolla tehdä raskasta työtään SS:lle. Kun hirsibunkkerityö valmistuu, SS ja työjuutalaiset juhlivat tapausta ”liköörillä ja makkaroilla”.

Ei turhia kaunoja, nääs.

Vaikka kaikki ei olekaan pelkkää hymyä Treblinkan kuolemanleirissä, Jankiel ja hänen toverinsa eivät ole menettäneet luontaista huumorintajuaan. Eräänä yönä, jolloin ”pitkin pihaa oli tuhansia ruumiita”, Jankiel katselee, kuinka saksalaiset ja ukrainalaiset hakkaavat työjuutalaisia kiväärinperillä ja kepeillä kuun ja heijastusvalojen…

… valaistessa aavemaisesti tuota kauhistuttavaa verilöylyä – - kidutettujen vaikerrukset yhdessä piiskojen viuhunan kanssa muodostivat infernaalisen metelin – - Uskoisitteko, että sellaisissa oloissa elävä ihminen voisi itse asiassa hymyillä ja vitsailla?

Varmasti. Mikä ettei?

Osoittaakseen, että saksalaisillakin on kevyempi puolensa, SS päättää ryhtyä järjestämään teatteriesityksiä, konsertteja, tanssiesityksiä jne. Esiintyjät värvätään asukkien keskuudesta, jotka saavat vapaata tavanomaisesta työstään – Euroopan juutalaisten tuhoamisesta – voidakseen osallistua harjoituksiin. Esitykset tapahtuvat tietenkin sunnuntaisin. Naispuoliset työjuutalaiset muodostavat kuoron kolmimiehisen orkesterin säestäessä. Tämä orkesteri oli muodostettu jo aiemmin soittamaan joka päivä nimenhuudossa ”selkäsaunojen jälkeen”. Kun SS-miehet syövät keskipäivänateriaansa, esiintyjäjuutalaiset seisovat ruokasalin edessä musisoiden ja laulaen.

… piinaajamme huvittelivat melkoisesti meidän muiden kanssa, pukien meidät klovneiksi ja antaen meille tehtäviä, jotka, vaikka olimme murheellisia, saivat meidät todella nauramaan.

Sellaisen naurun rohkaisemana, ja aina taipuvaisena menemään hieman liian pitkälle joka tapauksessa, SS pukee yhden työjuutalaisista tšerkessiläiseksi, jolla on punaiset housut, tiukka pusero, puupatruunavöitä, puinen kivääri ja korkea turkiskalpakki (päähine). Hänet pakotetaan ”pelleilemään ja tanssimaan läkähdyksiin asti”. Sunnuntaisin on erityisen hauskaa. Sunnuntaisin tämä sama työjuutalainen puetaan valkoisiin liinavaatteisiin – housuissa punaiset raidat, reunukset punaiset, punainen olkavyö – jonka jälkeen hänelle annetaan liikaa juotavaa ja häntä käytetään ”hevosenleikkeihin”.

Erästä toista työjuutalaista kutsutaan ”sontamestariksi”;

Hänet oli puettu kanttoriksi, ja hänen täytyi jopa kasvattaa pukinparta. Hän kantoi suurta herätyskelloa, joka roikkui hänen kaulansa ympärille kiedotusta narusta. Kukaan ei saanut viipyä käymälässä yli kolmea minuuttia, ja hänen tehtävänään oli ottaa aikaa jokaiselta, joka käytti sitä – - Pelkästään hänen näkemisensä sai meidät purskahtamaan nauruun.

Kun ollaan päästy heinäkuun loppupuolelle 1943, arviolta seitsemänkymmentäviisi prosenttia tuhottujen juutalaisten ruumiista on kaivettu ylös ja poltettu valtavissa polttorovioissa. Ehkä 700 000 juutalaista. Sitten on aika ”täyttää tyhjät kaivannot uhrien tuhkalla, johon on sekoitettu maa-ainesta, jotta kaikki jäljet joukkohaudoista saataisiin hävitettyä.” Näyttää siis siltä, että poltetuista juutalaisista syntynyt tuhka oli koottu yhdelle reunalle väliaikaisesti. Jos yhdestä ruumiista jää noin 2,7 kilogrammaa ainesta, voidaan sanoa, että yhteensä ehkä noin 2 700 tonnia tuhkaa oli kasattuna kaasukammioiden taakse.

Tämä on varmasti ollut tervetullut näky, mutta yksikään toisista rohkeista eloonjääneistä ei näytä maininneen sitä. Ehkä se oli peitetty lehvillä. Kuinka tämä tuhkavuori työnnetään jättiläiskuoppiin ja sekoitetaan ehkä 2 700 tonniin maata? Jankiel sanoo, että työ annettiin työjuutalaisille. Lapioilla ja haravoilla? Jos noiden uupuneiden ja murheellisten työjuutalaisten on määrä sekoittaa 2 700 tonnia tuhkaa 2 700 tonniin maata noiden jättiläiskuoppien sisään, en todellakaan voi syyttää heitä, jos he vaativat hieman apua siihen.

Jollakin tavalla työ saadaan tehtyä. ”Näin saatu maa-alue täytyi panna käyttöön tavalla tai toisella.” Niinpä se ympäröidään piikkilangalla, mukana hieman maa-aluetta leiristä yksi, ja työjuutalaiset istuttavat siihen lupiineja ja mäntyjä.

Eräänä päivänä SS juhlii kaivinkoneensa ”eläkkeelle siirtymistä” nostamalla sen kauhan ilmaan, ampuen ilmaan yhteislaukauksia (”salvos”) ja järjestäen pidot, joissa juodaan runsaasti ja pidetään hauskaa. ”Tuhka ei puhu”, Wiernik kirjoittaa. Ehkä kuitenkin 2 700 tonnia tuhkaa ja jauhettua luuta sanoisivat jotakin, jos niiden havaittaisiin muodostavan puolet tarkoin rajatuissa kaivannoissa olevasta 5 400 tonnin maatäytteestä paikassa, jossa silminnäkijöiden mukaan saksalaiset murhasivat noin miljoona juutalaista. Ehkä minulta on jäänyt jotakin huomaamatta.

Mutta nyt kaikkein kaukonäköisimmistä ja rohkeimmista työjuutalaisista koostuva vastarintaliike kehittelee salaista hankettaan nousta kapinaan, paeta ja kertoa tarinansa maailmalle. Vastarintaliike oli muodostettu leirin olemassaolon alkuvaiheessa, ja se on toiminut koko sen ajan, jolloin sen jäsenet kaikille näkyvässä elämässään ovat olleet avustamassa noin miljoonan juutalaisen tuhoamisessa. Elokuun lähestyessä jopa vastarintaliike on saanut tarpeekseen ”viheliäisestä olemassaolostamme, ja ainoa, millä oli merkitystä, oli kostaa piinaajillemme ja paeta”. He ovat ”täysin tietoisia” pakoyritykseen liittyvistä ongelmista. Aseistetut vartijat esimerkiksi seisovat nyt tähystystorneissa, jotka Jankiel oli rakentanut SS:lle.

Päätimme kuitenkin ottaa riskin, tapahtui mitä tapahtui. Olimme saaneet tarpeeksemme piinastamme, kauhistuttavista näyistä.

Elokuun 2. päivän iltapäivänä vuonna 1943, kuten Jankiel Wiernik väittää, Treblinkan työjuutalaiset ryhtyvät kapinaan, ja Jankiel on yksi niistä, jotka onnistuvat pääsevät vapauteen, jossa hän voi panna paperille liikuttavat silminnäkijämuistelmansa saksalaisten raakuudesta ja juutalaisten kärsivällisyydestä ja kärsimyksestä. Mitkä ovat ne luonteenpiirteet, joiden ansiosta Jankiel kykeni kestämään sellaiset kärsimykset menettämättä omanarvontuntoaan ja ihmisyyttään, ja kuinka ne tulevat näkyviin Wiernikin muistelmissa? Ehkä vastaus sisältyy tähän yksinkertaiseen tapahtumakuvaukseen:

En koskaan nöyristellyt saksalaisten edessä. (Esimerkiksi) – - en koskaan ottanut lakkia päästäni puhuessani luutnantti Franzille. Jos kyseessä olisi ollut joku muu asukki, hän olisi tappanut hänet heti paikalla. Mutta minulle hän ainoastaan kuiskasi korvaani saksaksi: ”Kun puhut minulle, muista ottaa lakki pois päästäsi.”

No niin, tässä se on. Jankiel Wiernik suostui menemään ainoastaan tähän asti SS:n kanssa, ja tässä hän vetää viivan hiekkaan. Hän rakentaisi heille heidän myrkkykaasukammionsa; hän rakentaisi heidän keittiönsä, laboratorionsa ja naisille tarkoitetut asuntonsa. Hän rakentaisi koivupuusta aidat SS:n kukkatarhan ja eläintarhan ympärille ja hän rakentaisi erityiset portit aitoihin. Hän oli valmis avustamaan noin miljoonan juutalaisen tuhoamisessa ja ruumiiden hautaamisessa ja sen jälkeen niiden ylös kaivamisessa ja polttamisessa rikoksen todistusaineiston hävittämiseksi. Hän oli valmis yhteistyöhön, kun hän näki SS-vartijoiden iskevän juutalaisten pikkulasten päät murskaksi rakennusten nurkkiin tai repivän lapset kahtia paljain käsin, mutta kun täytyi keskustella SS-luutnantti Kurt Franzin kanssa, Jankiel Wiernik ei voinut mennä pidemmälle. Hän kieltäytyisi ottamasta lakkia pois päästään.

Israelilaiset syyttäjät käyttivät Jankiel Wiernikin todistusta ja jerusalemilainen tuomioistuin hyväksyi sen heidän syyttäessään John Demjanjukia. Wiernikin todistuksen esitti Jerusalemissa sijaitsevan kansainvälisen holokaustitutkimuskeskuksen Jad Vashem Holocaust Memorialin johtaja Jitshak Arad. Allen Ryan, joka USA:n Office of Special Investigations –viraston pääsyyttäjänä kantoi suurimman vastuun Demjanjukin luovuttamisesta Israeliin oikeudenkäyntiin, jossa oli kyse tämän elämästä, teki Jankiel Wiernikin todistuksesta kirjansa ”Quiet Neighbors: Hunting Nazi War Criminals in America” (”Hiljaiset naapurit – Metsästämässä natsisotarikollisia Amerikassa”) keskeisen tukipylvään.

Vuonna 1944, kuka olisi voinut arvata sitä? Jankiel Wiernik olisi yksinkertaisesti voinut hävitä historiasta ja kansansa muistista. Häpeämättömällä valehtelullaan, sadomasokistisilla fantasioillaan ja nyrjähtäneellä huumorintajullaan hän kuitenkin kykeni tekemään itsestään kansainvälisesti kunnioitetun holokaustikultin sankarin. Hänen omaelämäkerrallinen esseensä on vaikuttanut kokonaisiin älymystöluokkiin ja mitä sivistyneimpien läntisten hallitusten syyttäjäviranomaisiin. Jankiel Wiernikin mielipuolisesta ja, sanokaamme suoraan, likaisesta esseestä on tullut ortodoksisen holokaustihistorian kulmakivi.

********

Suomessakin ent. pääministeri Paavo Lipponen on osoittanut elävää kiinnostusta Jankiel Wiernikiä kohtaan, ja omistankin tämän suomennokseni Paavo Lipposelle;

http://laurio.wordpress.com/2008/10/23/jankiel-wiernik/

Vesa I Laurio

David Irving ja Belzec, Sobibor ja Treblinka

Jürgen Graf on kirjoittanut artikkelin David Irvingistä ja hänen suhteestaan Aktion Reinhardt-leireihin (= Toimenpide Reinhardt -leireihin), joilla tarkoitetaan Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan leirejä. Artikkeli löytyy Grafin nettisivuilta,

englanniksi:

http://www.juergen-graf.sled.name/articles/david-irving-and-the-aktion-reinhardt-camps.html

saksaksi:

http://www.juergen-graf.sled.name/articles/david-irving-und-die-lager-der-aktion-reinhardt.html

Suomennos minun (olen jättänyt tekstiin loppuviitteiden paikat; itse viitetekstit löytyvät yllä olevista linkeistä – viitteiden teksteissä ei ole suomennettavaa).

Nuori ja lahjakas historioitsija

Englantilaisella David Irvingillä on useita hienoja ominaisuuksia:

1) Hän on väsymätön tutkija, joka on viettänyt tuhansia tunteja arkistoissa;

2) Hän on erinomainen toisen maailmansodan historioitsija. Joitakin hänen kirjojaan, sellaisia kuin ”Hitler’s War” (”Hitlerin sota”) ja ”Churchill’s War” (”Churchillin sota”) luetaan niin kauan kuin on olemassa ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita tästä pimeästä ja dramaattisesta ajanjaksosta historiassa;

3) Hän hallitsee mestarillisesti englannin kielen sekä kirjoittajana että puhujana.

1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuolella Irvingin lahjakkuus sai laajalti tunnustusta. Vaikka monet hovihistorioitsijat eivät pitäneet nuoresta individualistista, harvat heistä kuitenkaan kielsivät hänen lahjakkuutensa. Hän oli niin hyvä, että vastahakoisesti media antoi hänelle anteeksi hänen huonosti peitellyt sympatiansa Adolf Hitleriä ja Kolmatta valtakuntaa kohtaan. Jopa Saksassa hän sai toistuvasti kutsuja televisiokeskusteluihin, joissa hän teki vaikutuksen yleisöön historiallisella tietämyksellään ja sujuvalla saksan kielen taidollaan.

Mitä ”juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun” tulee, Irving hyväksyi virallisen version itsestään selvänä asiana; kuitenkaan hän ei koskaan kirjoittanut kirjaa tai edes artikkelia tästä aiheesta vaan koetti pysyä siitä erillään.

”Hitler’s War”

Työskennellessään kirjansa ”Hitler’s War” parissa David Irving tutki valtavan määrän saksalaisia sota-ajan dokumentteja. Kasvavalla ihmetyksellä hän tajusi, ettei yksikään näistä lukuisista dokumenteista todistanut, että Hitler olisi antanut määräyksen juutalaisten tuhoamisesta tai että hän olisi ollut edes tietoinen mistään juutalaisten tuhoamisesta.

Tuohon aikaan Irvingin on täytynyt olla selvillä siitä, että oli olemassa tutkijoita, jotka kiistivät virallisen version juutalaisten toisen maailmansodan aikaisesta kohtalosta. Arthur Butzin kirja ”The Hoax of the Twentieth Century” (”1900-luvun huijaus”) oli ilmestynyt vuonna 1976, vuosi ennen ”Hitler’s War”-kirjaa, enkä suostu uskomaan, etteikö Irving olisi ollut tietoinen tämän kirjan olemassaolosta ja etteikö hänellä olisi ollut älyllistä uteliaisuutta lukea sitä. Joka tapauksessa hän jätti vetämättä sen ainoan loogisen johtopäätöksen, joka on vedettävä siitä tosiseikasta, ettei ”holokaustista” ole olemassa minkäänlaista dokumentaarista todistusaineistoa, ja päätteli sen sijaan, että juutalaisten tuhoamisen oli Hitlerin tietämättä määrännyt ja organisoinut Reichsführer SS Heinrich Himmler. Kirjassaan ”Hitler’s War” Irving kirjoitti:

Vuoden 1942 aikoihin joukkotuhokoneisto kiihdytti toimintaansa – niin hienostuneena ja niin pirullisen nerokkaana, että siitä joukosta, joka koostui Himmleristä alas niihin entisiin lakimiehiin, jotka pyörittivät tuhoamisleirejä, ehkä vain 70 miestä oli selvillä totuudesta.[1]

Tätä täysin epätodennäköistä teesiä vastaan Robert Faurisson nosti tämän täysin loogisen vastalauseen:

David Irvingin vertailua lainatakseni voin varmasti uskoa, että Menachem Begin on saattanut olla tietämätön Sabran ja Shatilan leirien verilöylyistä Libanonissa silloin kun ne tapahtuivat. Usean tunnin kuluessa useita satoja siviilejä surmattiin. En tiedä, koska Begin sai tietää verilöylyistä, mutta tiedän, että hän, kuten jokainen muu maailmassa, sai tietää siitä hyvin pian. Jos kuitenkin näiden muutamassa tunnissa surmattavien usean sadan miehen, naisen ja lapsen sijasta ajatellaan miljoonien miesten, naisten ja lasten surmaamista kolmen tai neljän vuoden aikana aivan Euroopan sydämessä, kuinka ihmeessä tällainen katala rikos olisi saattanut pysyä piilossa Hitleriltä, Stalinilta, Churchilliltä ja Rooseveltiltä sekä Saksalta ja koko Euroopalta – ehkä vain 70 miestä lukuun ottamatta! [2]

Nyt vuonna 2009 tämä vastaväite on yhtä pätevä kuin vuonna 1983!

Leuchter-raportti

Huhtikuussa 1988 Torontossa käydyn toisen Zündel-oikeudenkäynnin aikana David Irving sai tietää, että amerikkalainen teloitusteknologian asiantuntija Fred Leuchter, johon Ernst Zündelin neuvonantaja Robert Faurisson oli ottanut yhteyttä, oli pienen avustajajoukon kanssa lentänyt Puolaan tutkimaan väitettyjä ihmisten surmaamiseen käytettyjä kaasukammioita Auschwitz I:ssä, Auschwitz-Birkenaussa ja Majdanekissa. Palattuaan Leuchter oli kirjoittanut raportin, jossa hän totesi, että tekniset syyt sulkevat pois sen, että näitä huoneita olisi voitu käyttää kaasukammioina. Tätäkin merkityksellisempää oli, että Leuchter ja hänen tiiminsä olivat ottaneet näytteitä Auschwitz I:n ja Birkenaun väitettyjen kaasukammioiden sisältä seinistä; näissä kaasukammioissahan virallisen historiankirjoituksen mukaan oli surmattu sinihapolla (= syaanivetyhapolla) valtavat määrät juutalaisia. Näytteet tutkittiin myöhemmin eräässä amerikkalaisessa laboratoriossa, ja syanidijäämiä löytyi joko ei ollenkaan tai hyvin alhaisia pitoisuuksia, kun taas Birkenaun täidentorjuntalaitoksesta nro 1 otetusta kontrollinäytteestä löytyi syanidia hyvin suuri pitoisuus. [3]

Leuchter-raportti vahvisti sen, mitä David Irvingin on täytynyt epäillä tai jopa tietää etukäteen: Auschwitzin kaasukammiotarina on pelkkä valtaisa huijaus. Irving uskoi nyt, että holokaustitarina luhistuu lähitulevaisuudessa, ja hän päätti liittyä menestyvän tahon kannattajiin. Hän, David Irving, jonka nerokkuutta ahdaskatseiset hovihistorioitsijat itsepäisesti kieltäytyivät tunnustamasta, saattaisi heidät kaikki häpeään; hänestä tulisi ensimmäinen huomattava historioitsija, joka naulaa Auschwitz-petoksen julkiseen häpeäpaaluun. Zündel-oikeudenkäynnin loppupuolella Irving esiintyi puolustuksen todistajana. Hän antoi tukensa Leuchter-raportille, jota hän kutsui ”musertavaksi dokumentiksi”. Vuosina 1988 ja 1989 hän piti monta puhetta, joissa hän kiisti, että Auschwitzissa olisi ollut ihmisten surmaamiseen käytettyjä kaasukammioita. Yksi näistä puheista – puhe, jonka hän piti Itävallan maaperällä vuonna 1989 – oli johtava hänen pidättämiseensä ja vangitsemiseensa Itävallassa 16 vuotta myöhemmin.

Irvingin toive, että Leuchter-raportti johtaisi Auschwitz-valheen välittömään luhistumiseen, ei toteutunut. Juutalaiset taistelivat kaasukammioittensa puolesta kuin leijonaemo poikastensa puolesta, ja David Irving leimattiin ”holokaustin kieltäjäksi”. Juutalaisten hallitsemassa läntisessä maailmassa tämä leima on Kainin merkki. Irvingiä mustamaalattiin ilkeämielisesti medioissa, hänen kirjansa katosivat kirjakaupoista ja hän kärsi valtavat taloudelliset tappiot.

David Irving vastaan Deborah Lipstadt

Sen jälkeen kun erityisen vastenmielinen ”holocaust lobbyn” (holokaustipainostusryhmien) edustaja, eräs Deborah Lipstadt, oli herjannut Irvingiä kirjassaan ”Denying the Holocaust” (”Holokaustin kieltäminen”) [4], Irving nosti syytteen häntä vastaan kunnianloukkauksesta. Oikeudenkäynti käytiin Lontoossa vuoden 2000 alkupuolella. Vaikka Irvingin mahdollisuudet voittaa tämä oikeusjuttu olivat alusta lähtien lähes olemattomat, hän olisi helposti voinut saavuttaa valtavan moraalisen voiton tekemällä hakkelusta vastenmielisestä Lipstadtista ja hänen eksperteistään. Tämä olisi tietenkin edellyttänyt vakavamielistä valmistautumista, mutta ylimielisyydessään Irving, jonka tietämys holokaustista oli riittämätön, ei katsonut tarpeelliseksi tutustua revisionistiseen kirjallisuuteen ennen oikeudenkäyntiä.

Muistan elävästi tyrmistykseni, kun luin sveitsinjuutalaisesta sanomalehdestä Jüdische Rundschau Maccabi, että Irving oli ”myöntänyt kaasuvaunujen olemassaolon”. Se oli täysin totta: Jouduttuaan kohtaamaan niin sanotun ”Just-dokumentin” [5], jonka Lipstadtin tiimi oli esittänyt dokumentaarisena todisteena siitä, että juutalaisia murhattiin joukoittain kaasuvaunuissa, Irving oli sanonut sen olevan aito, vaikka se on karkea väärennös, jossa on joukoittain kielellisiä ja teknisiä mielettömyyksiä. Kaksi revisionistista tutkijaa, saksalainen Ingrid Weckert [6] ja ranskalainen Pierre Marais [7], oli perusteellisesti analysoinut tätä väärennöstä. Koska Irving kykenee lukemaan sekä saksaa että ranskaa sangen sujuvasti, hänellä ei ole mitään puolustusta sille, ettei hän tuntenut näitä tavattoman tärkeitä tutkimuksia.

Koska Irving tunsi aihetta huonosti, hän joutui tekemään vastustajilleen useita huomattavia muuta täysin tarpeettomia myönnytyksiä. Tuomiota langettaessaan tuomari Charles Gray sanoi aivan oikein:

Oikeudenkäynnin kuluessa Irving lievensi kantaansa: hän oli halukas myöntämään, että Auschwitzissa oli tapahtunut ihmisten kaasutuksia, mutta rajoitetussa mittakaavassa. [8]

Irvingin kunniaksi tulee tosin kiinnittää huomio siihen, että hän käytti hyvin tehokkaasti hyväkseen Faurissonin ”ei reikiä, ei holokaustia”-argumenttia. ”Silminnäkijätodistusten” mukaan, joiden varaan virallinen versio tapahtumien kulusta perustuu, Auschwitz-Birkenaun Krema II:n Leichenkeller 1:tä (ruumishuone 1:tä) käytettiin ihmisten surmaamiseen tarkoitettuna kaasukammiona, jossa Lipstadtin asiantuntija Robert Jan van Peltin mukaan murhattiin noin 500 000 juutalaista vuosina 1943/1944. Oikeudenkäynnin aikana Irving osoitti, ettei Leichenkeller 1:n katossa ollut reikiä, joiden kautta SS:n on väitetty pudottaneen Zyklon B-granuloita. Tämä merkitsee sitä, ettei väitettyä rikosta ole mitenkään voinut tapahtua. Tässä asiassa Irving saavutti merkittävän voiton. Jopa tuomari Charles Gray, joka oli sangen vihamielinen Irvingiä kohtaan, avoimesti myönsi tuomiossaan:

Minun on tunnustettava, että olin, kuten luultavasti useimmat muutkin ihmiset, olettanut, että todistusaineisto sen puolesta, että Auschwitzin kaasukammioissa tapahtui juutalaisten joukkotuho, oli pakottava. Olen kuitenkin hylännyt tämän ennakkokäsityksen arvioidessani osapuolten tässä oikeudenkäynnissä esiin nostamia todisteita. [9]

Vankilassa Itävallassa

Marraskuussa 2005 David Irving teki varomattoman vierailun sionistiseen vasallivaltioon Itävaltaan, jossa hänet pidätettiin heti hänen vuonna 1989 pitämänsä puheen vuoksi, jossa hän oli ”kiistänyt holokaustin”. Oikeudenkäynnissään Irving sanoi asioita, joista meillä ei oikeutta syyttää häntä: Hän tahtoi olla jälleen vapaa mies niin pian kuin mahdollista ja päästä perheensä yhteyteen. Hänen asemassaan useimmat ihmiset olisivat toimineet samoin. On aivan totta, että lukuisat revisionistit, jotka on viety oikeuteen vakaumustensa vuoksi, ovat pitäneet vakaumuksistaan kiinni ja maksaneet kovan hinnan rohkeudestaan, mutta kaikki eivät ole sankareita. Koska Irving oli halukas yhteistoimintaan, itävaltalainen inkvisitiotuomioistuin palkitsi hänet suhteellisen lievällä tuomiolla: hän sai vain kolme vuotta, ja joulukuussa 2006, istuttuaan kolmanneksen vankilatuomiostaan, hänet vapautettiin ja hänen sallittiin palata Englantiin.

David Irvingin matka Puolaan

Marraskuussa 2007 sain sähköpostin David Irvingiltä, joka ilmoitti olevansa Puolassa tarkastamassa Aktion Reinhardt -leirejä. Saksalaisten sodanaikaisten dokumenttien mukaan ”Aktion Reinhardt” tarkoitti juutalaisen omaisuuden takavarikointia. Ilman minkäänlaista dokumentaarista tai materiaalista todistusta ortodoksihistorioitsijat väittävät, että tämän Aktionin (= toimenpiteen) todellinen tarkoitus oli itäisen Puolan juutalaisten fyysinen tuhoaminen ja että 1,5-2 miljoonaa juutalaista tapettiin dieselmoottoreiden tuottamalla hiilimonoksidilla (= häkäkaasulla) kolmessa leirissä, Belzecissä, Sobiborissa ja Treblinkassa. Perinteinen historiankirjoitus väittää, että nämä leirit olivat puhtaita tuhoamisleirejä, joissa kaikki juutalaiset iästä ja terveydentilasta riippumatta kaasutettiin hengiltä heti saapumisen jälkeen ilman rekisteröintiä; vain muutama voimakas nuori juutalainen säästettiin väliaikaisesti, koska heitä tarvittiin leirien toiminnan pyörittämisessä.

Sähköpostissaan (jonka valitettavasti poistin) Irvingin on täytynyt kysyä minulta jotain Belzecistä, koska muistan selvästi vastauksessani kysyneeni häneltä, oliko hän lukenut Carlo Mattognon kirjan ”Belzec in Propaganda, Testimonies, Archeological Research, and History” (”Belzec propagandassa, todistajanlausunnoissa, arkeologisessa tutkimuksessa ja historiassa”) [10]. Hän vastasi, että hän lukisi sen myöhemmin.

Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan lisäksi Irving kävi myös Auschwitzissa ja Majdanekissa. Ilmeisesti hän ei käynyt kuudennessa väitetyssä ”tuhoamisleirissä”, Chelmnossa (Kulmhofissa). Puolan-matkastaan hän julkaisi verkkosivuillaan [11] kertomuksen, joka hämmästytti minua pinnallisuudellaan ja epämääräisyydellään. Tästä kertomuksesta oli mahdoton päätellä, uskoiko Irving, että ihmiskaasutuksia oli tapahtunut Auschwitzissa ja Majdanekissa. Mitä kolmeen Aktion Reinhardt -leiriin tulee, hän näytti olevan ”tuhoamisleiri”-version kannalla; toisaalta hän puhui näiden leirien ”väitetyistä kaasukammioista”. Toisin sanoen: hän vältti antamasta selviä ja yksiselitteisiä lausuntoja.

David Irvingille esittämäni kysymykset ja hänen vastauksensa

Maaliskuussa 2009 sain tietää, että David Irving oli antanut monenlaisia neuvoja toiselle ”holokaustin kiistäjälle”, piispa Richard Williamsonille, ja sain viestin eräältä vihastuneelta ranskalaiselta naiselta, joka arvosteli ankarasti Irvingin Treblinkasta antamia lausuntoja. Huhtikuun 2. päivänä lähetin Irvingille sähköpostin, jossa esitin hänelle seuraavat neljä kysymystä:

1) Uskoiko hän, että Treblinkassa, Sobiborissa ja Belzecissä oli tapahtunut juutalaisten joukkomurha?

2) Jos hän uskoi, että sellainen joukkomurha todella oli suoritettu, mitkä olivat hänen todisteensa?

3) Mikä tässä tapauksessa oli murha-ase?

4) Oliko hän, David Irving, lukenut Carlo Mattognon Belzec-kirjan ja Carlo Mattognon ja minun kirjoittaman kirjan ”Treblinka – Extermination Camp or transit camp?” (”Treblinka – tuhoamisleiri vai kauttakulkuleiri?”) [12]?

Jo samana päivänä sain David Irvingiltä seuraavan vastauksen:

1) Käsitykseni mukaan näissä kolmessa leirissä tapahtui joukkomurhia (tapahtuivatko ne ”kaasulla”, sitä ei voida todistaa, tämähän on hyvin kiistanalaista).

2) Todisteet:

- Tunnettu Wolffin ja Ganzenmüllerin välinen kirjeenvaihto, joka koski Malkiniaa/Treblinkaa;

- Himmlerin määräys, ettei Treblinkaan saa jättää mitään jälkiä ja että myöhemmin sinne on rakennettava maalaistalo;

- Kahden todistajan henkilökohtainen kuulustelu Belzecistä, jos aitous (so. lausuntojen aitous) voidaan todistaa;

- Koodikieleltä purettu Höflen tammikuussa 1943 lähettämä radiosähke ja sen yhteydessä Korherrin raportti.

3) Vuodelta 1942 Höfle-dokumentti mainitsee luvun 1 274 166. Vuosilta 1942 ja 1943 Himmlerin asiakirjat ilmoittavat Reinhardt-saaliin määrät – jalokiviä, kelloja, kolikoita. Tämän tiedon perusteella on mahdollista arvioida tai laskea suurin piirtein vuoden 1943 luku, mikä on yli yksi miljoona. Muftille Himmler puhuu ”kolmesta miljoonasta”.

Puuttuva vastaus neljänteen kysymykseen

David Irving antoi selvät vastaukset kolmeen ensimmäiseen kysymykseeni, mutta tähän neljänteen hän ei halunnut vastata: oliko hän lukenut Carlo Mattognon ja minun kirjoittaman kirjan ”Treblinka – tuhoamisleiri vai kauttakulkuleiri?” ja Mattognon Belzeciä käsittelevän kirjan? Irvingin Puolan-matkan aikoihin molemmat kirjat olivat olleet saatavilla online (tietokoneen välityksellä) yli kolmen vuoden ajan, ja tämä brittihistorioitsija, joka hallitsee loistavasti tietokoneen käytön, olisi helposti voinut hankkia tiedon niiden arvosta. Treblinka-kirjan kirjaluettelossa on yli 200 nimikettä, noin kaksi tusinaa niistä puolaksi. Koska monet näistä puolalaisista lähteistä ovat hyvin tärkeitä, kirjamme yhtenä ansiona on niiden tuominen sellaisten tutkijoiden ulottuville, jotka, kuten Irving, eivät ymmärrä puolan kieltä. Lisäksi Treblinka-kirja sisältää lukuisia viittauksia sellaisiin venäläisten arkistojen dokumentteihin, joita ei oltu koskaan aikaisemmin julkaistu millään länsimaisella kielellä.

Vaikka Belzec-kirja on paljon lyhyempi kuin Treblinka-kirja, sen kirjaluettelossa on silti 80 nimikettä, 18 niistä puolaksi. Tärkein kappale on kolmas kappale, jossa Mattogno analysoi niiden rikosteknisten porausten ja kaivausten tuloksia, jotka oli suoritettu entisen leirin alueella 1990-luvun jälkipuoliskolla.

Jos David Irving ei katsonut tarpeelliseksi lukea näitä kahta kirjaa, se osoittaa, ettei hän ole vähimmässäkään määrin kiinnostunut, mitä Treblinkassa ja Belzecissä todella tapahtui. Tietenkin on mahdollista, että hän todella on lukenut ne mutta on haluton myöntämään sitä, koska muutoin hänen olisi pakko vastata revisionistisiin argumentteihin, varsinkin teknisiin. Itse asiassa, heti kun lähestytään virallista versiota Reinhardt-leireistä teknisestä näkökulmasta, koko mahtava valheiden rakennelma luhistuu välittömästi kuin korttitalo.

David Irvingin todisteet kolmessa Reinhardt-leirissä suoritetusta juutalaisten joukkomurhasta

Kysymyksiini esittämissään vastauksissa David Irving mainitsi seitsemän syytä uskolleen, että kyseiset kolme Reinhardt-leiriä olivat olleet tuhoamiskeskuksia. Viisi näistä syistä perustuu dokumentteihin, loput kaksi kuulopuheisiin. Tutkimme dokumentteja ensin.

- Tunnettu Wolffin ja Ganzenmüllerin välinen kirjeenvaihto, joka koski Malkiniaa/Treblinkaa.

28.7.1942 Saksan liikenneministeriön valtiosihteeri Albert Ganzenmüller totesi SS-Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Karl Wolffille lähettämässään kirjeessä: ”Heinäkuun 22. päivästä lähtien on kulkenut Varsovasta Malkinian kautta Treblinkaan päivittäin juna, jossa on 5000 juutalaista; lisäksi Pryemyslistä kulkee kahdesti viikossa Belzeciin juna, jossa on 5000 juutalaista.” [13] 13.8. Wolff vastasi: ”Olen erityisellä mielihyvällä pannut merkille, että juna, jossa on 5000 valitun kansan jäsentä, on jo 14 päivän ajan kulkenut Treblinkaan joka päivä, ja kykenemme näin ollen suorittamaan tämän väestönsiirron nopeutetussa tahdissa.” [14] Sen enempää Ganzenmüller kuin Wolffkaan eivät sano, että juutalaisia tapetaan Treblinkassa; Wolff puhui ”väestönsiirrosta”, mikä selvästi osoittaa, että hän piti Treblinkaa kauttakulkuleirinä.

- Himmlerin määräys, ettei Treblinkaan saa jättää mitään jälkiä ja että myöhemmin sinne on rakennettava maalaistalo.

Koska en tunne tällaista määräystä, pyysin Irvingiä lähettämään minulle kopion. Huhtikuun 9. päivänä hän vastasi, että lähettää sellaisen myöhemmin. Koska en ole saanut dokumenttia vielä, en voi kommentoida sitä; kuitenkin olen täysin varma, ettei siinä viitata joukkomurhiin, sillä jos näin olisi, sitä siteerattaisiin joka ikisessä holokaustikirjallisuuden teoksessa.

- Koodikieleltä purettu Höflen tammikuussa 1943 lähettämä radiosähke ja sen yhteydessä Korherrin raportti.

Tunnetussa vuoden 1943 raportissaan [15] Richard Korherr kirjoitti, että vuoden 1942 loppuun mennessä 1 274 166 juutalaista oli siirretty Kenraalikuvernementin leirien kautta. Höflen radiosähke [16] vahvistaa Korherrin luvun 1 274 166 ja ilmoittaa tarkemmin, että 24 733 pakkosiirrettävistä oli lähetetty L:ään (Lublin/Majdanek), 434 508 B:hen (Belzec), 101 370 S:ään (Sobibor) ja 713 355 T:hen (Treblinka). Kumpikaan näistä kahdesta dokumentista ei sano, että pakkosiirrettävät tapettiin.

- Vuosilta 1942 ja 1943 Himmlerin asiakirjat ilmoittavat Reinhardt-saaliin määrät – jalokiviä, kelloja, kolikoita.

Se, että saksalaiset ryöstivät juutalaisten jalokivet, kellot ja kolikot, ei todista, että he murhasivat heidät.

Yksikään Irvingin mainitsema dokumentti ei siis todista, että Reinhardt-leirit olivat tuhoamiskeskuksia.

Viimeiset kaksi ”todistetta” kuuluvat kuulopuheiden kategoriaan. Sillä, mitä Jerusalemin mufti väitti kuulleensa Himmleriltä tai mitä joku väitti muftin väittäneen kuulleensa Himmleriltä, ei ole mitään historiallista arvoa. Vielä naurettavampi on viittaus ”kahden todistajan henkilökohtaiseen kuulusteluun Belzecistä”. Kuvittele seuraava vuoropuhelu:

Hiroshimankieltäjä: ”En usko alkuunkaan, että amerikkalaiset pudottivat atomipommin Hiroshimaan elokuussa 1945. Se on vain typerää japanilaisten kauhupropagandaa.”

David Irving: ”Mielestäni olet väärässä. Kävin kaksi vuotta sitten Hiroshimassa, jossa henkilökohtaisesti kuulustelin kahta vanhaa japanilaista, joka olivat lapsina olleet todistamassa pommitusta. Jos heidän lausuntonsa ovat totta, ne todistavat, että amerikkalaiset todella pudottivat atomipommin Hiroshimaan.”

Jos satoja tuhansia juutalaisia todella murhattiin Belzecissä, pärjäisimme ilman ”silminnäkijätodistuksia”. Irvingin argumentti tuo mieleeni pateettisen ”Belzec-asiantuntijan” Michael Tregenzan, joka kirjoitti Belzecin polttorovioista:

”Belzecin polttorovioiden määrästä vallitsee suuri erimielisyys. Kylän todistajat sanovat, että käytössä oli jopa viisi polttoroviota, kun taas Münchenin oikeudenkäynneissä vuosina 1963/1964 SS-henkilöstö puhui kahdesta polttoroviosta. Jos otaksutaan, että vähintään 500 000 ruumista poltettiin kahdessa polttoroviossa, on otaksuttava, että viidessä polttoroviossa lukumäärä on paljon suurempi – ehkä kaksi kertaa suurempi – kuin tähän mennessä otaksuttu 600 000.” [17]

Tregenza ”todistaa” ehkä jopa 1,2 miljoonan juutalaisen murhan Belzecissä juorun avulla, jonka hän on kuullut joiltakin vanhoilta ihmisiltä useita vuosikymmeniä sodan jälkeen! Tämänkaltainen ”todistusaineisto” saattaa olla tarpeeksi hyvä Tregenzan kaltaiselle klovnille. Vakavalle ja itseään kunnioittavalle historioitsijalle se ei mitenkään ole riittävän hyvä.

Reinhardt-leirien kuolonuhrien määrä David Irvingin mukaan

”Holokaustia” koskevassa standarditeoksessaan Raul Hilberg väittää, että Treblinkassa murhattiin 750 000 juutalaista, Belzecissä 550 000 ja Sobiborissa 200 000 [18], mikä tarkoittaa sitä, että Hilbergin mukaan kolmen Reinhardt-leirin kuolonuhrien yhteismäärä oli 1,5 miljoonaa. Tämä lukumäärä on 900 000 pienempi kuin Irvingin kaupustelema (1,274 miljoonaa vuonna 1942 sekä yli miljoona vuonna 1943 = noin 2,4 miljoonaa).

Mutta mielettömyydet eivät pääty tähän. Ajatelkaa seuraavaa:

- Hilbergin esittämä 550 000 Belzec-uhrin lukumäärä on mahdoton, koska Höflen dokumentin mukaan (jota ei tunnettu vielä 1985, jolloin Hilberg julkaisi toisen ja ”lopullisen” painoksen kirjastaan) vuoden 1942 joulukuun 31. päivään mennessä 434 508 juutalaista oli pakkosiirretty Belzeciin. Koska kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Belzec suljettiin vuoden 1942 lopussa, vuonna 1943 ei tapahtunut pakkosiirtoja tähän leiriin.

- Kuolonuhrien määrä ei siis tässä leirissä mitenkään voi olla suurempi kuin 434 508, vaikka joka ikinen Belzeciin pakkosiirretty juutalainen olisi tapettu siellä (kuten sekä Hilberg että Irving otaksuvat).

- Jos Irving on oikeassa ja 2,4 miljoonaa juutalaista todella surmattiin kolmessa Reinhardt-leirissä, niistä kuitenkin ”vain” 434 508 Belzecissä, niin loput 1 965 492 uhria on täytynyt murhata Treblinkassa ja Sobiborissa. Tämän mukaan Hilbergin lukumäärä näiden kahden leirin osalta (750 000 + 200 000 = 950 000) on yli miljoonan liian pieni!

Difficile est satiram non scribere – On vaikeaa olla kirjoittamatta satiiria!

Puuttuva murha-ase

Vastatessaan kysymyksiini David Irving totesi, että ei ole todistettu, että (väitetty) tuhoaminen Reinhardt-leireissä olisi suoritettu kaasun avulla. Koska Irving ei maininnut mitään vaihtoehtoista tappamismetodia (esim. ampumista), tämä tarkoittaa sitä, että murha-asetta ei ensinkään tunneta.

Tiedämme tarkasti, kuinka uhrit kuolivat Hiroshimassa ja Nagasakissa: he kuolivat atomipommien räjähdyksiin tai menehtyivät myöhemmin radioaktiivisuuteen. Tiedämme tarkasti, kuinka uhrit kuolivat Dresdenissä: he paloivat elävältä tai menehtyivät talojensa raunioiden alle. Tiedämme tarkasti, kuinka uhrit kuolivat Katynissa: Stalinin kätyrit ampuivat heidät. Tiedämme tarkasti, kuinka uhrit kuolivat Eisenhowerin leireissä Reinin niityillä: heidät näännytettiin tahallaan nälkään.

David Irvingin mukaan 2,4 miljoonaa ihmistä murhattiin kolmessa Reinhardt-leirissä – paljon enemmän kuin Hiroshimassa, Nagasakissa, Dresdenissä, Katynissa ja Reinin niittyjen leireissä yhteensä. Mutta me emme tiedä, kuinka heidät tapettiin! Tietenkin tämä tarkoittaa sitä, ettei Reinhardt-holokaustin kohdalla ole olemassa ainuttakaan luotettavaa silminnäkijää, sillä jos sellainen todistaja olisi olemassa, me tietäisimme, kuinka uhrit tuhottiin ainakin hänen leirissään.

Tehkäämme yhteenveto: David Irving on kyvytön esittämään vähäisintäkään dokumentaarista todistusta Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan väitetyistä joukkomurhista. Hän epäsuorasti myöntää, ettei ole olemassa ainuttakaan luotettavaa todistajaa. Mutta jos ei ole olemassa dokumentteja ja luotettavia todistajia, mihin todistusaineistoon hänen väitteensä perustuvat?

Väittääkö hän, että on olemassa rikosteknistä todistusaineistoa, esimerkiksi kolmen Reinhardt-leirin alueelta löytyneitä suuria määriä ihmisjäännöksiä? Ei, niin hän ei väitä. Hän ei edes mainitse Kolan raporttia, joka ortodoksihistorioitsijoiden mukaan todistaa, että Belzec oli tuhoamisleiri (tätä raporttia käsitellään tuonnempana).

Dieselkaasukammiotarina

Virallisen holokaustikirjallisuuden mukaan Treblinkan, Sobiborin ja Belzecin (väitetyt) joukkomurhat suoritettiin dieselpakokaasulla. Mutta kuten insinööri Friedrich Berg on osoittanut huolellisesti tutkitussa artikkelissaan ”Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture, Absurd for Murder” (”Dieselkaasukammiot: ihanteellisia kidutukseen, absurdeja murhaamiseen”) [19], dieselmoottorit ovat äärimmäisen huono murhaväline, koska ne tuottavat hyvin alhaisia CO-pitoisuuksia (= hiilimonoksidi- eli häkäpitoisuuksia) ja korkeita happipitoisuuksia. Mikä tahansa bensiinimoottori olisi ehdottomasti sopivampi joukkomurhien suorittamiseen kuin dieselmoottori. Bergin argumentit olivat niin vastaansanomattomia, ettei holokaustilobby yrittänytkään kumota niitä. Kirjassaan ”Debating the Holocaust” (”Holokaustiväittely”) Thomas Dalton toteaa:

Jokainen revisionisminvastainen kirjoittaja välttää liki täydellisesti koskettelemasta tätä [dieselmoottori-] aihetta – - Tämä on voimakas epäsuora myönnytys, ettei traditionalismilla ole vastausta Bergille ja revisionisteille – - Aivan viime aikoina blogikirjoittajat ovat yrittäneet käsitellä tätä aihetta. Myönnettyään, että ”kun käytössä on bensiinimoottoreita, ei ole lainkaan todennäköistä, että kaasutuksiin olisi käytetty dieselmoottoreita”, Romanov [20] väittää, että tämä diesel-asia on ”epärelevantti” (epäolennainen), koska hänen näkemyksensä mukaan jokainen, joka väitti, että kaasutuksiin käytetty moottori oli dieselmoottori, oli yksinkertaisesti erehtynyt. Hän väittää, että ”asioista kaikkein parhaiten perillä olevat” todistajat mainitsivat bensiinimoottorit, mutta hän kykenee nimeämään vain kaksi: Fuchs (vain Sobiborin kohdalla) ja Reder, joka sanoi, että pakokaasu johdettiin avoimeen ilmaan! [21]

Tähän lisäisin, että tämä naurettavan blogikirjoittaja S. Romanovin esittämä väite (”diesel-asia on epärelevantti”) paljastaa tämän henkilön nyrjähtäneen mielenlaadun: Aktion Reinhardt-holokaustista ei ole olemassa minkäänlaista dokumentaarista tai materiaalista todistusaineistoa ja luotettavat todistajatkin puuttuvat kokonaan (sillä kuinka voidaan luottaa todistajiin, jotka ”yksinkertaisesti erehtyivät” murha-aseesta?), mutta silti Aktion Reinhardt-holokausti on todistettu ja kiistämätön tosiasia! Toisin sanoen: Pilarit, joiden varassa rakennelma ennen pysyi pystyssä, ovat hävinneet, mutta rakennelma on yhä pystyssä, tai pikemminkin se leijailee ilmassa! Mikä ihme!

Voisiko olla mahdollista, että David Irving on tietämätön dieselkaasukammiotarinan mielettömyydestä? Ei, se ei ole mahdollista. Vuoden 1983 revisionistisessa konferenssissa, johon Irving osallistui, Friedrich Berg piti esitelmän, joka jo sisälsi lähes kaikki ne argumentit, jotka on esitetty hänen vuoden 2003 artikkelissaan [22]. Irving, joka piti puheensa samana päivänä kuin Berg, sanoi:

Minun on sanottava, että Friedrich Bergin aiemmin tänä iltapäivänä pitämä esitelmä on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Hänen esitelmässään oli paljon asioita, jotka olivat hyvin vaikuttavia. [23]

Siis jo 1983 Irving tiesi, että dieselpakokaasutarina on pötyä! Siksi hänen on nyt pakko sanoa, että ei ole todistettu, että (väitetty) joukkomurha olisi tapahtunut kaasulla, ja että tämä asia on ”erittäin kiistanalainen”.

Tuhoamislegendan kehittyminen

Melkein heti sen jälkeen kun kolme Reinhardt-leiriä oli otettu käyttöön, juutalaiset ja puolalaiset ryhmät alkoivat levittää kaikenlaisia mielikuvituksellisia huhuja näissä leireissä tapahtuvista joukkosurmista. Näiden tarinoiden tuntemus on erittäin tärkeää sen ymmärtämiseksi, kuinka nykyisin vallitseva historiallinen tulkinta näistä leireistä on syntynyt ja kuinka uskottava se on.

Aloittakaamme Belzecistä. Itseään ”silminnäkijäksi” kutsuvan Jan Karskin mukaan juutalaisia tuhottiin Belzecissä sammuttamattomalla kalkilla junissa [24]. Useimmat ”todistajat” kuitenkin kertoivat tappamistavaksi sähkön. 10.7.1942 Puolan Lontoossa oleva pakolaishallitus sai seuraavan raportin:

”Erään Belzecissä työskentelevän saksalaisen henkilön tiedon mukaan teloituspaikka on Belzecissä aseman lähellä – - Astuttuaan ulos junasta miehet menevät oikealla oleviin ja naiset vasemmalla oleviin parakkeihin riisuutumaan mennäkseen, kuten sanotaan, suihkuun. Sitten ryhmät menevät yhdessä kolmanteen parakkiin, jossa on sähköinen levy, ja teloitus tapahtuu siellä.” [25]

Eräässä Tukholmassa vuonna 1944 julkaistussa ja englanniksi vuotta myöhemmin käännetyssä kirjassa unkarinjuutalainen Stefan Szende kuvasi, kuinka miljoona juutalaista oli tapettu Belzecissä sähköllä ”teloitusrakennuksen maanalaisissa tiloissa”:

”Kun junalastilliset alastomia juutalaisia saapuivat, heidät paimennettiin suureen halliin, johon mahtui useita tuhansia ihmisiä. Tässä hallissa ei ollut ikkunoita, ja sen lattia oli metallia. Kun kaikki juutalaiset olivat sisällä, tämän hallin lattia laskeutui kuin hissi sen alapuolella olevaan suureen vesisäiliöön, kunnes juutalaiset olivat vyötäisiään myöten vedessä. Sitten metallilattiaan lähetettiin voimakas sähkövirta, ja muutamassa sekunnissa kaikki juutalaiset, tuhansia kerrallaan, olivat kuolleet.” [26]

Saksalaisten Puolassa suorittamia rikoksia koskevassa raportissaan, jonka neuvostoliittolaiset esittivät Nürnbergin oikeudenkäynnissä, Puolan hallitus kirjoitti seuraavaa Belzecistä:

”Vuoden 1942 ensimmäisinä kuukausina saatiin raportteja, että tässä leirissä rakennettiin erityisiä laitoksia juutalaisten joukkomestaamista varten. Verukkeella, että heidät viedään suihkuun, heidät riisuttiin kokonaan ja työnnettiin rakennukseen. Voimakas sähkövirta kulki tämän rakennuksen lattian läpi.” [27]

Sobiborista kerrotut kauhutarinat olivat kovasti erilaisia. Kun juutalainen todistaja Zelda Metz väitti, että tässä leirissä juutalaiset ”tukahdutettiin kloorilla” [28], niin neuvostoliittolainen todistaja Alexander Pechersky kuvaili väitettyä joukkomurhaa näin:

”Kun kaikki ovat astuneet sisään, ovet suljetaan jysähtäen. Raskasta mustaa ainetta tulee pyörteisenä alas katossa olevista aukoista. Kuuluu voimakasta kirkumista, mutta ei kovin kauan, koska ne muuttuvat haukkoviksi, tukahtuneiksi hengenvedoiksi ja kouristuksiksi.” [29]

Treblinkan tapaus on vieläkin opettavaisempi. Vaikka jotkut varhaisimmat todistajat todella mainitsivat kaasukammiot, kukaan heistä ei väittänyt, että murha-ase olisi dieselmoottori. 17.8.1942 puolalainen maanalainen sanomalehti Informacja Biezaca puhui liikkuvasta kaasukammiosta, joka kulki joukkohautojen reunoilla [30]. Kolme viikkoa myöhemmin, syyskuun 8. päivänä, sama lehti kuvasi väitettyjä kaasutuksia näin: Uhreja kaasutettiin hidasvaikutteisella kaasulla, ja sen jälkeen he tulivat pois kaasukammiosta, kävelivät joukkohautojen luo, pyörtyivät ja putosivat hautoihin. [31] Kuitenkin tärkein todistajien kuvaama tappamistapa oli kuuma höyry. 15.11.1942 Varsovan gheton vastarintaliike julkaisi pitkän raportin, jossa se totesi, että heinäkuun loppupuoliskon ja marraskuun alkupuoliskon välillä kaksi miljoonaa juutalaista oli teloitettu Treblinkassa höyrykammioissa. [32]

Elokuussa 1944 puna-armeija valtasi Treblinkan alueen, ja neuvostoliittolainen komissio kuulusteli leirin entisiä asukkeja. Kumman murha-aseen se valitsisi – kaasun vai höyryn? Itse asiassa se ei valinnut kumpaakaan vaan väitti raportissaan, että kolme miljoonaa ihmistä oli tapettu Treblinkassa pumppaamalla ilma pois teloituskammioista! [33] Syyskuussa 1944 ammattimainen kauhupropagandan levittäjä, juutalainen Wassili Grossman, kunnioitti Treblinkaa vierailullaan. ”The Hell of Treblinka” (”Treblinkan helvetti”)-nimisessä pamfletissaan Grossman vahvisti kolmen miljoonan uhrin lukumäärän. Koska hän ilmeisestikään ei tiennyt, mikä kolmesta tappamistavasta (höyry, kaasu, ilman pumppaaminen pois kammioista) lopulta voittaisi, hän viisaasti mainitsi ne kaikki kirjasessaan. [34]

Nürnbergin oikeudenkäynnissä Saksan syyttäjät valitsivat höyryversion. 14.12.1945 Puolan hallitus julkaisi dokumentin, jonka neuvostoliittolaiset esittivät Nürnbergissä ja jonka mukaan ”useita satoja tuhansia ihmisiä” oli tuhottu Treblinkassa höyryn avulla. [35] Mutta vuonna 1946 virallinen versio muuttui. Koska ei ollut ensinkään uskottavaa, että saksalaiset olisivat käyttäneet monenlaisia täysin erilaisia tappamismetodeja kolmessa Reinhardt-leirissä, höyrykammiot, sähköiset tappamislaitokset jne. siirrettiin historian roskapönttöön ja korvattiin dieselmoottoreilla. Syy tähän valintaan oli epäilemättä Gerstein-raportti. Vuoden 1946 alkupuolella tämä raportti – jota ranskalainen revisionisti Henri Roques analysoi loistavasti vuosikymmeniä myöhemmin [36] – oli kokonaan vienyt historioitsijoiden huomion, ja Gerstein, joka väitti olleensa todistamassa juutalaisten kaasutusta Belzecissä, oli todennut murha-aseeksi dieselmoottorin. Näin dieselkaasukammiomyytti sai syntynsä.

Olisi varsin mielenkiintoista nähdä, kuinka älyllinen jättiläämme, blogikirjoittaja S. Romanov, reagoisi, jos hänelle esitettäisiin kaikkien näiden silminnäkijöiden lausunnot. Todennäköisimmin hän väittäisi, että todellisuudessa todistajat olivat nähneet bensiinimoottorin mutta valitettavasti eivät tunnistaneet sitä oikein. Ensimmäinen todistaja oli tunnistanut sen junanvaunuksi, jonka lattialle oli levitetty sammuttamatonta kalkkia, toinen erään parakin sähköiseksi levyksi, kolmas valtavan maanalaisen altaan sähköiseksi levyksi, neljäs katoksi, jossa olevien aukkojen kautta kaadettiin mustaa nestettä, viides liikkuvaksi kaasukammioksi, joka kulki joukkohautojen reunoilla, kuudes höyryä tuottavaksi boileriksi, seitsemäs pumpuksi, jonka avulla ilma pumpattiin pois kammioista, ja kahdeksas dieselmoottoriksi! Mutta nämä vähäiset erot olivat täysin epäoleellisia, koska Aktion Reinhardt-holokausti oli todistettu historiallinen tosiasia!

Tunteeko David Irving näitä silminnäkijäraportteja? Jos hän ei lue revisionistista kirjallisuutta, hän ei voi mitenkään tuntea niitä, koska niitä ei koskaan mainita virallisessa kirjallisuudessa. Reinhardt-leireistä kirjoittamassaan ”standarditeoksessa” Yitzhak Arad esittää otteen Varsovan gheton vastarintaliikkeen raportista mutta häpeämättömästi vääristelee tekstin korvaamalla kiusalliset ”höyrykammiot” ”kaasukammioilla”! [37] Jos Irving on lukenut revisionistista kirjallisuutta, hän kyllä tuntee nämä naurettavat tarinat, mutta hän ei todellakaan voi sanoa niistä juuri mitään.

Treblinkan kaivausten tulokset (1945)

Yleisesti myönnetään, ettei yhdessäkään Reinhardt-leirissä ollut krematorioita. Holokaustihistorioitsijoiden mukaan kaasutettujen juutalaisten ruumiit poltettiin ulkoilmassa vuonna 1943. Tämä seikka yksin riittää tekemään virallisesta versiosta erittäin epätodennäköisen alusta lähtien. Kaikissa ”normaaleissa” keskitysleireissä, sellaisissa kuin Dachaussa ja Buchenwaldissa, joissa ei väitetä tapahtuneen joukkomurhia, oli krematorioita, joten mikseivät saksalaiset rakentaneet krematorioita ”tuhoamisleireihin”, joissa ne olisivat olleet sata kertaa tarpeellisempia?

Useiden kremaatiokokeiden (polttokokeiden) perusteella Carlo Mattogno arvioi, että 45 kilon painoisen ihmisruumiin polttamiseen tarvitaan 160 kiloa puuta. [38] Hän laskee, että 870 000 ruumiin polttamisesta olisi jäänyt 1 950 tonnia ihmistuhkaa ja 11 100 tonnia puutuhkaa. Tuhkan kokonaistilavuus olisi ollut noin 48 000 kuutiometriä. Koska ihmisen hampaita ja luita ei voi hävittää kokonaan ulkosalla suoritetuissa polttamisissa, suunnaton määrä hampaita ja luunkappaleita olisi ollut hajallaan entisen leirin alueella.

Jos neuvostoliittolaiset ja puolalaiset olisivat löytäneet edes 10% näistä tuhkista, hampaista ja luufragmenteista, heillä olisi ollut hyvin raskaat todisteet saksalaisia vastaan. He olisivat kutsuneet paikalle kansainvälisen komission – aivan kuten saksalaiset olivat tehneet löydettyään Katynin joukkohaudat – ja esittäneet rikosteknisten tutkimusten tulokset Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Heidän ei olisi ollut pakko turvautua ”höyrykammio”-hölynpölyyn.

Marraskuussa 1945 tuomari Zdzislaw Lukaszkiewiczin johtama tutkijaryhmä suoritti kaivauksia entisen Treblinkan leirin alueella ja myöhemmin kirjoitti raportin, joka julkaistiin kolmekymmentä vuotta myöhemmin! [39] Kaivausten ensimmäisenä päivänä kaivajat löysivät ”suuren määrän puolalaisia, neuvostoliittolaisia, saksalaisia, itävaltalaisia ja tšekkiläisiä kolikkoja sekä kannujen ja vatien fragmentteja” mutta eivät ihmisjäännöksiä. Toisena päivänä he löysivät ”kaikenlaisia pöytäastioita, erilaisia talousesineitä, vaatteenriekaleita, suuren määrän enemmän tai vähemmän vaurioituneita puolalaisia dokumentteja, erään saksanjuutalaisen pahoin vahingoittuneen henkilökortin ja lisää kolikkoja”. Kolmantena päivänä he löysivät ”huomattavan määrän ihmistuhkaa ja ihmisjäännöksiä”. Neljäntenä päivänä he löysivät ”monenlaisten ruokailuvälineiden kappaleita, suuren määrän vaateriekaleita, kreikkalaisia, slovakialaisia ja ranskalaisia kolikkoja sekä erään neuvostoliittolaisen passin jäännöksiä”. Marraskuun 13. päivänä Lukaszkiewicz määräsi kaivaukset lopetettaviksi, koska hänen mielestään ”oli epätodennäköistä”, että löytyisi lisää hautoja.

Se, että puolalaiset löysivät edes jonkin verran ihmisjäännöksiä, ei tule yllätyksenä kenellekään. Höflen dokumentin mukaan vuonna 1942 Treblinkaan lähetettiin 713 355 juutalaista, ja pakkosiirrot jatkuivat elokuuhun 1943 saakka, vaikkakin paljon hitaammassa tahdissa. Näissä olosuhteissa on täysin odotettavaa, että useita tuhansia pakkosiirrettäviä kuoli leirissä.

Belzecissä suoritettujen arkeologisten porausten tulokset (1997-1998)

Vuonna 1997 USA:n Holocaust Museum (holokaustimuseo) ja samanlainen puolalainen järjestö päättivät suorittaa arkeologisia porauksia ja kaivauksia entisen Belzecin leirin alueella. Työn suoritti professori Andrzej Kolan johtama arkeologiryhmä, ja Kola julkaisi tulokset vuonna 2000. [40] Edellä mainitussa Belzec-kirjassaan Carlo Mattogno analysoi hyvin yksityiskohtaisesti Kolan raporttia, ja teen hänen analyysistään tässä yhteenvedon.

On itsestään selvää, että ainoa järjenmukainen metodi olisi ollut suorittaa kaivaukset koko entisen leirin alueella, mutta tämä on juuri se, mitä Kola ja hänen ryhmänsä eivät tehneet. He toimivat seuraavalla tavalla: poraukset suoritettiin suunnitellulla alueella 5 metrin välein 8 metriä pitkällä poralla, jonka läpimitta oli 65 millimetriä. Kaiken kaikkiaan suoritettiin 2 277 porausta, ja 236:ssa niistä löydettiin joukkohautoja. Tällä tavalla saatuja maanäytteitä analysoitiin niiden sisällön määrittämiseksi. Tutkimuksessa löydettiin 33 hautaa leirin kahdella eri alueella. Hautojen kokonaispinta-ala oli 5 919 neliömetriä ja kokonaistilavuus 21 310 kuutiometriä.

Vaikka Kola ja hänen ryhmänsä eivät löytäneet pelkästään ihmistuhkaa ja luufragmentteja vaan myös tietyn määrän polttamattomia ruumiita, he jostain selittämättömästä syystä jättivät kaivamatta ne esiin. Heidän kirjassaan on valokuvia heidän leirin alueelta tekemistään löydöksistä. Valokuvissa on täysin merkityksetöntä roinaa: hevosenkenkiä, avaimia, riippulukkoja, purnukoita, saksia, kampoja, kolikkoja ja pulloja, mutta yhdessäkään valokuvassa ei ole ruumista tai ruumiin osaa!

Kokemusperäisen tiedon perusteella joukkohautaan mahtuu enintään 8 ruumista kuutiometrille, jos oletetaan, että kolmannes niistä on lapsia. Teoreettisesti Belzecin hautoihin olisi siis mahtunut 170 000 ruumista (21 310 kuutiota x 8). Jos näin todella olisi ollut, revisionistien olisi pakko myöntää, että Belzec todella oli ollut tuhoamisleiri, sillä 170 000 ihmistä ei mitenkään ole voinut kuolla ”luonnollisista syistä” leirissä, joka oli olemassa vain 9,5 kuukauden ajan. Toisaalta Belzec ei olisi ollut kokonaan tuhoamisleiri: Höflen dokumentin mukaan 434 000 ihmistä pakkosiirrettiin sinne, ja jos 170 000 heistä tapettiin siellä, loput 264 000 olisivat lähteneet leiristä elävinä.

Todellisuudessa 170 000 ruumiin kapasiteettiluku perustuu kahteen täysin epärealistiseen olettamukseen: maksimaaliseen hautojen pinta-alaan ja tilavuuteen ja ruumiiden maksimaaliseen tiheyteen niissä. Ensimmäisestä kohdasta Kola huomautti:

”Ensimmäisellä alueella oli todennäköisesti pienempiä vierekkäisiä hautoja sulautunut suuremmiksi haudoiksi, kun niitä erottavat maaseinämät olivat tuhoutuneet – - Arkeologisissa rakenteissa oli tapahtunut lisää rikkoutumista siitä syystä, että pian sodan jälkeen paikalliset ihmiset arvoesineitä etsiessään suorittivat laajamittaisia kaivauksia. Tämä seikka tekee arkeologeille vaikeaksi määrittää tarkasti hautakuoppien rajat.” [41]

Jo vuonna 1946 Zamoscin kaupungin syyttäjä oli todennut, että leirin alue oli ”kauttaaltaan kaivettu ylös, kun alueen väestö oli etsinyt sieltä arvoesineitä”. [42]

Mitä toiseen kohtaan tulee, niistä 236 näytteestä, jotka liittyivät hautoihin, 99:ssä ei ollut ihmisjäännöksiä lainkaan, kun taas yli puolessa jäljellä olevista 137 näytteestä oli vain hyvin ohut kerros ihmistuhkaa. Carlo Mattogno päättelee:

”Vaikka on mahdotonta näyttää toteen kuolemien määrää, edellä sanotusta voidaan kuitenkin päätellä, että suuruusluokka on useita tuhansia, ehkä jopa joitakin kymmeniä tuhansia.” [43]

Itse pidän jälkimmäistä lukua (”joitakin kymmeniä tuhansia”) äärimmäisen epätodennäköisenä, vaikka en voi sulkea sitä pois absoluuttisella varmuudella. Ehkä useita tuhansia juutalaisia kuoli Belzecissä.

Sobibor ja tieteellinen raportti, jota ei koskaan kirjoitettu

Kolmannesta Reinhardt-leiristä, Sobiborista, nuori ja lahjakas revisionisti Thomas Kues antaa seuraavaa tietoa:

”Eräässä artikkelissa, joka julkaistiin The Scotsman-lehdessä marraskuun 26. päivänä 2001, kerrotaan, että puolalainen arkeologi A. Kola ja hänen tutkijaryhmänsä ovat löytäneet seitsemän joukkohautaa Sobiborin alueelta – - Vaikka seitsemän vuotta on kulunut siitä, kun porausten ja kaivausten on sanottu tapahtuneen, niistä ei ole ilmestynyt yhtäkään artikkelia, selontekoa tai tieteellistä raporttia, ei englanniksi, puolaksi eikä millään muullakaan kielellä.” [44]

Miksei ”yhtäkään artikkelia, selontekoa tai tieteellistä raporttia” ole julkaistu porausten ja kaivausten tuloksista, ”ei englanniksi, puolaksi eikä millään muullakaan kielellä”? Vastaus tähän kysymykseen on itsestään selvä!

Kaksi tärkeää dokumenttia, jotka Irving tietoisesti jättää huomiotta

Yllä mainittujen tosiasioiden valossa Reinhardt-leirit eivät mitenkään ole voineet olla tuhoamisleirejä. Ne eivät ole voineet olla myöskään työleirejä, koska ne olivat aivan liian pieniä, jotta niihin kuljetetut valtavat ihmismäärät olisivat mahtuneet niihin. Jäljelle jää vain yksi mahdollisuus: Treblinka, Belzec ja Sobibor olivat kauttakulkuleirejä. Tämä johtopäätös käy yksiin niiden lukuisten saksalaisten sodanaikaisten dokumenttien kanssa, jotka puhuvat juutalaisten ”evakuoinnista” tai ”karkottamisesta” itään. Se käy yksiin myös kahden tärkeän Belzeciä ja Sobiboria koskevan dokumentin kanssa, jotka David Irving tietoisesti jättää huomiotta, koska ne ovat ristiriidassa hänen teesinsä kanssa.

17.3.1942 Lublinin piirin kuvernöörintoimiston väestö- ja sosiaalihuolto-osaston virkailija Fritz Reuter laati muistion, jossa hän kertoi edellisenä päivänä käymästään keskustelusta SS-Hauptsturmführer (kapteeni) H. Höflen kanssa, joka oli juutalaisten siirtämistä Lublinin piirissä hoitava asiamies. Reuter kirjoitti:

”Olisi hyvä jakaa Lublinin piiriin tulevat juutalaiskuljetukset jo lähtöasemalla työkykyisiin ja työkyvyttömiin – - Kaikki työkyvyttömät juutalaiset ohjataan Belzeciin, joka on uloin raja-asema Zamoscin piirissä. Hauptsturmführer Höfle aikoo rakentaa suuren leirin, jossa työkykyiset juutalaiset voidaan rekisteröidä kortistointimenetelmällä ammatin mukaan ja josta heitä voidaan tilata – - Lopuksi hän (Höfle) totesi, että hän saattoi hyväksyä neljä tai viisi juutalaiskuljetusta Belzecin pääteasemalle päivittäin, kussakin 1000 juutalaista. Nämä juutalaiset menisivät rajan yli eivätkä koskaan palaisi Kenraalikuvernementtiin.” [45]

Tämän dokumentin tarkoituksesta ei voi olla minkäänlaista epäselvyyttä: työkyvyttömät juutalaiset karkotettaisiin Kenraalikuvernementista ja pakkosiirrettäisiin vallatuille itäisille alueille. Lause, jossa sanotaan Belzecin olevan ”uloin raja-asema Zamoscin piirissä”, on mielekäs vain rajan taakse tapahtuvan karkottamisen yhteydessä. Sobiborin tavoin Belzec sijaitsi Kenraalikuvernementin itäisimmässä osassa lähellä Ukrainan rajaa.

Tietenkin David Irving voisi väittää, että Reuter käytti peitekieltä ja että ilmaus ”menisivät rajan yli eivätkä koskaan palaisi Kenraalikuvernementtiin” oli peitekielinen ilmaus, joka tarkoitti ”tapetaan Belzecissä”, mutta en neuvoisi häntä tekemään niin, sillä se olisi liian naurettavaa.

15.7.1943 Heinrich Himmler antoi määräyksen: ”Sobiborin kauttakulkuleiri on muutettava keskitysleiriksi.” [46]

Sobiboria kutsuttiin siis virallisesti kauttakulkuleiriksi (saks. Durchgangslager).

Kaikki kolme Reinhardt-leiriä olivat kauttakulkuleirejä

31.7.1942 Valko-Venäjän valtakunnankomissaari Wilhelm Kube lähetti vallattujen itäisten alueiden valtakunnankomissaarille Heinrich Lohselle sähkeen, jossa hän protestoi sitä vastaan, että 1000 Varsovan juutalaista oli pakkosiirretty Minskiin. [47] Koska juutalaisten pakkosiirto Varsovan ghetosta oli alkanut kahdeksan päivää aikaisemmin ja koska kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että tuolloin Varsovan juutalaiset pakkosiirrettiin Treblinkaan, Kuben mainitsemat 1000 juutalaista on täytynyt pakkosiirtää Minskiin Treblinkan kautta. 17.8.1942 laiton puolalainen sanomalehti Informacja Biezaca raportoi, että 2000 taitavaa juutalaista työtekijää oli pakkosiirretty Varsovasta Smolenskiin elokuussa. [48] 7.9.1942 sama lehti ilmoitti, että 4000 henkilöä oli lähetetty kahdessa kuljetuksessa työhön sotaponnisteluiden kannalta tärkeisiin laitoksiin Brzesciin ja Malachowiczeen. [49]

Olen tietoinen siitä, että nämä luvut edustavat vain pientä osaa niistä juutalaisista, jotka kuljetettiin Treblinkaan, ja että revisionismin vastustajat väittävät, että nämä tapaukset olivat ”poikkeuksia”. Mutta joka ikinen juutalainen, joka lähti Treblinkasta tai kahdesta muusta Reinhardt-leiristä elävänä, antaa iskun virallista versiota vastaan, jonka mukaan ne olivat ”puhtaita tuhoamiskeskuksia”, joissa kaikki juutalaiset ikään ja terveydentilaan katsomatta kaasutettiin heti saavuttaessa. Jos revisionismin vastustajat kutsuvat yllä mainittuja tapauksia ”poikkeuksiksi”, meillä on oikeus kysyä heiltä, kuinka monta muuta sellaista ”poikkeusta” oli olemassa.

Tietty määrä juutalaisia lähetettiin Reinhardt-leireistä Majdanekiin ja Auschwitziin. Zofia Leszczynska, puolalainen historioitsija, jota tuskin voi syyttää revisionistisympatioista, raportoi, että lokakuussa 1942 1700 juutalaista lähti Belzecistä Majdanekiin. [50] Tämä tosiasia suuresti järkyttää virallista versiota, jonka mukaan alle kymmenen juutalaista selviytyi elossa Belzecistä.

Eräässä ”Majdanekin juutalaisia” koskevassa artikkelissaan juutalaiset historioitsijat Adam Rutkowski ja Tatiana Berenstein toteavat:

”Jotkut Varsovasta lähteneet kuljetukset tulivat Lubliniin Treblinkan kautta, jossa tapahtui pakkosiirrettävien valikointi.” [51]

Viralliselle historiankirjoitukselle tämä tosiasia on suorastaan kuolettava! 30.4.1942 305 juutalaisen kuljetus saapui Majdanekiin Treblinkasta. Yksi näistä juutalaisista, Samuel Zylbersztain, kirjoitti myöhemmin raportin kovasta kohtalostaan. [52] Selviydyttyään elossa Treblinkan ”tuhoamisleiristä” ja Majdanekin ”tuhoamisleiristä” Zylbersztain oli selviytynyt elossa vielä kahdeksasta ”normaalista keskitysleiristä”. Hän on siis elävä todiste siitä, että saksalaiset eivät tuhonneet juutalaisia vankeja.

Seikkaperäisimmän Sobiborista kirjoitetun kirjan tekijä [53], hollanninjuutalainen Julius Schelvis, oli itse tämän leirin asukki. Hän luonnollisesti esittää Sobiborin kuolemantehtaana, mutta hänen kuvauksensa perustuvat yksinomaan sille, mitä hän on kuullut muilta tai mitä hän on lukenut kirjoista, sillä hän oli leirissä vain muutaman tunnin. Sobiborista hänet siirrettiin Lubliniin (Majdanekiin) ja myöhemmin Auschwitziin, josta hän lopulta palasi Hollantiin. Schelvis ei ollut yksittäinen tapaus: ainakin 700 muuta hollanninjuutalaista siirrettiin Sobiborista työleireihin, ja jotkut heistä palasivat kotiin Auschwitzin kautta – tässä jälleen yksi ”tuhoamisleiri”, jossa saksalaiset ilmeisesti unohtivat ”kaasuttaa” heidät. [54]

Tšekinjuutalaisen Minna Grossovan tapaus on erityisen merkittävä: tämä syyskuussa 1874 syntynyt nainen pakkosiirrettiin Treblinkaan 19.10.1942. Vaikka Treblinkan väitetään olleen ”puhdas tuhoamisleiri”, jossa jopa työkykyiset juutalaiset kaasutettiin heti saavuttaessa, rouva Grossovaa ei kaasutettu vaan hänet siirrettiin Auschwitziin, jossa ”holokausti”-taruston mukaan kaikki työkyvyttömät juutalaiset lähetettiin heti ”kaasukammioihin” ilman rekisteröintiä. Täälläkään rouva Grossovaa ei kaasutettu, vaan hänet rekisteröitiin asianmukaisesti. Hän kuoli 30.12.1943. [55] Ortodoksisen holokaustitarinan kannalta tämän naisen kohtalo on täysin selittämätön.

Se tosiasia, että vain melko harvasta Reinhardt-leireistä muualle suuntautuneesta juutalaiskuljetuksesta on olemassa dokumentteja, voidaan selittää aivan helposti. Jo vuonna 1945 toisen maailmansodan voittajat päättivät tehdä juutalaisten tuhoamislegendasta kuolemattoman, ja voimme hyvällä omallatunnolla olettaa, että lukemattomia dokumentteja, jotka ovat ristiriidassa virallisen totuuden kanssa, on joko kätketty tai tuhottu. Nyt jotkut saattavat esittää minua vastaan syytöksen, että turvaudun samaan temppuun kuin ortodoksihistorioitsijat, jotka väittävät, että ihmisten surmaamiseen tarkoitetuista kaasukammioista ei ole olemassa dokumentaarista todistusaineistoa, koska ”saksalaiset tuhosivat dokumentit”, mutta sellainen syytös olisi perusteeton, koska väitteeni on paljon lujemmalla pohjalla. Jos olisi olemassa vain yksi dokumentti, joka todistaisi juutalaisten kaasutukset, myöntäisin heti, että muitakin on saattanut olla, mutta vaikka 64 vuotta on kulunut sodan päättymisestä, sellaista dokumenttia ei ole löytynyt. Toisaalta olemme nähneet, että on olemassa dokumentteja, jotka todistavat, että juutalaisia lähetettiin Reinhardt-leireistä muualle – ja jokaista sellaista dokumenttia kohden on saattanut olla sata muuta.

Kerran ”holokaustin kieltäjä”, aina ”holokaustin kieltäjä”

David Irving on hyvin älykäs mies, mutta valitettavasti hän on täysin moraaliton. Hänelle totuus on asia, josta voidaan neuvotella. Hän on valmis sanomaan mitä tahansa, jos se hänen mielestään edistää hänen uraansa.

Irving kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin häntä kutsuttiin televisiokeskusteluihin ja jolloin hänen kirjojaan arvosteltiin suosiollisesti ja ne kävivät hyvin kaupan. Hän haluaa, että nämä vanhat hyvät ajat palaavat. Toisaalta hän tietää, että läntistä maailmaa hallitsevat juutalaiset ja että häntä hyljitään niin kauan kuin juutalaiset kutsuvat häntä ”holokaustin kieltäjäksi”, ja siksi hän haluaa päästä eroon tästä leimasta hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan että odottaisi juutalaisvallan luhistumista (joka saattaa tai ei saata tapahtua hänen elinaikanaan), hän yrittää käydä juutalaisten kanssa kauppaa. Hänen ainoa todellinen ongelmansa on Auschwitz. Hän ei ole koskaan kiistänyt holokaustitarinan muita kohtia. Hän on aina väittänyt, että saksalaiset ampuivat suuren määrän juutalaisia itärintamalla (kirjan ”Treblinka – tuhoamisleiri vai kauttakulkuleiri?” kahdeksannesta luvusta hän voisi löytää pakottavat todisteet siitä, että Einsatz-joukkojen raportit, joiden väitetään todistavan sellaisen jättiläismäisen teurastuksen ja jotka Irving näyttää hyväksyvän enempiä kyselemättä, ovat hyvin kyseenalaisia, koska ne ovat ristiriidassa muiden saksalaisten dokumenttien kanssa eikä rikostekninen todistusaineisto tue niitä). Hän ei ole koskaan kiistänyt Reinhardt-leirien tai Majdanekin väitettyjä joukkomurhia. Hän on selvästi myöntänyt ”kaasuvaunujen” olemassaolon, joita on väitetty käytetyn Chelmnossa ja Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla. Mutta hän on niin usein ja niin äänekkäästi puolustanut revisionistista kantaa Auschwitzin kohdalla, että hänen ylpeytensä estää häntä perääntymästä tässä asiassa; korkeintaan hän on halukas myöntämään, että mahdollisesti joitakin kaasutuksia tapahtui Auschwitzissa rajoitetussa mittakaavassa.

Raul Hilbergin mukaan miljoona juutalaista menehtyi Auschwitzissa. [56] Koska niiden juutalaisten lukumäärä, jotka kuolivat Auschwitzissa niin kutsutuista ”luonnollisista syistä” (sairaus, uupumus jne.), ei voi mitenkään olla yli 100 000, siitä seuraa, että noin 900 000 juutalaisen on täytynyt kuolla tämän leirin ”kaasukammioissa”. Ja mitä Irving tekee? Hän väittää, että 2,4 miljoonaa juutalaista (eikä Hilbergin ilmoittamat 1,5 miljoonaa) murhattiin kolmessa Reinhardt-leirissä, Belzecissä, Sobiborissa ja Treblinkassa, ja tarjoaa näin juutalaisille täyttä kompensaatiota niistä noin 900 000 ”Auschwitzin kaasukammioiden uhrista”, jotka hän on ryöstänyt heitä.

Mutta David Irving on tehnyt laskelmansa ilman isäntäänsä. Ilmeisesti hän ei vieläkään ymmärrä ahdistajiensa mielenlaatua. Asettamalla Auschwitz-tarinan kyseenalaiseksi hän on juutalaisten kannalta katsottuna suorittanut pyhänhäväistyksistä kaikkein suurimman, koska Auschwitz on holokaustitarinan ydin, vaikka Hilbergin mukaan sen osuus ”holokaustin uhreista” on vähemmän kuin viidennes. Juutalaiset eivät koskaan anna Irvingille anteeksi tätä pyhäinhäväistystä. Vaikka hän yhtäkkiä väittäisi, että saksalaiset kaasuttivat miljoona juutalaista Majdanekissa ja kaksi miljoonaa Chelmnossa ja kolme miljoonaa Sobiborissa ja viisi miljoonaa Belzecissä ja kymmenen miljoonaa Treblinkassa ja että he ampuivat kaksikymmentä miljoonaa juutalaista Venäjän-rintamalla, siitä ei olisi mitään apua: juutalaiset ja heidän käsikassaransa yhä leimaisivat hänet ”holokaustin kieltäjäksi”. Tämä leima ei koskaan poistu niin kauan kuin juutalaiset hallitsevat läntistä maailmaa.

Varoitus David Irvingille

En tiedä, koska David Irvingin kauan kuulutettu kirja Heinrich Himmleristä julkaistaan, mutta pelkään, että tiedän jo sen ydinsanoman: Kyllä, holokausti todella tapahtui, miljoonia juutalaisia todella tuhottiin, mutta vain hyvin vähäinen osa heistä kaasutettiin Auschwitzissa. 2,4 miljoonaa juutalaista tapettiin jollakin tuntemattomalla tavalla Treblinkassa, Sobiborissa ja Belzecissä; 1-2 miljoonaa ammuttiin tai murhattiin kaasuvaunuissa Venäjän tappokentillä. Tästä rikoksesta Adolf Hitler ei kanna mitään vastuuta; sen määräsi ja organisoi Reichsführer SS Heinrich Himmler, joka jotenkin onnistui kätkemään tämä jättiläismäisen teurastuksen Führeriltään.

Koska Heinrich Himmlerillä on vain vähän ihailijoita jopa vannoutuneiden kansallissosialistien keskuudessa, Irving ilmeisesti pitää häntä ihanteellisena syntipukkina. Varoitan David Irvingiä, että sellaiset lausunnot johtavat vain hänen vähäisen uskottavuutensa lopulliseen häviämiseen. Pahinta kuitenkin on, että ne muodostavat vakavan herjauksen. Heinrich Himmler saattaa olla syyllinen moneen asiaan, mutta kenelläkään, ei edes David Irvingillä, ei ole oikeutta syyttää häntä sellaisen suunnattoman verilöylyn määräämisestä ja organisoimisesta, jota hän mitenkään ei ole voinut määrätä ja organisoida siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaista ei tapahtunut.

Neuvo David Irvingille

Kuten monet muut lahjakkaat miehet ennen häntä, David Irving on vajonnut syvälle, mutta se, joka on vajonnut, voi jälleen nousta. Neuvon David Irvingiä muistamaan vanhan ajatelman: ”Tosiasiat ovat tyranneja, ne eivät siedä vähäisintäkään erimielisyyttä”. Toivottavasti David Irving saa koottua kasaan tarvittavan rohkeuden kohdata tosiasiat ja vetää niistä väistämättömät johtopäätökset. Ei ole muuta tapaa, jolla hän voisi säilyttää kunniansa ja palauttaa uskottavuutensa.

Vesa I Laurio