Holokaustiekspertti van Pelt myöntää holokaustin saduksi

Juutalainen holokaustiasiantuntija Robert van Pelt kertoo kanadalaisessa The Star –lehdessä 27.12.2009 julkaistussa haastattelussaan, että holokaustista ei ole olemassa konkreettista todistusaineistoa: ”Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia siitä, mitä (holokaustista) tiedämme, on itse asiassa vailla fysikaalista todistusaineistoa; siitä (holokaustista) on tullut osa perittyä tietämystämme.”

”Perityllä tietämyksellä” van Pelt tarkoittaa ”silminnäkijätodistuksia”, kuulopuheita ja juoruja, joilla siis hänen mukaansa ei ole takanaan konkreettista todistusta. Toisin sanoen: holokausti on todellisuuteen perustumaton satu. Kuulopuhetta alusta loppuun.

The Star –lehden haastattelu kokonaisuudessaan:

Auschwitz halutaan takaisin luonnontilaan

Äskettäinen Auschwitzin portilla olevan pahamaineisen ”Arbeit macht frei” (”Työ tekee vapaaksi”) –kyltin varastaminen ja takaisinsaanti on herättänyt jälleen keskustelun siitä, mitä tulisi tehdä ihmiskunnan eräästä pimeimmästä hetkestä todistavalle synkälle monumentille.

Viime viikolla Puolan kulttuuriministeri lupasi 100 000 euroa vastaavan summan turvallisuuden parantamiseksi tässä paikassa, jossa yli miljoona ihmistä kuoli holokaustin aikana. Mutta arkkitehtuurin historian asiantuntija ja johtava Auschwitz-ekspertti Robert Jan van Pelt sanoo, että ehkä on tullut aika harkita muita strategioita tämän paikan suhteen, joka jakautuu kahteen leiriin, Auschwitziin ja Birkenauhun. Niiden pinta-ala on lähes 200 hehtaaria. Waterloon yliopiston professori van Pelt ehdottaa, että museo harkitsisi Birkenaun kuolemanleirin sulkemista, leirin, jossa 95 prosenttia murhista tapahtui, ja sen päästämistä luonnontilaan. Pyysimme häntä selittämään asiaa.

Haastattelija: Miksi olette vaatinut, että Birkenau tulisi sulkea ja jättää luonnon haltuun?

van Pelt: Esillä on nykyisin Auschwitzin suojelu, paikan, joka on itse asiassa hyvin säilynyt – se on se paikka, jossa museo sijaitsee. Mutta parin kilometrin päässä sijaitseva Birkenau, jossa murhat tapahtuivat, on rapistumassa. Se leiri rakennettiin hyvin kiireesti. Rakennukset rakennettiin kestämään kaksi tai kolme vuotta. Ne rakennettiin kierrätetyistä tiilistä. Kun heiltä loppuivat kierrätettävät tiilet, SS osti Saksan armeijalta elementtirakenteisia hevostalleja. Kun sota vuonna 1945 loppui, nämä hevostallit olivat sangen arvokkaita, koska ne tarjosivat jonkinlaisen nopean majoituksen sellaiselle, joka tarvitsi sitä. Niinpä ihmiset saivat ajatuksen, että parasta, mitä he voisivat tehdä, oli käydä hakemassa kaikki nämä hevostallit – ja niitä oli noin 500 -, purkaa ne osiin, lastata ne juniin ja lähettää ne Varsovaan. Vuonna 1948 kaikki Birkenaun tiiliparakit olivat jo hajoamassa.

Vanhoissa hevostalleissa oli kussakin sisällä kaksi uunia, ja niistä lähti kaksi savupiippua, joita ei viety Varsovaan. Niin syntyi tämä hyvin outo maisema – ja se on olemassa edelleen -, jossa nämä pienet primitiiviset tiilisavupiiput nousevat kolme metriä maanpinnan yläpuolelle. Niillä ei ole mitään tukea, ja jos tulee myrsky, ne sortuvat.

Mutta tietenkin piiput itsessään – yhteensä niitä on satoja – luovat hyvin vaikuttavan symbolisen maiseman, koska yhdistämme Birkenaun krematorioiden piippuihin. Noita krematorioita ei enää ole, saksalaiset räjäyttivät ne ja yhden räjäyttivät vangit vuonna 1944. Niinpä koska krematorioista on jäljellä vain nämä rauniot ja koska ihmiset odottavat näkevänsä savupiippuja jollakin tavoin, tuo parakeista säilyneiden pienten savupiippujen kenttä luo sentapaisen maiseman, jonka ihmiset jollakin tavoin yhdistävät tappamiseen ja uhrien ruumiiden polttamiseen.

Haastattelija: Jos jätämme paikan luonnon haltuun, otammeko sen riskin, että ihmiskunta unohtaa, mitä tapahtui, ja valmistamme tietä holokaustin epäilemiselle tulevaisuudessa?

van Pelt: Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia siitä, mitä tiedämme, on itse asiassa vailla fysikaalista todistusaineistoa; siitä on tullut osa perittyä tietämystämme. En usko, että holokausti on poikkeustapaus tässä suhteessa. Tulevaisuudessa me holokaustia muistaessamme toimimme samalla tavalla kuin me muistamme useimpia muitakin menneisyyden asioita. Saamme tietää siitä kirjallisuudesta ja silminnäkijöiden todistuksista; kykenemme sillä tavoin erittäin hyvin muistamaan menneisyyttä. Siten me tiedämme, että Caesar surmattiin Idus-päivänä (15. pv.) maaliskuussa. Jos holokausti asetetaan johonkin erilliseen kategoriaan ja vaaditaan, että sen on oltava siinä – vaaditaan, että meillä on oltava enemmän materiaalista todistusaineistoa -, se itse asiassa merkitsisi, että jollakin tavoin antaisimme perään holokaustin kieltäjille hankkimalla jonkinlaista erityistä todistusaineistoa.

Haastattelija: Miksei paikkaa ole jo suljettu?

van Pelt: Vuonna 1959 ehdotettiin, että leiri jätetään luonnon haltuun. Museo halusi sulkea portit ja antaa kaiken rappeutua. Ajateltiin, että tämä paikka oli paikka, jossa ihmiskunta epäonnistui niin monumentaalisella tavalla, ettei velvollisuutemme ole säilyttää sitä.

Tuohon aikaan eloonjääneet vastustivat tuota ehdotusta. He sanoivat: Ette voi lukita meitä oman kokemuksemme ulkopuolelle. Me kärsimme täällä; meillä on oltava mahdollisuus palata paikkaan, jossa me kärsimme.”

Viisikymmentä vuotta myöhemmin eloonjääneiden aika – todistajien aika – on päättymässä, ja mielestäni kun holokaustin viimeinen eloonjäänyt on kuollut, kun tuo lähes äänetön poistuminen tapahtuu, meidän sivistyneenä maailmana tai lajina on pantava tämä merkille.

Ja mitä jos kukaan ei aio antaa varoja tämän paikan säilyttämiseen? Vastaukseni tähän haasteeseen on: ”Entä sitten? Ehkä ei ole ollenkaan paha asia, jos tämä paikka hävitetään.” Mutta jos todella koittaa aika, jolloin voimme jättää tämän paikan luonnon haltuun, emme voi tehdä sitä ennen kuin viimeinen eloonjäänyt kuolee.

Haastattelija: Kansainvälisen Auschwitz-neuvoston puheenjohtaja sanoo, että päätös tulisi jättää niille, jotka kuolivat Auschwitzissa. Onko meillä mitään käsitystä – uhrien ennen kuolemaansa antamia ja muistiin merkittyjä lausuntoja -, mitä he halusivat tehtävän tämän paikan suhteen?

van Pelt: Ei ole. Niinpä kun tahdotaan kääntyä uhrien puoleen saadaksemme jonkinlaista viitettä siitä, mitä tässä paikassa tapahtui, voimme puhua vain eloonjääneistä. Mutta voivatko eloonjääneet todella edustaa niitä, jotka kuolivat? Tietyssä määrin eloonjääneet voivat tehdä niin, mutta kun he ovat kuolleet, mielestäni ei ole meidän asiamme tulkita. Tämä on päätös, joka meidän on tehtävä elävinä henkilöinä. Maa kuuluu eläville. Elävien henkilöiden on tehtävä vaikeat päätökset.

Minulle sopii hyvin, jos me elävät henkilöt päätämme, että tämä paikka tulee säilyttää ja me haluamme käyttää enemmän rahaa tämän paikan ylläpitämiseen asianmukaisella tavalla – tämä jollakin tavoin jättää paikan arvon koskemattomaksi. En halua riidellä tästä. Mutta tämä merkitsee sitä, että me maailmanlaajana yhteisönä todella otamme vastuun tästä paikasta – ja annamme siinä tarkoituksessa rahavaroja käyttöön.

Näin puhuu juutalainen holokaustiekspertti, joka tuntee aiheensa läpikotaisin. Mitä tästä on sanottava? Haastattelusta on todettava seuraavaa:

Ensiksi. van Pelt toteaa: ”Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia siitä, mitä (holokaustista) tiedämme, on itse asiassa vailla fysikaalista todistusaineistoa; siitä (holokaustista) on tullut osa perittyä tietämystämme.” Hän siis sanoo, että vaikka holokaustista ei ole olemassa konkreettista todistusaineistoa (materiaalista tai dokumentaarista todistusaineistoa), hän ja muut holokausti-ihmiset ”tietävät”, että holokausti tapahtui. Tässä hän suoraan ilmoittaa olevansa valehtelija. ”Tietämisen” tulee perustua aina tosiasioihin, mutta van Pelt sanoo, ettei hänellä ole tosiasioita. Haastattelusta käy ilmi, että hän perustaa tietämisensä ”silminnäkijöiden” todistuksiin, mutta näiden silminnäkijätodistustenkaan takana ei voi olla konkreettista todellisuutta, koska van Peltin mukaan ”ei ole fysikaalista todistusaineistoa.” Silminnäkijätodistustenkin täytyy olla vailla fysikaalista vahvistusta, ja niinpä niiden ja koko holokaustin täytyy olla pelkkää kuulopuhetta, jossa holokausti-ihmiset, enimmäkseen juutalaiset, vain heittelevät toisilleen ja koko maailmalle perusteettomia väitteitä ja rakentavat niiden varaan valheiden vyyhdin, jota kutsutaan ”holokaustiksi”.

Tämä juutalainen on enemmän valehtelun ekspertti kuin holokaustin ekspertti. Holokaustia ei lainkaan tapahtunut, joten kuka voi olla ekspertti asiassa, jota ei lainkaan tapahtunut? Mutta tämä ei juutalaista eksperttiä haittaa, sillä hän jatkaa väitteidensä kutsumista ”tietämiseksi”: ”Birkenau, jossa murhat tapahtuivat – - maiseman, jonka ihmiset jollakin tavoin yhdistävät tappamiseen – - holokaustia muistaessamme – - paikka, jossa ihmiskunta epäonnistui niin monumentaalisella tavalla.” Hän ”tietää”, että tapahtui ”murhia”, ”tappamista”, ”holokausti” ja ”ihmiskunnan monumentaalinen epäonnistuminen”, vaikkei hänellä ole ”tietämisensä” tueksi minkäänlaista fysikaalista todistusta, ei materiaalista todistusaineistoa eikä dokumentaarista todistusaineistoa. Ainoastaan silminnäkijätodistuksia, joista lähes kaikki ovat ammattivalehtelijoiden ”todistuksia” ei-juutalaisten pettämiseksi. van Peltin pitäisi sanoa sanan ”tiedämme” sijaan ”väitämme”, niin hän puhuisi enemmän totta.

Tuossa ”99 prosenttia” –lauseessaan van Pelt todella puhuu koko holokaustista, ei ainoastaan Auschwitzin tapahtumista; tämän osoittaa tekstiyhteys (lausetta edeltävä kysymys sekä koko se kappale, jossa van Peltin lause on).

Toiseksi. Kun holokaustiekspertti sanoo, ettei Birkenaussa ole enää krematorioita, niin hän puhuu muunneltua totuutta. Birkenaun neljästä krematoriorakennuksesta kaksi on vielä pystyssä (Kremat II ja III; Kremoista IV ja V on jäljellä vain rauniot/perustukset; huom. Krema I on parin kilometrin päässä sijaitseva Auschwitzin kantaleirin krematorio, joka on nykyisin pystyssä muunnetussa muodossa). Ja näissä kahdessa pystyssä olevassa krematoriorakennuksessa on myös savupiiput pystyssä. Ainoastaan Kremojen II ja III ”kaasukammioiksi” väitetyt sivuosat (todellisuudessa osittain maan alla olevia ruumishuoneita) on räjäytetty, mutta nekin ovat vain romahtaneet ja raunioina siis edelleen olemassa ja tutkittavissa. Eikö Auschwitz-ekspertti tunne Auschwitzia? Vai johdatteleeko hän?

Kolmanneksi. Juutalainen holokaustiekspertti sanoo, että lisää todistusaineistoa ei enää tarvita eikä sellaista tule hankkiakaan, koska se olisi myönnytys ”holokaustin kieltäjille”! Kuitenkin hän sanoo, ettei holokaustista nykyäänkään ole olemassa fysikaalista todistusaineistoa. Konkreettista todistusaineistoa ei ole, eikä sitä tule hankkiakaan! Holokausti on siis kokonaan todistamaton ja olematon asia, mutta silti sitä nyt olisi ryhdyttävä ”muistamaan kuten muitakin menneisyyden asioita”! van Pelt tekee, kuin silmänkääntötemppuna, olemattomasta asian todellisen, jota on ryhdyttävä juhlallisesti muistamaan. Ja hänen mukaansa se, joka haluaa ”tietoa” holokaustista, saa sitä ”kirjallisuudesta” ja ”silminnäkijöiden todistuksista”, ja se kuulemma riittää erinomaisesti. Kuitenkin, koska holokaustista ei ole fysikaalista todistusaineistoa, tuolla ”kirjallisuudella” ja noilla ”silminnäkijätodistuksilla” ei ole mitään konkreettista vahvistusta, ja siksi ne ovat täysin arvottomia. van Pelt haluaa tehdä lopun Auschwitz-Birkenaun rikosteknisestä tutkimuksesta. Väitettyä ihmiskunnan suurinta joukkomurhaa ei saa tutkia!

van Pelt jopa ehdottaa Birkenaun ”hävittämistä”, ettei kukaan pääsisi keräämään todistusaineistoa. Hän haluaa estää asian tutkimisen (onhan ehdotettu kansainvälistä virallista ja puolueetonta tutkimusryhmää Birkenaun tutkimiseksi). Ainoastaan Auschwitzin kantaleirin rakennukset hän haluaisi säilyttää. Kirjassaan ”Auschwitz 1270 bis heute” (”Auschwitz vuodesta 1270 tähän päivään”) hän on myöntänyt, ettei tuossa kantaleirissä tapahtunut kaasutuksia.

van Pelt haluaa, että Birkenaun Kremojen väitettyjen kaasukammioiden sortuneet seinämät, rauniot ja perustukset raivataan pois, ettei niitä voitaisi tutkia. Tutkimuksissaan Fred Leuchter ja Germar Rudolf ovat jo osoittaneet tieteellisin keinoin (Rudolf on kemisti koulutukseltaan; Leuchter syaanivetyteloitusten asiantuntija USA:ssa), ettei noissa väitetyissä kaasukammioissa ole voitu käyttää Zyklon B:tä (joka on hyönteismyrkky; vaikuttava aine syaanivetykaasu), koska syaanivedystä ei ole jäänyt pysyviä reaktiojäämiä (berliininsineä eli preussinsineä) niiden seinämiin. Jos olisi käytetty, jäämiä olisi ehdottomasti jäänyt.

Zyklon B:tä käytettiin leireissä täiden tuhoamiseen, koska täit levittivät hyvin tappavaa pilkkukuumetta ja aiheuttivat vaikeita epidemioita. Siksi internoitujen vankien ja henkilökunnan vaatteet ja varusteet puhdistettiin täistä erityisissä täikaapeissa Zyklon B:llä (myös kuumailmaa käytettiin). Näiden täikaappien ja täikammioiden seinämiin jäi runsaasti berliininsineä, joka on nähtävissä tänäkin päivänä (yhdiste on pysyvä ja värillinen). Sekä Leuchter että Rudolf ottivat kontrollinäytteet näistä täikaapeista, ja näissä näytteissä oli huimat määrät berliininsineä. Jos Zyklon B:llä olisi surmattu ihmisiä Birkenaun väitetyissä kaasukammioissa, näiden kammioiden seinämiin olisi jäänyt suuret määrät jäämiä, mutta koska jäämiä ei löydy, ei ole tapahtunut kaasutuksiakaan. Tämän totuuden van Pelt haluaa pimittää virallisilta tutkimuksilta, ja siksi hän ehdottaa näiden seinämien poissiirtämistä.

Birkenaussa on siis olemassa fysikaaliset todisteet siitä, ettei siellä suoritettu juutalaisten joukkokaasutuksia. TÄSTÄ TODELLA ON OLEMASSA FYSIKAALISET TODISTEET, ja siksi ne halutaan poistaa. Nämä fysikaaliset todisteet odottavat vain virallista kansainvälistä tutkimusta, ja niin saataisiin todistettua rikosteknisesti, ettei holokaustia tapahtunut.

Neljänneksi. Kun van Pelt sanoo, ettei holokaustin silminnäkijätodistuksia voida todistaa tieteellisesti eikä näyttää toteen rikosteknisin keinoin (hänhän sanoo, ettei niiden takana ole fysikaalista todistusaineistoa), hän esittää asian, jonka sanomisesta lukemattomat tutkijat on heitetty vankilaan vuosien kuluessa. Joutuuko juutalainen erikoismies vankilaan ”holokaustin kiistämisestä” tai ”holokaustin vähättelystä”? Ehkä 13 vuodeksi? 13 vuodeksi joutui vankilaan vuonna 2009 Horst Mahler, koska hän, van Peltin tavoin, sanoi, ettei juutalaisten joukkokaasutus- tai kansanmurhaväitteiden tukena ole minkäänlaista empiiristä todistusaineistoa.

Jo 1960-luvun alkupuoliskolla käydyissä Auschwitz-oikeudenkäynneissä oikeus joutui toteamaan, ettei sillä ollut tuomionsa tueksi minkäänlaista empiiristä todistusaineistoa: “Oikeudelta puuttuivat lähes kaikki keinot, joita normaalisti käytetään murhaoikeudenkäynneissä kuvan saamiseksi siitä, mitä murhan aikana tosiasiallisesti tapahtui. Ei ollut uhrien ruumiita, ei ruumiinavauskertomuksia, ei asiantuntijoiden lausuntoja kuolemien syistä ja ajankohdista, ei johtolankoja murhaajista, ei murha-aseita jne.” (Auschwitz-Urteil 50/Ks 2/63, s. 109). Tässä, huomattakoon, oikeus sanoo, ettei Auschwitzissa ollut kaasukammioita (murha-aseita).

Samassa päätöksessään oikeus totesi silminnäkijätodistajista: ”Eräs vaikeus oli se, että todistajat – ymmärrettävästi – vain harvoin pystyivät antamaan yksittäisissä tapauksissa tarkkoja tietoja paikasta ja ajankohdasta – - Todistajanlausuntojen tutkiminen oli vain harvoissa tapauksissa mahdollista.”

Auschwitz-oikeus totesi siis van Peltin ylistämät silminnäkijäkertomukset epätarkoiksi ja epäluotettaviksi, eikä niitä voitu vahvistaa.

Kuitenkin Auschwitz-oikeus teki päätöksensä näiden täysin arvottomien silminnäkijätodistusten pohjalta. Maailmalle siis todistettiin Auschwitzin ”holokausti” yleisillä, epätarkoilla, epäluotettavilla ja vahvistamattomilla todistajanlausunnoilla, ja samalla todettiin, ettei rikosteknistä todistusaineistoa ollut lainkaan.

Viidenneksi. 99 prosentin sijaan van Peltin olisi kuulunut sanoa 100 prosenttia, koska ei ollut mitään holokaustia. Siitä ei voi olla olemassa ainuttakaan todistetta.

van Pelt on vihkimässä ”holokaustia” puhtaaksi uskoksi. Holokausti onkin ollut aina uskon asia, tai ehkä paremminkin aivopesun asia. Holokaustiin uskovat eivät koskaan katso tarpeelliseksi esittää todistusaineistoa, ja jos sellaista vaaditaan, he loukkaantuvat. Joukkotuhosta esimerkiksi Sobiborin, Treblinkan, Belzecin, Chelmnon tai Babi Jarin kohdalla ei ole olemassa minkäänlaista empiiristä todistusaineistoa. Joukkomurhat on ”todistettu” ammattivalehtelijoilla ja väärennetyillä dokumenteilla, ja sitten niillä on tiedotusvälineiden kautta aivopesty maailman kansat. Toisen maailmansodan voittajilla, ennen kaikkea juutalaisilla, on ollut poliittinen valta ja siten avoin valtakirja aivopesun suorittamiseen, ja nyt, kun valtakirjan mahti on alkanut horjua, juutalaisten tuhoaminen todistetaan enää poliisin pakkokeinoin.

”Jumalan kansaksi” itsensä nimittäneiden valehtelijoiden holokaustialueen profeetta Elie Wiesel on kirjoittanut v. 1983: ”Auschwitz on mielikuvituksen ja käsityskyvyn tuolla puolen; se on tavoitettavissa vain muistilla. Kirjoitan vain tuomitakseni kirjoittamisen. Kerron siitä mahdottomuudesta, johon törmää se, joka yrittää kertoa tämän tarinan.” Auschwitz-tarina voidaan vahvistaa vain muistilla, koska todistusaineistoa ei ole. van Peltin mainostamaa holokaustikirjallisuutta lienee ainakin pari tuhatta nidettä, ja silminnäkijäkertomuksia on yhtä paljon kuin on palkattuja ammattitodistajia, jotka kertovat ja keksivät, mitä halutaan. Raul Hilbergin holokaustiteoksen ”The Destruction of the European Jews” vuoden 1985 laitos on jo ristitty lopulliseksi holokaustiraamatuksi.

Ehkä kuitenkin van Peltin takaraivossa on piilevä käsitys siitä, että jossain näitä uhreja todella on tilastollisesti ja luotettavasti laskettu. Siksi hän sanoo 99 prosenttia eikä 100 prosenttia. van Pelt tietää, että saksalaiset olivat tunnontarkkoja tilastojen laatijoita, ja kaikki merkittiin yksityiskohtia myöten tarkasti kirjoihin. Tarkasti tilastoitiin myös Auschwitzin kuolleet. Tarkoittaakohan van Pelt tuolla yhdellä prosentillaan tätä? Hän ei lausu tätä ääneen, koska hän tietää, etteivät Auschwitzissa tappaneet saksalaiset vaan epidemiat, joista kauheimpia olivat pilkkukuume-epidemiat (joita torjuttiin mm. Zyklon B:llä, joka tuhosi pilkkukuumetta levittävät täit vaatteista, järjestämällä vangeille mahdollisuus peseytyä suihkuissa, leikkaamalla tukka ja eristämällä sairastuneet karanteeniin).

Auschwitzista tiedetään keskitysleirien tarkastajan Richard Glücksin tilastojen perusteella, että siellä kuoli 109 233 ihmistä, näistä 60 421 juutalaisia. Epidemioihin kuoli näistä 103 447, näistä juutalaisia 58 240.

Joulukuussa 2005 Germar Rudolf toi julkisuuteen nämä kansallissosialistisen Saksan viralliset tilastot kaikista Auschwitzin keskitysleirin internoiduista. Tiedot ovat siis peräisin keskitysleirien tarkastusviraston päällikön, SS-Gruppenführer (kenraali) Richard Glücksin tilastoista, jotka on mikrofilmattu ja sijaitsevat tällä hetkellä Venäjän Keskusarkistossa (Central State Archives No 187603, Rolls 281-286 [Auschwitz]). Saksan Valtionarkistosta löytyneet Saksan Valtionrautateiden kuljetustilastot vastaavat Rudolfin mukaan tarkoin Venäjän arkistoista löytyneitä tietoja (internoituja kuljetettiin Auschwitziin ja sieltä pois rautateitse):

http://www.tbrnews.org/Archives/a2037.htm

Tilastoista käy ilmi:

Juutalaisia tuotiin Auschwitziin koko aikana 173 000

Juutalaisia siirrettiin Auschwitzista muihin leireihin 100 743

Juutalaisia kuoli pilkkukuumeeseen 58 240

Juutalaisia kuoli muista luonnollisista syistä 2 064

Juutalaisia teloitettiin hallinnollisena toimena (kurinpitosyistä) 117

Juutalaisia loppuvaiheessa Auschwitz-kompleksissa 11 836

Kaikki internoidut yhteensä (sis. juutalaiset):

Auschwitziin tuli koko aikana 334 685 internoitua

Auschwitzista siirrettiin muihin leireihin 121 453 internoitua

Auschwitzissa kuoli pilkkukuumeeseen yhteensä 103 447 internoitua

Auschwitzissa kuoli muista luonnollisista syistä 4 140 internoitua

Auschwitzissa teloitettiin kurinpitosyistä yhteensä 1 646 internoitua (näistä puolalaisia 1 485, juutalaisia 117, mustalaisia 20, venäläisiä 19 ja tšekkiläisiä 5; olen korjannut yhteenlaskuvirheet).

Internoituja loppuvaiheessa Auschwitz-kompleksissa 103 999

Yhteenveto: Auschwitzissa kuoli 60 421 juutalaista, näistä epidemioihin (varsinkin pilkkukuume-epidemioihin) 58 240. Kaiken kaikkiaan leirissä kuoli 109 233 internoitua, näistä 103 447 epidemioihin.

Tässä on, Birkenaun ”kaasukammioiden” seinämien kemiallisten tutkimusten ohella, toinen todiste siitä, ettei Auschwitzissa tapahtunut mitään juutalaisten joukkomurhaa.

Kuudenneksi. Jos holokaustista ei ole olemassa minkäänlaisia empiirisiä todisteita eikä sellaisen tapahtumista voida mitenkään todistaa, kuinka John Demjanjuk voidaan tuomita Saksassa nyt meneillään olevassa oikeudenkäynnissä osallisuudesta juutalaisten kansanmurhaan, kuinka Adolf Eichmann voitiin tuomita holokaustirikollisena hirsipuuhun, kuinka Simon Wiesenthal ja Efraim Zuroff ovat voineet metsästää holokaustiin syyllistyneitä natseja, kuinka juutalaiset voivat ympäri maailmaa julistaa rotunsa kärsineen valtavan joukkomurhan natsi-Saksassa, kuinka Nürnbergin tuomioistuimessa saksalaisia voitiin syyttää juutalaisten joukkomurhista, kuinka holokaustista voi olla kuvia, kirjoja, elokuvia, videoita, koulutusta, koulutusohjelmia, museoita, muistomerkkejä ja muistelmia, kuinka totuuteen pyrkiviä revisionisteja on voitu toimittaa vankilaan holokaustin kiistämisestä, kuinka Israelin pääministeri B. Netanyahu on voinut todistaa holokaustin heiluttamalla YK:ssa Wannsee-protokollaa, jossa ei puhuta mitään mistään joukkotuhoamisesta, sekä Birkenaun desinfiointilaitoksen piirustuksia, joilla ei ole mitään tekemistä minkään joukkomurhan kanssa, kuinka EU voi laatia rankaisevaa lainsäädäntöä ”holokaustin kiistäjille”, kuinka ent. pääministeri Paavo Lipponen on voinut tuoda Ruotsista Suomen kouluihin holokaustista kertovan kirjan ”Kertokaa siitä lapsillenne” (ks. kirjoitukseni ”Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu”, osat 1-5) ja kuinka Suomen kouluissa ja tiedotusvälineissä voidaan opettaa holokaustista ja levittää tietoutta siitä?

http://globalfire.tv/nj/10de/zeitgeschichte/keine_beweise_vergasungen.htm

Vesa I Laurio

Demjanjuk korppikotkien kynsissä

(Päivitetty 4.2.2010)

Kuten monet tietävät, juutalaiseksi alusmaaksi muuttuneessa Saksassa käydään parhaillaan oikeutta Sobiborin kauttakulkuleirin vartijaksi väitettyä ukrainalaista John Demjanjukia vastaan. Demjanjukin väitetään avustaneen Sobiborissa toisen maailmansodan aikana tapahtuneiksi väitetyissä juutalaisten joukkomurhissa. Tämän oikeudenkäynnin tiimoilla kaikki on siis “väitettä”, eikä todisteita ole mistään, mutta sehän ei haittaa juutalaisten ylistykseksi tapahtuvassa kostonhimo- ja näytösoikeudenkäynnissä. 89-vuotias Demjanjuk itse sanoo, ettei hän ole koskaan ollut Sobiborissa. Todisteeksi Demjanjukin väitetystä Sobiborissa olosta vuonna 1943 on esitetty hänen henkilökorttinsa, joka on osoitettu väärennökseksi jo Demjanjukin Treblinka-oikeudenkäynnissä Israelissa.

Sobiborissa ei koskaan tapahtunut mitään joukkomurhia;

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/sobibor/.

Myöskään Demjanjukin Sobiborissa olosta ei ole minkäänlaisia todisteita, eikä niitä silloin voi olla mistään siellä tapahtuneista kauhutöistäkään. Tässä Demjanjuk-oikeudenkäynnissä kaikki on tyhjän päällä. Ei ihme, että Demjanjuk, kuten lehdet kertovat, on oikeudenkäynnin alusta lähtien maannut aivan “liikkumattomana” häntä varten valmistetussa erityisessä oikeudenkäyntisairasvuoteessa, ikään kuin siten mahdollisimman tarkoin eristääkseen itsensä ympärillään vellovasta valheesta.

Nyt tiistaina 2.2.2010 oikeudenkäynti jatkui Münchenissä. Demjanjuk oli jälleen täysin liikkumaton, ja syystä. Tässä istunnossa oli näet kuultavana “oikeuden avustajana” (tutkintotuomarina) toimiva “Kansallissosialististen rikosten keskustutkimusviraston” tutkija Thomas Walther, joka osoitti olevansa hyvin moderni, monien mielestä ehkä briljantin hienostunut. Walther nimittäin esitti, että syytetty voidaan tuomita syylliseksi, vaikkei teoista ole todisteita. Tämä on juutalainen oikeuskäsitys ei-juutalaisia kohtaan. Samalla se on juutalainen totuuskäsitys, oli Walther juutalainen tai ei. Tiistain istunnosta kerrotaan täällä ja täällä.

Tutkintotuomari Walther sanoo, että “osallisuus natsien tuhoamisleirien joukkomurhiin” on rangaistavaa, vaikkei yksittäisistä teoista olekaan todisteita. Walther unohtaa sanoa, ettei ole olemassa todisteita siitäkään, että Sobibor olisi ollut “tuhoamisleiri” tai että siellä olisi suoritettu joukkomurhia. Perusteeksi sille, että hän tällä tavalla haluaa luopua oikeudenkäyntien perusperiaatteesta, siitä, että on voitava osoittaa konkreettinen teko, hän esittää sen, että tässä “natsien teollisesti toteuttamassa joukkomurhassa” on kyse “erityistapauksesta”, jossa tuosta periaatteesta on voitava poiketa. Hän sanoo, ettei hänen tarvitse esittää todisteita “sellaisessa tuhoamisleirissä” suoritetuista yksittäisistä teoista. Kuitenkaan, kuten kirjoituksissani olen osoittanut, Saksan keskitysleireissä ei tapahtunut mitään joukkomurhia. Walther haluaa tuomita Demjanjukin valheen perusteella.

Se, mikä tässä on huomattava, on se, että asiaa ammatikseen tutkiva Thomas Walther myöntää, ettei syyttäjillä ole ainuttakaan konkreettista todistetta Demjanjukia vastaan. Tämä on melkoinen paljastus. Münchenin oikeudenkäynti on poliittinen näytösoikeudenkäynti. Tarkoitus on vain miellyttää maailman juutalaisia.

Tiistain istunnossa tapahtui muutakin: Demjanjukin puolustusasianajaja Ulrich Busch halusi toistuvasti saada oikeudenkäyntiin lykkäyksen, koska puolustus ei ollut saanut käsiinsä kaikkia asiakirjoja. Tämä ilmeisen laillinen syy ei estänyt päätuomari Ralph Altia uhkaamasta, että hän heittää puolustusasianajajan ulos salista, ellei tämä lopeta vaatimuksiaan.

Tutkintotuomari Thomas Walther, päätuomari Ralph Alt, oikeudenkäynnin syyttäjät ja maailman juutalaiset voisivat helposti hankkia todisteet “Sobiborin joukkomurhista”: ainoa, mitä heidän tarvitsee tehdä, on ottaa mukaan lapio ja sanko, mennä Sobiboriin tarkoin tiedetylle alueelle ja alkaa kaivaa esiin joukkomurhien uhreja joukkohaudoista. Holokaustitahot ovat näet ilmoittaneet (The Encyclopedia of the Holocaust), että tuolla suppealla, tarkoin tiedetyllä alueella on “kymmenen valtavaa joukkohautaa”, joihin on haudattu 250 000 juutalaista, siis keskimäärin 25 ooo juutalaista hautaa kohti. Ennen kuin kaikki haudat saadaan avattua, he voivat ottaa sankoon näytteitä todisteeksi.

Näiden joukkohautojen sijaintipaikka on ollut tiedossa jo 65 vuotta! Kuitenkaan koskaan ei ole paikallistettu tai todistettu olevan olemassa yhtäkään joukkohautaa, jossa olisi edes yksi väitetyn joukkomurhan uhri. Olisi aika osoittaa edes yksi joukkohauta konkreettisesti ja edes yksi joukkomurhien joukkohaudattu uhri konkreettisesti, kartallahan joukkohautojen sijainti on jo osoitettu.

Holokaustitahot ovat innoissaan rientäneet antamaan näille Sobiborin “joukkohaudoille” mitatkin (metreissä): 1) 20 x 20 x 4,3; 2) 20 x 25 x 4; 3) 20 x 12 x 5,8; 4) 70 x 20-25 x 5; 5) epämuotoinen 10-12, syvyys 4,9; 6) 15 x 25 x 3,05; 7) 10 x 3 x 0,9; 8) valtava kasa tuhkaa/monumentti; 9) läntinen “metsähauta”, mitat tuntemattomat; 10) itäinen “metsähauta”, mitat tuntemattomat. Luulisi, että haudat löytyvät, kun noin tarkkoja mittoja on annettu.

Kuitenkaan Sobiborista ei ole esitetty maailmalle yhtäkään joukkohautaa eikä yhtäkään ruumista. Vaikka joukkohautojen sijainti on jopa kartalle merkitty ja jokaisessa niistä on 25 000 juutalaista! Maailmalle ei ole annettu myöskään yhdenkään näissä joukkohaudoissa olevan juutalaisen nimeä. Ei myöskään valokuvaa vähäisestäkään määrästä (esimerkiksi sangollisesta) näistä joukkohaudoista esiin kaivettuja luufragmentteja tai valokuvaa yhdestäkään ylös kaivetusta (saippuoituneesta) ruumiista. Maailmalle ei ole esitetty yhtäkään maatutkakuvaa, joka osoittaisi, että edes yksi näistä kymmenestä joukkohaudasta todella olisi olemassa. Kuulemma juutalaiset ovat tehneet “geofysikaalisia tutkimuksia” alueella, mutta he kieltäytyvät luovuttamasta maailmalle tutkimustuloksia. Ja miksi juutalaiset eivät salli suorittaa alueella rikosteknisiä tutkimuksia, esimerkiksi väitettyjen joukkohautojen avaamisia ja kaikkien 250 000 ruumiin jäännösten esiin nostamisia?

Syy on se, että NÄMÄ JOUKKOHAUDATKIN OVAT JUUTALAINEN HUIJAUS. Niitä ei ole olemassa. Ei ole myöskään “joukkomurhien uhreja”. Mitään joukkomurhia ei tapahtunut. Sobiborissa (ja myös esimerkiksi Belzecissä ja Chelmnossa) suoritetut “arkeologiset tutkimukset” ovat olleet vain typeriä näytelmiä ei-juutalaisten huijaamiseksi.

Ei ollut holokaustia. On oikeusmurha syyttää John Demjanjukia osallisuudesta sellaiseen, mitä ei tapahtunut. Eurooppalainen oikeus on muuttumassa räikeäksi ja pilkalliseksi epäoikeudenmukaisuudeksi, ja tuomioistuimet ovat nykyisin maailmaa hallitsevan rikollisjengin välineitä niiden omien päämäärien toteuttamiseksi. Perussyy on se, että tuo rikollisjengi on ytimeltään juutalaista ja juutalaisen rahaeliitin kontrollissa;

http://laurio.wordpress.com/2009/07/12/juutalainen-raha-suomen-tuho/.

Tuo juutalaisuus on rikollisuutta. Pyhissä jumalallisissa kirjoituksissaan juutalaisuus ilmoittaa olevansa murhaa, valehtelua, tappamista, tuhoamista, orjuuttamista, kommunismia (globalisaatiota), rasismia (vain juutalaiset ovat ihmisiä, ei-juutalaiset ovat tuhottavia elukoita), huijaamista, pettämistä, juonittelua, eksyttämistä, väärän valan tekemistä, vihaa, varastamista, ryöstämistä, huorintekemistä, raiskaamista, pedofiliaa (lapsiin sekaantumista), homoseksuaalisuutta ja koronkiskontaa;

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/juutalaisuuden-opinkappaleet/.

Ei siis ihme, että myös “holokausti”, “kaasukammiot”, “joukkohaudat”, “tuhoamisleirit” ja “miljoonat tuhotut juutalaiset” ovat huijausta alusta loppuun.

Nyt kun juutalaiset EU:n myötä ovat saaneet Euroopan kansat kontrolliinsa, orjuuttamisvälineenä heidän raha- ja pankkijärjestelmänsä (linkki yllä), niin kehitys voi johtaa siihen, että koko Eurooppa muuttuu juutalaiseksi alusmaaksi tai Israel valloittaa Euroopan. Valloitus tapahtuisi helposti, koska Euroopan kansoista ei ole enää vastaanpanijoiksi. Oikeastaan riittäisi, että Israel liittyisi EU:hun – silloin Euroopasta tulisi Israel, ja täällä toteutettaisiin tuota Demjanjukinkin kohdalla sovellettua juutalaista oikeutta. Tänä vuonna jo tammikuun 18. päivänä Israelin hallitus piti istunnon Berliinissä yhdessä Saksan hallituksen kanssa! Saksan liittokansleri lupasi viime viikolla Saksan (ja siis koko EU:n) taistelevan Israelin puolella, jos Israelin ja Iranin välille syttyy sota. Ja juuri Italian pääministeri Silvio Berlusconi kolmipäiväisellä Israelin-vierailullaan toivoi, että Israel liittyisi EU:hun. Berlusconi julisti “suurta ystävyyttä ja rakkautta Israelia ja sen ihmisiä kohtaan.”

Toivottavasti Berlusconi ei konttaa niin syvällä, että kasvot menevät jälleen verille. Israelillahan on suuri määrä ydinaseita, joilla Eurooppa voidaan kiristää mihin hyvänsä.

Kenellä on ydinaseet ja kontrolli rahaan, se määrää oikeuden. Ja silloin ei-juutalaiset jäävät kokonaan vaille oikeutta. Myös tulevat demjanjukit.

Tämän osoittaa jo USA:n esimerkki. USA:ssa on säädetty kansakunnalle kristinuskon normien sijaan juutalainen eettinen normisto, ns. seitsemän nooalaista lakia (juutalaisten keksintö ei-juutalaisia varten), jotka muodostavat perustan oikeudelle ja lainsäädännölle. Tuohon juutalaiseen normistoon sisältyy holokaustivalhe, kuten alla olevasta USA:n laista nähdään (holokaustiin laissa viitataan sanalla “crisis”, kriisit). Siteeraan koko lain, koska siitä näkyy, miten juutalainen valhe on läpäissyt koko yhdysvaltalaisen yhteiskunnan (korostukset minun):

Julkisoikeus 102-14, H.J. Res 104. Lain nimi “Koulutuspäivä USA:ssa”, annettu v. 1991.

“Koska kongressi antaa arvoa niiden eettisten arvojen ja periaatteiden historialliselle traditiolle, jotka ovat sivistyneen yhteiskunnan perusta ja joiden varaan suuri kansakuntamme on perustettu;

“Koska nämä eettiset arvot ja periaatteet ovat olleet yhteiskunnan perusta sivistyksen alkuajoista lähtien, jolloin ne tunnettiin seitsemänä nooalaisena lakina;

“Koska ilman näitä eettisiä arvoja ja periaatteita sivistys joutuu suureen vaaraan joutua takaisin kaaokseen;

“Koska yhteiskunta on syvästi huolissaan näiden periaatteiden viimeaikaisesta heikkenemisestä, joka on johtanut kriiseihin, jotka ahdistavat ja uhkaavat sivistynyttä yhteiskuntaa;

“Koska oikeutettu huoli näistä kriiseistä ei salli sitä, että tämän kansakunnan kansalaiset kadottavat näkyvistään vastuunsa siirtää nämä historialliset eettiset arvot hienosta menneisyydestämme tulevaisuuden sukupolville;

“Koska Lubavitch-liike on vaalinut ja edistänyt näitä eettisiä arvoja ja periaatteita kautta maailman;

“Koska rabbi Menachem Schneerson, Lubavich-liikkeen johtaja, nauttii yleistä kunnioitusta ja arvonantoa ja hänen 89. syntymäpäivänsä on 26.3.1991;

“Koska kunnioituksesta tätä suurta hengellistä johtajaa, “rebbeä”, kohtaan tämä hänen 90. vuotensa katsotaan “koulutuksen ja antamisen” vuodeksi, vuodeksi, jolloin me ryhdymme harjoittamaan koulutusta ja yleishyödyllistä työtä palauttaaksemme maailman niihin moraalisiin ja eettisiin arvoihin, jotka sisältyvät seitsemään nooalaiseen lakiin; ja

“Koska tämä tämä tulee heijastumaan USA:n presidentin ja muiden valtionpäämiesten allekirjoittamassa kansainvälisessä kunniakirjeessä: Niin

“USA:n senaatti ja kongressissa kokoontunut USA:n edustajainhuone päättävät, että maaliskuun 26. päivä 1991, rabbi Menachem Schneersonin, maailmanlaajan Lubavich-liikkeen johtajan, 90. ikävuoden alkukohta, määrätään USA:n koulutuspäiväksi. Presidenttiä pyydetään antamaan julistus, jossa vedotaan USA:n kansaan, että se viettäisi tätä päivää asiaankuuluvin menoin ja toimenpitein.”

Tässä siis juutalaisten seitsemän nooalaista lakia säädetään jo koko maailmalle. Tuohon eettiseen normistoon sisältyy holokaustivalhe. Ei siis ihme, että Germar Rudolf, Ernst Zündel tai kuka tahansa revisionisti voidaan heittää ulos USA:sta koska tahansa. USA:n laissa on juutalainen holokaustietiikka sitä varten. Pian varmaan EU:ssakin (ja siten Suomessa) on tuollainen juutalainen Schneerson- ja holokaustilaki, tai useampia sellaisia. Kuitenkaan ei tapahtunut mitään holokaustia. Eikä ole asiallista, että juutalaisuus korvaa täällä kristinuskon.

Vesa I Laurio

Verkkouutiset valehtelee holokaustista

(Päivitetty 30.1.2010 kohdan XIII Juutalaisten kohtalo osalta)

Verkkouutiset kuuluu myös juutalais-kommunistisiin valehtelu- ja huijaamisvälineisiin. 27.1.2010 se esitti tällaisen valheen Suomen kansalle (kirjoittaja Ilkka Ahtokivi; korostukset minun):

Adolf Hitler paalutti tien Auschwitziin. Vainojen uhrien muistopäivää vietetään torstaina 27. tammikuuta juutalaisten kansanmurhan ja muiden toisen maailmansodan vainojen uhrien muistoksi. Päivä on myös Auschwitzin keskitysleirin vapautuksen 65:s vuosipäivä.

Auschwitziin ja holokaustiin johtanut juutalaisvastaisuus – antisemitismi – oli laajalle levinnyttä koko Euroopassa aina keskiajalta lähtien. Erityisen laajaa antisemitismi oli Itä-Euroopan lisäksi Saksassa ja mm. luterilaisuuden perustaja Martin Luther on kuuluisa erittäin karkeista lausunnoistaan juutalaisista. Myös Venäjällä antisemitismi oli hyvin yleistä ja veriset pogromit tavallisia.

Tien tunnetun historian suurimpaan kansanmurhaan paalutti Adolf Hitler teoksessaan Mein Kampf – Taisteluni, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1925. Hitler ammensi keitoksensa saksalaiskansallisesta völkisch-ideologiasta, voimakkaasta juutalaisvastaisuudesta sekä sosiaalidarwinismista, jonka mukaan heikot ja elinkelvottomat kansat tuhoutuvat – tai tuhotaan – vahvojen ja elinkelpoisten tieltä. Hitlerin katsannossa voimakasta kansaa edusti arjalaista alkuperää olevat saksalaiset. Juutalaiset olivat ihmiskuntaan pesiytyneitä loisia ja ali-ihmisiä (Untermenschen), jotka saastuttivat puhtaan arjalaisen veren.

Hitlerin sosiaalidarwinistisen ajattelun taustalla oli brittiläisen Houston Stewart Chamberlainen kulttuurihistoriallinen teos ”Die Grundlagen des 19. Jahrhunderts”, joka kului taajaan Hitlerin kädessä. Hitler ihaili Chamberlainia kritiikittömästi, ja tapasinkin tämän vuonna 1923 ennen Mein Kampfin kirjoittamista. Chamberlain taas perusti oppinsa ranskalaisen 1800-luvulla eläneen Joseph Gobineaun rotuoppeihin. Chamberlain kuvaa teoksessaan länsimaisen historian rotujen välisenä taisteluna, missä germaaniset kansat ovat kulttuuria luova voima, juutalaiset häviävä kansakunta. Tämä oli myös Hitlerin ja hänen kansallissosialistisen puolueensa rotupolitiikan ydin. Myös päivänsä hullujenhuoneella päättäneen Friedrich Nietzschen yli-ihmisopeilla oli oma panoksensa Saksan johtajan ajatteluun.

Mein Kampf käytännössä: Hitlerin noustua valtaan tammikuussa 1933 juutalaisvastaiset toimet alkoivat välittömästi. Jo samana vuonna juutalaisten omistamia liikkeitä ryhdyttiin boikotoimaan ja säädettiin heidän taloudellista ja yhteiskunnallista toimintavapauttaan rajoittavia lakeja. Vuonna 1934 juutalaisilta kiellettiin mm. opetus ja opettaminen yliopistoissa ja muissa kouluissa. Seuraavana vuonna Nürnbergin rotulait kielsivät saksalaisten ja juutalaisten väliset avioliitot, poisti juutalaisilta Saksan kansalaisuuden ja teki heistä käytännössä epähenkilöitä omassa maassaan.

Vuonna 1937 Hitler esitteli Saksan korkeimmalle sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle poliittisia päämääriään. Viesti oli selvä: alueellinen laajeneminen ja juutalaisten hävittäminen. Enteen tulevasta antoi seuraavana vuonna tapahtunut pogromi – Kristalliyö – (Reichskristallnacht), jolloin satoja juutalaisia surmattiin, synagogat paloivat ympäri Saksaa ja juutalaisten liikkeitä hävitettiin tuhansittain.

Hieman ennen toisen maailmansodan puhkeamista Hitler piti puheen, jossa hän ehkä selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen toi julki, mitä oli odotettavissa. Hitler nimittäin ei milloinkaan antanut kirjallista käskyä juutalaisten tuhoamisesta, vaan hän toimi suullisin ohjein SS:n valtakunnanjohtajan Heinrich Himmlerin, propagandaministeri Joseph Goebbelsin ja valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin välityksellä. Tuossa valtiopäiville 30. tammikuuta 1939 pitämässään puheessa Hitler sanoi, että “jos juutalaiset syöksevät maailman toiseen suursotaan, lopputuloksena ei ole juutalaisuuden voitto, vaan sen hävittäminen Euroopasta”.

Tämä kirjallisen käskyn puute on antanut aiheen sittemmin melkoisille riidoille siitä, mikä oli Hitlerin ja tavallisten saksalaisten osuus juutalaisten ja muiden epäsosiaalisina pidettyjen ainesten tuhoamisessa. Saksalaiset aina ylin sodanjohto mukaan lukien kiistivät tienneensä mitään pääasiassa SS:n toteuttamasta kansanmurhasta. Tosiasia kuitenkin on, että miljoonat saksalaiset tiesivät juutalaisten hävittämisestä. Jo miljoonien ihmisten kuljetukset keskitysleireille olivat niin valtava operaatio, että sen salassapito ja toteuttaminen ilman huomattavia ihmismääriä oli mahdotonta. Uusin tutkimus on asettanut vakavasti kyseenalaiseksi väitteet saksalaisten tietämättömyydestä holokaustista samoin kuin väitteet, ettei Saksan armeija osallistunut hirmutekoihin.

Wannseen konferenssi sinetöi juutalaisten kohtalon. Vuonna 1941 Saksa aloitti sotaretkensä Neuvostoliittoa ja juutalaista bolshevismia – kuten Hitler asian määritteli – vastaan. Tätä taistelua ei nähty vain sotilaallisena toimena, vaan kahden ideologian välisenä kamppailuna elämästä ja kuolemasta. Jo ennen tuhoamisleirien perustamista Saksan armeijan selustassa toimivat SS:n erikoisjoukot (Einsatzgruppen) aloittivat juutalaisten ja kommunistisen eliitin järjestelmällisen murhaamisen. Usein tähän yhteensä noin miljoona kuolonuhria vaatineisiin massateloituksiin osallistuivat myös kenttäarmeija Wehrmachtin joukot, vaikka vuosikymmeniä (Länsi-)Saksassa elätettiin myyttiä “puhtaasta Wehrmachtista”. Sotaretki itään myös radikalisoi juutalaisvastaiset toimet ja juutalaisten teollinen tuhoaminen saattoi alkaa.

Kansallissosialistisen puolueen ja SS:n korkeinta johtoa kokoontui Berliinin Wannseehen tammikuussa 1942 päättämään “juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta” (Endlösung der Judenfrage). Lopullinen ratkaisu oli tuhoamisleirien perustaminen varsinkin vallattuun Puolaan. Jo saman vuoden kesällä käytössä oli kuusi tuhoamisleiriä ja juutalaisten massakuljetukset leireille täydessä käynnissä. Leireistä suurimmaksi kasvoi Auschwitz-Birkenau. Useimmiten lapset ja vanhukset päätyivät suoraan kaasukammion kautta krematorioihin. Työkykyiset pantiin orjatyöhön. Työkykyiset saivat näin ostettua muutaman kuukauden lisää elinaikaa, kunnes heidätkin loppuun ajettuina kaasutettiin.

Kaikkiaan holokaustissa sai surmansa noin kuusi miljoonaa juutalaista, näistä 1,1 miljoonaa Auschwitzissa. Lisäksi natsit surmasivat noin viisi miljoonaa muuta ihmistä, pääasiassa venäläisiä sotavankeja ja siviilejä.

Tällaisen emävalheen Verkkouutiset sinkosi Suomen kansan silmille. Tämä on niin suuri valhe, että siitä on syytä ottaa esiin ydinilmaisut, helmet: juutalaisten kansanmurha – - holokausti – - tunnetun historian suurin kansanmurha – - heikot ja elinkelvottomat kansat tuhotaan – - juutalaisten hävittäminen – - pogromi – Kristalliyö – satoja juutalaisia surmattiin – - juutalaisten tuhoaminen – - hävittäminen – - juutalaisten ja muiden epäsosiaalisina pidettyjen ainesten tuhoaminen – - kansanmurha – - juutalaisten hävittäminen – - holokausti – - hirmuteot – - tuhoamisleirit – - järjestelmällinen murhaaminen – - miljoona kuolonuhria – - massateloitukset – - juutalaisten teollinen tuhoaminen – - tuhoamisleirit – - tuhoamisleirit – - kaasukammio – - ajettiin loppuun – - kaasutettiin – - holokausti – - sai surmansa – - surmasivat. Valheen helmiä Verkkouutisten tekstistä löytyi 26 kappaletta. Helmi joka kolmannelle riville.

Tuo kaikki on kuitenkin valhetta, ja kun otetaan huomioon aihe, kammottavaa ja edesvastuutonta valhetta. Ei tapahtunut mitään holokaustia, eikä Saksan johto surmannut ketään kansallisuuden, uskonnon tai rodun vuoksi. Saksa pyrki juutalaisten suhteen ainoastaan ALUEELLISEEN lopulliseen ratkaisuun, juutalaisten siirtämiseen kokonaan pois Euroopasta, koska juutalaiset olivat perin juurin tuhonneet Saksan talouden ja he olivat olleet myös ensimmäisen maailmansodan (ja nyt alkaneen toisen maailmansodan) takana ja juonittelijoina ensimmäisen maailmansodan päättäneen Versailles’n rauhasopimuksen muokkaamisessa; sopimushan langetti Saksalle aivan mahdottomat ehdot, jotka uhkasivat luhistaa Saksan kokonaan. Hitler oli se mies, jonka Saksan kansa v. 1933 vaaleissa valitsi oikaisemaan nämä vääryydet.

Ennen toisen maailmansodan syttymistä ja vielä sodan aikana syksyyn 1941 saakka saksalaiset edistivät juutalaisten poismuuttoa Saksasta, ja tuona aikana varsinaisen Saksan 550 000 juutalaisesta muutti pois Saksasta 350 000. Sota teki juutalaisten poismuuton vähitellen mahdottomaksi, ja heitä alettiin syksyllä 1941 pakkosiirtää pois Saksasta ja muilta Saksan hallitsemilta alueilta lähinnä Neuvostoliitolta vallatuille alueille Warthegaun ja Kenraalikuvernementin (Puolalle kuulunutta aluetta Saksan ja Neuvostoliiton valtaamien alueiden välissä) alueella olleiden kauttakulkuleirien (Chelmno, Sobibor, Treblinka, Belzec, myös Majdanek osin) kautta (vuoden 1942 loppuun mennessä saksalaisten itsensä mukaan [Korherr] n. 1,45 miljoonaa juutalaista, koko sodan aikana Challenin arvion mukaan 2,3 miljoonaa, väestötieteilijä Kulischerin mukaan 3,15 miljoonaa). Paljon juutalaista työvoimaa kulki myös Auschwitzin leirin kautta (tämä leiri ei sijainnut Kenraalikuvernementin alueella vaan vähän sen länsipuolella).

Juutalaisia ei surmattu, heitä siirrettiin itään, ensin Kenraalikuvernementin alueelle ja siitä osa kauemmas itään töihin sotatilanteen mukaisesti. Kun sotaonni kääntyi, pakkosiirrot itään tietenkin loppuivat, ja juutalaisia kuljetettiin sitten takaisin länteen työvoimaksi, ja sodan loppuvaiheissa heitä evakuoitiin itäisistä leireistä läntisiin suuret määrät, mikä johti näiden leirien ylikansoittumiseen ja kulkutautien riehumiseen (kuvat nääntyneistä ”luurangoista” ovat juuri näistä kulkutautien riuduttamista ihmisistä). Kautta sodan Saksa taisteli voimaperäisesti kulkutautien (varsinkin tappavan pilkkukuumeen, jota levittivät täit) voittamiseksi, ja pilkkukuumetta levittäviä täitä vastaan taisteltiin leikkaamalla vankien tukka, käyttämällä heidät suihkussa ja puhdistamalla heidän vaatteensa täistä hyönteismyrkky Zyklon B:llä tai kuumailmalla erityisissä ”täikaapeissa”. Näillä toimilla, siis myös Zyklon B:llä, pyrittiin pelastamaan juutalaisten henki! Sodan päätyttyä idästä virtasi suuret määrät juutalaisia länteen ja edelleen Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, Australiaan ja Palestiinaan.

Ei ole aihetta toistaa jo kirjoittamiani tekstejä tässä, ja viittaankin kirjoitukseeni ”Helsingin Sanomat valehtelee jälleen holokaustista” (26.1.2010), kuten myös yleensä kaikkiin tästä väitetystä holokaustista kirjoittamiini teksteihin;

http://laurio.wordpress.com/2010/01/27/helsingin-sanomat-valehtelee-jalleen-holokaustista/ 

http://laurio.wordpress.com/category/ei-ollut-holokaustia/

Joitakin erityishuomioita kuitenkin Verkkouutisten tekstin johdosta:

Huomio I. ”Antisemitismi”. Verkkouutiset puhuu Hitlerin antisemitismistä eli juutalaisvastaisuudesta. Hitlerin Saksa nousi kuitenkin varsinaisesti juutalaista rikollista toimintaa vastaan, varsinkin kansainvälistä juutalaista pankkimafiaa vastaan, joka raha- ja pankkijärjestelmällään oli tuhonnut Saksan talouden ja hävittänyt saksalaisten säästöt; lisäksi juutalaiset olivat v. 1933 julistaneet Saksalle taloudellisen ja poliittisen sodan ja uudistivat sodanjulistuksen syyskuussa 1939 heti Ranskan ja Englannin julistettua Saksalle sodan. Myös Saksaa ja koko Länsi-Eurooppaa uhannut tuhoisa kommunismi oli juutalaisuutta.

Juutalaisvastaisen asenteen takana olivat juutalaisten omat tuhoisat ja rikolliset toimet, ja siksi – kun heistä oli saatu kurkkua myöten – juutalaisten suhteen pyrittiin kertakaikkiseen kokonaisratkaisuun: tavoitteeksi muodostui siirtää juutalaiset Euroopan kansojen yhteistyönä kokonaan Euroopan ulkopuolelle (tätä alueellista ratkaisua tarkoitti juutalaiskysymyksen ”lopullinen ratkaisu”; ei siis juutalaisten fyysistä tuhoamista). Juutalaisia ehdotettiin siirrettäviksi mm. Madagaskarin saarelle tai Ugandaan, mutta sota pakotti luopumaan näistä suunnitelmista, ja juutalaisia alettiin siirtää itään vallatuille Puolan ja Neuvostoliiton alueille, joissa heitä yhä enenevästi tarvittiin työvoimana.

Koko juutalaisuus on jo sinänsä länsimaiden lakien vastaista rikollisuutta, kuten heidän pyhästä kirjastaan Talmudista selvästi käy ilmi;

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/juutalaisuuden-opinkappaleet/

Juutalaisten salakavalana tavoitteena on tuhota ei-juutalaiset ja nousta maailmanvaltaan. Heille ei-juutalaiset ovat eläimiä, joita voidaan orjuuttaa ja tappaa ja joiden omaisuus kuuluu juutalaisille. Juutalaiset järjestivät sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan päästäkseen niiden avulla nousemaan maailmanvaltaan. Tähän sopii muutama sitaatti:

“Me juutalaiset, me olemme tuhoajia ja pysymme tuhoajina. Ette voi tehdä mitään, mikä tyydyttäisi vaatimuksiamme ja tarpeitamme. Me tulemme ikuisesti tuhoamaan, koska tahdomme maailman, joka on meidän omamme” (juutalainen Maurice Samuels kirjassaan “You Gentiles”, s. 155).

“Modernissa historiassa tuskin on tapahtumaa, jonka takana eivät olisi juutalaiset. Me nykyiset juutalaiset emme ole mitään muuta kuin maailman viettelijöitä, sen tuhoajia, sen kiihottajia” (juutalainen kirjailija Oscar Levy: The World Significance of the Russian Revolution).

”Vasta viime aikoina rotumme on antanut maailmalle uuden profeetan, mutta hänellä on kahdet kasvot ja hänellä on kaksi nimeä; toisaalta hänen nimensä on Rothschild, kaikkien kapitalistien johtaja; toisaalta Karl Marx, niiden apostoli, jotka tahtovat tuhota muut.” (Blumenthal, Judisk Tidskrift, nro 57, 1929).

”Muistakaa, lapseni, että koko maailman täytyy kuulua meille, juutalaisille, ja ei-juutalaiset, jotka ovat vain eläinten ulostetta, eivät saa omistaa mitään.” (Mayer Amschel Rothschild lapsilleen, The Secret World Government, s. 94).

”Me juutalaiset olemme turmelleet kaikkien Euroopan rotujen veren. Yleisesti ottaen kaikki on nykyisin juutalaistettu. Ajatuksemme ovat kaiken takana. Henkemme hallitsee maailmaa. Me olemme herroja; kaikki, mikä on valtaa nykyisin, on henkemme aikaansaannosta. Vihatkoot ei juutalaiset meitä; ajakoot meidät pois; naurakoot vihollisemme fyysiselle heikkoudellemme; meitä ei voi enää ajaa pois. Olemme syöneet itsemme kansoihin. Me olemme turmelleet eurooppalaisten rodut. Me olemme pilanneet ja murtaneet heidän voimansa. Olemme tehneet kaikesta, mikä on heidän, pilaantunutta, turmeltunutta, mädäntynyttä, rappeutunutta.” (Tri. Kurt Munzer, The Way to Zion).

John F. Hylan, New York Cityn pormestari 26.3.1922: ”Todellinen uhka tasavallallemme on näkymätön hallitus, joka, kuin jättiläismäinen mustekala, levittäytyy limaisena kaupunkimme, valtiomme ja kansamme ylle. Sen johdossa on pieni joukko pankkiiriliikkeitä, joita yleensä kutsutaan ’kansainvälisiksi pankkiireiksi.’ Tämä pieni voimakkaiden kansainvälisten pankkiirien klikki käytännössä pyörittää hallintoamme omien itsekkäiden päämääriensä hyväksi.”

Juutalainen pankkiiri Meyer Rotschild: ”Antakaa minun painaa ja kontrolloida kansakunnan rahaa, ja minä en välitä, kuka sen lait kirjoittaa.”

Kuuluisa juutalaisrabbi Stephen Wise v. 1923 (häneltä pyydettiin mielipidettä kommunismista, entiseltä nimeltään bolševismi): “Jotkut sanovat sitä kommunismiksi, minä sanon sitä juutalaisuudeksi.” (Jewish Chronicle).

Thomas Jefferson: ”Uskon, että pankkilaitokset ovat vaarallisempia kuin armeijat.”

Reginald McKenna: ”Ne, jotka kontrolloivat kansakunnan luottoja, ohjaavat hallitusten politiikkaa ja ihmisten kohtaloita.”

Lontoossa ilmestyvä Jewish Watch totesi 16.1.1918: ”Kansainvälinen juutalaisuus pakotti Euroopan sotaan, ei pelkästään ottaakseen itselleen suuren osan maailman kullasta vaan myös aloittaakseen tuon saamansa kullan avulla uuden juutalaisen maailmansodan (siis toisen maailmansodan).” Juutalaiset tiesivät jo ensimmäisen maailmansodan aikoina, että he tulevat järjestämään vielä toisen maailmansodan.

Jerusalemilainen historioitsija Jesiah Tishbi kertoo: “Israelin läsnäolo kansojen joukossa parantaa maailman mutta ei maailman kansoja – - se ei tuo kansoja lähemmäksi pyhyyttä vaan päinvastoin ottaa heiltä pyhyyden pois ja niin TUHOAA HEIDÄN KYKYNSÄ OLLA OLEMASSA. – - Täydellisen pelastumisen tarkoitus on TUHOTA KAIKKIEN KANSOJEN ELINVOIMA” (Jesiah Tishbi: Oppi pahasta ja saatanallisesta piiristä Kabbalassa [Torat ha-Rave-ha-Kelippah be-Kabbalat ha-Ari], s. 139-142).

”Tässä ihmiskunnan uudessa järjestyksessä Israelin pojat, levinneinä kaikkialle maailmaan, tulevat kaikkialla ilman vastarintaa muodostamaan johtavan luokan, etenkin jos he onnistuvat saamaan työtätekevät joukot joidenkin omiensa tiukkaan kontrolliin. Niiden kansojen hallitukset, jotka muodostavat tämän kansainvälisen yhteisön, tulevat kaikki vaivatta siirtymään juutalaisten käsiin proletariaatin voiton varjolla. Yksityisestä omistamisesta tekevät sitten lopun juutalaisrodun hallitsijat, jotka kontrolloivat kaikkialla yleisiä varoja. Näin toteutuu Talmudin lupaus, että kun Messiaan aika saapuu, juutalaiset tulevat omistamaan kaikkien maan päällä olevien ihmisten omaisuuden (Karl Marxin kirjeenvaihdosta, siteerattuna teoksessa ”Judaism in Action”, s. 108).

”Kommunismi on moderni versio siitä juutalaisesta maailmanvaltiosta, josta heidän isänsä uneksivat Babyloniassa viisi vuosisataa ennen Kristuksen syntymää” (Kenneth Goff kirjassa ”The Scarlet Woman of Revelation”, s. 19).

”Kommunismin propagandajärjestöt ja niiden johto on kaikkialla maailmassa juutalaisissa käsissä. Jokaisesta, joka ei tiedä, että bolševikkinen liike Venäjällä on juutalainen liike, voin sanoa vain, että hän on viheliäisen lehdistömme salaamistoimien uhri” (Hilaire Belloc, G. K’s Weekly, 4.2.1937).

”Vallankumous muistuttaa meitä jälleen juutalaiskysymyksen ratkaisemisen tärkeydestä, koska juutalaiset ovat vallankumouksen takana oleva voima” (juutalainen Moritz Rappaport v. 1918 Saksassa yritetystä vallankumouksesta).

”Jokainen, joka ei ole täysin sokea, näkee, että alusta lähtien bolševismi on ollut puhtaasti juutalainen hanke” (Alfred Rosenberg v. 1921, siteeraus E. Sanctuaryn kirjassa ”Are These Things So?”, s. 363).

”Liioittelematta voidaan sanoa, että Venäjän yhteiskunnallisen vallankumouksen suorittivat todella juutalaiset” (juutalainen M. Cohen, ”The Communist” 12.4.1918).

”Juutalaiset suorittivat Venäjän vallankumouksen. Olemme luoneet salaisia yhteisöjä, suunnitelleet hirmuvallan. Vallankumousta seurasivat vakuuttava propagandamme ja joukkomurhamme saadaksemme aikaan hallinnon, joka todella on meidän” (juutalainen M. Hermalin, puhe New Yorkissa 1971).

”Juutalaiset loivat bolševistisen hallintosysteemin terrorimenetelmät, systeemin, joka on avoimesti jumalanvastainen ja tahtoo päättäväisesti tehdä lopun kristinuskosta ja pyrkii tuhoamaan maailman nykyisen yhteiskunnallisen systeemin … Bolševismi on juutalainen suunnitelma, joka perustuu Karl Marxin ja muiden vallankumouksellisten sosialistien kirjoituksiin. Sitä luonnehtii tuhoaminen ja kaaos, ja se vie tahtonsa läpi ja toteuttaa valtaansa terrorismilla ja murhilla. Bolševismi on ennen kaikkea jumalanvastainen ja yhteiskunnanvastainen liike, sillä ennen kuin nyt olemassa oleva järjestys on tuhottu, ns. ”proletariaatin diktatuuria” kansojen maailmanlaajassa veljeydessä on mahdoton saada toteutettua maailmassa. Monet tahot pyrkivät pitämään ihmiset tietämättöminä siitä, että juutalaiset ovat sosialismin, kommunismin, sionismin ja pankkiiriliikkeiden takana … Bolševismi ja sionismi ovat pelkkiä välineitä pyrittäessä päämäärään, aseita, joita kansainvälinen juutalainen valta käyttää päästäkseen hallitsevaan asemaan politiikassa, taloudessa ja uskonnossa – - kyseessä on siis kansainvälisyytenä esiintyvän juutalaisen nationalismin taistelu ei-juutalaista nationalismia vastaan” (A. Homer: ”Judaism and Bolshevism”, s. 2-3).

”Mitä perusteellisempi vallankumous on, sitä suurempi vapaus ja tasa-arvo saavutetaan ― juutalaisille” (juutalainen Elie Eberlin: The Jews of Today).

”Olen kurkistanut helvettiin (Neuvostoliittoon). Juutalaiset ovat vallassa” (Sir Percival Phillips, siteeraus Cherep-Spiridovichin kirjassa ”The Secret World Government”, s. 23).

”Miehet, jotka kontrolloivat Neuvostoliittoa, eivät ole venäläisiä. He kuuluvat valtaosin juutalaiseen rotuun kaikkialta maailmasta” (juutalainen James Abbe, The New Masses 29.10.1935).

”Neuvostoliitossa joka kolmas juutalainen toimii hallinnollisessa virassa!” (Jewish Chronicle 6.1.1933).

“Vaara on nyt niin suuri, että katson velvollisuudekseni kiinnittää Britannian ja kaikkien muiden hallitusten huomion siihen, että ellei Venäjän bolševismista tehdä loppua heti, koko maailman sivilisaatio joutuu vaaraan – - ellei bolševismista tehdä loppua heti alkuunsa, se leviää vääjäämättä muodossa tai toisessa yli Euroopan ja koko maailman, koska sen ovat organisoineet ja sitä toteuttavat juutalaiset, joilla ei ole kansallisuutta ja joiden päämääränä on omien etujensa tähden tuhota nykyinen asioitten järjestys” (Hollannin Pietarin-lähettiläs M. Oudendyk 6.9.1918 Britannian hallitukselle).

”Venäjän bolševismin takana olevat todelliset voimat ovat juutalaisia voimia, ja bolševismi on itse asiassa juutalainen ase heidän tulevan messiaanisen valtakuntansa pystyttämiseksi” (Dennis Fahey: The Rulers of Russia, s. 25).

”Bolševistinen vallankumous oli suurelta osin juutalaisen idealismin tuotos. Mitä se niin voimallisesti sai aikaan Venäjällä, sen samat juutalaisen mielen ja sydämen juutalaiset historialliset ominaisuudet saavat helposti aikaan muissakin maissa” (The American Hebrew, 10.9.1920).

”Kommunistit ovat juutalaisia, ja Venäjä on täysin heidän vallassaan. He toimivat kaikissa hallituksen virastoissa, toimistoissa ja sanomalehdissä” (Clare Sheridan, Traveler, Lecturer and Friend of Trotsky, New York World, 15.12.1923).

”Kommunistit ovat juutalaisessa kontrollissa” (The Jewish Transcript 29.5.1936).

”Kommunismi on juutalaisuutta. Juutalainen vallankumous Venäjällä tapahtui 1918” (H. H. Beamish, puhe 1937).

”KOMMUNISMI JA JUUTALAISUUS OVAT YKSI JA SAMA ASIA” (Hilary Cotter, Cardinal Minszenty, the Truth about His Real ”Crime”, s. 6).

”Kommunismi ei ole mitään muuta; se on juutalainen salaliitto, jonka avulla he pyrkivät nappaamaan koko maailman kynsiinsä, eikä kukaan älykäs ihminen voi nähdä siinä mitään muuta, paitsi juutalaiset, jotka aivan oikein kutsuvat sitä ’maanpäälliseksi paratiisiksi’ itselleen – - kommunismi on juutalainen suunnitelma, jonka ovat keksineet juutalaiset, jota ajavat juutalaiset, jota rahoittavat juutalaiset, jota johtavat juutalaiset ja joka hyödyttää vain juutalaisia” (Adrien Arcand, puhe New Yorkissa 30.10.1937).

”Suuren rahan ja bolševismin avulla juutalaiset ovat pian valmiit valtaamaan maailman” (Deutsche Tageszeitung).

”On mahdotonta erottaa juutalaista kommunismia juutalaisesta kapitalismista … Pitäkööt kristityt mielessään, että kansainväliset juutalaiset kommunistit ja kapitalistit pyrkivät lopulta tuhoamaan kaikki ei-juutalaiset hallitukset, hallitsemaan maailmaa ja luomaan kaikkialle maailmaan samanlaiset olot kuin he loivat Neuvostoliittoon. He pyrkivät murhaamaan kaikki kristityt ja pyyhkäisemään pois koko kristinuskon” (Gerald Winrod: The Jewish Assault on Christianity, s. 43, 46).

”Bolševismi on sotaisaa juutalaisuutta; se pyrkii tuhoamaan valkoiset rodut ja korvaamaan arjalaiset aasialaisilla parasiiteilla. Asialla ovat juutalaiset verenvuodattajat, jotka pyrkivät nostamaan rikollisen joukon maailmanvaltaan” (Sir Patrick Hamilton, siteeraus Cherep-Spiridovichin kirjassa The Secret World Government, s. 27).

Selvää on, ettei ongelma ollut – eikä ole – Hitler, kansallissosialismi tai antisemitismi; ongelma oli – ja edelleen on – juutalaisuus, rikollisuus ja pyrkimys tuhota maailman (aluksi Saksan) ei-juutalaiset. Hitler jäi liki yksin puolustamaan ei-juutalaisia (myös suomalaisia), ja juutalaisen salaseura- ja pankkimafian kouriin joutuneet Englanti, Ranska, Neuvostoliitto ja USA hyökkäsivät Saksaa vastaan tuhotakseen sen maan tasalle (ks. Erkki Hautamäki: Suomi myrskyn silmässä). Niinpä maailmansotien tuloksena juutalaisuus nousi valtaan, ja nyt, kuten näemme, juutalaiset ovat jo tuhonneet suuren osan ei-juutalaista (varsinkin kristillistä) maailmaa ja tulevat viemään tuhoamisensa loppuun saakka (heillä on mm. ydinaseet kiristysvälineenä ja raha- ja pankkijärjestelmä orjuuttamisvälineenä).

Hitler teki poikkeuksia joidenkin juutalaisten suhteen huomattuaan näiden yksilöiden kunnollisuuden; muun muassa Hitlerin henkivartija oli juutalainen! Lisäksi Saksan joukoissa taisteli monia juutalaisia, myös hyvin korkealla tasolla. Tämä osoittaa Hitlerin näkemyksen käytännöllisen luonteen: rikollinen joukko tuli kertakaikkisesti siirtää muualle, mutta jos joukosta joku erottautui edukseen, Hitler oli valmis huomioimaan sen.

Hitler yritti pelastaa maailman (myös Suomen) juutalaiskommunistiselta tuholta, mutta maailma ei hyväksynyt sitä. Siksi tuho etenee täyttä laukkaa, maailman kansojen omasta syystä. Vihollista ei haluttu yhdessä kukistaa. Nyt tuhoudutaan. Vieläpä tuhoajia suojellaan itkemällä Verkkouutisten kanssa loputonta ”antisemitismi”-valitusvirttä ja pyrkimällä rankaisemaan vihollisen paljastajia ja vastustajia. Tässä idiotiassa Suomi pärjää hyvin ja saa pitää vielä jotenkin siedettäviä oloja palkinnoksi. Suomi on täydellisesti juutalaisessa orjuudessa, ja tärkein väline tässä orjuuttamisessa on juutalainen raha- ja pankkijärjestelmämme;

http://laurio.wordpress.com/2009/07/12/juutalainen-raha-suomen-tuho/ 

Huomio II. Martti Luther. Verkkouutiset kirjoittaa uskonpuhdistajasta: ”Mm. luterilaisuuden perustaja Martin Luther oli kuuluisa erittäin karkeista lausunnoistaan juutalaisista.”

Jokainen voi tarkistaa asioitten oikean laidan tutustumalla Lutherin kirjoitukseen ”Juutalaisista ja heidän valheistaan”:

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/luther-juutalaisista-ja-heidan-valheistaan/

Huomio III. ”Heikot ja elinkelvottomat loiset ja ali-ihmiset”. Verkkouutiset kertoo, että Hitlerin ideologiaan kuului osana sosiaalidarwinismi, jonka mukaan ”heikot ja elinkelvottomat kansat tuhoutuvat – tai tuhotaan – vahvojen ja elinkelpoisten tieltä.” Verkkouutiset tahtoo sanoa, että Hitlerin Saksa pyrki tuhoamaan ”heikot ja elinkelvottomat” juutalaiset, jotka olivat (Hitlerin katsannossa) ”ihmiskuntaan pesiytyneitä loisia ja ali-ihmisiä.”

Verkkouutiset on väärässä. Nyt puhutaan ajasta, jolloin riehui toinen maailmansota (1939-1945). Saksa joutui käymään sotaa kahdella rintamalla, idässä Neuvostoliittoa vastaan ja lännessä Ranskaa, Englantia ja USA:ta vastaan. Saksalaiset miehet joutuivat taistelemaan ankarissa oloissa henkensä uhalla, ja saksalaisia naisia ja lapsia kuoli suuret määrät ilmapommituksissa. Saksalaisia kuoli taisteluissa n. 5 miljoonaa (Waffen-SS mukaan luettuna).

Sen sijaan juutalaiset olivat sodan aikana turvassa keskitysleireissä; heillä oli työtä, jopa palkka siitä, turvalliset olot, majoitus, ravinto, Auschwitzissa jopa urheilukenttä, uima-allas, teatteri, ooppera ja orkesteri. Heillä oli leireissä lääkärit ja sairaalat. Lisäksi saksalaiset eivät saaneet kajota juutalaisiin (siitä oli määräys). Juutalaiset olivat Euroopan turvatuin väestönosa toisen maailmansodan aikana. Ainoastaan epidemiat olivat se, joka muodosti uhan, mutta se uhka koski kaikkia, myös saksalaisia. Ajoittain epidemiat olivat hyvin ankaria. Lähes kaikki niistä juutalaisista, jotka leireissä kuolivat, kuolivat epidemian, lähinnä pilkkukuumeen, uhreina. Ruumiitten hygieeniseksi hävittämiseksi ne poltettiin krematorioissa. Yllä on jo mainittu Zyklon B, kuumailma, täikaapit, tukanleikkuu ja suihkutukset, joiden avulla taisteltiin pilkkukuumetta levittäviä täitä vastaan. Saksalaiset pyrkivät kaikin tavoin vähentämään keskitysleirien kuolleisuutta, kuten seuraavista otteista käy ilmi:

28.12.1942 keskitysleirien päällikkö Himmler antoi määräyksen: ”Kuolleisuutta keskitysleireissä on vähennettävä kaikin keinoin” (Reitling: The Final Solution). Himmlerin määräykseen keskitysleirien tarkastaja Richard Glücks vastasi 20.1.1943: ”Kaikkia keinoja tullaan käyttämään kuolleisuuden vähentämiseksi” (Nürnbergin oikeudenkäynnin dokumentti 1523). Leirien talousviraston päällikkö Oswald Pohl ilmoitti 10.4.1943, että leireihin lähetetään tuberkuloosia sairastavia, mistä seuraa se, että kuolleisuusluvut ovat ”hirveän korkeita” (Nürnberg-dokumentti). Myöhemmin 30.9.1943 Pohl saattoi kertoa, että leirien kuolleisuus oli laskenut vuoden 1942 syyskuun 8,5 prosentista vuoden 1943 kesäkuun 2,8 prosenttiin.

Myöskään mitään ”heikkoja, elinkelvottomia, loisia tai ali-ihmisiä” ei tuhottu, vaikka Verkkouutiset niin väittää. Työkyvyttömät olivat leireissä muiden mukana, kuten käy ilmi esimerkiksi 4.9.1943 lähetetystä telex-viestistä, jossa SS:n taloudellis-hallinnollisen pääviraston (WVHA) työvoimaosaston päällikkö ilmoittaa, että Auschwitzin 25 000 juutalaisesta asukista vain 3 581 on työkykyisiä ja kaikki muut, 86%, ovat työkyvyttömiä (Varsovan Juutalaishistorian Instituutin arkistot, saksalainen dokumentti No. 128; teoksessa H. Eschwege [toim.]: Kennzeichen J, s. 264). Myös keskitysleirien päällikkö Oswald Pohl raportoi salaisessa Auschwitzin turvallisuustoimenpiteitä koskevassa raportissaan Heinrich Himmlerille 5.4.1944, että koko Auschwitz-kompleksissa on 67 000 asukkia, ja näistä 18 000 on sairaalassa tai työkyvyttömiä. Birkenaussa on 36 000 asukkia, suurin osa naisia, ja näistä ”noin 15 000 on työkyvyttömiä” (Nürnberg-dokumentti NO-021. NMT green series, Vol. 5, s. 384-385). Auschwitz-Birkenauhun sijoitettiin siis myös sellaisia juutalaisia, jotka eivät kyenneet työhön, ja monet heistä olivat sairaita ja vanhuksia. Tämä oli osasyy epätavallisen korkeaan kuolleisuuteen siellä (A. Butz: The Hoax of the Twentieth Century, s. 124).

Keskitysleirien sääntöjen mukaan leireihin tulijoille oli pidettävä perusteellinen lääkärintarkastus, ja jos oli syytä, heidät oli asetettava karanteeniin. Sairaat tulijat täytyi tutkia jo saapumispäivänä, ja tarvittaessa heidät oli ohjattava sairaalaan. Lääkäreiden oli valvottava ravinnonsaantia, ja puutteista tuli ilmoittaa leirin komentajalle. Niille, jotka siirrettiin muihin leireihin, oli pidettävä lääkärintarkastus (Rules and Regulations for the Concentration Camps. Anthology. Inhuman medicine, Vol. 1, Part 1. Warsaw: International Auschwitz Committee 1970, s. 149-151; S. Paskuly [toim.]: Death Dealer, s. 216-217).

Leirien hallintoviraston päällikkö määräsi joulukuussa 1942: ”Leirien lääkäreiden on kaikin käytettävissä olevin keinoin alennettava kuolleisuutta eri leireissä – - Keskitysleirien lääkäreiden tulee entistä useammin valvoa vankien ravinnonsaantia ja yhteistyössä leirihallinnon kanssa tehdä parannusehdotuksia leirien komentajille – - Leirien lääkäreiden tulee huolehtia siitä, että työoloja eri työpaikoissa parannetaan mahdollisimman paljon – - Reichsführer SS (Himmler) on määrännyt, että kuolleisuutta on ehdottomasti alennettava” (Nürnberg-dokumentti PS-2171, liite 2; NC&A red series, Vol. 4, s. 833-834).

Ruumiskasat, joita Saksan läntisistä leireistä sodan lopussa löytyi, eivät olleet mitään kaasulla surmattuja vaan niitä, jotka sodan kaoottisina viime kuukausina ylikansoitetuissa läntisissä leireissä (itäisten keskitysleirien asukkeja, mm. Elie Wiesel, oli evakuoitu puna-armeijan tieltä länteen turvaan) kuolivat kulkutauteihin, nälkään ja lääkkeiden puutteeseen (joiden syntymistä liittoutuneet suuresti edistivät tuhoamalla Saksan infrastruktuurin) ja joiden ruumiita ei ehditty polttaa.

Huomio IV. Juutalaiset julistivat Saksalle maailmanlaajan taloudellisen ja poliittisen sodan. Kun Verkkouutiset puhuu Hitlerin ”rotupolitiikasta” ja juutalaisille Hitlerin valtaannousun jälkeen asetetuista rajoituksista, niin se ”unohtaa” mainita erään tärkeän seikan: Heti Hitlerin noustua valtaan v. 1933 maailman juutalaiset julistautuivat Saksan vihollisiksi – Saksan kannalta siis turvallisuusriskiksi. Maailman juutalaiskongressi (World Jewish Congress) julisti puheenjohtajansa Samuel Untermeyerin suulla 24.3.1933 Saksaa vastaan “pyhän sodan”. Saksalaiset tuotteet asetettiin maailmanlaajaan boikottiin, laivojen purkamisia estettiin jne.

Vieläpä juutalaiset myöhemmin uudistivat sodanjulistuksensa Saksaa vastaan. Syyskuun 5. päivänä 1939 (kaksi päivää aikaisemmin Iso-Britannia ja Ranska olivat julistaneet Saksalle sodan) sionistijohtaja Chaim Weizmann julisti koko maailman juutalaisväestön nimissä: “Juutalaiset seisovat Ison-Britannian rinnalla ja tahtovat taistella demokratioiden puolella – - Jewish Agency on valmis ryhtymään välittömiin järjestelyihin juutalaisen työvoiman, teknisen taidon, varojen jne. ottamiseksi käyttöön”. Weizmann siis julisti, että Saksan juutalaiset ovat Saksan vihollisia, jotka taistelevat Saksaa vastaan.

Myös 9.11.1938 Juutalaisen maailmanliiton (Jewish World League) presidentti Bernhard Lecache julisti: “Päämääränämme on julistaa Saksaa, vihollista nro 1, vastaan säälimätön sota. Ja varmaa on, että tulemme käymään tätä sotaa, kunnes Grünspanien ei tarvitse enää juosta asekauppiaan luokse antaakseen verikoston siitä onnettomuudesta, että on juutalainen!” (juutalainen Grünspan ampui Pariisissa Saksan lähetystön virkailijan Ernst von Rathin).

Kansainvälisen lain nojalla Saksa saattoi internoida juutalaisväestön vihollisvoimana keskitysleireihin ja käyttää sitä työvoimana.

Juutalaisille asetettujen erilaisten rajoitusten tarkoituksena oli saada juutalaiset muuttamaan pois Saksasta.

Huomio V. Hossbachin muistio on väärennös. Verkkouutiset kertoo: ”Vuonna 1937 Hitler esitteli Saksan korkeimmalle sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle poliittisia päämääriään. Viesti oli selvä: alueellinen laajeneminen ja juutalaisten hävittäminen.” Kuitenkin dokumentti, johon tässä viitataan, on väärennös.

Verkkouutiset tarkoittaa Berliinissä 5.11.1937 Hitlerin aloitteesta pidettyä kokousta, johon ottivat osaa hänen lisäkseen puolustusministeri von Blomberg, maavoimien komentaja von Fritsch, laivaston komentaja Raeder, ilmavoimien komentaja Göring ja ulkoministeri von Neurath. Läsnä oli myös Saksan yleisesikunnan eversti Hossbach, joka oli määrätty Hitlerin yhdysupseeriksi. Läsnä siis Hitler ja hänen ulko- ja puolustusministerinsä, maa-, meri- ja ilmavoimien komentajat sekä yhdysupseeri. Läsnä ei ollut muu hallitus eikä esimerkiksi Hitlerin sijainen Rudolf Hess. Tämä on merkillistä, sillä kokouksessa – tuon väärennetyn Hossbach-muistion mukaan – Hitlerin sanotaan hahmotelleen pitkän tähtäimen ulkopolitiikkaansa, lähinnä sitä, missä vaiheessa ja millä edellytyksillä Saksan tulisi hankkia itselleen lisää elintilaa (Lebensraum) valloittamalla yhtaikaa Tšekkoslovakia ja Itävalta, ja jättäneen, esittämättä asiaa edes kirjallisesti, nämä hahmotelmansa läsnäolijoille poliittiseksi testamentiksi, jos hän sattuu kuolemaan.

Vielä merkillisemmäksi asia käy, kun tiedetään, että tuon salaisen testamentin saajista yhdysupseeri Hossbach oli ollut Hitlerin ja hänen järjestelmänsä vastustaja jo vuodesta 1934 ja sellaisena valmis ryhtymään laittomiin vallankumouksellisiin toimiin Hitlerin eliminoimiseksi. Hossbach oli läheisissä suhteissa kenraali Ludwig Beckin kanssa, joka teloitettiin sittemmin vuonna 1944 osallisuudestaan salaliittoon, joka yritti salamurhata Hitlerin ja kaataa hallituksen. On hyvin mahdollista, että Hossbach laati kokouksesta Beckille väritetyn muistion, jota voitaisiin käyttää Hitleriä vastaan mahdollisen vallankumouksen jälkeen. Hossbach oli läheisissä suhteissa myös armeijan tiedustelupäällikkö admiraali Canariksen ja kenraali Ziehlbergin kanssa, jotka myös teloitettiin osallisuudestaan vuoden 1944 salaliittoon. On myös huomattava, että jo kolmen kuukauden päästä kokouksen osanottajista von Blomberg, von Fritsch ja von Neurath oli siirretty toisiin tehtäviin. Raeder menetti laivaston komentajan paikkansa tammikuussa 1943. Vain Göring oli todellisesti Hitlerin luotettu.

Mutta sitten itse Hossbach-muistioon (= Hossbach Memorandum tai Hossbach-protokolla). Kokouksesta ei pidetty pöytäkirjaa. Yhdysupseeri Hossbach laati muistinvaraisesti (hän ei ollut tehnyt kokouksessa omia muistiinpanoja) kokouksen jälkeen kokouksesta muistion, vaikkei kukaan ollut pyytänyt häntä tekemään sellaista. Nykyisin olemassa olevassa väärennetyssä Hossbach-muistiossa on päiväyksenä 10.11.1937, viisi päivää kokouksen jälkeen. Jälkeenpäin Hossbach on kertonut unohtaneensa, koska hän muistionsa kirjoitti. Lisäksi muistio on vahvistamaton. Sodan jälkeen Hossbach väitti, että hän oli kaksi kertaa pyytänyt Hitleriä lukemaan muistion, mutta Hitler oli vastannut, ettei hänellä ole aikaa. Nähtävästi kukaan muista osanottajista ei ollut tietoinen Hossbacin muistion olemassaolosta, eikä kukaan heistä myöskään pitänyt kokousta mitenkään erityisen tärkeänä.

Muistion kohtalosta seuraavaa: Joitakin kuukausia kokouksen jälkeen yhdysupseeri Hossbach siirrettiin toisiin tehtäviin, ja hänen muistionsa arkistoitiin ja unohdettiin. Vuonna 1943 Saksan yleisesikunnan upseeri Kirchbach löysi muistion ja otti siitä kopion itselleen. Alkuperäisen dokumentin hän jätti paikalleen. Kopionsa hän antoi langolleen von Martinille säilytettäväksi. Pian sodan jälkeen von Martin luovutti sen liittoutuneiden edustajille, jotka laativat sen pohjalta siitä olennaisesti muutellun version, jota voitaisiin käyttää langettavana todistuskappaleena Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Sellaiset lauseet kuin Hitlerin sanomaksi väitetty ”Saksan kysymys voidaan ratkaista vain voimankäytöllä” on jälkeenpäin keksitty ja liitetty muistioon. Kuitenkin Nürnbergissä esitetty väärennetty versio oli kooltaan alle puolet alkuperäisestä. Tietenkin sekä Hossbachin alkuperäinen muistio että Kirchbachin kopio ovat kadonneet.

Nürnbergissä esitetyssä Hossbach-muistion väärennöksessä (PS 386) kerrotaan, kuten yllä jo todettiin, Hitlerin esittäneen huomautuksensa ”testamentiksi” hänen kuolemansa varalta. Dokumentissa Hitlerin kerrotaan esittäneen, että Saksa tarvitsee lisää elintilaa ja se saadaan valloittamalla yhtaikaa sekä Tšekkoslovakia että Itävalta viimeistään vuosina 1943-1945. Elintilaa saksalaisille saataisiin pakottamalla kaksi miljoonaa ihmistä muuttamaan pois Tšekkoslovakiasta ja miljoona Itävallasta. Ranskan tilanteesta riippuen (so. jos Ranskan joukot tulevat sidotuiksi sisällissotaan tai sotaan jotain muuta maata vastaan) nämä maat voitaisiin valloittaa jo aiemminkin, mahdollisesti jo vuonna 1938.

Nürnbergissä esitetyn väärennöksen pohjalta Saksa tuomittiin voimankäyttäjäksi, joka väkisin pyrki saamaan itselleen elintilaa ja aiheuttaisi siten todennäköisesti laajan sodan. Väärennöksen pohjalta USA:n syyttäjä Alderman esitti, että se vahvistaa lopullisesti Saksan johtajien syyllisyyden rauhaa vastaan toteutettuihin rikoksiin. Väärennös oli ratkaisevaksi katsottu dokumentti, jonka pohjalta Göring, Neurath ja Raeder tuomittiin. Sodan jälkeen tätä PS 386 –dokumenttia on pidetty todisteena siitä, että Hitler suunnitteli aggressiivista sotaa. Tässäkin liittoutuneiden täytyi turvautua väärennökseen.

Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen. Kuten tiedetään, Saksa oli Hitlerin noustessa valtaan (v. 1933) sotilaallisesti vihamielisten valtioiden armoilla. Uudelleen varustautuminen tapahtui hitaasti, ja vuoden 1937 alkupuolella Saksan joukkojen eri haarojen (maa-, meri- ja ilmavoimien) oli raaka-aineiden (lähinnä teräksen) puutteen vuoksi suoritettava leikkauksia. Näiden eri haarojen välille syntyi ankara kiista siitä, kenelle jäljellä olevat raaka-aineet kuuluvat.

Hitler kutsui koolle tuon 5.11.1937 pidetyn kokouksen osaksi sovitellakseen nahistelevia osapuolia ja osaksi elvyttääkseen Saksan varusteluohjelmaa ja korjatakseen sen puutteita. Ulkopolitiikka oli vain sivuosassa. Hitler pyrki antamaan oikeutuksen Saksan asevoimien uudelleen rakentamiselle esittämällä joitakin liioiteltuja ja hypoteettisia ulkosuhteiden kriisejä, jotka voisivat vaatia sotilaallista reagointia, ja pohtii omavaraisuuskysymystä. Yksikään näistä hänen esityksistään ei toteutunut, joten Hitler ei esittänyt mitään uutta ohjelmaa, kuvasi vain tilannetta eri kanteilta. Hitler ei esittänyt minkäänlaista ulkopolitiikan muutosta eikä suunnitelmia hyökkäyssodasta.

Nürnbergissä Göring todisti Hitlerin kertoneen hänelle juuri ennen kokousta, että kokouksen päätarkoitus on ”painostaa von Fritschiä, koska hän (Hitler) oli tyytymätön maavoimien varustautumiseen.” Raeder vahvisti tämän Göringin lausunnon. Göring myös kielsi, että Hitler olisi esittänyt asiansa jonkinlaisena ”testamenttina”: ”.. se on täysin vastoin Führerin asennetta” (IMT, Vol. IX, s. 344; kirjassa Udo Walendy: Truth for Germany, 1981, s. 496).

Verkkouutisten käyttämä Hossbachin dokumentti PS 386 on epäilemättä täysin arvoton historiallisena dokumenttina, eikä siihen tulisi vedota. Sodan jälkeen sekä Hossbach että Kirchbach totesivat, että USA:n syyttäjän versio (siis tuo PS 386) on täysin erilainen kuin se dokumentti, jonka he muistivat. Hossbach myös todisti Nürnbergissä 18.6.1946, ettei hän voinut vahvistaa, että syyttäjän versio vastaisi täydellisesti hänen vuonna 1937 kirjoittamaansa muistiota. Lisäksi muistelmissaan Hossbach myönsi, ettei Hitler hahmotellut kokouksessa minkäänlaista ”sotasuunnitelmaa”.

Nürnbergin oikeudenkäynnissä Göring, Raeder, von Blomberg ja von Neurath kaikki (von Fritsch oli kuollut) sanoivat siellä esitetyn Hossbach-muistion antavan karkeasti väärän kuvan kokouksesta. Syyttäjän versio käsittelee vain kokouksen ensimmäistä puoliskoa vääristellen siten kokouksen luonnetta. Vuonna 1968 von Martin luonnehti syyttäjien versiota näin sanoin: ”Nürnbergin oikeudessa esitetty protokolla oli koottu kasaan sillä tavoin, että se kokonaan muutti alkuperäisen muistion tarkoituksen, ja sitä voidaan sen vuoksi luonnehtia vain karkeaksi väärennökseksi.”

Kuuluisa brittihistorioitsija A. J. P. Taylor sanoi myöhemmissä kannanotoissaan (aluksi hän oli hyväksynyt syyttäjän version mutta muutti sitten mielensä), että kokous oli itse asiassa ”manööveri sisäisten asioiden johdosta” ja että ”itse protokolla ei sisällä mitään toimintaohjeita, ainoastaan toiveen lisätä varustelua.” Englantilaisen Yorkin yliopiston dosentti H. W. Koch lausui vuonna 1968 eräässä artikkelissaan, ettei häpeällistä protokollaa hyväksyttäisi missään muussa oikeudenkäynnissä kuin Nürnbergin oikeudenkäynnissä.

Hossbachin muistio on vahvistamattoman, nyt jo kadonneen alkuperäisen muistion vahvistamattoman kopion väärennös.

Verkkouutiset vetoaa tällaiseen väärennökseen ja lisäksi esittää, että Hitler olisi asettanut päämääräkseen ”juutalaisten hävittämisen”. Juutalaisista Hossbach-dokumentissa ei kuitenkaan puhuta yhtään mitään; siinä ei ole edes sanaa ”juutalainen”, ei substantiivina eikä adjektiivina. Jokainen voi tarkistaa tämän itse tuosta Nürnbergin syyttäjän versiosta:

http://forum.axishistory.com/viewtopic.php?t=55420

Hossbachin muistiosta tietoa myös täällä:

http://www.ihr.org/jhr/v04/v04p372_Weber.html

http://www.jrbooksonline.com/HTML-docs/David%20Hoggan-The%20Forced%20War.htm

Huomio VI. Kristalliyö. Verkkouutiset kirjoittaa: ”Enteen tulevasta antoi seuraavana vuonna tapahtunut pogromi – Kristalliyö – (Reichskristallnacht), jolloin noin satoja juutalaisia surmattiin, synagogat paloivat ympäri Saksaa ja juutalaisten liikkeitä hävitettiin tuhansittain.” Sana ”pogromi” tarkoittaa ”joukkoväkivaltaa”.

Kristalliyö (9.11 –10.11.1938) ei kuitenkaan ollut mikään Saksan johdon suunnittelema joukkoväkivalta juutalaisia kohtaan; se oli sionistien itsensä suunnittelema, alkulaukauksena Saksan Pariisin-lähetystön virkailijan von Rathin ampuminen 7.11.1938 (kuoli seuraavana päivänä), ampujana juutalainen Herschel Grynszpan. Koko juonen takana oli juutalainen LICA-järjestö Pariisissa, ei Saksan johto, ja koska juutalaiset itse olivat syylliset tapahtumiin, rikkaimmille heistä määrättiin yhden miljardin Saksan markan suuruinen yhteinen sakko.

Osin sekavissa ja väärinkäsitysten värittämissä tapahtumissa ei ”surmattu” yhtään juutalaista, vaikka Verkkouutiset niin kertoo. Yön aikana Saksan 1 400 synagogasta tuhoutui 180, ja Saksan noin 100 000 juutalaisesta liikkeestä 7 500:sta rikottiin ikkunat. Tavalliset saksalaiset asettuivat puolustamaan juutalaisia. Tarkemmin tapahtumat ja taustat kuvattuna täällä:

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/kristalliyo/

Huomio VII. Hitlerin puhe 30.1.1939. Verkkouutiset kirjoittaa artikkelissaan: ”Hieman ennen toisen maailmansodan puhkeamista Hitler piti puheen, jossa hän ehkä selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen toi julki, mitä oli odotettavissa. Hitler nimittäin ei milloinkaan antanut kirjallista käskyä juutalaisten tuhoamisesta, vaan hän toimi suullisin ohjein – - Tuossa valtiopäiville 30. tammikuuta 1939 pitämässään puheessa Hitler sanoi, että ’jos juutalaiset syöksevät maailman toiseen suursotaan, lopputuloksena ei ole juutalaisuuden voitto, vaan sen hävittäminen Euroopasta’.”

Hitlerin puheen kohta kuuluu saksaksi: Ich will heute wieder ein Prophet sein: Wenn es dem internationalen Finanzjudentum im und ausserhalb Europas gelingen sollte, die Völker noch einmal in einen Weltkrieg zu stürzen, dann wird das Ergebnis nicht die Bolschewisierung der Erde und damit der Sieg des Judentums sein, sondern die Vernichtung der jüdischen Rasse in Europa.

Suomeksi: ”Tänään tahdon olla jälleen profeetta: jos Euroopassa ja Euroopan ulkopuolella toimivat kansainväliset juutalaiset finanssitahot onnistuvat jälleen kerran työntämään kansat maailmansotaan, tuloksena ei ole maapallon bolševisointi ja siten juutalaisuuden voitto vaan juutalaisen rodun kukistuminen (tai [poliittinen] ’häviö’, [poliittinen] ’tappio’, ’vaikutusvallan loppuminen’) Euroopassa.” Käännöksen perusteet alla.

Merkillepantavaa on, että Verkkouutiset jättää pois sanat ”maapallon bolševisointi ja siten” (!).

Kohta ”die Vernichtung der jüdischen Rasse in Europa” on Verkkouutisten tekstissä käännetty ”juutalaisuuden hävittäminen Euroopasta”. ”Vernichtung” merkitsisi tässä (fyysistä) ”tuhoamista.” Englanninkielisissä käännöksissä sanan ”Vernichtung” vastikkeeksi ilmoitetaan ”annihilation”. Kuitenkin esim. Dudenin sanakirjan mukaan ”Vernichtung” voi tarkoittaa paitsi ”tuhoamista” (das Vernichten) myös ”tuhoutumista” (das Vernichtetwerden).

Joissakin puheissaan Saksan johtajat käyttivät vastaavassa merkityksessä sanaa ”Ausrottung”, jonka englanninkielisenä vastikkeena on käytetty sanaa ”extermination”.

On syytä selvitellä näiden sanojen merkitystä ja käyttöä tarkemmin.

Hirvensalon Saksa-suomi suursanakirja antaa sanalle ”ausrotten” suomenkieliset vastineet ”kitkeä (juurineen)”, ”hävittää sukupuuttoon” ja Dudenin sanakirja selittää sanalla olevan myös kuvaannollisen käytön (”juuria pois pahuus”, ”juuria pois siveettömyys”). Wahrigin sanakirja antaa myös saksankielisen vastineen ”beseitigen” eli ”syrjäyttää”, ”poistaa”, ”raivata pois tieltä”.

Sanalle ”vernichten” Hirvensalon sanakirja antaa vastineet ”hävittää”, ”tuhota”, ”kukistaa”, ”ehkäistä”, ”lamauttaa”, ”musertaa”, Dudenin sanakirja antaa sille myös saksankielisen vastineen ”gänzlich zunichte machen” eli ”saada kokonaan raukeamaan”. Kuvaannollisessa käytössä sanan ”vernichten” käytöstä seuraavat esimerkit: Hoffnungen vernichten = murskata toiveet; vernichtende Kritik = murskaava kritiikki; vernichtende Blick = halveksiva katse. Hermann Paulin ”Deutsches Wörterbuch”, jossa ilmoitetaan myös sanojen menneen ajan merkityksiä, antaa sanan ”vernichten” merkitykseksi ”katsoa (tai julistaa) mitättömäksi”, ”mitätöidä”, ”tuhota”.

On siis selvää, etteivät sanat ”ausrotten” ja ”vernichten” suinkaan merkitse automaattisesti fyysistä tuhoamista, tappamista. Merkitys täytyy päätellä asiayhteydestä.

Kirjassaan ”Auschwitz Lies” (”Auschwitz-valheet”) Germar Rudolf ja Carlo Mattogno ovat käsitelleet näiden sanojen käyttöä ja merkitystä. Seuraava on (lyhennelty) käännökseni kirjan sivuilta 251-254 (tässä kirjansa luvussa tekijät analysoivat Shermerin ja Grobmanin kirjaa ”Denying History. Who Says the Holocaust never Happened and Why Do They Say It?”):

”’Konvergentteina’ todisteina holokaustin todellisuudesta tekijät (so. Shermer & Grobman) esittävät tavanmukaisen listan sitaatteja tärkeimmiltä kansallissosialistisilta viranomaisilta. Sitaateissa todistusaineistoa olisi sellaisten termien käyttö kuin ’vernichten’ tai ’Vernichtung’ (annihilate or annihilation) ja ’ausrotten’ tai ’Ausrottung’ (exterminate or extermination).

”Tekijät käyttävät erityisen luvun sen asian todistamiseen, että nämä termit, jotka olivat osa voimakasta NS (eli kansallissosialistista) -retoriikkaa, tarkoittaisivat itse asiassa fyysistä tuhoamista.

“Kuten hyvin tiedetään, virallisen historiankirjoituksen perinteinen lähtökohta tällaisille erheellisille tulkinnoille on seuraavaan Hitlerin 30.1.1939 pitämän puheen ’profetiaan’ kohdistuva merkitystä koskeva olettamus: ’Ich will heute wieder ein Prophet sein: Wenn es dem internationalen Finanzjudentum im und ausserhalb Europas gelingen sollte, die Völker noch einmal in einen Weltkrieg zu stürzen, dann wird das Ergebnis nicht die Bolschewisierung der Erde und damit der Sieg des Judentums sein, sondern die Vernichtung der jüdischen Rasse in Europa‘ (suomennos yllä).

”Kukaan noista rohkeista olettajista ei koskaan siteeraa rivejä, jotka seuraavat ja jotka selvästi selittävät tämän uhkauksen ehdot: ’… sillä aika, jolloin ei-juutalaiset kansat olivat suojattomia propagandan edessä, on päättymässä. Kansallissosialistisella Saksalla ja fasistisella Italialla on instituutiot, jotka tarvittaessa voivat selittää maailmalle ongelman luonteen, ongelman, josta monet ihmiset ovat vaistonvaraisesti tietoisia mutta joka kuitenkin on heille tieteellisesti epäselvä.’

”30.1.1941 pitämässään puheessa Hitler sanoi: ’En tule unohtamaan sanojani, jotka aiemmin 1.9.1939 [itse asiassa 30.1.1939] lausuin Saksan valtiopäivillä, sanojani, joissa totesin, että jos juutalaisuus syöksee muun maailman yleiseen sotaan, silloin koko juutalaisuus menettää sen roolin, joka sillä on ollut Euroopassa.’

”Jos siis juutalaisilla ei olisi enää roolia Euroopassa, vuonna 1939 julistettu ’Vernichtung’ ei merkinnyt muuta kuin poliittista ’kukistamista’.

”Hitlerin sanat, jotka hän lausui 30.1.1942 Berliinin Sportpalastissa, vahvistavat tämän tulkinnan: ’Ymmärrämme, että tämä sota voi päättyä vain näin: joko arjalaiset syrjäytetään (ausgerottet werden) tai juutalaisuus häviää (verschwindet) Euroopasta. Olen kertonut Saksan valtiopäiville kerran aiemmin, 1.9.1939 [itse asiassa 30.1.1939] – enkä esitä epävarmoja profetioita –, että tämä sota ei pääty niin kuin juutalaiset ajattelevat, siis niin, että Euroopan arjalaiset syrjäytetään (ausgerottet werden), vaan että tämä sota päättyy juutalaisuuden kukistamiseen (die Vernichtung des Judentums) – - Ja se päivä on tuleva, jolloin ihmiskunnan pahimman vihollisen rooli on tullut päätökseen, todennäköisesti ainakin tuhanneksi vuodeksi.’

”Tarkoittaako tämä, että Hitler uskoi kirjaimellisesti, että jos sota hävitään, ’arjalaiset’ tuhotaan fyysisesti?

”Tämä lainaus vahvistaa myös, että 30.1.1939 pidetyn puheen ilmaus ’juutalaisen rodun Vernichtung Euroopassa’ ei tarkoittanut fyysistä tuhoamista, koska tässä teksti puhuu juutalaisuudesta, joka häviää ’Euroopasta’, jos voitto saavutetaan. Tälle – sekä juutalaisten poliittisen roolin päättymiselle Euroopassa – antavat selityksen vain suunnitelmat pakkosiirtää juutalaiset vallatuille itäisille alueille, joiden katsottiin olevan Euroopan ulkopuolella.

”24.2.1942 Hitler palaa tähän argumenttiin. Väitettyään, että rahamiesten ja Kremlin salaliitto (Verschwörung) tähtäsi yhteen ja samaan päämäärään – arjalaisten kansojen ja rotujen syrjäyttämiseen (Ausrottung) – Hitler sanoo: ’Nyt kansallissosialistisen vallankumouksen ja fasismin aatteet ovat valloittaneet suuria ja voimakkaita valtioita, ja se esittämäni profetia on täyttyvä, että tämä sota ei johda arjalaisen ihmiskunnan kukistamiseen (vernichtet) – juutalainen on se, joka syrjäytetään (ausgerottet).’

”Muistiinpanoissaan Henry Picker kirjoittaa heinäkuun 21. päivän kohdalla 1942: ’sillä – koska Hitlerin mukaan tämän sodan päätyttyä myös jokainen juutalainen heitettäisiin ulos Euroopasta – idän kommunismivaara olisi silloin kitketty pois juuria myöten.’ (saks. Denn – da er [Hitler] mit Beendigung dieses Krieges auch den letzten Juden aus Europa hinausgeworfen haben werde – wäre dann die kommunistische Gefahr aus dem Osten mit Stumpf und Stiel ausgerottet).

”8.11.1942 pitämässään puheessa Hitler kertoi 30.1.1939 esittämästään profetiasta näin: ’Muistanette valtiopäivien istunnon, jossa julistin: Jos juutalaisuus kuvittelee kykenevänsä aikaansaamaan kansainvälisen maailmansodan, jonka päämääränä on eurooppalaisten rotujen syrjäyttäminen (Ausrottung), niin tulos ei ole eurooppalaisten rotujen syrjäyttäminen (Ausrottung) vaan Euroopassa tapahtuu juutalaisuuden syrjäyttäminen (Ausrottung)!’

”Hitler jatkoi selittämällä tämän syrjäyttämisen (Ausrottung) merkityksen. Se merkitsee Euroopan kansojen tulemista tietoisiksi juutalaisvaarasta ja juutalaisvastaisen lainsäädännön luomista noissa maissa saksalaisen mallin mukaan: ’Euroopassa tämä vaara on tunnistettu, ja kansat omaksuvat yksi toisensa jälkeen meidän lainsäädäntömme.’

”Vielä 24.2.1943 pitämässään puheessa Hitler julisti: ’Sen vuoksi tämä taistelu ei pääty – niin kuin on ajateltu – ihmiskunnan arjalaisen osan kukistumiseen (Vernichtung) vaan juutalaisuuden syrjäyttämiseen (Ausrottung) Euroopassa.’

”Tässä jopa samaistetaan täysin termit ’Vernichtung’ ja ’Ausrottung’, kun niitä sovelletaan Euroopan kansoihin.

”Siis: Joko Hitler uskoi ei ainoastaan Saksan kansan vaan myös kaikkien Euroopan kansojen (!) fyysiseen tuhoamiseen, jos Saksa häviää, – ehdottoman groteski oletus – tai sitten hän käytti termejä ’Vernichtung’ ja ’Ausrottung’ kuvaannollisessa merkityksessä myös juutalaisista puhuessaan, mikä on aivan selvää, kun katsotaan eri lainauksia niiden kontekstissa.”

Näin siis Mattogno ja Rudolf kirjassaan.

Kirjassaan Lectures on the Holocaust, sivulla 338, Germar Rudolf selittää Hitlerin 30.1.1939 pitämää puhetta näin: ”Juutalaiset kontrolloivat kansainvälistä rahamaailmaa ja ovat myös bolševismin (kommunismin) takana oleva voima. He pyrkivät saamaan taloudellisen ja poliittisen yliotteen koko maailmasta, tarpeen tullen vaikka valtavien sotien avulla, mutta Hitler näkee itsensä velvolliseksi estämään sen ja kukistamaan juutalaisen rodun, jottei maailma joutuisi juutalaisen ikeen alle. Hitler tahtoo kukistaa juutalaiset kertomalla maailmalle heidän pahoista suunnitelmistaan ja teoistaan (tuo instituutio-kohta)! Juutalainen historioitsija Jehuda Bauerkaan ei pidä tätä kohtaa sellaisena, että siinä tarkoitettaisiin fyysistä murhaamista.”

Sivulla 339 Rudolf kommentoi Hitlerin 30.1.1941 pitämää puhetta, jossa Hitler selittää 30.1.1939 käyttämänsä termin ”Vernichtung” merkityksen: ”Jälleen kerran: juutalaisten kukistaminen niin, että tehdään loppu heidän vaikutusvallastaan taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa. Samanlaisia huomautuksia Hitler teki muulloinkin.”

Hitler ei siis tarkoittanut juutalaisten fyysistä tuhoamista vaan lopun tekemistä heidän taloudellisesta, poliittisesta ja kulttuurisesta vaikutuksestaan. Tämä pätee kaikkiin muihinkin Saksan johtajien puheiden kohtiin, joissa sanoja ”vernichten” tai ”ausrotten” (tai vastaavia) sovelletaan juutalaisiin.

Verkkouutiset selittää väärin Hitlerin puheen kohdan. Tekstistä voidaan mainita vielä sen verran, että Verkkouutiset myöntää, ettei ole olemassa dokumenttia, jossa Hitler käskisi tuhoamaan juutalaiset.

Huomio VIII. Saksan johtajat eivät tienneet ”holokaustista” mitään. Verkkouutiset kertoo: ”Saksalaiset aina ylin sodanjohto mukaan lukien kiistivät tienneensä mitään pääasiassa SS:n toteuttamasta kansanmurhasta. Tosiasia kuitenkin on, että miljoonat saksalaiset tiesivät juutalaisten hävittämisestä. Jo miljoonien ihmisten kuljetukset keskitysleireille olivat niin valtava operaatio, että sen salassapito ja toteuttaminen ilman huomattavia ihmismääriä oli mahdotonta.”

Verkkouutiset puhuu pehmeitä. Kuinka ”miljoonat saksalaiset” olisivat voineet tietää sellaisesta, mitä ei lainkaan tapahtunut? Kaikki toki tietävät, että oli keskitysleirejä ja niihin kuljetettiin paljon ihmisiä, mutta tämä ei mitenkään todista ”hävittämistä”. Eivät saksalaiset pyrkineet tuhoamaan juutalaisia fyysisesti, heidät tahdottiin ainoastaan siirtää noiden leirien kautta Euroopan ulkopuolelle. Sota tosin vaikutti sen, että juutalaisia jouduttiin käyttämään työvoimana aina siellä, missä kulloinkin tarvittiin, ja juutalaiskysymyksen ”lopullinen ratkaisu” (lopullinen siirto Euroopan ulkopuolelle) päätettiin siirtää sodan jälkeiselle ajalle, jolloin juutalaisten siirto voisi tapahtua kansainvälisenä yhteistyönä. Todisteeksi seuraavat sitaatit:

Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942: ”Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa – - Ohjelma, jonka mukaan tulee edistää juutalaisten evakuointia (Euroopasta) läheisessä yhteistyössä Reichsführer SS:n (Himmlerin) alaisuudessa toimivien elinten kanssa, on edelleen voimassa – - Se juutalaisten määrä, joka tällä tavalla on siirretty itään, ei ole vielä ollut riittävä tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä.” Virasto lainaa sitten ulkoministeri von Ribbentropia: ”Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin (Hitlerin) muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juurikaan hyödytä.” Tämän jälkeen virasto jatkaa: ”Kuljetukset (itään) ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti lopullista ratkaisua – - Kuljetukset Puolan kuvernementtiin ovat väliaikainen ratkaisu. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi” (Nürnberg-dokumentti 2586-J).

Wilhelm Stäglichin kirjan der Auschwitz Mythos mukaan pikakirjoittaja Henry Picker merkitsi muistiin Hitlerin yksityisiä keskusteluita (Hitlers Tischgespräche). 27.1.1942 Hitler sanoo: ”Juutalaisten täytyy pakata ja häipyä Euroopasta. Menkööt Venäjälle.” Edelleen 24.7.1942 hän sanoo: ”Kun tämä sota on ohi, pidän tiukasti kiinni siitä, että juutalaisten on lähdettävä ja muutettava Madagaskarille tai johonkin muuhun juutalaiseen kansallisvaltioon.” Vuosien 1942/43 vaihteen tienoilla Hitler kommentoi liittoutuneiden radiolähetyksiä, joissa väitettiin hänen tuhoavan juutalaisia keskitysleireissä: ”Todella, juutalaisten tulisi olla minulle kiitollisia, koska en vaadi heiltä muuta kuin hieman kovaa työtä” (Irving: Hitler’s War, s. 362).

Eräässä dokumentissa Himmler oli selväsanaisesti hylännyt ”minkään kansan fyysisen tuhoamisen epäsaksalaisena ja mahdottomana” (aus innerer Überzeugung als ungermanisch und unmöglich). Hitler piti tätä lausuntoa ”erittäin hyvänä ja oikeana.”

Nürnbergin oikeudenkäynnissä syytettyinä olleet saksalaiset johtajat tosiaan ilmoittivat, etteivät he tienneet mistään juutalaisten tuhoamisohjelmasta sodan aikana.

http://www.ihr.org/jhr/v12/v12p167_Weberb.html

Göring kiivaasti kiisti tienneensä mistään sellaisesta ohjelmasta: ”Ensimmäisen kerran kuulin tällaisista kauheista tuhoamisista vasta täällä Nürnbergissä.” Saksalaisten politiikkana oli hänen mukaansa ollut karkottaa juutalaiset, ei tappaa heitä, ja hän lisäsi, ettei hänen tietääkseen Hitlerillä ollut mitään tuhoamisohjelmaa. Göringin mukaan tuhoamisväitteet eivät ole tosia.

Jodl, todennäköisesti Hitlerin lähin sotilaallinen neuvonantaja, antoi samanlaisen lausunnon: ”Voin sanoa vain, täysin tietoisena vastuullisuudestani, etten koskaan kuullut – viittauksena tai kirjoitettuna tai puhuttuna sanana – mistään juutalaisten tuhoamisesta – - Ei minulla koskaan ollut mitään yksityistä tietoa mistään juutalaisten tuhoamisesta. Kunniasanalla, niin varmasti kuin tässä istun, kuulin tällaisista asioista ensimmäisen kerran sodan jälkeen.”

Hans Frank, Saksan hallitseman Puolan sodanaikainen kuvernööri, kertoi kuulleensa vain huhupuheita juutalaisten joukkotuhoamisista. Hän kertoi tiedustelleensa huhujen todenperäisyyttä muilta viranomaisilta, myös Hitleriltä, ja sai aina vastaukseksi, etteivät ne olleet totta.

Kaltenbrunner, joka oli täysin tietoinen siitä, että hänet tullaan teloittamaan, vastasi toteamukseen, että todistaja toisensa perään sanoo, että tappamiset kaasukammioissa tapahtuivat hänen käskystään: ”Näyttäkää minulle nuo henkilöt tai jokin noista käskyistä. Se on täysin mahdotonta.”

Myös Albert Speer sanoi, ettei hän ollut tietoinen mistään tuhoamisohjelmasta.

Hans Lammers sanoi Nürnbergin ”Wilhelmstrasse”-oikeudenkäynnissä, että hän on sitä mieltä, ettei mitään ohjelmaa juutalaisten tuhoamiseksi koskaan ollut. Hän ei tiennyt mistään joukkotuhoamisista.

Huomio IX. Einsatz-joukot. Saksa asetti neljä vajaan tuhannen ihmisen ryhmää (yht. n. 3 000 ihmistä) ”välttävän” järjestyksen aikaansaamiseksi vallatuille alueille rintaman takana. Nämä ryhmät joutuivat kamppailemaan villisti ja kansainvälisten sopimusten vastaisesti sotivia neuvostoliittolaisia partisaaneja vastaan, joiden joukossa juutalaisilla oli suuri edustus. Einsatz-ryhmät valvoivat 3,5 kertaa Suomen kokoista aluetta.

Propaganda esittää näistä joukoista mitä moninaisimpia valheita. Nytkin Verkkouutiset kertoo näistä ryhmistä: ”Saksan armeijan selustassa toimivat SS:n erikoisjoukot (Einsatzgruppen) aloittivat juutalaisten ja kommunistisen eliitin järjestelmällisen murhaamisen. Usein tähän yhteensä noin miljoona kuolonuhria vaatineisiin massateloituksiin osallistuivat myös kenttäarmeija Wehrmachtin joukot.”

Einsatz-joukkojen tehtäviin ei kuitenkaan kuulunut ”murhata järjestelmällisesti” juutalaisia tai kommunistista eliittiä. Ainoastaan villin partisaanisodan ja huoltolinjojen turvaamisen vuoksi määrättiin teloitettaviksi puna-armeijan poliittiset komissaarit (kevääseen 1942 asti) ja muut radikaalit elementit, kuten huoltolinjojen sabotoijat. Myös partisaanien tuhotöiden johdosta suoritettiin kostoiskuja, jotka olivat silloisten kansainvälisten lakien mukaisia. Oli sota, ja sodassa toimitaan sodan tavalla. Nämä neuvostopartisaanit kehuivat tappaneensa puoli miljoonaa saksalaista.

Einsatz-joukoista olen kirjoittanut kirjoituksessani ”Babi Jar ja Einsatz-joukot”;

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/babi-jar-ja-einsatz-joukot/

Esitän tässä lyhennelmän:

Einsatz-joukkojen on väitetty murhanneen juutalaisia idässä Saksan Neuvostoliitolta valtaamilla alueilla. Kuitenkaan nämä joukot eivät olleet mitään murharyhmiä, vaan niiden tehtävä oli kokonaan toinen.

Einsatz-joukot (”Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD”; ”Turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelun toimintajoukot”) luotiin virallisesti varmistamaan turvallisuus vallatuilla alueilla itärintaman takana. Reinhard Heydrich antoi 2.7.1941 määräyksen, jonka mukaan Einasatz-joukkojen on teloitettava neuvostoliittolaiset komissaarit (tästä luovuttiin toukokuussa 1942) ja muut radikaalit elementit (sabotoijat, propagandan levittäjät, sala-ampujat, attentaattorit jne.; Documents on the Holocaust, Yad Vashem, 1981, s. 377-378). Juutalaisten suhteen Heydrich määräsi, että vain sellaiset juutalaiset tulee teloittaa, jotka toimivat valtion (NL:n) tehtävissä tai puoluetehtävissä.

Uskonnon tai rodun vuoksi juutalaisia ei siis saanut teloittaa. Kansanmurhan suorittaminen oli kielletty.

Myös Saksan turvallisuuspoliisin direktiivi ”Juutalaiskysymyksen suuntaviivat” (Nürnberg-dokumentti 212-PS) kertoo, kuinka juutalaisia on kohdeltava: heidät on pantava tekemään työtä, ja erikseen painotetaan juutalaiskysymyksen rauhanomaista ratkaisua.

Germar Rudolfin mukaan alkuvaiheessa Einsatz-joukoissa oli vain n. 4 000 miestä, mutta kesällä 1942 lukumäärä oli noussut n. 15 000:een. Lisäksi apuna oli muista maista (Viro, Latvia, Liettua, Ukraina, mukana myös venäläisiä) n. 240 000 vapaaehtoista. Tämä kasvu on ymmärrettävää, koska myös partisaanien lukumäärä kasvoi. Saksa ei oikein hyvin menestynyt taistelussa partisaaneja vastaan, ja Einsatz-joukot olivat ankarasti ylityöllistettyjä pyrkiessään kontrolloimaan valtavaa 1,2 miljoonan neliökilometrin aluetta, jonka kautta Saksan huoltolinjat kulkivat.

Näiden samojen joukkojen väitetään myös tappaneen suuria määriä juutalaisia ja sitten haudanneen heidät lukemattomiin joukkohautoihin. Mutta tässäkin uhrien lukumäärät vaihtelevat (Solomon M. Schwartz 3 miljoonaa; H. Krausnick ja H.H. Wilhelm 2,2 miljoonaa ja Raul Hilberg 1,3 miljoonaa; neuvostoliittolaisten [Rudenko] väite Nürnbergissä 1 miljoona).

Edelleen näiden samojen Einsatz-joukkojen väitetään kaivaneen auki kaikki nuo ennen v. 1943 luodut joukkohaudat ja sitten polttaneen osittain mädäntyneet ruumiit tavallisissa suurissa rovioissa jäljettömiin. Babi Jar on vain yksi esimerkki. Tämän valtavan todisteiden hävittämisen, jonka on sanottu alkaneen Neuvostoliiton alueella kesällä 1943 (Puolan alueen ”tuhoamisleireissä” jo kesäkuussa 1942), väitetään kulkeneen peitenimellä “Aktion 1005″.

Eikä tällaisesta valtavasta rikoksesta jäänyt mitään jälkiä! Virallista historiankirjoitusta edustava I. Gutman kirjoittaa (I. Gutman [toim.]: Encyclopedia of the Holocaust, 1990, vol. 1, s. 14): ”Vaikka joukkohaudoista kaivettujen ruumiiden polttaminen ei hävittänyt natsien rikoksia, se teki vaikeaksi määrittää rikoksen tosiseikkoja ja uhrien lukumäärää. Monissa tapauksissa komissiot, jotka tutkivat natsien rikoksia NL:ssa ja Puolassa, eivät löytäneet jälkeäkään joukkohaudoista, ja niiden oli vaikea tehdä arvioita.”

Toisin sanoen: ei ole todisteita. Rudolf ei tunne yhtäkään tapausta, jossa maailmalle olisi esitetty, missä joukkohautoja tai jälkiä joukkohaudoista olisi löydetty. Onko mahdollista, että ruumiit on poltettu jälkiä jättämättä? Onko mahdollista, että saksalaiset kaivoivat esiin 1,5-3 miljoonaa ruumista lukemattomista joukkohaudoista 1,2 miljoonan neliökilometrin alueelta eikä mitään konkreettisia jälkiä tai asiakirjoja jäänyt?

Einsatz-joukkojen – ja lisäksi poliisipiirien ja armeijan elinten; heidänkin on väitetty käsitelleen uhrejaan samoin – on täytynyt pitää tarkkaa kirjaa kaikista joukkohaudoista ja laatia niistä kartat, että kykenivät löytämään ne myöhemmin. Ei ole olemassa sellaisia kirjanpitodokumentteja eikä sellaisia karttoja. Missään ilmakuvissa ei myöskään näy mitään joukkohautoja tai valtavia rovioita. Aktion 1005:stä ei ole olemassa ainuttakaan kirjallista todistetta!

Tällaisen valtavan urakan siis suorittivat muka muutama tuhat saksalaista ulkomaalaisten avustajiensa tukemana samalla kun heidän oli taisteltava satoja tuhansia partisaaneja vastaan! Virallisen historiankirjoituksen edustaja Heinz Höhne kirjoittaa: ”Heydrichin kuolemanlähettiläät aloittivat kauhean seikkailunsa: 3 000 miestä ajoi takaa Venäjän viittä miljoonaa juutalaista.”

Yhtä koominen on natsimetsästäjä Efraim Zuroffin teksti (Efraim Zuroff: Occupation Nazi-Hunter, 1994, s. 27): ”Einsatz-joukkoihin kuului kaikkiaan n. 3 000 miestä – - Näiden yksikköjen oli toimittava valtavalla alueella – - Välineet, jotka heillä tätä tarkoitusta (juutalaisten murhaamista) varten oli käytössään, olivat useimmissa tapauksissa tavallisia aseita – konekivääreitä, kiväärejä ja pistooleja – - Kuitenkin näistä rajoituksista huolimatta – - Einsatz-joukot onnistuivat murhaamaan n. 900 000 juutalaista 15 kuukaudessa.”

Virallisen linjan holokaustiekspertti Gerald Reitlinger on todennut, että tämä on täysin epäuskottavaa (“Die SS – Tragödie einer deutschen Epoche”, 1957, s. 186).

Väitteille, että Einsatz-joukot olisivat tuhonneet 1 – 3 miljoonaa juutalaista, ei ole koskaan ollut mitään tilastollista pohjaa. Joskus on viitattu hämäräperäiseen amerikkalaiseen vakoilijaan ja kaksoisagenttiin Wilhelm Höttliin, joka väitti, että Eichmann olisi ”kertonut” hänelle, että kuusi miljoonaa juutalaista on tuhottu, kaksi miljoonaa näistä Einsatz-joukkojen uhrina. Amerikkalainen sotilastuomioistuin ei kuitenkaan uskonut tätä, eikä Höttlin väitteitä esitetty Ohlendorf-oikeudenkäynnissä (Ohlendorf oli Einsatz-joukko D:n komentaja).

Uhrien todellista määrää on tutkinut englantilainen lakimies R. T. Paget kirjassaan ”Manstein. His Campaigns and his Trial”, 1951 (Paget toimi sotamarsalkka Mansteinin puolustusasianajajana). Hänen johtopäätöksensä on, että hyväksyessään neuvostoliittolaisten syyttäjien esittämän luvun ”yksi miljoona” Nürnbergin oikeus liioitteli lukua yli 1000 prosentilla (ja lisäksi vielä pahemmin vääristeli tilanteita, joissa uhreja syntyi). Ei siis miljoona vaan alle sata tuhatta. Vain osa näistä oli juutalaispartisaaneja ja kommunistisia komissaareja. Muistettakoon, että neuvostoliittolaiset partisaanit kertoivat tappaneensa puoli miljoonaa saksalaista sotilasta.

Natsi-Saksan politiikkana ei ollut tuhota juutalaisia idässä vaan siirtää heidät itään. Einsatz-joukoille ei ollut annettu tehtäväksi tuhota systemaattisesti juutalaisia. Juutalaisia kyllä ammuttiin idässä, mutta vain erityisistä syistä. Alfred Rosenberg kirjoitti (muistio 29.4.1941; PS- 1024): ”Juutalaisongelma, jonka väliaikainen tilapäisratkaisu – juutalaisten pakkotyö, ghettoihin sulkeminen – täytyy hoitaa, vaatii kokonaiskäsittelyn.”

Edelleen (”Ohjeita Ukrainan valtakunnankomissaarille” 7.5.1941; PS-1028): ”Sen jälkeen kun juutalaiset on poistettu kaikista julkisista tehtävistä, mikä ajan mittaan tapahtuu, juutalaisongelma ratkaistaan ankaralla tavalla luomalla ghettoja ja työosastoja. Pakkotyö otetaan käyttöön.”

Tuhoamisesta ei puhuta mitään, ainoastaan ghettoihin sulkemisesta ja pakkotyöstä.

Kesäkuussa 1941 Rosenberg antoi ohjeita juutalaiskysymyksen ratkaisemiseksi (ns. ”Ruskea mappi”, luku ”Väestöluokat”; sisältyy ns. ”Vihreään mappiin”, IMT, Vol. XXXVI, s. 348) ja totesi, että idässä on erilaisia juutalaisryhmiä. Eräissä valtakunnankomissariaateissa (Valko-Venäjä, Ukraina) enemmistö juutalaisista on asunut niissä sukupolvia, Neuvostoliiton keskiosien juutalaisista sen sijaan enemmistö oli muuttanut sinne vasta bolševikkiaikana. Erityisryhmänä hän mainitsee ”neuvostojuutalaiset”, jotka ovat tunkeutuneet itäiseen Puolaan, läntiseen Ukrainaan, läntiselle Valko-Venäjälle, Baltian maihin, Bessarabiaan ja Bukovinaan puna-armeijan perässä vuosina 1939 ja 1940.

Rosenbergin mukaan näitä ryhmiä on tietyssä määrin kohdeltava eri tavoin. Erityisesti viimeksi mainittu ryhmä (puna-armeijan perässä tulleet ”neuvostojuutalaiset”) on poistettava ankarin keinoin. Hän toteaa, että nämä ”neuvostojuutalaiset” ovat terrorisoineet paikallista väestöä ja synnyttäneet näissä vihaa, jolloin väestö itse on saksalaisten joukkojen saapuessa ryhtynyt eliminoimaan heitä. Rosenbergin mukaan tällaisia väestön kostotoimia ei tule vastustaa. Sen sijaan ne juutalaiset, jotka kuuluvat vakinaiseen väestöön, on rekisteröitävä ja heidän on merkittävä keltaisilla tähdillä.

Siis: tunkeutuneita ja terrorisoivia ”neuvostojuutalaisia” ammuttiin (ei siis juutalaisuutensa takia), mutta se osa juutalaisia, joka kuului vakinaiseen väestöön ja joka muodosti juutalaisista suurimman osan, suljettiin ghettoihin. Kuitenkin näistä vakinaisista juutalaisistakin ammuttiin sellaisia, jotka olivat osallistuneet sabotaaseihin ja Saksan vastaisiin toimiin tai jotka kantoivat tarttuvia tauteja tai joihin kohdistettiin kostotoimia partisaanihyökkäysten vuoksi.

Einsatz-joukkojen raporteissa ilmoitetaankin säännöllisesti se erityissyy, jonka vuoksi juutalaisia ammuttiin (esim. ”terroristi”, ”erityisen kapinallinen käytös”, ”sabotööri”, ”ryöstäjä”, ”loukkaavan propagandan tai kauhupropagandan levittäjä”, ”ghetoissa vastarintaan noussut”, ”työstä kieltäytynyt”; esimerkkejä näistä raporteista antavat Jürgen Graf ja Carlo Mattogno kirjassaan ”Treblinka. Extermination Camp or Transit Camp?”, s. 207). Vaikka näissä raporteissa lukumäärät ovat suuresti liioiteltuja eivätkä pidä paikkaansa, niistä käy silti ilmi, ettei Einsatz-joukkojen tehtävänä ollut tuhota kaikkia juutalaisia, eihän niissä muuten ilmoitettaisi tuota erityissyytä, sen ilmoittaminen olisi ollut täysin tarpeetonta.

Juutalainen historioitsija Arno Mayer kirjoittaa, ettei itäisten juutalaisten ampumisten takana ollut mitään kattavaa tuhoamissuunnitelmaa; ne liittyivät sodan armottomaan radikalisoitumiseen sekä siihen, että SS luokitteli itäiset juutalaiset bolševismin (kommunismin) kantajiksi (Arno Mayer: ”Why did the Heavens not Darken?” 1988, s. 270).

Sen, ettei mitään tuhoamissuunnitelmaa ollut, osoittaa myös edellä mainitun ”ruskean mapin” luku ”Direktiivi juutalaiskysymyksen hoitamisesta”, jossa todetaan: ”Kaikki toimenpiteet, jotka koskevat juutalaiskysymyksen hoitamista itäisillä alueilla, on suoritettava siltä pohjalta, että juutalaiskysymys tullaan ratkaisemaan sodan jälkeen yleisesti koko Euroopan osalta”.

The Institute for Historical Review’n johtaja Mark Weber todisti Einsatz-joukoista Zündel-oikeudenkäynnissä (Did six million really die?, toim. Barbara Kulaszka, s. 194-195), ja hänen mukaansa Einsatz-joukkoihin kuului n. 3 000 miestä; joukot koostuivat neljästä ryhmästä, joissa kussakin oli 500-990 jäsentä. Niiden tarkoituksena oli “välttävän” järjestyksen ja turvallisuuden aikaansaaminen NL:lta vallatuilla alueilla ennen siviilihallinnon asettamista. Suurin osa Einsatz-joukkojen väestä oli SS-miehiä, osa oli kuitenkin ei-sotilaallista väkeä, tulkkeja, sihteereitä, kaukokirjoittajia, kuorma-autokuljettajia jne.

Saksan Neuvostoliitolta valtaamilla alueilla harjoittamaa juutalaispolitiikkaa ei hänen mukaansa voi ymmärtää, ellei oteta huomioon sitä armotonta sotaa, jota silloin käytiin kahden täysin vastakkaisen ideologian välillä. Einsatz-joukot joutuivat toimimaan keskellä villiä konfliktia, jota käytiin sodankäyntiä koskevista säännöistä piittaamatta. Weber toi Zündel-oikeudenkäynnissä esiin Stalinin 3.7.1941 antaman käskyn, jossa koko Neuvostoliiton siviiliväestöä pyydettiin ryhtymään terrori-, sabotaasi- ja sissisotaan saksalaisia vastaan.

Weber oli sitä mieltä, että maksimissaan 200 000 – 800 000 juutalaista on voinut joutua Einsatz-joukkojen joukkojen uhriksi. Ennen sotaa niillä alueilla, jotka Saksa myöhemmin valloitti Neuvostoliitolta, oli n. 4,7 miljoonaa juutalaista, ja näistä suurin osa pakeni tai tuli NL:n evakuoimaksi v. 1941, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. N. 1-1,5 miljoonaa joutui Saksan vaikutuspiiriin. Kuitenkin on väitetty, että alueella tapettiin 2-3 miljoonaa juutalaista.

Weber kertoo, että Paul Blobel, erään Einsatz-ryhmän johtaja, todisti oikeudessa sodan jälkeen painokkaasti, että Einsatz-raporttien luvut kuolleitten määristä ovat suuresti liioiteltuja, samoin todisti Gustav Nosske, toisen vastaavan ryhmän komentaja. Monet historioitsijatkin pitävät lukuja liioiteltuina, mm. Gerald Reitlinger, Helmut Krausnick, H.H. Wilhelm, W. Schirer, Tom Bower ja Werner Maser, jopa Raul Hilberg (joka sanoo, että Otto Ohlendorfin todistus on liioiteltu). Myös Himmler valitti eräässä lokakuussa 1943 pitämässään puheessa, että 95% niistä virallisista raporteista, joita hän vastaanotti, oli suuresti liioiteltuja, epäluotettavia tai vääriä.

Einsatz-raporteista Weber mainitsee joitakin tyypillisiä; esimerkiksi raportti 127 (31.10.1941) kuvaa Ukrainaa seuraavasti:

”Tällä alueella Turvallisuuspoliisi on joutunut vastatusten kahden suuren vihollisryhmän kanssa. Nämä ryhmät ovat: 1) juutalaiset, 2) ne, jotka aiemmin ovat aktiivisesti toimineet neuvostohallinnossa – - Tässä suhteessa on todettava, että ne, jotka suhtautuivat suopeasti neuvostoliittolaisiin, olivat pääasiassa juutalaisia – - Nyt voidaan varauksetta sanoa, että juutalaiset olivat poikkeuksetta bolševismin kannattajia.

”Yhä uudelleen ja uudelleen juutalaisten sanotaan, varsinkin kaupungeissa, olevan Neuvostoliiton todellisia hallitsijoita, jotka riistivät ihmisiä sanoinkuvaamattomalla raakuudella ja toimittivat heitä kuolemaan NKVD:n käsissä (NKVD = Neuvostoliiton salainen poliisi). Saksan Turvallisuuspoliisin yksiköt ovat suorittaneet noin 10 000 kuulustelua viimeisten neljän kuukauden aikana. Yhä uudelleen juutalaisten sanotaan toimineen aktiivisesti neuvostoliittolaisten hyväksi, elleivät vastuullisissa asemissa niin ainakin agentteina, avustajina ja tiedottajina. Yhtäkään juutalaista ruumista ei ole löydetty yhdestäkään lukuisista joukkohaudoista. Ilmeistä on, että juutalaiset jakavat suurimman syyllisyyden muiden kanssa ukrainalaisten ja etnisten saksalaisten tuhoamisesta. Tästä syystä Turvallisuuspoliisi on katsonut erityistoimet välttämättömiksi juutalaisten suhteen.”

Weber esitti siteerauksia myös sellaisista Einsatz-raporteista, joista käy ilmi, ettei ollut olemassa mitään tuhoamisohjelmaa. Esimerkiksi heinäkuun 24. päivän ja elokuun 5. päivän raportit 1941 kertovat juutalaisten terveyskeskusten perustamisesta juutalaisiin ghettoihin tautien leviämisen ehkäisemiseksi. Raportti 81 (12.9.1941) osoittaa, että ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti yksinkertaisesti juutalaisten siirtämistä pois Euroopasta. Se ei tarkoittanut heidän tappamistaan.

Sama raportti osoittaa, että turvallisuusjoukot olivat iloisia, kun heidän ei tarvinnut olla tekemisissä suurten juutalaisjoukkojen kanssa, jotka pakenivat itään Neuvostoliiton hallitsemille alueille:

”(Sotaretken) ensimmäisinä viikkoina huomattava joukko juutalaisia joutui meidän kontrolliimme, kun taas Ukrainan keski- ja eteläosissa monin paikoin väestöstä 70-90 prosenttia, jopa 100 prosenttia, oli paennut. Tämän voidaan katsoa epäsuorasti johtuvan Turvallisuuspoliisin (Einsatz-joukon) työstä, sillä satojen tuhansien juutalaisten siirtyminen pois ilmaiseksi – useimpien heistä Uralin taakse, kuten kerrotaan – auttaa huomattavasti juutalaiskysymyksen ratkaisemista Euroopassa. Lukuisat juutalaislähteet vahvistavat myös, että enemmistö juutalaisista evakuoitiin tai pakeni neuvostoliittolaisilta alueilta ennen kuin saksalaiset valtasivat ne.”

Myös Einsatz-raportti 63 (25.8.1941) selittää, mitä ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti: ”Hitaasti mutta varmasti yhdestä tärkeimmistä ongelmista, juutalaiskysymyksen ratkaisusta, ollaan selviämässä. Kishinevissä (romaniankielisen Bessarabian pääkaupungissa) oli noin 60 000 – 80 000 juutalaista ennen sotaa. Useimmat heistä pakkosiirrettiin venäläisten vetäytyessä. Kun kaupunki vallattiin, siellä oli vain noin 4 000 juutalaista, mutta lukumäärä on nyt kasvanut. Einsatzkommandon esityksestä kaupungin romanialainen komentaja perusti vanhaan kaupunkiin juutalaisgheton, jossa tällä hetkellä on noin 9 000 juutalaista. Juutalaisia ollaan järjestämässä työryhmiksi, jotka osoitetaan eri saksalais- ja romanialaisyksikköihin siivoustyöhön ja muuhun työhön.”

Weber puhuu myös Babi Jarista. Einsatz-raporttien mukaan Babi Jarissa ammuttiin 29.9. – 30.9.1941 n. 33 000 juutalaista. Weber ei usko tätä useasta syystä. Ensinnäkin Einsatz-raportit olivat yleisesti liioiteltuja, ja niin todennäköisesti tämäkin. Toiseksi em. Paul Blobel todisti sodan jälkeen, ettei luku voi olla yli 16 000. Kolmanneksi historioitsija David Irving (kirjassa Hitler’s War) lainaa neuvostoliittolaista majuria, joka oli loikannut Saksan puolelle ja valitti saksalaisille esimiehilleen, että vuosi Babi Jarin jälkeen Kiova oli jälleen täynnä juutalaisia. Gerald Reitlingerin mukaan elokuussa 1946 Kiovassa oli n. 100 000 juutalaista (siis ennen massasiirtymisiä takaisin Saksan ennen hallitsemille alueille). Neljänneksi Weber mainitsee Heydrichin SS-päälliköille antaman määräyksen. Sen mukaan Einsatz-joukkojen tehtävänä on tappaa henkilöt, jotka ovat vaaraksi turvallisuudelle. Ainoat juutalaiset, jotka oli tapettava NL:n alueella juutalaisina, olivat ne, jotka olivat kommunistipuolueen tai NL:n hallituksen tehtävissä.

Huomio X. Teollinen tuhoaminen. Verkkouutiset kertoo: ”Sotaretki itään myös radikalisoi juutalaisvastaiset toimet ja juutalaisten teollinen tuhoaminen saattoi alkaa.”

Juutalaisia ei tuhottu, ei teollisesti eikä muutenkaan. Verkkouutiset valehtelee. Viittaan tässä kirjoitukseeni ”Teollinen holokausti vai teollinen työnteko?”;

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/teollinen-holokausti-vai-teollinen-tyonteko/

Huomio XI. Wannseen kokous 20.1.1942. Wannseen kokouksesta Verkkouutiset kirjoittaa: ”Wannseen konferenssi sinetöi juutalaisten kohtalon – - Kansallissosialistisen puolueen ja SS:n korkeinta johtoa kokoontui Berliinin Wannseehen tammikuussa 1942 päättämään ’juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta’ (Endlösung der Judenfrage). Lopullinen ratkaisu oli tuhoamisleirien perustaminen varsinkin vallattuun Puolaan.”

Verkkouutiset valehtelee. Wannseessa ei puhuttu juutalaisten tuhoamisesta yhtään mitään, ainoastaan siitä, että juutalaisten maastamuuton tilalle oli nyt sodan pakottamana tullut juutalaisten pakkosiirto (evakuointi) itään Neuvostoliitolta vallatuille alueille. Eivätkä osallistujat olleet Heydrichia lukuun ottamatta ”Kansallissosialistisen puolueen ja SS:n korkeinta johtoa” vaan alempia virkamiehiä, jotka olivat kokoontuneet yhteen sovittaakseen yhteen toimintalinjansa uudessa tilanteessa. Wannseessa ei päätetty mistään ”juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta”, jolla Verkkouutiset tarkoittaa juutalaisten tuhoamista. Osallistujilla ei alhaisen asemansa vuoksi ollut edes valtuuksia päättää sellaisesta asiasta. Tässä Verkkouutiset valehtelee karkeasti. Myöskään ”lopullinen ratkaisu” ei tarkoittanut fyysistä tuhoamista vaan puhtaasti maantieteellistä ratkaisua: juutalaiset tahdottiin siirtää lopullisesti pois Euroopasta sotkemasta Euroopan taloutta ja kansojen elämää ylipäätään. Kyseessä oli ALUEELLINEN lopullinen ratkaisu.

Alun perin tarkoituksena oli saada juutalaiset muuttamaan Madagaskarin saarelle. Kun kuitenkin sodan myötä tämä osoittautui mahdottomaksi toteuttaa, ”lopullisella ratkaisulla” tarkoitettiin vaihtoehtoisesti juutalaisten pakkosiirtämistä (evakuointia) Saksan idästä valtaamille alueille.

31.7.1941 Göring määräsi Heydrichin suorittamaan kaikki tarpeelliset valmistelut “lopullista ratkaisua” silmällä pitäen, so. organisoimaan Saksan vallan alla olevien juutalaisten maastamuutto tai evakuointi (NG 2586-E, P-710). Määräys kuului: “Täydennyksenä Teille jo 24.1.1939 annetulla käskyllä annettuun tehtävään saada aikaan juutalaiskysymykselle maastamuuton tai evakuoinnin muodossa (in Form der Auswanderung oder Evakuierung) ajankohdan olosuhteisiin mahdollisimman hyvin sopiva ratkaisu, määrään Teidät täten toteuttamaan kaikki tarpeelliset organisatoriset, konkreettiset ja materiaaliset valmistelut juutalaiskysymyksen kokonaisratkaisulle (Gesamtlösung) Saksan vaikutusalueella Euroopassa. Sikäli kuin tämä koskee muita keskushallinnon toimialueita, niiden on oltava mukana. Lisäksi määrään Teidät pikaisesti esittämään minulle kokonaissuunnitelman juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun toteuttamiseen tarvittavista organisatorisista, konkreettisista ja materiaalisista ennakkotoimenpiteistä”.

Heyrich määrättiin nyt siis suunnittelemaan juutalaisten maastamuutto ja evakuointi Euroopan mittakaavassa, aiemmin hänen toimeksiantonsa oli koskenut vain Saksaa.

Määräyksestä käy selvästi ilmi, että “lopullisella ratkaisulla” tarkoitettiin emigraatiota ja evakuointia. Tämän vahvistaa myös ulkoministeriön Saksa-osaston johtaja M. Lutherin (ei tule sotkea uskonpuhdistajaan) 21.8.1942 esittämä muistio (NG-2586-J), jossa hän luettelee kansallissosialistisen juutalaispolitiikan pääkohdat. Hän kertoo, että natsien tultua valtaan Saksan periaatteeksi juutalaiskysymyksen hoidossa tuli juutalaisten maastamuuton edistäminen kaikin keinoin. Heydrichin Göringiltä saaman tehtävän osalta hän sanoo, että sen mukaisesti ja sen johdosta Heydrich kutsui koolle kaikkien asianomaisten tahojen välisen kokouksen Wannseehen 20.1.1942 (osallistujina valtiosihteereitä ja muita virkamiehiä; myös Luther itse). Wannseessa Heydrich ilmoitti Göringiltä saamastaan tehtävästä, jonka Göring puolestaan oli saanut Führeriltä, ja kertoi, että siitä lähtien Führer on valtuuttanut juutalaisten pakkosiirtämisen itään emigraation vaihtoehtona.

Luther jatkaa, että Führerin määräyksen mukaisesti Saksan juutalaisten pakkosiirtämiseen ryhdyttiin, ja heitä siirrettiin itäisille alueille Kenraalikuvernementin kautta (Puolan aluetta). Hän sanoo myös, että Kenraalikuvernementti on väliaikainen ratkaisu. Tarkoitus on siirtää juutalaiset myöhemmin idän vallatuille alueille, kun olosuhteet sen sallivat.

Muistiossaan 14.11.1942 ministeriön neuvonantaja Maedel vahvistaa tämän. Hän kertoo Heydrichin Göringiltä (ja Hitleriltä) saamasta tehtävästä Euroopan juutalaiskysymyksen lopulliseksi ratkaisemiseksi. Hän kertoo Heydrichin jouduttaneen juutalaisten laillista emigraatiota merentakaisiin maihin, ja kun tämä oli sodan vuoksi käynyt mahdottomaksi, tehneen valmisteluita juutalaisten evakuoimiseksi itään (NG-4583).

Göringiltä saamansa tehtävänsä johdosta Heydrich siis kutsui koolle Wannsee-kokouksen 20.1.1942. Tarkoituksena oli Heydrichin mukaan (ilmenee Wannsee-pöytäkirjasta) sopia yhteiset käytännön toimintalinjat (Parallelisierung der Linienführung) evakuoinnin toteuttamisessa. Osanottajat olivat eri toimialojen virkamiestason edustajia (valtiosihteereitä jne.), eikä heillä niin ollen ensinkään ollut sellaista asemaa, että olisivat voineet päättää jostakin “juutalaisten joukkotuhoamisesta”; nimeltä mainiten osanottajat olivat: Meyer, Leibbrandt, Stuckart, Neumann, Freisler, Bühler, Luther, Klopfer, Kritzinger, Hofmann, Müller, Eichmann, Schöngarth, Lange ja puheenjohtajana Heydrich.

Wannsee-pöytäkirja ei ole varsinainen pöytäkirja, se on jälkeenpäin muistinvaraisesti tehty muistio tästä kokouksesta, ja sen alkuperä on epäselvä. Siinä ei ole päiväystä, toimialaa, allekirjoitusta eikä otsikkoa, ja jotkut pitävät sitä ainakin osittain väärennettynä. Se on ainoa säilynyt kopio (joita oli alunperin 30). Wannsee-kokous on kuitenkin todella pidetty, ja siellä on – osallistujien myöhempien todistusten mukaan – keskusteltu niistä toimista, joita juutalaisten pakkosiirtäminen itään sieltä vallattujen alueiden työvoimaksi edellyttää.

Kokouksen aluksi ko. pöytäkirjan mukaan Heydrich käy läpi juutalaiskysymyksen ratkaisemiseksi käytettyjä keinoja (esittelee siis emigraatio-toimia). Hän kertoo, että tavoitteena on ollut puhdistaa Saksa laillisella tavalla juutalaisista ja että muut maat ovat olleet tässä esteenä, kun ne eivät ole ottaneet juutalaisia vastaan. Hän kertoo, että 31.10.1941 mennessä Saksan alueelta oli muuttanut 537 000 juutalaista. Kun emigraatio sitten olosuhteiden tähden oli tullut kielletyksi (siirrettiin myöhempään ajankohtaan), Führer oli määrännyt sen sijaan juutalaisten evakuoinnin itään (Anstelle der Auswanderung ist nunmehr als weitere Lösungsmöglichkeit nach entsprechender vorheriger Genehmigung durch den Führer die Evakuierung der Juden nach den Osten getreten).

Suoraan Wannsee-pöytäkirjasta suomennettuna teksti kuuluu:

“Turvallisuuspoliisin ja SD:n päällikkö (Heydrich) esitti sitten lyhyen jälkikatsauksen tätä vastustajaa vastaan siihen mennessä käydystä taistelusta. Tärkeimmät kohdat ovat:

”a) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan yksittäisiltä elinalueilta

”b) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan elintilasta.

”Näissä ponnisteluissa vahvistettiin ainoaksi toistaiseksi voimassa olevaksi ratkaisumahdollisuudeksi juutalaisten maastamuuton edistäminen Saksan valtakunnan alueelta, ja sitä alettiin toteuttaa suunnitelmallisesti. [- -]

”Maastamuuton tilalle on nyt Führerin hyväksymänä tullut lisäratkaisumahdollisuutena juutalaisten evakuointi itään.”

”(Heydrich sanoi edelleen, että) ’asianomaisen johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulle sopivalla tavalla itään työvoimaksi – - evakuoidut juutalaiset viedään ensin asteittain ns. kauttakulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään – - Tarkoitus on, että yli 65-vuotiaita juutalaisia ei evakuoida vaan heidät tulee lähettää vanhusten ghettoon – joksi on suunniteltu Theresienstadtia – - myöskään sodassa (I maailmansodassa) haavoittuneita tai kunniamerkin saaneita juutalaisia ei evakuoida’.”

Wannsee-päytäkirjassa ei puhuta mitään mistään juutalaisten tuhoamisesta. Siinä puhutaan vain evakuoinnista itäisille alueille. Ns. Schlegelberger Memorandum, jonka historioitsija Irving on löytänyt, tekee selväksi, että Hitler oli päättänyt lykätä “lopullisen ratkaisun” (juutalaisten siirtämisen kokonaan pois Euroopasta) tapahtuvaksi sodan jälkeen. Lopullinen ratkaisu oli siirto Euroopan ulkopuolelle, ja itään kokoaminen oli vain välivaihe.

Kuusi päivää Wannsee-kokouksen jälkeen Himmler ilmoitti keskitysleirien tarkastajalle Glücksille (NI-500): “Valmistautukaa vastaanottamaan seuraavina neljänä viikkona 100 000 juutalaismiestä ja 50 000 juutalaisnaista keskitysleireihin. Keskitysleirien suoritettavaksi tulee lähiviikkoina suuria taloudellisia tehtäviä.” Jopa juutalainen Krauschnik myöntää, että vielä viimeisenä sotavuotena juutalaisia käytettiin varusteluteollisuudessa ja että vuonna 1944 kymmeniä tuhansia juutalaisia kuljetettiin Puolan alueella sijainneista leireistä Saksaan työvoimaksi.

Wannseen kokouksen jälkeen maalis-huhtikuussa 1942 Saksan kanslerinvirasto sanoo muistiossaan (P-4025), että Hitlerin tarkoituksena on ottaa esille juutalaiskysymys sodan jälkeen. 24.7.42 Hitler itse sanoo, että sodan päätyttyä hän “iskee kaupunki kaupungilta, elleivät juutalaiset muuta pois eivätkä mene Madagaskarille tai muuhun juutalaiseen kansallisvaltioon” (Picker, Hitlers Tischgespräche, s. 456). Göbbels kirjoittaa 7.3.42 (Bernd Nellessen, Der Prozess von Jerusalem, s. 29), että kaikki juutalaiset on koottava itään ja että “sodan jälkeen me kykenemme lopullisesti lähettämään heidät jollekin saarelle, ehkä Madagaskarille.” Rademacher kirjoittaa kirjeessään 10.2.1942: “Sota NL:a vastaan on antanut lisää aluetta lopullista ratkaisua varten (für die Endlösung). Niinpä Führer on päättänyt, että juutalaisia ei karkoteta Madagaskarille, vaan heidät viedään itään. Siksi Madagaskaria ei tule enää pitää lopullisena ratkaisuna” (NG-5770).27.1.42, viikko Wannseen kokouksen jälkeen, Hitler julisti: “Juutalaisten on lähdettävä Euroopasta. Parasta, että he menisivät Venäjälle” (Adolf Hitler, Monologe im Führerhauptquartier 1941-44, s. 241).

Nürnbergin oikeudenkäynnissä Führerin kanslerinviraston päällikkö Hans Lammers kertoi (IMT, Vol. XI, s. 61-63), että kuultuaan Heydrichin saaneen Göringiltä tehtäväksi ratkaista juutalaiskysymys hän otti yhteyttä Himmleriin ja kysyi, mitä oikein tarkoittaa juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu. Himmler oli vastannut, että se tarkoitti sitä, että juutalaiset on evakuoitava pois Saksasta. Myöhemmin Hitler itse vahvisti hänelle tämän selityksen. Kuultuaan huhuja juutalaisten tappamisista Lammers jälleen kääntyi Himmlerin puoleen, joka kielsi, että juutalaisia voitaisiin tappaa laillisesti. Heidät yksinkertaisesti evakuoitiin itään. Himmler kertoi myös, että hänen oli ollut pakko tukahduttaa väkivaltaisuuksia. Keskustellessaan Hitlerin kanssa Lammers kertoo saaneensa kuulla, että Hitler päättää myöhemmin, minne juutalaiset menevät. Vasta Nürnbergissä Lammers siis kuuli mistään juutalaisten joukkotuhosta!

Korherrin raportin mukaan juutalaisia oli muuttanut Saksasta, sudeettialueelta ja protektoraatista 31.12.1941 mennessä 557 000 ja ainakin yhtä paljon itäisiltä alueilta ja Kenraalikuvernementista (Korherrin näitä alueita koskevassa luvussa 762 593 on mukana luonnollinen kuolleisuus), joten vuosien 1933 ja 1942 välillä Hitler valtuutti ainakin miljoonan juutalaisen poismuuttamisen maasta.

Toistan tämän sitaatin, vaikka se tuli esiin jo kohdassa VIII: Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942: “Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa – - Toimintapolitiikka, joka edistää juutalaisten evakuointia (Euroopasta) läheisessä yhteistyössä Reichsführer SS:n (Himmlerin) johtamien toimielinten kanssa, on yhä voimassa – - Se juutalaisten määrä, joka tällä tavalla on siirretty itään, ei ole vielä ollut riittävä tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä”. Ministeriö lainaa sitten ulkoministeri Ribbentropia: “Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juuri hyödytä”. Sitten ministeriö jatkaa: “Kuljetukset (itään) ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti lopullista ratkaisua – - Kuljetus Puolan kuvernementtiin on väliaikainen ratkaisu. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi” (Nürnberg-dokumentti 2486-J).

Korherrin virallisen tilastoraportin mukaan 31.12.1942 mennessä itäisiltä alueilta oli pakkosiirretty (evakuoitu) ”Venäjän itään” (Neuvostoliitolta vallatuille alueille) Kenraalikuvernementissa olevien leirien (Treblinka, Sobibor, Belzec, Majdanek) kautta 1 449 692 juutalaista ja Warthegaussa sijaisevien leirien (Chelmno) kautta 145 301 juutalaista.

Wannseessa ei suunniteltu mitään juutalaisten kansanmurhaa. Ei tapahtunut mitään kansanmurhaa. ”Lopullisesta ratkaisusta” erillinen kirjoitus täällä:

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/lopullinen-ratkaisu/

Huomio XII. ”Tuhoamisleirit”. Verkkouutiset kirjoittaa: ”Lopullinen ratkaisu oli tuhoamisleirien perustaminen varsinkin vallattuun Puolaan. Jo saman vuoden kesällä käytössä oli kuusi tuhoamisleiriä ja juutalaisten massakuljetukset leireille täydessä käynnissä. Leireistä suurimmaksi kasvoi Auschwitz-Birkenau. Useimmiten lapset ja vanhukset päätyivät suoraan kaasukammion kautta krematorioihin. Työkykyiset pantiin orjatyöhön. Työkykyiset saivat näin ostettua muutaman kuukauden lisää elinaikaa, kunnes heidätkin loppuun ajettuina kaasutettiin.”

Vaikka tuolloisessa Saksassa ”lopullinen ratkaisu” tarkoitti ”alueellista lopullista ratkaisua”, juutalaisten siirtämistä pois Euroopasta, täällä Suomessa ja Verkkouutisten kirjoituksissa se tarkoittaa yhä, 65 vuotta sodan päättymisen jälkeen, ”tuhoamisleirejä.” Miten ihmeessä Suomen kansalle voidaan valehdella tuolla tavalla?

”Kuudella tuhoamisleirillä” Verkkouutiset tarkoittaa Auschwitz-Birkenaun ja Majdanekin keskitys- ja työleirejä sekä Chelmnon, Sobiborin, Belzecin ja Treblinkan työ- ja kauttakulkuleirejä. Yksikään näistä leireistä ei ollut tuhoamisleiri. Ainoastaan Auschwitz-Birkenaun osalta esitän tässä oman kirjoituksen, muiden osalta viittaan linkillä niistä kirjoittamiini artikkeleihin;

Majdanek: http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/majdanek/

Chelmno: http://laurio.wordpress.com/2008/08/10/chelmno/

Sobibor: http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/sobibor/

Belzec: http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/belzec/

Treblinka: http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/treblinka/

Ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja kaasukammioita ei ollut olemassakaan, eikä yhtäkään juutalaista surmattu missään kaasukammiossa kaasulla. Ei ole todisteita yhdestäkään tällaisesta tapauksesta! Sodan päätyttyä tuhansille keskitysleireissä kuolleille tehtiin oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus kuolinsyyn toteamiseksi, eikä kaasu ollut kuolinsyynä yhdenkään kohdalla. Leireissä tappoivat epidemiat (niiden torjumiseksi olivat Zyklon B, krematoriot, ”täikaapit”, tukanleikkuut ja suihkutukset; täithän levittivät tappavaa pilkkukuumetta). Työkyvyttömiä ei suinkaan tuhottu, kuten osoitin jo kohdassa III.

Chelmnon, Sobiborin, Belzecin ja Treblinkan kohdalla ”juutalaisten tappokaasuna” oli kuulemma dieselpakokaasu, mutta dieselpakokaasulla on mahdoton suorittaa joukkomurhia, koska se sisältää liian vähän hiilimonoksidia (eli häkää). Asian on osoittanut Friedrich Berg artikkelissaan ”The Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture – Absurd for Murder” (”Dieselkaasukammiot: Ihanteellisia kidutukseen – absurdeja murhaamiseen”; löytyy myös kirjasta: Germar Rudolf [toim.]: Dissecting the Holocaust, s. 435 – 469). Suomeksi olen kirjoittanut asiasta kirjoituksessani ”Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia”;

http://laurio.wordpress.com/2008/08/06/dieselpakokaasulla-ei-voi-suorittaa-joukkomurhia/

Chelmno, Sobibor, Belzec ja Treblinka eivät siis ole voineet olla tuhoamisleirejä.

Auschwitz-Birkenausta seuraavaa:

Auschwitz-Birkenaun väitetyistä Zyklon B -kaasukammioista Fred Leuchter ja Germar Rudolf ovat tehneet fysikokemiallisia tutkimuksia, ja ne osoittavat, etteivät ne ole voineet toimia kaasukammioina. Zyklon B:n käytöstä olisi jäänyt pysyviä jäämiä seinämiin, mutta tällaisia jäämiä ei löytynyt lainkaan! Sen sijaan vertailukohteina käytettyjen ja vaatteiden puhdistamiseen tarkoitettujen ”täikaappien” seinistä löytyi paljon jäämiä, niissähän käytettiin täiden tappamiseen juuri Zyklon B:tä kuumailman ohella! Zyklon B:n osalta viittaan kirjoituksiini ”Zyklon B teloitusvälineenä” ja ”Puolalainen huijaus”;

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/zyklon-b-teloitusvalineena/

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/puolalainen-huijaus/

Auschwitz-Birkenaussa ei siis ollut ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja kaasukammioita, eikä leiri ollut mikään ”tuhoamisleiri”. Ne huoneet, joita ”kaasukammioiksi” on väitetty, olivat tavallisia krematorioiden ruumishuoneita. Leirissä riehuneet epidemiat surmasivat suuren määrän ihmisiä, ja hygieniasyistä ruumiit täytyi hävittää tuhkaamalla. Siksi leirin johdon oli pakko rakentaa useita krematorioita. Leirissä kuolleet ihmiset siirrettiin krematorioiden ruumishuoneisiin, josta heitä siirrettiin sitten krematoriouuneihin tuhkattaviksi. Ruumishuoneet olivat osaksi maan alla juuri siitä syystä, että ruumiit saatiin viileisiin tiloihin.

Auschwitz-Birkenaun krematorioiden ruumishuoneiden tehtävän selventämiseksi referoin Carlo Mattognon artikkelia ”The Morgues of the Crematoria at Birkenau in the Light of Documents” (”Birkenaun Kremojen ruumishuoneet dokumenttien valossa”; saks. Die Leichenkeller der Krematorien von Birkena im Lichte der Dokumente). Näitä ruumishuoneita on siis väitetty kaasukammioiksi, joissa olisi murhattu massoittain ihmisiä. Mattognon artikkelin ensimmäisen luvun otsikkona on “The Morgues of the Crematoria at Birkenau within the Framework of ‘special measures for the improvement of hygienic installations’ in Birkenau” (Birkenaun Kremojen ruumishuoneet osana Birkenaussa toteutettavia ’erityistoimia hygieenisten laitosten ja laitteistojen parantamiseksi’).

Vieraillessaan 17.-18.7.1942 Auschwitzissa Himmler päätti laajentaa Birkenaun sotavankileiriä niin, että kapasiteetiksi tulee 200 000 internoitua. Näitä oli tarkoitus käyttää työvoimana sotateollisuudessa Auschwitzin ympäristössä. Laajennusta ryhdyttiin välittömästi suunnittelemaan, ja seuraavina kuukausina suunnitelluksi internoitujen määräksi vakiintui 130 000 – 140 000 (alkuperäisestä 200 000:sta siis tingittiin).

15.9.1942 pidettiin Berliinissä valtakunnanministeri Speerin ja SS-WVHA:n (SS:n hallinnollisen talousviraston) päällikön Pohlin välinen kokous, mukana myös mm. WVHA:n osasto C:n päällikkö Kammler. Seuraavana päivänä Pohl laati Himmlerille raportin kokouksesta, ja siinä hän totesi mm.: ”Valtakunnanministeri Speer on täysin hyväksynyt Auschwitzin parakkileirin laajentamisen ja varannut sitä varten 13,7 miljoonan markan lisämäärärahan – - Kun tämä projekti valmistuu, Auschwitziin voidaan sijoittaa kaiken kaikkiaan 132 000 ihmistä – - Kaikki läsnä olleet olivat yhtä mieltä siitä, että keskitysleireissä nyt olevaa työvoimaa tulee laaja-alaisesti käyttää sotateollisuudessa.” Sitten Pohl kertoo, että aseteollisuudesta on tarkoitus siirtää saksalaisia ja ulkolaisia siviilityöntekijöitä muuhun teollisuuteen ja tilalle sijoitetaan juutalaisia: ”Valtakunnanministeri Speer tahtoo niin ollen taata, että noin 50 000 työkykyistä juutalaista on käytettävissä suljetuissa tehtaissa ja että heillä on majoitus. Tähän tarkoitukseen tarvittavan työvoiman tulemme valikoimaan pääasiassa Auschwitzissa itään matkalla olevista, jotta tehtaidemme toiminta ja organisaatio ei häiriinny jatkuvasti vaihtuvan työvoiman vuoksi. Niiden työkykyisten juutalaisten matka, jotka on määrätty siirrettäväksi itään, niin ollen keskeytyy, ja heidän on ryhdyttävä tekemään työtä asetehtaissa.”

Nuo ”itään matkalla olijat” olivat niitä, joita pakkosiirrettiin itään Neuvostoliitolta vallatuille alueille. Yllä olevan sitaatin viimeinen lause tarkoittaa ilmeisesti sitä, että ne, jotka eivät olleet työkykyisiä, jatkoivat matkaansa itään. Kammler ilmoitti vielä samana päivänä (15.9.1942) rakennushallituksen edustajalle kokouksessa tehdyistä päätöksistä ja kutsui päätettyjä toimia ”erityisiksi rakennustehtäviksi Auschwitzin keskitysleirissä.” Keskitysleirin laajennukseen oli varattu aikaa 50 viikkoa. Lokakuussa 1942 Birkenaun rakennusprojektin nimeksi vakiintui ”Erityistoimenpiteen toteuttaminen” (”Durchführung der Sonderbehandlung”), jolla ilmaistiin leirin uusi funktio (työvoiman tarjonta).

Mutta tammikuun alussa 1943 Auschwitz-Birkenaussa oli vasta vajaat 30 000 internoitua. Syynä oli kauhea pilkkukuume-epidemia, joka oli alkanut heinäkuussa 1942 ja joka tappoi ajoittain satoja ihmisiä päivässä. Pääsyynä epidemiaan ja sen leviämiseen olivat riittämättömät hygienia- ja saniteettiolot Birkenaussa (pilkkukuume levisi täiden välityksellä). Huhtikuussakaan internoituja ei ollut kuin 53 000.

Koska leiriin tuotiin koko ajan lisää internoituja ja koska leirissä raivosi tuhoisa epidemia, hygieniaoloja pyrittiin parantamaan rakentamalla lisää krematorioita, joissa infektoituneet ruumiit voitiin turvallisesti hävittää. Alkuun leiriin oli suunniteltu vain yksi krematorio. Kun Himmler oli heinäkuussa 1942 päättänyt leirin laajentamisesta, Auschwitzin päärakennusviraston päällikkö Bischoff kirjoitti 3.8.1942 kirjeen WVHA:n päärakennustarkastusvirastolle ja totesi siinä mm.: ”Lisäksi päätettiin uuden krematorion paikka karanteenileirin vierestä.” Tuolloin siis tiedettiin vain yhdestä krematoriosta.

Mattogno mainitsee aliluutnantti Ertlin muistion 21.8.1942 Topf & Söhne -yhtiön pääinsinöörin Kurt Prüferin vierailusta Auschwitzissa 19.8.1942, ja siitä käy ilmi, ettei päätöstä Krema III:n rakentamisesta oltu vielä tehty (huom. Krema I tarkoittaa Auschwitzin pääleirin krematoriorakennusta ruumishuoneineen ja muine huoneineen, Krema II tarkoittaa vastaavasti tuota Birkenaun leirin ensimmäistä krematoriorakennusta ruumishuoneineen ja muine huoneineen, ja Krema III tuota tulossa olevaa Birkenaun toista krematoriorakennusta; lisäksi Birkenauhun rakennettiin kolmas ja neljäs krematoriorakennus, Kremat IV ja V).

Mutta täit jatkoivat ilkitöitään. Pilkkukuume-epidemia oli pahimmillaan elokuussa 1942, jolloin 8 600 internoitua kuoli (heinäkuussa kuoli 4 400). Ensimmäinen tiedossa oleva merkintä kolmen muun krematorion rakentamisesta on 14.8.1942 laadittu piirros 1678 Kremoista IV ja V. Tuona ajankohtana keskimäärin 190 internoitua kuoli joka päivä. Mitä olisikaan tapahtunut, jos leirissä olisi ollut suunnitellut 200 000 internoitua (tuolloin lukumäärä oli hieman yli 20 000)! Syy krematorioiden rakentamiseen oli huoli hygienia- ja saniteettioloista, ei ”kansanmurhan” suunnittelu.

Epidemia jatkui, ja keväällä 1943 Birkenaussa oli vain yksi krematorio, 31.3.1943 valmistunut Krema II (ruumiita ei voitu haudata, koska Birkenau on suoalueella ja korkealla oleva pohjavesi olisi saastunut). Työvoimaa tarvittiin, ja kulkutaudit oli saatava kuriin. 7.5.1943 SS-WVHA:n rakennusosaston päällikkö Kammler tapasi Auschwitzin johdon (mukana mm. leirin päällikkö Höss, varuskunnan hallintopäällikkö Möckel, päärakennusviraston päällikkö Bischoff, varuskunnan lääkäri Wirths). Kaksi päivää myöhemmin Bischoff laati muistion kokouksessa käsitellyistä asioista. Lääkäri Wirthsin osuutta hän kuvaa näin:

”Varuskunnan lääkäri esitti yleisen kuvauksen tilanteesta ja sanoi, että käymälöiden huonon kunnon, riittämättömän viemäriverkoston, sairasosastojen puutteen ja potilaille tarkoitettujen käymälöiden puutteen sekä riittämättömien pesu-, suihku- ja täidentorjuntamahdollisuuksien vuoksi internoitujen terveyden ylläpitäminen näyttää kyseenalaiselta ja samalla niiden tärkeiden tehtävien suorittaminen, jotka heille on annettu. Jotta sotavankileirin olot saataisiin paremmiksi, hän ehdottaa, että käymälät varustetaan istuimilla ja kansilla ja että viemäriverkoston toistuvien häiriöiden vuoksi kaivetaan joukko vierekkäisiä kuoppia, jotka tyhjennetään aika ajoin ja sisältö siirretään maanviljelyksen käyttöön.

”Tässä asiassa keskusrakennusviraston päällikkö suosittelee sulkuportin rakentamista viemäriverkoston yläpuolelle ja käymälöiden huuhtomista painevedellä. Hän vastustaa kuoppia, koska korkealla oleva pohjavesi johtaa pohjaveden saastumiseen ja koska kuoppien eristäminen pohjavedestä altailla on vaikeaa eikä sellaista voida suorittaa tällä hetkellä. Arvioidusta makkilannan (käymälän ulosteen) määrästä voidaan vetää se johtopäätös, ettei tätä materiaalia voida lainkaan hävittää leirin lähistöllä. Päävaikeudet voidaan voittaa vain muuttamalla viemäriverkosto putkiverkostoksi, jossa on pumppuasema, mutta valitettavasti tätä varten ei ole tarvikkeita.

”Varuskunnan lääkäri sanoi, että parakkeja on riittämättömässä määrin muutettu sairasosastoiksi. Hän kritisoi sitä, että sveitsiläisistä parakeista puuttuu valo ja vesi. Lisäksi parakkeja on liian vähän, joten on tutkittava mahdollisuuksia rakentaa lisää parakkeja tälle sairaala-alueelle. Lähemmin tarkasteltuna puutteet näyttävät aina olevan alussa mainittujen vaikeuksien keskinäistä vaikutusta; on välttämätöntä ottaa nämä asiat erilleen muista rakentamiskysymyksistä ja tehdä erityisratkaisu.

”Jotta sotavankileiriin (siis Birkenauhun) saataisiin pysyvä ratkaisu täiden torjumiseksi, varuskunnan lääkäri ehdotti, että luotaisiin jokaiselle rakennusprojektin osa-alueelle (yhteensä kymmenelle) täydellinen täidentuhoamislaitteisto, jonka yhteydessä on mahdollisuus peseytyä. Toisaalta keskusrakennusviraston päällikkö huomautti, että sotavankileirin suuri täidentuhoamisyksikkö (keskussauna) on jo rakenteilla, ja se pitäisi saada valmiiksi ensin. Ellei pätevien työntekijöiden saamisessa ilmene lisävaikeuksia, tämän pitäisi tapahtua elokuussa. SS-majuri Bischoff ei kyennyt ilmoittamaan tarkkaa ajankohtaa. Väliaikaisratkaisuksi sitä ennen kenraalimajuri (Kammler) toimittaa, ottamalla lainan, uuden lyhytaalto-täidentorjuntajunan.”

Tällaisista asioista – leirin olojen parantamisesta ja internoitujen henkien pelastamisesta – siis Auschwitzin johto keskusteli, ei lainkaan ”kansanmurhasta”! Keskellä epätoivoista sotaa saksalaiset pyrkivät kaikin tavoin ponnistelemaan juutalaisten ja muiden henkien pelastamiseksi! Kuinka äärimmäisiä ponnisteluita ihmishenkien pelastamiseksi voidaan kutsua ”kansanmurhaksi”! Saksalaiset kehittivät keskellä sotaa jopa lyhytaaltokaapit täiden tuhoamiseksi internoitujen vaatteista näiden henkien pelastamiseksi!

Paluumatkallaan Berliiniin Kammler lähetti Bischoffille (varmuuden vuoksi) kaksi sähkettä, joissa hän pyysi Bischoffia saapumaan luokseen Berliiniin 10.5.1943 mukanaan kaikki dokumentit, suunnitelmat ja materiaaliset kontingentit, jotka koskevat ”200 000 hengen sotavankileirin vesi- ja viemärihuoltoa.” Tästä alkoi laaja ohjelma Birkenaun saniteettiolojen parantamiseksi, ja tätä ohjelmaa kutsuttiin eri dokumenteissa ”pikaohjelmaksi” (”Sofortprogramm”), ”erityistoimenpiteeksi” (”Sondermassnahme”), ”erikoisohjelmaksi” (”Sonderprogramm”), ”erityisiksi rakennustoimenpiteiksi” (”Sonderbaumassnahmen”) ja ”erikoistoimeksi” (”Sonderaktion”). Propagandatahot, joihin Verkkouutiset kuuluu, kutsuvat sitä ”kansanmurhaksi.”

Krematoriot sisältyivät alusta lähtien tähän ”erikoisohjelmaan”, jonka tarkoituksena oli parantaa Birkenaun leirin oloja. 13.5.1943 Bichoff kirjoitti raportin, jossa hän jakoi tehtävät ”Auschwitzin sotavankileirin pikaohjelmassa”. Jokainen keskusrakennusviraston upseeri, aliupseeri ja siviilityöntekijä sai erityisen tehtävän tässä ohjelmassa.

Siviilityöntekijä Jährling sai seuraavan tehtävän: ”Siviilityöntekijä Jährlingin on suoritettava lämmittimien ja kuumavesikattiloiden asentaminen pesuparakkeihin sekä suihkujen asentaminen Krema III:n riisumishuoneeseen – - SS-WVHA toimittaa OT-piirustukset täidentuhoamisuuneja varten” (OT = Organisation Todt, Saksan kansallinen rakennusorganisaatio).

15.5.1943 Bischoff lähetti Topf-organisaatiolle seuraavan sähkeen: ”Kiireellinen sähke! Tuokaa mukananne maanantaina arvioitu projekti kuuman veden toimittamisesta 100 suihkulle. Kuumennuskäämien tai kuumavesikattiloiden asennus rakenteilla olevaan Krema III:n jätteidenpolttouuniin tai savutorveen korkeiden poistokaasulämpötilojen hyödyntämiseksi. Uunin korkeuden nostaminen on mahdollista suuren reservitankin sijoittamiseksi. Antakaa Prüferille mukaan asiaa koskevat piirustukset maanantaina 17.5.”

16.5.1943 Bischoff lähetti Kammlerille raportin tämän määräämän erikoisohjelman toteuttamisesta, ja siinä Bischoff sanoo: ”Täidentuhoamislaitteistot. Täiden tuhoamiseksi internoitujen vaatteista jokainen BAII:n (BA = Bauabschnitt, rakennuslohko; Birkenau oli jaettu kolmeen rakennuslohkoon) alalohko saa oman OT-täidentuhoamisyksikön. Sen varmistamiseksi, että internoidut itse puhdistetaan virheettömästi täistä, kaksi jo olemassa olevaa BAI:n suihkulaitosta (rakennukset BW5a ja BW5b; BW = Bauwerk, rakennus) varustetaan lämmittimillä ja kuumavesikattiloilla lämpimän veden saamiseksi jo olemassa oleviin suihkuihin. Lisäksi suunnitteilla on asentaa kuumennuskäämit Krema III:n jätteenpolttouuniin, jotta niiden avulla saataisiin vettä suihkutiloihin, jotka rakennetaan Krema III:n kellariin. Näiden yksiköiden suunnittelusta neuvotteluita on käyty erfurtilaisen Topf & Söhne-yhtiön kanssa.”

Suunnitelma rakentaa suihkut Krema III:n kellariin (siis yhteen näistä holokaustitahojen ”kaasukammioista”) laajenivat heti koskemaan myös Krema II:ta (jossa sijaitsi holokaustitahojen toinen ”kaasukammio”). Esimerkiksi 5.6.1943 Topf-yhtiö lähetti Auschwitzin keskusrakennusvirastolla sähkeen, jossa viitteenä ja otsikkona oli ”Krematorium II und III Müll-Verbrennungs-Ofen” (”Kremojen II ja III jätteenpolttouunit”). Sähkeessä luki: ”Ohessa piirros D 60446 kuumavesikattiloiden liittämisestä jätteenpolttouuneihin. Piirros on lähetetty myös työmestarillemme Wilh. Kochille. Mikäli hyväksytte työn toteuttamisen tämän piirustuksen mukaisesti, olkaa hyvä ja ilmoittakaa siitä Kochille.”

Se, että tämä projekti laajeni koskemaan myös Krema II:ta – ”pääkaasukammiota” – käy ilmi myös päärakennusvirastolle toimitetusta kysymyslomakkeesta, johon Bischoff antoi kesäkuussa 1943 seuraavanlaisia vastauksia: Ensimmäisten kysymysten vastauksissa Bischoff ilmoittaa, että Kremoissa II-V oli 18 uunia ja niissä yhteensä 46 muhveliuunia, ne oli rakentanut Topf-yhtiö vuosina 1942 ja 1943, ne toimivat kivihiilellä, ne olivat kaikki kiinteitä, niissä oli 6 savupiippua. Kysymykseen, käytetäänkö poistokaasuja hyväksi, Bischoff vastaa: ”On suunniteltu, mutta ei toteutettu”, ja seuraavaan kysymykseen ”Jos käytetään, mihin tarkoitukseen” hän vastaa: ”Kremojen II ja III suihkuihin”.

Kremaan III (ja Kremaan II) suunnitellut sata suihkua eivät olleet tarkoitettu krematorion henkilökunnalle, sillä siihen aikaan vain 54 suihkua (toteutettiin 50) oli suunniteltu keskussaunaan (valmistui tammikuussa 1944), joka oli koko leirille tarkoitettu syöpäläis- ja täidentuhoamislaitos (käy ilmi Bischoffin kirjeestä 4.6.1943 SS-WVHA:n osaston C/I päällikölle).

24.6.1943 Krema III valmistui ja se luovutettiin komendanttiviraston rakennushallinnolle. Tällöin kellarin luovutusinventaariossa mainitaan 14 suihkua ruumishuone 1:ssä, jotka liittyvät yllä mainittuun suihkuprojektiin. Koska suihkuprojekti alkoi vasta toukokuussa 1943, Krema II:n kellarin luovutusinventaariossa ei mainita suihkuja, sillä Krema II luovutettiin jo 31.3.1943. Tietenkin nuo 14 suihkua ovat voineet palvella vain henkilökuntaa.

Voidaan siis todeta, että alun perin suunniteltiin sataa suihkua Kreman III (ja II) ruumishuoneeseen 2, mutta lopulta asennettiin 14 suihkua Kreman III (ja joitakin ehkä Kreman II) ruumishuoneeseen 1. Väitetyt ”valesuihkut” ovat aitoja.

[Mainittakoon tässä myös eräs kuriositeetti, jonka Germar Rudolf mainitsee kirjansa The Rudolf Report sivulla 78: Täidentorjuntaparakin 5b täidentorjuntahuoneen kattoon on kiinnitetty puulankkuja ja niihin suihkuja putkineen, joita ei ole yhdistetty mihinkään; putkisto päättyy ylhäällä talon päädyssä olevaan tuuletusaukkoon, ja ne on voitu asentaa sinne vasta kun sinne sijoitetut ventilaattorit on poistettu. Parakissa 5b toki oli suihkut, mutta aivan eri huoneessa, suihkuhuoneessa. Nämä suihkut on riisuttu pois. Mikään saksalainen dokumentti tai piirros ei osoita, että näitä täidentorjuntahuoneen suihkuja olisi ollut saksalaisten aikana; ne on siis asetettu sinne sodan jälkeen tuntematonta tarkoitusta varten].

Alkuperäinen suunnitelma jätettiin siis toteuttamatta. Syitä oli kaksi: Ensinnäkin sekä rakennukseen 5a että rakennukseen 5b (olivat täidentuhoamisyksikköjä, ”täikaappeja” + suihkuja) asennettiin 50 suihkua. Asennus oli alkanut toukokuun 1943 lopulla, kuten käy ilmi Bischoffin rakentamisraportista 30.5.1943, joka koski ”sotavankileirin erityistoimia”: ”Asennustyöt kuuman veden saamiseksi aloitettiin kahdessa täidentuhoamisparakissa (internoitujen suihkutiloissa).” 13.7.1943 molemmat suihkulaitokset olivat jo toiminnassa, sillä Bischoff ilmoitti tilanneraportissaan: ”Lämpimän veden toimitus kahteen täidentuhoamisparakkiin (internoitujen suihkutiloihin) rakennuslohkolla I on alkanut.”

Samalla myös Keskussaunan rakennustyöt etenivät, suunniteltu valmistumisaika oli syyskuu 1943, mutta se saatiin osittaiseen toimintaan vasta joulukuussa 1943 ja täyteen toimintaan tammikuussa 1944. Yllä mainittujen kahden täidentuhoamisparakin suihkutilojen ja tulevien Keskussaunan suihkutilojen vuoksi ei ollut enää tarpeen jatkaa suihkujen asentamista Kremojen II ja III kellareihin.

Topf-yhtiön luettelossa 13.4.1943 lukee: ”Kaksi Topfin täidentuhoamisuunia Auschwitzin sotavankileirin Krema II:een.” On olemassa myös Vedag-yhtiön lasku 28.6.1943, otsakkeena ”Auschwitz-Krematorium”, joka koskee täidentuhoamislaitoksessa tehtyjä tiivistystöitä. Tiedetään, että nuo kaksi ”Topfin täidentuhoamisuunia” oli tilattu Topfilta 11.2.1943 (tilaus nro 148) rakennukseen 32, siis Keskussaunaan. On olemassa myös ”yksityinen lasku” Vedag-yhtiöltä, jossa päivämäärä ja teksti ovat samat kuin yllä mainitussa mutta jossa viitataan BW32:een, siis Keskussaunaan (eikä ”Auschwitz-Krematoriumiin”). Näistä dokumenteista näkyy, että krematorioita käytettiin hygieniatarkoituksiin. Ajatus oli, että Kreman II kellaritiloihin asennetaan jopa täidentuhoamiskaapit, mutta ne sijoitettiin sitten kuitenkin Keskussaunaan.

Koska hygieniatilojen ja -laitteiden rakentaminen Birkenaun Kremoihin on asiakirjojen valossa kiistämätön tosiasia ja koska näissä tiloissa yhtaikaa ei tietenkään voitu harjoittaa sekä terveydestä huolehtimista että tuhoamista, ajatus, että Birkenaun Kremoissa olisi tuhottu ihmisiä, on kumottu.

Mattognon artikkelin toisen luvun otsikkona on ”The Use of the Morgues of the Crematoria at Birkenau in 1943-1944” (Birkenaun Kremojen ruumishuoneiden käyttö 1943-1944). Aluksi Mattogno ottaa esiin leirin lääkäriä, kapteeni Wirthsiä koskevia dokumentteja.

20.3.1943 Auschwitzin lääkäri Wirths kirjoitti leirin komentajalle kirjeen, joka koski internoiduille tarkoitettujen sairaalatilojen lisäämistä, ja siinä hän toteaa: ”Ruumiiden kuljettamiseksi internoitujen sairaalasta krematorioon on hankittava kahdet katetut rattaat, joissa kummassakin voidaan kuljettaa 50 ruumista.” Wirths viittaa Krema II:een, joka oli otettu osittaiseen käyttöön helmikuun 20. päivänä (lopullinen valmistuminen ja luovutus tapahtui 31.3.1943).

20.7.1943 Wirths kirjoittaa päärakennusvirastolle: ”Niissä rakennuslohko II:n osissa, jotka on jo otettu käyttöön, ei ole vielä ruumiiden säilytystiloja, jotka on tehty betonista tai tiilestä; on tärkeää saada sellaiset kiireellisesti. Puisiin vajoihin, joita tällä hetkellä käytetään tähän tarkoitukseen, rotat pääsevät helposti; miltei jokaisessa ruumiissa, joka sieltä haetaan pois, on jälkiä rottien hyökkäyksistä. Ruumiit vetävät voimakkaasti rottia puoleensa ja ne lisääntyvät nopeasti, mikä tekee kaikki kontrollitoimet käytännössä hyödyttömiksi. Rotan kirppu on ruton kantaja. Yksikin ruttotapaus saattaa johtaa vakaviin seuraamuksiin, jotka koskevat sekä meidän miehiämme että Auschwitzin keskitysleirin internoituja. Tämä voidaan välttää vain niin, että ruumiita säilytetään hygieenisesti tyydyttävällä tavalla ja samalla ryhdytään voimakkaisiin toimiin rottia vastaan. Sen vuoksi SS-varuskuntalääkäri pyytää kiireellisesti, että välittömästi rakennetaan tarpeelliset ruumiidensäilytystilat, vaikkapa vain yksinkertaisia keinoja käyttämällä.”

Mainitut puiset vajat, joita silloin käytettiin, olivat muuten budjetti- ja rakennusviraston direktiivien mukaisia. 31.7.1943 eversti, tri Mrugowski, Wirths ja Bischoff keskustelivat asiasta, ja 4.8.1943 Bischoff ilmoitti Wirthsille kirjeitse, että Wirthsin pyytämiä ruumishuoneita ei rakenneta. Sitten kirjeessä lukee: ”SS-eversti Mrugowski on määrännyt keskusteluiden aikana, että ruumiit on kuljetettava pois kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, ja ne on vietävä krematorioiden ruumishuoneisiin; tällä tavalla erillisten ruumishuoneiden rakentaminen yksittäisille aluelohkoille voidaan välttää.”

Alkuvuodesta 1944 varuskuntalääkäri onnistui saamaan yhden tiilisen ruumisvajan rakennetuksi. Kuitenkin vielä toukokuussa 1944 Wirths palasi vaatimukseensa saada tiivis ruumishuone Birkenaun rakennuslohkolle II. Hän kääntyi Bischoffin puoleen, josta oli tällä välin tullut SS:n rakennustarkastusviraston päällikkö Sleesiaan. Bischoff antoi Wirthsin pyynnön tiedoksi uudelle Auschwitzin päärakennusviraston päällikölle Jothannille 15.5.1944 lähettämällään kirjeellä. Hän sanoo siinä: ”SS-varuskuntalääkäri on pyytänyt, että Auschwitzin keskitysleiri II:n rakennuslohkolle II rakennetaan tiivis ruumishuone. Auschwitzin päärakennusvirasto määrätään laatimaan rakennussuunnitelma yhdessä Auschwitzin paikallisen hallinnon kanssa ja hankkimaan viipymättä tarpeelliset rakennustarviketarjoukset ja GB:n rakennuslupa (GB = Generalbevollmächtigter für die Regelung der Bauwirtschaft, siis Albert Speer). Perusteluna on liitettävä mukaan oheinen kopio SS-WVHA:n kirjeestä 12.5.1944. Koska rakennushankkeella on kiire, työt voidaan aloittaa heti.”

22.5.1944 Auschwitzissa pidettiin kokous, jossa olivat mukana Höss, Bischoff, Baer (Auschwitz I:n päällikkö 11.5.1944 alkaen) ja Jothann. Jothann laati kokouksesta 23.5.1944 muistion, ja siinä sanotaan: ”Kokous kutsuttiin koolle sen määrittämiseksi, mihin paikkaan ja minkä kokoisina pyydetyt ruumishuoneet rakennetaan. Kävi ilmi, että niiden liittäminen nykyiseen asemakaavaan on ongelmallista. Jos ruumishuoneiden rakentamiselle täytyy saada tilaa, ainakin osa käymälä- tai pesuparakeista täytyy purkaa. Nykyisessä tilanteessa on kuitenkin vaikeaa tulla toimeen ilman niitä. Everstiluutnantti Höss viittaa siihen, että nykyisen ohjeen mukaisesti ruumiit on haettava pois joka päivä aamuisin siihen tarkoitukseen varattujen kuorma-autojen avulla; jos tätä ohjetta noudatetaan, ruumiiden määrä ei voi nousta ja sen takia ei ole välttämätöntä rakentaa mainittuja ruumishuoneita. Höss vaatii tämän mukaisesti, että ko. ruumishuoneita ei rakenneta.”

Wirths ei kuitenkaan pysähdy tähän, ja 25.5.1944 hän kirjoittaa Hössille: ”Heinäkuun 20. päivänä 1943 annoin Auschwitzin päärakennusvirastolle tiedoksi, että Auschwitz II:n naisten leirissä ja rakennuslohko II:n leireissä ei ole vielä betoni- tai tiiliruumishuoneita ja että niiden rakentaminen on pikaisesti tarpeen, koska käytössä olevat puuvajat ovat täysin epäsopivia ruumiiden säilyttämiseen epidemiavaaran vuoksi ja koska rotat pääsivät tulemaan niihin. Virheellisesti säilytetyt ruumiit houkuttelevat aina rottia. Auschwitz II:n leirien sairasosastoilla kertyy päivittäin ruumiita tietty määrä. Vaikka niiden kuljetus krematorioihin on järjestetty ja tapahtuu kaksi kertaa päivässä, aamuisin ja iltaisin, tapahtuu kuitenkin, että kulkuneuvojen tai polttoaineen puuttumisen vuoksi ruumiista ei huolehdita 24 tuntiin. Hygieniasyistä ja epidemioiden ehkäisemiseksi jokaisessa sairaalassa on ruumishuone ruumiiden lyhytaikaista säilytystä varten sitä mukaa kuin niitä kertyy. Normaalisti yleisissä sairaaloissa sairasvuoteiden määrä ei ylitä 500:aa, mutta internoiduille tarkoitetuilla sairasosastoilla sairasvuoteiden määrä nousee keskimäärin 3000 – 4000:een. Mielestäni on sen vuoksi täysin selvää, että lukuisille ruumiille täytyy olla käytössä asianmukainen säilytystila. 20.7.1943 ja kaikissa sitä ennen Auschwitzin päärakennusvirastolle osoittamissani kirjeissä olen pyytänyt vain ruumishuoneiden varaamista, en koskaan nimenomaan sitä varten rakennettavia rakennuksia tai vajoja, ja pyydän, että ryhdytään toimiin sellaisten ruumishuoneiden saamiseksi, koska ne ovat välttämättömiä. Muuten minun on pakko kääntyä esimiesteni puoleen, ettei nykyinen epähygieeninen ruumiiden säilytys vakavalla tavalla vaarantaisi koko leiriä tartuntatauti-hygieenisessä suhteessa. Liitän oheen luonnoksen, joka kuvaa ruumishuonetta. Sellaisia huoneita tarvitaan pikaisesti internoitujen sairasosastolla naisten leirissä ja rakennuslohkon II alaleireissä a, b, e ja f.”

Vaikka kirje oli osoitettu leirin komentajalle, sen sisältö kuului myös päärakennusviraston päällikölle Jothannille. Tämä kirjoitti 12.6.1944 kirjeen Sleesian rakennustarkastusvirastolle ja liitti mukaan oman 23.5.1944 laatimansa muistion (jälkikäteispäiväys 30.5.1944) ja tohtori Wirthsin kirjeen 15.5.1944 ja luonnoksen 25.5.1944. Jothann ilmoitti olevansa valmis välittömästi rakennuttamaan pyydetyt ruumishuoneet, jos hän saisi heidän hyväksyntänsä.

Artikkelissaan Mattogno siirtyy sitten arvioimaan yllä esittämiään dokumentteja. Hän toteaa, että dokumentit kumoavat täydellisesti väitteet, että Birkenaun krematorioissa suoritetuilla muutoksilla olisi ollut rikollinen tarkoitus. Mikään ei viittaa krematorioiden rikolliseen käyttöön. Sellainen olisi suuresti lisännyt niitä hygienia- ja saniteettiongelmia, joista leirin lääkäri puhuu.

Dokumentit osoittavat päivänselvästi, että kaikkien krematorioiden ruumishuoneet olivat käytettävissä ruumiiden säilyttämistä varten kaikkina aikoina ja ilman varauksia. Ruumishuoneiden pääasiallinen funktio oli juuri se, mikä niiden funktio onkin, toimia ruumishuoneina. Wirths lähettää yllä siteeratun kirjeensä siitä, että on järjestettävä kahdet kärryt ruumiiden kuljettamiseksi sairaalasta krematorioon, samana päivänä (20.3.1943), jolloin ko. Kreman ruumishuoneessa on väitetty kaasutetun kuoliaaksi 2 191 Kreikan juutalaista, joiden polttaminen olisi kestänyt viikon!

Ensimmäisen kaasutuksen (uhreja sanottu olleen 1 492) on väitetty tapahtuneen 14.3.1943, ja näiden polttaminen olisi päättynyt vasta 19.3. ja tehnyt niin ollen mahdottomaksi väitetyn toisen kaasutuksen, jonka on sanottu tapahtuneen 16.3., koska tuolloin ruumishuoneessa (väitetyssä ”kaasukammiossa”) olisi ollut vielä 900 ruumista. Tohtori Wirths sen sijaan on huolissaan vain todellisesti kuolleista ja vaatii kärryjä ruumiiden kuljettamiseksi pois sairaalasta krematorioon.

Tohtori Mrugowski antoi 31.7.1943 määräyksen kuljettaa ruumiit krematorioiden ruumishuoneisiin kahdesti päivässä, aamulla ja illalla. Tämä määräys koski kaikki krematorioita! Ne olivat kaikki alituisesti käytettävissä!

Samana päivänä, jona Mrugowski antoi määräyksensä, valmisteltiin 28 000 juutalaisen kuljettamista Auschwitziin Bendsburgin ja Sosnowitzin ghetoista, ja jos tällainen määrä olisi kaasutettu kuoliaaksi, heidän polttamisensa olisi kestänyt aina elokuun 12. päivään asti! Mrugowski oli SS:n hygieniainstituutin päällikkö ja olisi varmasti ollut tietoinen sellaista valmisteluista.

Niinpä: se todistettu (ja täysin normaali) tosiasia, että ruumiita kuljetettiin Kremojen ruumishuoneisiin kahdesti päivässä, kumoaa täydellisesti sen väitteen, että näissä Kremoissa olisi tapahtunut joukkomurhia. Yllä havaittiin, että 22.5.1944 leirin komentaja Höss puhuu voimassa olevasta määräyksestä kuljettaa ruumiit pois joka aamu. Wirths sanoo tarkemmin vielä 25.5.1944, että ruumiita oli määrätty kuljetettavaksi krematorioihin kahdesti päivässä. Siis vielä toukokuun lopussa 1944 tuo määräys oli voimassa.

Ja juuri tuolloin, toukokuun jälkipuoliskolla 1944, on sanottu alkaneen Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin. Ensimmäisen kuljetuksen sanotaan saapuneen Auschwitziin 17.5.1944, ja 22.5.1944, päivänä, jolloin yllä mainittu kokous pidettiin, yli 62 000 Unkarin juutalaista olisi jo saapunut leiriin. Näistä 41 000:n on väitetty tulleen kaasutetuksi, ja tällöin Birkenaun Kremat muka olisivat käyneet riittämättömiksi, niin että ruumiita täytyi polttaa kuopissakin. Tällöin Birkenaun Kremat olisivat olleet pysyvästi täynnä uhreja, mutta kuinka Höss sitten olisi muistuttanut määräyksestä kuljettaa niiden rekisteröityjen internoitujen ruumiit, jotka kuolivat leirissä, kahdesti päivässä Kremoihin? Tämä, että ruumiita tuli kuljettaa kahdesti päivässä Kremoihin, kumoaa sen, että Unkarin juutalaisia olisi kaasutettu niissä.

Artikkelinsa kolmannessa luvussa Mattogno puhuu Birkenaun Krema II:n riisumishuoneesta. Luvun otsikkona on ”The Undressing Room of Crematorium II at Birkenau: Origin and Funktion” (”Birkenaun Krema II:n riisumishuone: alkuperä ja tehtävä”). “Riisumishuoneella” viitataan Kreman II (tai Kreman III) ruumishuoneeseen 2, ruumishuone 1:hän on väitetty “kaasukammio”.

Edellä mainitussa raportissaan (13.5.1943), joka koskee siviilityöntekijä Jährlingille annettuja tehtäviä, Bischoff puhuu ”suihkujen asentamisesta Kreman III riisumishuoneeseen”. Ensimmäisen kerran sana ”riisumishuone” esiintyy Bischoffin Topf-firmalle lähettämässä kirjeessä 6.3.1943 (koskee Krema II:n ”riisumistilaan” suunniteltuja ilmanpoistolaitteistojen muutoksia). Mihin tämä nimitys ”riisumishuone” viittaa?

21.1.1943 varuskuntalääkäri kirjoitti leirin komentajalle: ” 1) Auschwitzin SS-varuskuntalääkäri pyytää, että Birkenaun uuteen krematoriorakennukseen suunniteltu ruumiinavaushuone jaetaan väliseinän avulla kahteen samansuuruiseen huoneeseen ja että ensimmäiseen näistä asennetaan yksi tai kaksi pesuallasta, koska sitä on tarkoitus käyttää varsinaisena ruumiinavaushuoneena, kun taas toista huonetta tarvitaan anatomisten näytteiden valmistamiseen, asiakirjojen, kirjoitusvälineiden ja kirjojen säilyttämiseen, värjättyjen kudosleikkeiden valmistamiseen ja mikroskoopin kanssa työskentelyyn, 2) Lisäksi pyydetään, että kellaritiloihin varataan riisumistila (Auskleideraum).

Päätöksen siitä, että Kremaan luodaan ”riisumishuone”, teki siis varuskuntalääkäri, ei leirin päällikkö (Höss) tai päärakennusviraston päällikkö (Bischoff). Hygieniaa ja saniteettiasioita koskevissa asioissa ja oikeuslääketieteellisissä asioissa Krema oli varuskuntalääkärin alaisuudessa. Holokaustitahot ovat väittäneet, että päätös ”riisumishuoneen” ja ”kaasukammion” perustamisesta tehtiin 19.12.1942, jolloin päätettiin siirtää kellarin sisäänkäynti kadun puolelle (Birkenaun Kremat II ja III rakennettiin alun perin Auschwitzin pääleiriin aiotun uuden Kreman piirustusten pohjalta, ja siksi tuli tällainenkin ”virhe”, sisäänkäynti väärällä puolella). Varuskuntalääkäri ei kuitenkaan tiedä tällaisesta ”riisumishuoneesta” mitään 21.1.1943!

15.2.1943 Birkenaun rakennusviraston päällikkö Janisch vastasi kohtaan 1: ”Asiaa on lähdetty viemään eteenpäin”, ja kohtaan 2: ”Riisumista varten talliparakki on pystytetty kellarin sisäänkäynnin eteen.” Mihin ”riisumishuonetta” tarvittiin krematoriossa? Ja miksi siihen tarkoitukseen pystytettiin talliparakki? Tällainen parakki todella näkyy joissakin tilannekartoissa, esimerkiksi 20.3.1943 laaditussa kartassa.

Asian takana on koko ajan varuskuntalääkäri. Kuten aiemmin esitetystä käy ilmi, hän oli huolissaan niistä huonoista hygieenisistä oloista, joissa internoitujen ruumiita pidettiin, koska ei ollut riittävän hyviä ja tiiviitä ruumishuoneita. Huono tilanne oli ollut olemassa jo tammikuussa, jolloin hän yllä mainitun kirjeensä laati. Siksi hän tahtoi varastoida ruumiit hygieenisesti turvallisempaan paikkaan, ja paras paikka selvästikin oli Krema II:n kaksi ruumishuonetta, jotka olivat tulossa valmiiksi. Tammikuun 21. päivänä hän siis pyysi ”riisumishuonetta” näille ruumiille Kreman kellaritiloissa. Bischoff vastasi 29.1.1943, että ruumiita ei voitu pitää ruumishuone 2:ssa, mutta tästä ei ole haittaa, koska ne voidaan sijoittaa ”kaasutuskellariin” (Vergasungskeller). Reilu kaksi viikkoa myöhemmin (15.2.1943) Janisch ilmoitti varuskuntalääkärille, että talliparakki on pystytetty kellarin sisäänkäynnin eteen leirin ruumiiden riisumista varten. Tämä parakki on siis pystytetty tammikuun 21. päivän ja helmikuun 15. päivän välillä. Parakkiin ei liity mitään rikollista, vaikka holokaustitahot ovat niin väittäneet (että niissä olisi riisuttu juutalaiset ennen ”kaasuttamista”, koska sisäänkäynti ruumishuone 2:een ei ollut vielä valmis).

Krematorio saatiin toimintakuntoon 20.2.1943. Tuolloin ruumishuone 1:een ei oltu asennettu vielä tuuletusta, ja krematorioon tuli ruumiita jo ennen kuin tätä huonetta edes teoreettisesti olisi voitu käyttää ihmisiä tuhoavana kaasukammiona.

Miksi sitten oven edessä olevaa parakkia tarvittiin lainkaan? Vastaus on yksinkertainen: Tammikuussa 1943 ruumishuone 2 ei ollut siinä kunnossa, että sitä olisi voitu käyttää. Bischoff raportoi Kammlerille 23.1.1943: ”Kellari II. Betonikatto valmis (betonilaudoituksen poisto riippuvainen sääoloista).” 29.1.1943 Topf-firman insinööri Prüfer vahvistaa: ”Betonilaudoitusta ei voida vielä poistaa ruumishuoneen katosta pakkasen vuoksi.” Kammlerille 29.11943 lähettämässään kirjeessä Bischoff sanoo: ”Ruumishuoneen katossa olevia betonilaudoituksia ei ole vielä voitu poistaa pakkasen vuoksi. Tästä ei kuitenkaan ole haittaa, koska kaasutushuonetta (Vergasungskeller) voidaan käyttää tähän tarkoitukseen.” Pakkasia Birkenaussa oli helmikuun ensimmäisellä puoliskolla ainakin kymmenenä päivänä, ja on todennäköistä, että ruumishuone 2:ta ei voitu käyttää tänä aikana.

Ruumishuone 2:een johtavan porraskäytävän rakentaminen alkoi ainoan ko. asiaa käsittelevän dokumentin (26.2.1943) mukaan 26.2.1943 tai sitä seuraavina päivinä, ja työ kesti viikon. Maaliskuun 8. päivänä Topfin teknikko Heinrich Messing alkoi asentaa ilmanvaihtoputkia ruumishuone 2:een, jota hän säännöllisesti kutsuu ”riisumiskellariksi” viikoittaisissa raporteissaan. Työnsä hän sai valmiiksi 31.3.1943, ja tuolloin siis ruumishuone 2 tuli toimintakuntoon. Ruumishuone 1 osaltaan tuli toimintakuntoon 13.3.1943 (”kellarin I ilmanvaihtolaitteisto tuli kuntoon”).

Viimeistään siis 8.3.1943 päärakennusvirasto oli varuskuntalääkärin pyynnöstä päättänyt luoda ”riisumishuoneen” Krema II:n kellariin, tarkemmin sanoen ruumishuone 2:een.

Voidaan siis todeta, että ”riisumishuonetta” käytettiin niiden rekisteröityjen internoitujen ruumiiden riisumiseen, jotka kuolivat leirissä. Belsen-oikeudenkäynnissä Birkenaun komentaja (8.5.1944 lähtien) Kramer kertoi: ”Jokainen, joka päivän mittaan kuoli, pantiin erityiseen rakennukseen, jota kutsuttiin ’ruumistaloksi’ (Leichenhaus), ja heidät kuljetettiin krematorioon joka ilta kuorma-autolla. Vangit huolehtivat ruumiiden lastaamisesta kuorma-autoon ja niiden nostamisesta pois kuorma-autosta. Vangit riisuivat ruumiilta pois vaatteet krematoriossa ennen kuin ne poltettiin. Vaatteet puhdistettiin ja käytettiin uudelleen, jos niiden käyttäjä ei ollut kuollut kulkutautiin.”

Krematorion edessä ollut parakki rakennettiin ”riisumishuoneeksi”, koska ruumishuone 2 ei ollut vielä käyttökunnossa 21.1.1943, päivänä, jona varuskuntalääkäri pyysi ”riisumishuonetta.”

Mitä sitten tarkoittaa Krema II:n ”kaasutuskellari” (Vergasungskeller)? Tämä termihän esiintyy, kuten edellä todettiin, ensimmäisen kerran Bischoffin Kammlerille osoittamassa kirjeessä 29.1.1943. Bischoff toteaa siinä, että pakkasen vuoksi ei ole vielä ollut mahdollista poistaa betonilaudoitusta ruumishuone 2:n betonikatosta, mutta tästä ei ole haittaa, koska ”tähän tarkoitukseen” (hierfür) voitaisiin käyttää ”kaasutuskellaria”. Tämä ”kaasutuskellari”, ruumishuone 1, ei siis voinut toimia ihmisiä surmaavana kaasukammiona, jos sitä samalla voitiin käyttää ruumiiden (tai ”uhrien”, kuten holokaustitahot väittävät) ”riisumishuoneena”. Ja jos ruumishuone olisikin voinut toimia samalla sekä ruumiiden (tai ”uhrien”) riisumishuoneena että ihmisiä tappavana kaasukammiona, niin miksi sitten päärakennusvirasto olisi rakentanut krematorion eteen parakin – kuten holokaustitahot väittävät – uhrien riisuutumishuoneeksi?

Asia oli täysin tilapäinen: ”ruumishuonetta” 2 ei voitu käyttää, mutta ”kaasutuskellaria” voitiin käyttää ”tähän tarkoitukseen”, siis ruumishuoneena 29.1.1943 ja välittömästi sitä seuraavina päivinä. Kuten Bischoff yllä mainitussa kirjeessään (29.1.1943) toteaa, Topf-yhtiö ei tuolloin ollut vielä lähettänyt ilmanvaihtolaitteistoa tavaravaunurajoitusten vuoksi. Sen vuoksi ”kaasutuskellari” ei ole voinut toimia ihmisiä tuhoavana kaasukammiona. Miksi siis ”uhrit” riisuutuisivat siinä?

Tarkoitus on yksinomaan se, että kun ruumishuone 2:ta ei voitu käyttää ruumishuoneena tai kuolleiden rekisteröityjen internoitujen ruumiiden riisumishuoneena, niin ”kaasutuskellaria” voitaisiin käyttää siihen tarkoitukseen sen sijaan. Miksi sitten ruumishuone 1:tä kutsuttiin ”kaasutuskellariksi”?

Pilkkukuume-epidemiaa ei oltu saatu vielä kontrolliin: elokuussa 1942 sen uhreja oli 8 600, syyskuussa 7 400, lokakuussa 4 500, marraskuussa 4 100, joulukuussa 4 600 ja tammikuussa 1 943 noin 4 500. Tammikuun 9. päivänä 1943 Bischoff kirjoitti kirjeen Kammlerille Auschwitz-Birkenaun hygienialaitoksista, ja siinä hän luetteli kaikki silloin olemassa olleet syöpäläis- ja täidentorjuntalaitteet ja -laitteistot: viisi Auschwitzin pääleirissä ja neljä Birkenaussa. Kirjeensä lopussa Bischoff sanoo: ”Kuten edellä olevasta voidaan havaita, hygienialaitteita ja –laitoksia on suurin piirtein riittävästi, ja kun siviilityöntekijöiden tarkastusparakki saadaan valmiiksi, silloin on mahdollista koska tahansa puhdistaa täistä ja syöpäläisistä suuri määrä ihmisiä.”

Kuitenkin seuraavina päivinä tulipalot tekivät tuhoja, ja seuraavat laitteet jouduttiin ottamaan pois käytöstä: pääleirin blokki 1:n kuumailmayksikkö, Birkenaun täidentuhoamislaitosten 5a ja 5b kuumailmayksikkö ja sotajoukkojen täidentuhoamislaitoksen kuumailmayksikkö.

Tähän aikaan siis pilkkukuume-epidemia raivosi edelleen. Bischoff ilmoitti 17.12.1942 Puolustusvoimien rekisteröintivirastolle Bielitziin: ”Todennäköisesti leirin karanteenia ei voida poistaa seuraavan kolmen kuukauden aikana. Vaikka kaikki keinot on otettu käyttöön taistelussa epidemiaa vastaan, uusia sairastumisia ei ole saatu vielä kokonaan estettyä.” Samana päivänä Bischoff kirjoitti leirin komentajalle: ”SS-varuskuntalääkärin määräyksen mukaisesti ensimmäinen täiden ja syöpäläisten hävittäminen siviilityöntekijöistä suoritetaan lauantaina 19.12.1942. Tämän johdosta on tärkeää, että keskitysleirin täidentuhoamisyksiköt ovat käytettävissä. Sama koskee siviilityöntekijöille suoritettavia yksityisiä täiden tuhoamisia 22.12.1942. Hyväksyntäänne pyydetään.”

5.1.1943 useita pilkkukuumetapauksia havaittiin 20 kilometrin päässä sijaitsevassa Myslowitzin vankilassa, ja se levisi nopeasti. Katowitzin maakuntahallituksen presidentti ehdotti, että sairastuneita lähetettäisiin Auschwitziin. Hän kirjoitti Auschwitzin komentajalle: ”Tiedän lisäksi, että nämä vangit voivat saada aikaan uusia tartuntoja Auschwitzin leirissä. Toisaalta, koska pilkkukuume raivoaa yhä Auschwitzin leirissä ja huomattaviin terveyspoliisin suorittamiin vastatoimiin on ryhdytty, katson aiheelliseksi tiedustella…”

Rudolf Höss vastasi 13.1.1943, että vaikka ”joitakin pilkkukuumetapauksia” vielä leirissä on, se ei ole enää epidemia. Hän kieltäytyi maakuntahallituksen presidentin ehdotuksesta, koska näiden sairaiden vankien saapuminen lisäisi suuresti epidemian uudelleen puhkeamisen vaaraa.

Kuitenkin Katowitzin poliisipäällikkö päätti, että Myslowitzissa pilkkukuumeeseen kuolleiden vankien ruumiit kuljetetaan ruumisvaunuilla Auschwitziin poltettaviksi, kun ne on ensin käsitelty täitä tuhoavalla aineella ja asetettu ruumisarkkuun.

Terveydelliset ja hygieeniset olot Auschwitzissa eivät olleet lainkaan sellaiset kuin Höss oli kuvaillut. 25.1.1943 Bischoff ilmoitti ”sisäisessä määräyksessä” seuraavaa: ”Auschwitzin varuskuntalääkärin antaman määräyksen perusteella kaikki päärakennusviraston henkilökuntaan kuuluvat, jotka asuvat rakennusviraston asuntoparakeissa, asetetaan kolmen viikon karanteeniin.”

Tammikuussa 1943 pilkkukuume-epidemia levisi, ja se saavutti huippunsa helmikuun ensimmäisten kymmenen päivän aikana, ja tämän johdosta SS-kenraalimajuri Glücks, SS-WVHA:n osastoryhmä D:n johtaja, ryhtyi voimakkaisiin vastatoimiin, kuten käy ilmi Bischoffin 12.2.1943 Kammlerille lähettämästä kirjeestä, jonka aiheena oli ”pilkkukuumetapausten lisääntyminen”: ”Koska pilkkukuumeeseen sairastuneiden määrä on kasvanut nopeasti vartiointijoukkojen keskuudessa, SS-kenraalimajuri Glücks on määrännyt täydellisen karanteenin Auschwitzin keskitysleiriin. Tämän yhteydessä kaikki internoidut puhdistetaan 11.2.1943 alkaen täistä eivätkä he saa poistua leiristä. Tämän vuoksi ne rakennusprojektit, joihin internoidut pääasiassa on määrätty, on täytynyt pysäyttää. Päärakennusvirasto ilmoittaa töiden jatkamisesta.”

Tällaisessa kontekstissa on täysin ymmärrettävää, että kun tulipalot olivat vähentäneet käytössä olevien täidentuhoamisyksikköjen määrää, SS:n upseerit päättivät käyttää Krema II:n ruumishuonetta 1 tilapäisenä syaanivetyä (Zyklon B:tä) käyttävänä täidentuhoamiskammiona. Nimitys ”kaasutuskellari” (Vergasungskeller) oli nähtävästi otettu täidentuhoamislaitosten 5a ja 5b syaanivetyä käyttävistä kammioista, jota kutsuttiin ”kaasutushuoneiksi” (Vergasungsraum).

Aloite tähän tuli todennäköisesti WVHA:n osastoryhmä C:ltä, koska Bischoff käyttää osastoryhmä C:n päällikölle Kammlerille 29.1.1943 osoittamassaan kirjeessä termiä ”kaasutuskellari” (Vergasungskeller) ja pitää siten selvänä, että vastaanottaja tietää, mistä on kyse (Bischoff ei selittänyt termiä). Osastoryhmä C:n osuus käy selväksi siitä, että tammikuun lopussa WVHA:n osasto C/III (tekniset asiat) oli tiedustellut Hans Kori –yhtiöltä kustannusarviota Auschwitziin toimitettavasta kuumailma- täikaapista (näissä Zyklon B voidaan lämmittää n. 30 asteen lämpötilaan, jota syaanivedyn käyttö vaatii). 2.2.1943 yhtiö antoi esitettyyn pyyntöön vastauksen: metallia täikaappiin tarvittaisiin 4152 kg ja kustannusarvio on 4960 markkaa.

Samana päivänä (2.2.1943) SS-WVHA:n osaston C/VI/2 (kaupalliset asiat) päällikkö kapteeni Kother suoritti Auschwitzin keskitysleirin täidentuhoamis- ja saunayksikköjen tarkastuksen. Vastaavassa raportissaan (”täidentuhoamisyksiköt”) SS-WVHA:n osasto C/VI:n päällikkö eversti Eirenschmaltz sanoo, että kuumailmayksiköt oli alun perin suunniteltu HCN:ää (syaanivetyä) käyttävään täidentuhoamissysteemiin, tämä kaasuhan vaati 30 asteen lämpötilan, mutta niitä oli käytetty kuumalla ilmalla tapahtuvaan täiden tuhoamiseen, joka vaati 95 asteen lämpötilan, ja ne olivat sen vuoksi ylikuormittuneet. Hän jatkaa: ”Yhä uusien internoitujen saapuminen johtaa vastaavasti laitteiden lisääntyneeseen käyttöön, ja näiden kulumista sellaisessa jatkuvassa käytössä voidaan ehkäistä vain asentamalla kivihiilellä toimivia ilmanlämmittimiä. Vastatoimena yksikköjen uhkaavia pettämisiä vastaan täällä oleviin täidentuhoamislaitoksiin on ajateltu sijoittaa valuraudasta tehtyjä kuumailmalämmittimiä. Valmistajan ilmoituksen mukaan näitä on saatavilla kolmen viikon kuluttua, jolloin välttämätöntä taistelua täitä vastaan voidaan jatkaa. Tapahtuneet tulipalot ovat johtuneet pääasiassa ylikuumenemisesta, ja sen vuoksi on välttämätöntä, että sellaisia laitteita käytettäessä noudatetaan tarkkoja toimintateknisiä ohjeita.”

Ajatus käyttää Krema II:n ruumishuonetta 1 hätätäidentuhoamiskammiona levisi sitten koskemaan myös muita Kremoja, ja tämä jätti tietenkin jälkensä dokumentteihin. Innokkaat holokaustivehkeilijät ovat sittemmin tulkinneet näitä jälkiä sellaisiksi ”jäljiksi” tai ”lipsahduksiksi”, jotka viittaavat ihmisten tuhoamiseen tarkoitettuihin kaasukammioihin.

Kun asiaa oli päärakennusvirastossa suunniteltu hieman yli kolme kuukautta, Kammler muutti tätä ohjelmaa nimeltä ”Erityistoimenpiteet hygieenisten laitosten ja laitteiden parantamiseksi Birkenaussa”, ja kaikki projektit, jotka tähtäsivät krematorioiden huoneiden käyttämiseen hätätäidentuhoamiskammioina, hylättiin kokonaan.

Heinäkuun lopussa 1943 Auschwitz-Birkenaussa oli tai oli tulossa täiden- ja syöpäläistentuhoamisyksikköjä niin paljon, että ne riittivät 54 000 internoidulle päivässä. Toukokuusta 1943 lähtien päärakennusviraston dokumentit eivät puhu enää mitään krematorioiden käyttämisestä hätätäidentuhoamisyksikköinä, eikä noita ”jälkiä” ja ”lipsahduksia” ole enää holokaustitahoilla metsästettävänä. Mikään ”rikollinen jälki” Krema II:n kohdalla ei ole myöhemmältä ajankohdalta kuin 31.3.1943, joka on se päivämäärä, jolloin Krema virallisesti luovutettiin leirin hallinnolle. Krema toimi sen jälkeen 20 kuukautta, eikä siltä ajalta siis ole olemassa ensimmäistäkään ”jälkeä” tai ”lipsahdusta” rikollisesta toiminnasta.

Toukokuussa 1943 ryhdyttiin parantamaan normaalia syöpäläis- ja täidentuhoamistoimintaa, mikä teki täysin tarpeettomaksi kaikki suunnitelmat sijoittaa hätätäidentuhoamisyksiköitä Kremoihin. Itse asiassa tästä suunnitelmasta siirryttiin suunnitelmaan asentaa Kremoihin hätäsuihkut internoiduille, josta siitäkin sitten luovuttiin, koska rakennusten 5a ja 5b 100 suihkua toimivat säännöllisesti ja koska Keskussauna oli valmistumassa.

Mitä kaasutiiviisiin oviin tulee, niin ne kuuluvat juuri tiloihin, joissa täitä tuhotaan vaatteista syaanivedyn (HCN:n; Zyklon B:n vaikuttava aine) avulla. Alkuvaiheessa tähän käytettiin kokonaisia huoneita, jotka muunnettiin tähän käyttöön sopiviksi (lämmitys, tuuletus, kaasutiivis ovi; tällaisia huoneita on vielä olemassa Auschwitzin pääleirissä), mutta myöhemmin siirryttiin käyttämään täidentuhoamistiloihin sijoitettavia täikaappeja (tilavuus n. 10 kuutiometriä), joissa oli ilmanlämmityssysteemi (HCN vaati 30 asteen lämpötilan). Näitä kaappeja voitiin käyttää myös täiden tuhoamiseen pelkällä kuumalla ilmalla (lämpötilavaatimus 95 astetta), mutta tällainen käyttö ei ollut kovin tehokas ja synnytti myös tulipaloja (siksi maaliskuussa 1943 annettiin kehotus käyttää vain HCN:ää, ellei tilanne muuta vaadi).

Birkenaun täidentorjuntalaitoksissa 5a ja 5b oli suihkutilojen (internoituja itseään varten) lisäksi myös suuri huone (pinta-ala 130 neliötä) vaatteiden käsittelemiseksi Zyklon B:llä, mutta tämä tuli kalliiksi, koska Zyklon B:tä kului paljon. Siksi rakennuksen 5a suuri huone pilkottiin, ja siihen järjestettiin kaksi pienempää huonetta kuumailmakäsittelyä varten.

Yllä kuvatussa hätäohjelmassa siis myös Kreman II ruumishuoneeseen 1 suunniteltiin täidentorjuntayksikköä, ja siksi sielläkin oli kaasutiivis ovi, jossa on kurkistusreikä. Koko tätä huonetta ei kuitenkaan todellisuudessa käytetty tähän tarkoitukseen, koska sen seiniin ei ole kertynyt berliininsineä (syaanivedyn käytöstä jäävää pysyvää syanidijäämää) lainkaan. Sinne tilattiin kyllä helmikuussa 1943 kaksi täikaappia, mutta ne menivät sitten kuitenkin Keskussaunaan. Kurkistusreikä on tarpeellinen sen vuoksi, että huoneeseen menevää työntekijää voidaan tarkkailla ulkopuolelta, ja jos tilanne vaatii, hänelle voidaan antaa apua (jos tapahtuu myrkytys tai muu onnettomuus). Ja vaikka huoneessa olisi vain täikaappeja, niin kaasutiiviit ovat silti tarpeen, sillä nämä kaapit saattavat vaurioitua, niin että syaanivety vuotaa ulos, tai niissä voi syttyä tulipaloja. Itse asiassa, kun asiaa ajattelee, kaasutiiviit ovet ovat välttämättömiä. Esim. Keskussaunassakin oli kaasutiivis ovi, siellähän oli myös kuumailmatäikaappi, niitä oli myös mustalaisleirin täilaitoksessa, täilaitoksissa 5a ja 5b ja muualla.

Kirjassaan ”The Rudolf Report” (s. 103-106) Germar Rudolf käsittelee Krema II:n kaasutiiviitä ovia. Hän toteaa, että ruumishuone 1:ssä oli kaasutiivis ovi, jossa oli kurkistusreikä. Ovi oli puinen kaksoisovi, joka aukeni ulospäin. Hän kertoo, että kaikissa Auschwitzin täidentuhoamiskammioiden ovissa oli sellaiset kurkistusreiät.

On siis selvää, ettei tuo tila voinut olla ”kaasukammio”, jossa tuhottiin ihmisiä. Paniikissa olevat sadat ihmiset saisivat tuollaisen puisen, ulospäin avautuvan oven auki muutamassa sekunnissa. Auschwitz-Birkenauhun tarjottiin lujia teräksisiä ovia (Berninghausin tarjous 9.7.1942), mutta niitä ei tilattu nähtävästi koska niitä ei katsottu tarpeellisiksi. Tähän ruumishuoneeseen tilattiin kyllä alkuvuodesta 1943 100 cm x 192 cm kokoinen puuovi, mutta sellaista ei kuitenkaan asennettu, koska luovutusinventaariossa 31.3.1943 oveksi mainitaan laajempi kaksoisovi.

Auschwitzin pääleirin Krema I muutettiin kokonaan pommi- ja kaasusuojaksi (uuni purettiin) myöhään syksyllä 1944. Krema I:n muutostyö edellytti työstä laaditun luettelon mukaan kaasutiiviiden pommisuojiin tarkoitettujen ovien, lämmittimien ja ilmanvaihtolaitteiden asentamista, joten jos väitettyjä “kaasutuksia” sitä ennen olisi siellä tapahtunut, ne olisivat tapahtuneet ilman lämmitystä, ilman ventilaatiota ja ilman kaasutiiviitä ovia, ja tämä olisi ollut täysin mahdotonta.

Huomio XIII. Juutalaisten kohtalo. Verkkouutisten mukaan kuuden miljoonan juutalaisen kohtalona oli kuolla holokaustissa, 1,1 miljoonaa näistä Auschwitzissa joko reittiä rautatieasema – kaasukammio – krematorio tai reittiä rautatieasema – orjatyö – kaasukammio – krematorio. Verkkouutiset ei esitä ainoatakaan pitävää todistetta, joten kyseessä on perusteeton väite.

Yllä on jo osoitettu, ettei ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja kaasukammioita ollut olemassakaan. Ketään ei ”kaasutettu”, ja sanoohan sen lopulta jo normaali järkikin. Ei ollut holokaustia.

Noissa leireissä kyllä kuoli ihmisiä, ja pääasiallinen tappaja olivat epidemiat, joista täiden levittämä pilkkukuume oli yleisin ja vaarallisin. Auschwitzista tiedetään keskitysleirien tarkastajan Richard Glücksin tilastojen perusteella, että siellä kuoli 109 233 ihmistä, näistä 60 421 juutalaisia. Epidemioihin kuoli näistä 103 447, näistä juutalaisia 58 240.

Joulukuussa 2005 Germar Rudolf toi julkisuuteen nämä kansallissosialistisen Saksan viralliset tilastot kaikista Auschwitzin keskitysleirin internoiduista. Tiedot ovat peräisin keskitysleirien tarkastusviraston päällikön, SS-Gruppenführer (kenraali) Richard Glücksin tilastoista, jotka on mikrofilmattu ja sijaitsevat tällä hetkellä Venäjän Keskusarkistossa (Central State Archives No 187603, Rolls 281-286 [Auschwitz]). Saksan Valtionarkistosta löytyneet Saksan Valtionrautateiden kuljetustilastot vastaavat Rudolfin mukaan tarkoin Venäjän arkistoista löytyneitä tietoja (internoituja kuljetettiin Auschwitziin ja sieltä pois rautateitse):

http://www.tbrnews.org/Archives/a2037.htm

Tilastoista käy ilmi:

Juutalaisia tuotiin Auschwitziin koko aikana 173 000

Juutalaisia siirrettiin Auschwitzista muihin leireihin 100 743

Juutalaisia kuoli pilkkukuumeeseen 58 240

Juutalaisia kuoli muista luonnollisista syistä 2 064

Juutalaisia teloitettiin hallinnollisena toimena (kurinpitosyistä) 117

Juutalaisia loppuvaiheessa Auschwitz-kompleksissa 11 836

Unkarin juutalaiset erikseen:

Unkarin juutalaisia tuotiin Auschwitziin 23 117 (touko-lokakuu 1944)

Unkarin juutalaisia siirrettiin eteenpäin Auschwitzista 21 527

Unkarin juutalaisia Auschwitzissa lokakuun 1944 jälkeen 1 590

Kaikki internoidut yhteensä (sis. juutalaiset):

Auschwitziin tuli koko aikana 334 685 internoitua

Auschwitzista siirrettiin muihin leireihin 121 453 internoitua

Auschwitzissa kuoli pilkkukuumeeseen yhteensä 103 447 internoitua

Auschwitzissa kuoli muista luonnollisista syistä 4 140 internoitua

Auschwitzissa teloitettiin kurinpitosyistä yhteensä 1 646 internoitua (näistä puolalaisia 1 485, juutalaisia 117, mustalaisia 20, venäläisiä 19 ja tšekkiläisiä 5; olen korjannut yhteenlaskuvirheet).

Internoituja loppuvaiheessa Auschwitz-kompleksissa 103 999

Yhteenveto: Auschwitzissa kuoli 60 421 juutalaista, näistä epidemioihin (varsinkin pilkkukuume-epidemioihin) 58 240. Kaiken kaikkiaan leirissä kuoli 109 233 internoitua, näistä 103 447 epidemioihin.

Zyklon B:llä pyrittiin tuhoamaan vaatteista pilkkukuumetta levittävät täit, ja krematorioiden tarkoituksena oli hävittää kulkutautien uhrien ruumiit hygieenisesti, niin etteivät kulkutaudit pääse niistä leviämään (lisäksi maahan hautaaminen olisi pilannut korkealla olleen pohjaveden). Krematorioilla ja Zyklon B:llä yritettiin siis pelastaa niin monen juutalaisen henki kuin mahdollista.

Tietoja keskitysleirien kuolinluvuista on muualtakin. Kansainvälisen Punaisen Ristin komitean 1.1.1993 antaman ilmoituksen mukaan koko toisen maailmansodan sodan aikana 15 keskitysleirissä (puuttuu Belzec, Chelmno, Sobibor, Treblinka ja ghetot) oli dokumentoituja kuolemia 296 081 (mukana kaikki kuolinsyyt), näistä ehkä puolet juutalaisia. Germar Rudolfin mukaan todellinen kokonaismäärä lienee noin puoli miljoonaa, puolet juutalaisia (Dissecting the Holocaust, s. 212-213). Rudolfin teksti kokonaisuudessaan (ko. kohta lopussa):

http://vho.org/GB/Books/dth/fndstats.html

Neuvostoliiton v. 1989 julkistamien Auschwitzin kuolintilastojen mukaan Auschwitzissa kuoli vuoden 1944 alkuun mennessä (vuosi 1944 ja tammikuu 1945 puuttuvat) n. 69 000 ihmistä kaikki kuolinsyyt mukaan lukien (sodan aikana tämän mukaan siis yhteensä ehkä reilut 100 000), ei 1,1-1,5 miljoonaa kaasutuksiin, kuten nykyisin väitetään.

Vuonna 1956 Kansainvälinen Punainen Risti arvioi tutkimustensa perusteella, että toisen maailmansodan aikana juutalaisia kuoli 300 000 kaikki kuolinsyyt mukaan lukien (ylivoimaisesti tärkein syy oli luonnollisesti epidemiat, varsinkin pilkkukuume).

Kun vuonna 1954 Länsi-Saksa (Adenauerin hallitus) ja Israel neuvottelivat juutalaiskuolemien korvauksista, neuvotteluiden perustana oli 170 000 juutalaisuhrin lukumäärä! Länsi-Saksan hallituksen esite ”Deutschland heute” antoi v. 1953 juutalaisuhrien määräksi tuon 170 000. Sama luku annettiin vuosina 1954 ja 1955 (”latest updated edition”).

Dictionary of Universal Knowledge of Judaism (päätoim. John F. Oppenheimer) ilmoittaa kuolleitten juutalaisten määräksi 160 000.

Hitlerin vaikutusalueella oli maksimissaan vain 3,5-4 miljoonaa juutalaista, joten kuuden miljoonan luku on teoreettisestikin mahdoton. Kaiken kukkuraksi sodan jälkeen Saksalta on hakenut sodanaikaisista kärsimyksistä korvauksia 4,4 miljoonaa ihmistä, joista kolme miljoonaa juutalaisia! Täällä he ovat ihka elävinä kaikki! Professori Sergio Dellapergolan tutkimuksen mukaan ”holokaustista selvinneitä” oli elossa vuonna 2003 (58 vuotta sodan päättymisen jälkeen) vielä 1 092 000, siis noin 1,1 miljoonaa!!!

Väestötilastotkaan eivät osoita juutalaisväestön määrässä kuuden miljoonan vähentymää toisen maailmansodan aikana. Paul Rassinier ilmoittaa väestötiedoille kaksi eri lähdettä, toisen (the World Center of Contemporary Jewish Documentation) mukaan maailmassa oli juutalaisia vuonna 1939 16 643 120, vuonna 1945 15 053 628 ja vuonna 1962 17 552 208 ja toisen (jota Raul Hilberg käytti kirjassaan ”the Destruction of the European Jews”) mukaan vuonna 1939 maailmassa oli 16 643 120 juutalaista, vuonna 1945 15 655 528 ja vuonna 1962 18 160 412 (Rassinier: the Holocaust Story and the Lies of Ulysses, s. 388-389). Näiden kahden lähteen tutkimusmetodit olivat erilaisia, joten niiden lukuja ei voi sekoittaa keskenään.

Walter N. Sanning ilmoittaa kirjassaan ”the Dissolution of Eastern European Jewry” juutalaisten määräksi maailmassa vuonna 1941 15 967 000, vuonna 1945 14 700 000 ja vuonna 1970 16 200 000. Tässäkin tutkimuksen metodit olivat toiset kuin yllä olevissa, joten lukuja ei saa sekoittaa keskenään.

Vuoden 1947 World Almanacin mukaan maailmassa oli v. 1939 15 688 251 juutalaista (lukujen takana American Jewish Commitee). Tilastollisen vuosikirjan mukaan juutalaisia oli vuonna 1939 maailmassa 17 miljoonaa ja vuonna 1945 16 miljoonaa.

Dennis Nix (First Freedom, huhtikuu 2004) esittää seuraavat kaksi väestölistaa ja kysyy, mistä Saksa otti kuusi miljoonaa ”holokaustia” varten:

A. World Almanac 1940 (s. 129): maailmassa juutalaisia 15 319 359; World Almanac 1949 (s. 289): maailmassa juutalaisia 15 713 638; World Almanac 1996 (s. 646): maailmassa juutalaisia 14 117 000.

B. Meyers Handlexikon, Saksa 1921: maailmassa juutalaisia 11 600 000; National Council of Churches 1930: maailmassa juutalaisia 15 600 000; American Jewish Committee, Bureau of Synagogue Council 1939: maailmassa juutalaisia 15 600 000; World Almanac USA 1946: maailmassa juutalaisia 15 690 000; Statistical Handbook of Council of Churches, USA 1951: maailmassa juutalaisia 15 300 000.

Benjamin Freedmanin julkisuuteen tuomien The New York Times –lehden vuonna 1947 suorittamien maailmanlaajojen väestötutkimusten mukaan maailmassa oli tuolloin 16,15 – 19,2 miljoonaa juutalaista, kun heitä, kuten yllä olevista tilastoista käy ilmi, oli ennen sotaa 15,7 – 16,6 miljoonaa.

Tämä juutalaislehti kirjoitti juutalaisten määrästä maailmassa 22.2.1948 näin (jutun otsikko ”Armies for Palestine: Need for International Force of 70 000 Believed Indicated as U. N. Faces Decision”): “…The Jewish areas of Palestine are an enclave surrounded by Arabs. There are 650,000 to 700,000 Jews in Palestine and about 1,250,000 Arabs. Another 500,000 Jews inhabit other Arab countries in the Middle East. The Arab population these states, Saudi Arabia, Egypt, Syria, Lebanon, Iraq, Yemen and Trans-Jordan, is more than 30,000,000. In these countries, the Jews are tied by bonds of religion TO THE REST OF THE FIFTEEN TO EIGHTEEN MILLION JEWS OF THE WORLD, and most of the Arabs share their religion with the rest of the world’s 221,000,000 Moslems…”

(tuossa isoin kirjaimin korostetussa kohdassa mainitaan maailman juutalaisten määräksi tuolloin 15-18 miljoonaa).

The New York Times -lehden juttu ilmestyi siis 22.2.1948, ja heti seuraavana päivänä 23.2. sionisminvastainen juutalainen Benjamin Freedman saapui lehden toimitukseen perehtymään asiaan tarkemmin. Hän sai vapaasti tutkia tutkimusdokumentteja. Common Sense -lehdessä 1.5.1959 Freedman kuvaa käyntiään seuraavasti:

“On February 22, 1948, the New York Times published figures taken from their 1947 secret census indicating a minimum of 16,150,000 and a maximum of 19,200,000 so-called ‘Jews’ in the world for 1947. Through the courtesy of Mr. Arthur Hays Sulzberger, publisher of the NY Times this author conferred on February 23, 1948 with Commander Baldwin in his office where this author. examined documents fully supporting the figures published by the NY Times on February 22, 1948. This author was allowed to examine the file containing the results of the searching investigations conducted by the NY Times through its own offices throughout the world and with the collaboration of governments and religious bodies in those foreign countries.”

Freedman siis kertoo, että The New York Times -lehden luku “15-18 miljoonaa” perustui lehden vuonna 1947 suorittamiin ”salassa pidettyihin laskelmiin” (secret census), joiden mukaan maailmassa oli vuonna 1947 16 150 000 – 19 200 000 juutalaista. Lehti oli Freedmanin mukaan suorittanut laskelmansa omien toimistojensa kautta ympäri maailman, vieläpä eri maiden hallitusten ja uskonnollisten järjestöjen avulla (”with the collaboration of governments and religious bodies in those foreign countries”).

Jos The New York Times oli päätynyt lukuun 16,15 – 19,2 miljoonaa maailmanlaajoissa tutkimuksissaan eri maiden hallitusten ja uskonnollisten järjestöjen avustamana, silloin lukua voidaan pitää virallisena.

Ei siis ole mahdollista, että toisen maailmansodan aikana (tai vuosien 1933 ja 1945 välillä) olisi tuhottu kuusi miljoonaa juutalaista.

Juutalaiset eivät siis päätyneetkään surman suuhun vaan ympäri Saksan kontrolloimaa aluetta ja sodan päätyttyä ympäri maailmaa. On tiedossa, kuinka paljon juutalaisia kuljetettiin 31.12.1942 mennessä Lublin-Majdanekiin, Belzeciin, Sobiboriin ja Treblinkaan. Tiedot käyvät ilmi SS-majuri Höflen raportista SS-everstiluutnantti Heimille 11.1.1943 (lähde: Peter Witte, Stephen Tyas: ”A New Document on the Deportation and Murder of the Jews during ’Einsatz Reinhardt’, 1942”, julkaisussa ”Holocaust and Genocide Studies”, no. 3, talvi 2001, s. 469 ss.). Britit nappasivat tämän radiosähkeen, ja suomennettuna se kuuluu (kohdassa, josta britit eivät saaneet selvää, on pistejono):

”Salainen valtionasia! Turvallisuuspol. päällikölle, toimitettava SS Obersturmbannführer (everstiluutnantti) HEIMILLE, KRAKOVA. Asia: kahden viikon raportti, toimenpide REINHART. Viite: radiosähke sieltä. Saapuneita 31.12.42 mennessä, L 12761, B 0, S 515, T 10335, yhteensä 23611. Tilanne… 31.12.42, L 24733, B 434508, S 101370,T 71355, yhteensä 1274166. LUBLININ SS- ja poliisipäällikkö, Sturmbannführer (majuri) HÖFLE.”

Radiosähkeessä L tarkoittaa Lublin-Majdanekia, B Belzeciä, S Sobiboria ja T Treblinkaa. Treblinkan kohdalla briteille näyttää tulleen virhe luvun ”71355” kohdalla; luvun pitäisi olla 713555, jotta saataisiin yhteissumma 1 274 166. Myös Korherrin raportissa esitetään luku 1 274 166.

31.12.1942 mennessä Majdanekiin oli kuljetettu 24 733 juutalaista, Belzeciin 434 508 juutalaista, Sobiboriin 101 370 juutalaista ja Treblinkaan 713 555 juutalaista, yhteensä 1 274 166 juutalaista.

Tilastopäällikkö Korherr laati maaliskuussa 1943 Himmlerille virallisen raportin, jossa (luku V, luettelon kohta 4) hän toteaa, että vuoden 1943 alkuun mennessä juutalaisia oli kuljetettu itäisistä provinsseista ”Venäjän itään” (Neuvostoliitolta vallatuille itäisille alueille) 1 449 692, näistä 1 274 166 Kenraalikuvernementin leirien (Majdanekin, Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan) kautta ja 145 302 Warthegaun alueen leirien (Chelmnon) kautta. Challenin tutkimusten mukaan vuoden 1942 lopun jälkeen evakuoitiin itään lisäksi 823 000 juutalaista, suurin osa näistä mainittujen kauttakulkuleirien kautta (osa kuljetuksista kulki suoraan itään).

Höflen sähke ja Korherrin raportti osoittavat, että nämä viisi leiriä toimivat kauttakulkuleireinä. Juutalaisia ei siis tuhottu näissä leireissä.

Tiedetään myös, että Auschwitz-Birkenaukin osin toimi kauttakulkuleirinä, varsinkin sodan loppuvaiheissa. Tämän keskitysleirin ohessa – kuulumatta itse keskitysleiriin – toimi suuri kauttakulkuleiri. Auschwitziin saapuneista pakkosiirretyistä vain pieni osa rekisteröitiin työhön itse Auschwitzin leirikompleksiin, suurempi osa lähetettiin joko suoraan muualle (esim. toisiin keskitys- tai työleireihin) tai sijoitettiin ”työvoimavarastoon” kauttakulkuleiriin odottamaan osoitusta eteenpäin. Perheitä ei aina hajotettu, ja perheitä lähetettiin eteenpäin kokonaisina huolimatta siitä, että enemmistö perheenjäsenistä oli työkyvyttömiä (lapsia, vanhuksia, vammaisia, sairaita jne.). Auschwitzista oli sodan loppuvaiheissa tullut ”työnvälityskeskus”, josta työvoimaa välitettiin kaikkialle Saksan hallinnassa olleille alueille.

Tästä kertoo mm. Carlo Mattogno artikkelissaan ”Die Deportation ungarischer Juden von Mai bis Juli 1944; eine provisorische Bilanz” (VffG 4/2001),

http://www.vho.org/VffG/2001/4/Mattogno381-395.html

Vuonna 1987 Mattogno törmäsi ristiriitaan: Danuta Czechin ”Kalendariumin” mukaan Unkarin juutalaisten kuljetukset (junakuljetuksia) Auschwitziin tapahtuivat 91 kuljetuksessa aikavälillä 2.5.-18.10.1944, mutta unkarilaisen santarmiupseerin, everstiluutnantti Laszlo Ferenczyn mukaan (raportti 9.7.1944) 147 kuljetuksessa aikavälillä 15.5. – 8.7.1944 (9.7.1944 Unkarin Horthy kielsi pakkosiirrot).

Danuta Czechin ilmoittamista kuljetuksista 33 oli tuon päivämäärän 11.7.1944 jälkeen (viimeinen, 8.7. Unkarista lähtenyt juna saapui perille 11.7.), ja Mattogno alkoi epäillä, ettei noita 33 kuljetusta lainkaan ollutkaan, oli vain ensimmäiset 58 kuljetusta. Hän tiedusteli selitystä usealta taholta.

Auschwitz-museolta hän sai selityksen: Osa Auschwitziin saapuneista juutalaisista ohjattiin rekisteröimättä ns. varastoleiriin eli kauttakulkuleiriin Birkenaussa. Osa siellä ”varastossa” olleista silloin tällöin – tarpeen mukaan – rekisteröitiin itse Auschwitzin keskitysleiriin, jolloin vasta heistä tuli Auschwitzin asukkeja. Nuo 11.7. jälkeen tapahtuneet rekisteröinnit eivät viittaa kuljetuksiin vaan ovat sisäisiä siirtoja Auschwitzin kauttakulkuleiristä Auschwitzin keskitysleiriin. Danuta Czech, entinen vastarintataistelija, oli ilmoittanut väärän tiedon: nuo 33 sisäistä siirtoa muka olivat ko. päivinä saapuneita junakuljetuksia. Näin leirin luonne ja juutalaisten varsinainen kohtalo jäivät pimentoon. Vuoden 1989 Kalendarium-painoksessa Danuta Czech oli korjannut tämän asian.

Czechin Kalendariumin ensimmäisessä laitoksessa (1964) kyllä mainitaan (päivämäärän 14.7.1944 kohdalla) ”kauttakulkuleirin” olemassaolo! Vuoden 1989 laitoksessa hän kertoo, että saksalaisissa dokumenteissa se kulkee nimellä ”Durchgangslager KL Auschwitz II” (”Kauttakulkuleiri KL Auschwitz II”).

Tuo kauttakulkuleiri koostui Birkenaun leiristä B IIc, osasta leiriä B IIa (karanteenileiri), osasta leiriä IIe ja leiristä III. Tämä kehitys, että sotatilanteen muutoksista johtuen Auschwitziin alkoi virrata suuret määrät juutalaista ”kauttakulkutyövoimaa” (myös idästä), tuli leirin johdolle yllätyksenä, ja siksi se ei kunnolla ehtinyt varautua asiaan (esim. majoitustilojen suhteen).

Auschwitz-museo ilmoitti Mattognolle antamassaan vastauksessa myös, että rekisteröinnit, joita oli 57 kappaletta 11.7.1944 mennessä, tapahtuivat kumulatiivisesti, niin että yksi rekisteröinti saattoi viitata useampaan samana päivänä saapuneeseen kuljetukseen. Tämä merkitsi sitä, että kuljetuksia oli enemmän kuin rekisteröintejä, joten oikea tieto kuljetusten suhteen on Laszlo Ferenczyn raportin ilmoitus: Juutalaisten kuljetukset Unkarista tapahtuivat 147 junakuljetuksessa aikavälillä toukokuun puoliväli – 8.7.1944 (tai 11.7.1944, jos tarkoitetaan saapumisajankohtaa), suurin osa näistä Auschwitzin kauttakulkuleirin kautta (osa kulki suoraan määränpäähän kulkematta Auschwitzin kautta).

Auschwitz-museo oli tiennyt totuuden Birkenaun kauttakulkuleiristä jo ennen Kalendariumin ensimmäistä painosta. Esimerkiksi jo Höss-oikeudenkäynnissä vuonna 1947 Auschwitz-museon hyvin tuntema todistaja Otto Wolken oli kertonut, että unkarilaisia juutalaisnaisia majoitettiin ensin leiriin B IIc, sitten leiriin B III, jossa heitä oli 50 000.

Jo vuonna 1946 eräässä puolalaisessa dokumenttikokoelmassa ilmestyi kopio eräästä Birkenaun hallintopäällikön keskushallinnolle osoittamasta kirjeestä, jossa todetaan, että Birkenaun leiriä B II tullaan käyttämään vastaanotto- ja kauttakulkuleirinä (Aufnahme- und Durchgangslager).

Myös se Kalendariumin toisessa laitoksessa mainittu tieto, että kauttakulkuleirissä oli 30 000 leiriin rekisteröimätöntä Unkarin juutalaista, on ollut tunnettu jo Höss-oikeudenkäynnin ajoista lähtien.

Mattogno toteaa, että tämä merkitsee sitä, että Auschwitz-museo vaikeni totuudesta niin kauan kuin suinkin oli mahdollista.

Ja se totuus on se, että vain murto-osa Auschwitzin kauttakulkuleiriin kuljetetusta Unkarin juutalaisesta otettiin sisälle Auschwitzin keskitysleiriin; lähes kaikki ohjattiin joko heti tai muutaman päivän tai viikon kuluttua eteenpäin muualle. ”Auschwitz” merkitsi käytännössä pelkkää kauttakulkuleiriä, väliaikaista pysähdyspaikkaa, jossa vain eroteltiin työkykyiset työkyvyttömistä ja mahdollisesti käytiin läpi täidentuhoamisprosessi (vaatteet ja varusteen tuhottiin täistä ja ihmiset itse kävivät peseytymässä suihkussa). Tämä taas merkitsee sitä, että Unkarin juutalaisia ei tuhottu.

Näiden kaikkien kauttakulkuleirien kautta juutalaiset kulkivat itään, osa myös Kenraalikuvernementin alueen lukuisiin työleireihin. Kauttakulkuleireissä heidän oli ennen matkan jatkumista puhdistauduttava vaarallista pilkkukuumetta levittävistä täistä: heidän oli peseydyttävä suihkuissa ja heidän vaatteensa oli puhdistettava täistä höyry-, kuumailma- tai Zyklon B-käsittelyn avulla. Tarkoitus oli, etteivät juutalaiset sairastu ja joudu epidemian uhreiksi ja myös, etteivät he levitä epidemioita. Omalla alueellaan saksalaisilla oli pilkkukuume suurin piirtein hallinnassa mutta ei Venäjältä vallatuilla alueilla. Siksi rajalla (Treblinka, Sobibor ja Belzec sijaitsivat rajan tuntumassa) suoritettiin ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Pakkosiirtoihin liittyi puhdistautuminen täistä. Rajalla myös raideleveys vaihtui, ja matka jatkui leireistä eteenpäin toisella junalla.

Olen kuvannut tätä itään siirtämistä kirjoituksessani ”Juutalaisia siirrettiin itään”, mutta tuon tässä esiin joitakin yksittäisiä tietoja läntisistä juutalaisista, lähteenä National Journalin ”Die Akte Sobibor”-sarjan osa 19;

http://globalfire.tv/nj/09de/zeitgeschichte/sobibor19.htm

Juutalainen American Jewish Year Book –vuosikirja (nro 44, 1942-1943, s. 244-245) kirjoittaa vuonna 1943 Puolan tapahtumista näin: ”Tämän kyseessä olevan vuoden (1942) aikana siirrettiin pakkotoimin kymmeniä tuhansia juutalaisia suurissa ja pienissä kaupungeissa olevista taloistaan – - Suurimpiin uudelleenasuttamistoimiin kuului kaikkien Krakovan juutalaisen karkotus. Noin 11 000 ’taloudellisesti tärkeiksi katsottua’ suljettiin kaupungin ghettoon; karkotetut, yhteensä 50 000, lähetettiin Varsovaan, Lubliniin ja muihin kaupunkeihin. Lubliniin lähetetyt eivät olleet siellä kauan, sillä useimmat heistä lähetettiin kauemmas itään, jäljelle jääneet taas ahdettiin kaupungin esikaupungin ghettoon. Itään lähetettiin myös useimmat niistä juutalaisista, jotka vielä olivat Saksaan liitettyjen Puolan läntisten provinssien alueella – - Puolaan pakkosiirrettyjä saksalaisia, tšekkiläisiä, hollantilaisia ja ranskalaisia juutalaisia virtasi myös joko ghettoihin tai työleireihin.”

Tästä voidaan päätellä seuraavaa:

Ensiksi. Koska Krakovan juutalaiset lähetettiin vuonna 1942 Varsovaan ja Lubliniin, heitä ei lähetetty Krakovan lähellä sijainneeseen Auschwitziin, jossa holokaustitahojen väitteiden mukaan alkoivat juutalaisten kaasutukset helmikuussa 1942.

Toiseksi. Koska Lubliniin siirretyt juutalaiset lähetettiin kauemmas itään, heitä ei kaasutettu ”Aktion Reinhardt”-leireissä (Sobibor, Belzec, Treblinka, Majdanek), kuten holokaustitahot väittävät.

Kolmanneksi. Koska Saksaan liitettyjen Puolan läntisten provinssien alueella vielä olleet juutalaiset lähetettiin itään, heitä ei kaasutettu Chelmnossa kaasuvaunuissa, kuten holokaustitahot väittävät (Lodzin ghetto ei kuitenkaan lukeudu heidän väitteeseensä; taloudellisesti tärkeänä se säilytettiin vuoteen 1944). Jos itään lähetetyt kulkivat Chelmnon kautta, Chelmno oli kauttakulkuleiri.

Neljänneksi. Koska myös hollantilaisia ja ranskalaisia juutalaisia lähetettiin ghettoihin, holokaustitahot ovat väärässä sanoessaan, että heitä lähetettiin vain Auschwitziin, Sobiboriin tai Majdanekiin. Saksalaisten ja tšekkiläisten juutalaisten siirtämisen ghettoihin nämä tahot kuitenkin myöntävät.

American Jewish Year Book nro 45 (1943-1944, s. 304) ilmoittaa, että vuonna 1943 vallatuilla neuvostoliittolaisilla alueilla oli hollantilaisia ja muita läntisiä juutalaisia: “On olemassa selostuksia siitä, että Hollannista ja muista läntisistä maista pakkosiirrettyjä juutalaisia on lähetetty vallatuille neuvostoliittolaisille alueille tekemään siellä työtä armeijan hyväksi, mutta heidän lukumäärästään ja kohtalostaan ei ole toistaiseksi tietoa.” Kirjassaan ”Die zweite babylonische Gefangenschaft” Steffen Werner esittää Hitlerin sitaatteja, joissa tämä kertoo lähipiirilleen lähettäneensä juutalaisia ”soille”. Werner sanoo Hitlerin tarkoittaneen valkovenäläisiä Pripetin suoalueita, joita juutalaisten oli määrä muokata hedelmälliseksi maaksi. Gerald Reitlinger vahvistaa tämän (Die Endlösung, s. 102): ”Eräästä Rosenbergin viraston kirjeestä käy ilmi, että tarkoituksena oli sijoittaa työkykyiset itärintaman taakse. Myöhemmin tuli julki huhuja, että Lodzin juutalaiset oli lähetetty muokkaamaan Pripetin suoalueita ja Ukrainan Kriwoi Rogin juutalaisiin talouskolhooseihin.” Vahvistus saadaan myös Saksan komissaarinviraston päävirastopäällikkö Walter Föhlin kirjeestä 21.6.1942: ”Otamme joka päivä vastaan Euroopasta tulevia junia, joissa kussakin on yli 1 000 juutalaista, lääkitsemme heitä täällä, majoitamme heitä enemmän tai vähemmän väliaikaisesti ja lähetämme heitä enimmäkseen eteenpäin Valko-Venäjän suoalueille.”

Sodan jälkeen osa näistä juutalaisista jäi pitkin Venäjää, Palestiinaan muutti Sanningin (s. 173) mukaan 73 000, Israeliin 585 000, USA:han 490 000, Latinalaiseen Amerikkaan 150 000, Kanadaan, Australiaan, Englantiin ja Etelä-Afrikkaan 250 000 ja Ranskaan 230 000, yhteensä 1 778 000. Jo ennen sotaa juutalaisia oli muuttanut 1 miljoona. Eri Euroopan maissa oli v. 1970 860 000 “eurooppalaista” juutalaista, joten ”holokaustista selviytyneitä” on täytynyt olla ainakin 2,4 miljoonaa.

American Jewish Year Book –vuosikirjan mukaan (nro 48, 1946-1947, s. 336) Puolassa oli sodan päättyessä (toukokuu 1945) 86 000 juutalaista, mutta helmikuussa 1946 heitä oli liittoutuneiden ilmoituksen mukaan siellä 800 000 ja joka viikko sieltä virtasi Saksaan yhä 5 000 juutalaista päämääränään muuttaa Amerikkaan tai muualle. Paljon oli varmasti ennen vuoden 1946 helmikuuta ehtinyt kulkea Neuvostoliitosta Puolan läpi länteen, ja varmasti heitä virtasi idästä Puolaan vielä paljon ennen kuin Neuvostoliitto kesällä 1946 esti muutot Puolaan. Tästä Neuvostoliiton alueelta länteen suuntautuneesta juutalaisvaelluksesta ei sodanjälkeisissä kaoottisissa oloissa pystytty pitämään kirjaa, mutta määristä on saatu kuva kohdemaiden juutalaisväestön määrän lisääntymisistä.

Sanningin mukaan heti sodan jälkeen juutalaisia alettiin rahdata idästä Saksaan. Heitä tuotiin ”massoittain”, ja kaikki olivat hyvin syöneitä ja hyvin puettuja. Hilbergkin kertoo, että Puolasta, Tšekkoslovakiasta ja Unkarista juutalaiset välittömästi lähtivät Saksaan (Destruction of the European Jews, s. 729-730).

Juutalaiset olivat siis lähes kaikki sodasta huolimatta jäljellä, ja he viettivät “tapaamisjuhlia” ympäri maailmaa. Germar Rudolf esimerkiksi kertoo, kuinka puolanjuutalaisen Steinbergin suvun jäsenet juhlivat jälleentapaamista USA:ssa (State-Times 24.11.1978, s. 8). Tätä Puolan sukua löytyi Kanadasta, Ranskasta, Englannista, Argentiinasta, Kolumbiasta, Israelista ja USA:sta! Viisi sukupolvea! Kaikki olivat tallella!

On kuitenkin todennäköistä, että Neuvostoliitto esti tiettyjen juutalaisia palaamisen kotimaihinsa. Koska vuonna 1949, neljä vuotta sodan päättymisen jälkeen, Neuvostoliitto pakkosiirsi n. 400 000 juutalaista läntisiltä rajaseuduiltaan Siperiaan tai muualle maan sisäosiin (lähde: American Jewish Year Book nro 51, 1950, s. 340), on todennäköistä, että nämä olivat ainakin osaksi saksalaisten itään pakkosiirtämiä länsieurooppalaisia juutalaisia, joilla oli ollut melko kiinteät siteet kotimaihinsa (saksalaisia, belgialaisia, hollantilaisia, kreikkalaisia jne.; Ranskasta pakkosiirretyistä kuitenkin vain osa oli tällaisia, sillä suurin osa heistä oli siirtynyt muista maista Ranskaan, eivätkä he olleet Ranskan kansalaisia). Siirtäminen on voinut tapahtua poliittisista syistä, että nämä juutalaiset ”häviäisivät” lännen silmistä ja lännessä ajateltaisiin heidän tulleen saksalaisten ”tuhoamiksi”. Motiivina olisi siis ollut holokaustivalhe ja sen hyödyntäminen. Tätä pakkosiirron motiivia tukee se, että joihinkin Euroopan maihin, esimerkiksi Hollantiin ja Ranskaan, palasi sodan jälkeen yllättävän vähän sieltä pakkosiirrettyjä juutalaiskansalaisia (osa varmaan siirtyi Amerikkaan ja muualle, mutta osa todennäköisesti joutui jäämään Neuvostoliittoon).

Väestötieteilijä Eugene M. Kulischer vahvistaa edellä esiin tulleet tiedot. Kulischer oli toisen maailmansodan aikana Kansainvälisen työjärjestön jäsen Montrealissa Kanadassa. Hän julkaisi v. 1943 kirjan ”The Displacement of Population in Europa.” Kirja on erittäin arvovaltainen, sillä hänellä oli käytettävissään 24 eri järjestön ajantasaiset tiedot. Järjestöillä oli käytössään tiheä tietoverkosto Euroopan eri valtioissa, joten Kulischer saattoi hyödyntää parhaita olemassa olevia lähteitä.

Kirjassaan hän käsittelee myös Saksan hallituksen toimeenpanemia juutalaisten karkotuksia ja pakkosiirtämisiä, ja käsittelytapa on ankaran tieteellistä ja tarkkaa. Hänellä on runsas dokumentaatio esittämiensä tietojen takana. Kirjassa on siis kaikkein luotettavin tieto siitä, mitä Saksan viholliset tiesivät vuonna 1943.

Kansallissosialistisen Saksan juutalaispolitiikkaa kuvatessaan hän kertoo mm., että sodan puhkeamiseen asti juutalaisten maastamuuttoa edistettiin avoimesti. Hitler sanoi, että hän antaisi tuhannen markan setelin jokaiselle juutalaiselle, joka lähtisi. Samalla juutalaisten elämää Saksassa vaikeutettiin, jotta he suostuisivat lähtemään. Muille maille asetettiin moraalinen velvoite ottaa juutalaisia vastaan.

Kun Saksan sotatoimet olivat menestyksellisiä, ohjelmaksi tuli vapauttaa koko Eurooppa juutalaisikeestä. Juutalaisia pakkosiirrettiin ja eristettiin. Kun tuli mahdolliseksi siirtää juutalaisia idästä valloitetuille alueille, emigraatio väheni ja evakuointi lisääntyi. Juutalaiset joko karkotettiin jonkin maan tai kaupungin ”puhdistamiseksi” juutalaisista tai heidät koottiin tietyille alueille, tiettyihin kaupunkeihin tai tiettyihin kaupunginosiin muiden paikkojen ”puhdistamiseksi.”

Kulischer käsittelee laajasti niitä maita ja alueita, joilta karkotukset ja pakkosiirtämiset tapahtuvat. Kaikki lukumäärät ovat samaa suuruusluokkaa kuin Korherrin raportissa. Esimerkiksi v. 1942 loppuun mennessä hän ilmoittaa Saksasta pakkosiirrettyjen määräksi 120 000 (Korherr: 100 516). Itävallan kohdalla hänen lukunsa on 40 000 (Korherr: 47 555), Protektoraatin kohdalla 50 000 – 60 000 (Korherr 69 677) ja Slovakian kohdalla 62 444 (Korherr: 56 691).

Kulischer käsittelee myös pakkosiirtämisten määränpäätä. Hän toteaa, että jotkut Belgian juutalaiset lähetettiin pakkotyöhön Länsi-Euroopan muihin osiin, mutta yleisesti ottaen pyrkimys oli siirtää juutalaiset itään. Monet Länsi-Euroopan juutalaiset lähetettiin Sleesian kaivoksille. Suurin osa lähetettiin Kenraalikuvernementtiin ja yhä suurenevassa määrin itäiselle alueelle, so. Puolan alueille, jotka syyskuusta 1939 lähtien olivat olleet Neuvostoliiton kontrollissa, sekä muille Neuvostoliitolta vallatuille alueille. Alkuvaiheessa pakkosiirto tarkoitti siirtämistä Kenraalikuvernementtiin, mutta vuodesta 1940 lähtien pakkosiirrettyjä juutalaisia lähetettiin enenevästi ghettoihin ja työleireihin.

Ghetoista hän kertoo, että ensimmäiset ghetot perustettiin talvella 1939-40 Lodziin. Keväästä 1940 lähtien niitä perustettiin joihinkin kaupunkeihin Warthegaussa ja Kenraalikuvernementissa. Syksyllä 1940 syntyi Varsovan ghetto, johon tuotiin juutalaisia myös ulkomailta. Vuoden 1942 ensipuoliskolla Varsovan ghetossa oli 500 000 juutalaista.

Marraskuussa 1941 the Institute of Jewish Affairs arvioi ghettoihin suljettujen juutalaisten määräksi miljoona. Puolan pakolaishallituksen mukaan joulukuussa 1941 maan 11 ghetossa oli 1,3 miljoonaa juutalaista. Keväällä 1942 Institute of Jewish Affairs antoi luvuksi 1,5 miljoonaa. 28.10.1942 ja 10.11.1942 Kenraalikuvernementin turvallisuusministeri (Krüger) antoi määräykset ghetoista viidelle Kenraalikuvernementin alueelle (Varsova, Lublin, Krakova, Radom, Galice). Määräysten mukaan marraskuun 30. päivän jälkeen 1942 kaikkien Kenraalikuvernementin alueen juutalaisten täytyy asua suljetulla alueella. Poikkeuksena olivat aseteollisuudessa ja muussa sotateollisuudessa työskentelevät juutalaiset sekä suljetuissa leireissä olevat juutalaiset. Suljettuja alueita oli kahdenlaisia: suurten kaupunkien sisällä olevat ghetot ja puhtaasti juutalaiset kaupungit, joissa ei ollut ei-juutalaisia. Kaiken kaikkiaan Kenraalikuvernementissa oli 13 ghettoa ja 42 juutalaista kaupunkia.

Edelleen Kulischer kertoo, että hyökkäyksen edettyä NL:ssa ghettoja perustettiin läntiselle Valko-Venäjälle, läntiseen Ukrainaan, Baltian maihin ja vallatulle Venäjän alueelle.

Ghettojen ja juutalaisten kaupunkien tarkoituksena oli eristää juutalaisväestö. Tämä väestö koostui sen alueen entisistä asukkaista, joka oli muutettu ghetoksi tai juutalaiseksi kaupungiksi, saman kaupungin asukkaista, jotka oli siirretty ghettoon, ja juutalaisista, jotka oli siirretty saman maan eri alueilta. Kahden viimeksi mainitun kohdalla ghettoon sulkeminen tarkoitti pakollista muuttamista, viimeisen kohdalla myös pakollista alueelta toiselle siirtymistä. Tämä viimeinen kohta koski pelkästään Kenraalikuvernementin alueella satojatuhansia juutalaisia.

Kenraalikuvernementin ja itäisten alueiden ghetot olivat myös se tavallinen päämäärä, johon Saksan tai Saksan liittolaismaiden viranomaiset pakkosiirsivät läntisiä juutalaisia.

Kulischer kertoo, että Puolan ghetot eivät olleet viimeinen vaihe juutalaisten pakkosiirtämisessä itään. 20.11.1941 Kenraalikuvernööri Hans Frank ilmoitti, että Puolan juutalaiset tullaan lopulta siirtämään itään. Kesästä 1942 lähtien Puolasta ja Keski- ja Länsi-Euroopasta pakkosiirrettyjen määränpääksi tulivat Saksan valtaamien itäisten alueiden ghetot ja työleirit; erityisesti Varsovan gheton kuljetukset olivat laaja-alaisia. Monet juutalaiset lähetettiin Venäjän-rintaman työleireihin, toiset työhön Pinskin marskimaille tai Baltian maiden, Valko-Venäjän ja Ukrainan ghettoihin.

Kulischer mainitsee senkin, että 22.7.1942 Varsovan juutalaisneuvosto sai määräyksen valmistaa 6000 henkilön poissiirtäminen päivittäin. Juutalaisia siirrettiin mm. Bialystokiin, Pinskiin, Bobruiskiin, Brzezsiin, Smolenskiin, Brest Litovskiin ja Minskiin, kuten heidän sieltä lähettämänsä kirjeet ja postikortit osoittavat.

Kulischer käsittelee myös pakkotyöleirejä. Kesään 1941 mennessä Kenraalikuvernementissa tiedettiin olevan ainakin 85 pakkotyöleiriä juutalaisille, ja niistä 35 pakkotyöleiristä, joiden sijainti tunnettiin, kaksi kolmasosaa sijaitsi itärajan tuntumassa.

Juutalaisten käyttö pakkotyössä laajeni nopeasti, niin että siitä tuli yleisin tapa kohdella juutalaisia. Vuoden 1942 aikana pakkotyöstä tuli juutalaisten tavallinen kohtalo Puolassa ja Saksan NL:lta valtaamilla alueilla. Juutalaisten itään siirtämisen yksi tärkeä syy oli pyrkimys käyttää heitä pakkotyössä, ja kun Saksan työvoiman tarve kasvoi, työikäisten aikuisten pakkosiirtäminen tarkoitti pakkotyöhön määräämistä. Toisin kuin muita vallattujen alueiden asukkaita, juutalaisia ei lähetetty työhön Saksan Valtakunnan alueelle (varsinaiseen Saksaan), koska se olisi ollut ristiriidassa sen kanssa, että Saksa tuli tehdä ”juutalaisvapaaksi.” Sotateollisuuden tarpeet pakottivat saksalaiset kuitenkin tekemään poikkeuksia. Yleisesti ottaen kuitenkin pakkosiirtäminen itään vastasi sitä Saksan Valtakunnan alueelle työhön värväämistä, joka tuli muiden Saksan kontrolloimien Euroopan alueiden asukkaiden osaksi, ja se, että juutalaisia siirrettiin yhä kauemmas ja kauemmas itään, on yhteydessä sen kanssa, että heitä tarvittiin armeijan tarpeiden täyttäjiksi rintaman lähellä.

Kulischerin mukaan pakkosiirrettyjen, karkotettujen ja muuten siirrettyjen juutalaisten määrä oli 3,15 miljoonaa. Tässä eivät ole mukana a) Kenraalikuvernementista itään pakkosiirretyt sadat tuhannet Puolan juutalaiset, b) ne sadat tuhannet juutalaiset, jotka kuljetettiin väkisin saman maan tai alueen sisällä heidän sulkemisekseen ghettoihin tai erityisiin juutalaisiin kaupunkeihin, varsinkin Kenraalikuvernementissa ja Saksan valtaamilla itäisillä alueilla. Jos otaksutaan, että näiden alueiden paikallisista juutalaisista vain kolmanneksen osaksi tuli a) tai b), lähes miljoonan juutalaisen kohtaloksi on täytynyt tulla pakollinen siirtäminen itään päin tai yhdestä kaupungista toiseen.

Missään Kulischer ei puhu ”tuhoamisleireistä” tai ”idän joukkoampumisista” tai ylipäätään että saksalaiset olisivat pyrkineet tuhoamaan juutalaiset fyysisesti!

Juutalaisten siirtämisestä itään lisää täällä:

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/juutalaisia-siirrettiin-itaan/

Huomio XIV. Juutalaisiin ei saanut kajota! Verkkouutiset siis kaiken kaikkiaan esittää, että juutalaisia kohdeltiin tietoisen kaltoin. Kuitenkin Saksa rankaisi niitä omiaan, jotka kajosivat juutalaisiin tai muihin internoituihin. Esimerkiksi Buchenwaldin ensimmäinen komentaja Karl Koch oli brutaali henkilö, joka ryösti ja tappoi joitakin internoituja. Leirin lääkäri Hoven, joka toimi yhdessä suurta valtaa pitävien kommunistiluottovankien kanssa, oli mukana tappamassa näitä internoituja injektioillaan. SS pidätti Kochin v. 1943, ja SS-tuomari Konrad totesi Kochin syylliseksi ja tämä ammuttiin. Myös Hoven tuomittiin murhista kuolemaan, mutta koska lääkäreitä tarvittiin kipeästi, hän oli vain 1,5 vuotta vankilassa. Amerikkalaiset teloittivat hänet v. 1948.

Professori Robert Faurisson kirjoittaa asiasta näin: ”Haluaisin mielelläni nähdä tutkimuksen niistä saksalaisista, jotka saksalaiset teloittivat sen vuoksi, että nämä olivat tappaneet juutalaisia. Kyllä, Marinkassa Venäjällä kaupungin (saksalainen) pormestari tappoi erään juutalaisen naisen. Saksan armeija vei hänet sotaoikeuteen, tuomitsi hänet kuolemaan ja teloitti hänet. Tunnen monia tällaisia esimerkkejä. Sotamarsalkat List, von Küchler, von Manstein, kenraali Otto Dessloch, sotamarsalkka von Kleist, kenraali Kittel: jokainen näistä miehistä määräsi saksalaisen sotilaan, upseerin tai siviilityöntekijän teloitettavaksi, koska tämä oli surmannut yhden tai useamman juutalaisen. Kuinka tämä oli mahdollista, jos tarkoituksena oli tuhota juutalaiset fyysisesti? Mielestäni juutalaisten pitäisi istuttaa puita von Mansteinille, Listille, von Küchlerille, von Kleistille ja Kittelille Oikeamielisten pakanoiden bulevardille Jerusalemiin. Ja miksei Adolf Hitlerille? Hitler määräsi teloitettaviksi sellaiset henkilöt, jotka olivat tappaneet juutalaisia. Tämäntapaisia asioita revisionistien pitäisi tutkia.”

Vesa I Laurio

Helsingin Sanomat valehtelee jälleen holokaustista

Helsingin Sanomat kirjoittaa 26.1.2010: Tutkimus: Holokausti ja ihmisoikeusasiat linkitettävä. EU:n tiistaina julkaistussa tutkimuksessa vaaditaan juutalaisvainojen ja nykypäivän ihmisoikeuksien tehokkaampaa linkitystä sekä koulujen historianopetuksessa että museoiden toiminnassa – - Tutkimuksen on tehnyt EU:n perusoikeusvirasto FRA. Juutalaisten etujärjestöt ovat huolestuneet antisemitismin noususta joissakin Euroopan maissa ja vaatineet lisää opetusta natsien toimeenpanemista vainoista, joissa arviolta kuusi miljoonaa juutalaista murhattiin – - Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu ja Puolan presidentti Lech Kaczynski osallistuvat keskiviikkona juhlallisuuksiin Auschwitz-Birkenaussa, jossa natsit murhasivat noin puolitoista miljoonaa ihmistä.

Juutalaislehti HS valehtelee jälleen karkeasti Suomen kansalle. Ei ollut holokaustia, eivätkä Saksan kansallissosialistit surmanneet yhtään ketään kansanmurhatarkoituksessa! Ei ollut olemassa myöskään mitään ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja kaasukammioita. Auschwitz-Birkenaussa kuoli 109 233 ihmistä, näistä 103 447 epidemioihin (kohta X alla). HS on huijarilehti, ja kun silmät avautuvat, huomaa, ettei lehdessä ole juuri mitään totuutta missään asiassa. Tuon tästä väitetystä ”holokaustista” muutaman seikan esiin:

I Väestötilastot. Juutalaisessa omistuksessa oleva The New York Times antaa 22.2. 1948 juutalaisten määräksi maailmassa v. 1947 minimissään 15 miljoonaa ja maksimissaan 18 miljoonaa. Paul Rassinier ilmoittaa kaksi eri lähdettä, toisen (the World Center of Contemporary Jewish Documentation) mukaan maailmassa oli juutalaisia vuonna 1939 16 643 120, vuonna 1945 15 053 628 ja vuonna 1962 17 552 208 ja toisen (jota Raul Hilberg käytti kirjassaan ”the Destruction of the European Jews”) mukaan vuonna 1939 maailmassa oli 16 643 120 juutalaista, vuonna 1945 15 655 528 ja vuonna 1962 18 160 412 (Rassinier: the Holocaust Story and the Lies of Ulysses, s. 388-389). Näiden kahden lähteen tutkimusmetodit olivat erilaisia, joten niiden lukuja ei voi sekoittaa keskenään.

Walter N. Sanning ilmoittaa kirjassaan ”the Dissolution of Eastern European Jewry” juutalaisten määräksi maailmassa vuonna 1941 15 967 000, vuonna 1945 14 700 000 ja vuonna 1970 16 200 000. Tässäkin tutkimuksen metodit olivat toiset kuin yllä olevissa, joten lukuja ei saa sekoittaa keskenään.

Sodanjulistuksessaan Saksalle v. 1933 juutalaiset ilmoittavat lukumääräkseen maailmassa 14 miljoonaa (maailman juutalaisuus julisti kahteen kertaan Saksalle sodan: vuonna 1933 [Samuel Untermeyer, Maailman juutalaiskongressin puheenjohtaja] ja vuonna 1939 [juutalaisjohtaja Chaim Weizmann]).

Vuoden 1947 World Almanacin mukaan maailmassa oli v. 1939 15 688 251 juutalaista (lukujen takana American Jewish Commitee). Tilastollisen vuosikirjan mukaan juutalaisia oli vuonna 1939 maailmassa 17 miljoonaa ja vuonna 1945 16 miljoonaa.

Dennis Nix (First Freedom, huhtikuu 2004) esittää seuraavat kaksi väestölistaa ja kysyy, mistä Saksa otti kuusi miljoonaa ”holokaustia” varten:

A. World Almanac 1940 (s. 129): maailmassa juutalaisia 15 319 359; World Almanac 1949 (s. 289): maailmassa juutalaisia 15 713 638; World Almanac 1996 (s. 646): maailmassa juutalaisia 14 117 000.

B. Meyers Handlexikon, Saksa 1921: maailmassa juutalaisia 11 600 000; National Council of Churches 1930: maailmassa juutalaisia 15 600 000; American Jewish Committee, Bureau of Synagogue Council 1939: maailmassa juutalaisia 15 600 000; World Almanac USA 1946: maailmassa juutalaisia 15 690 000; Statistical Handbook of Council of Churches, USA 1951: maailmassa juutalaisia 15 300 000.

Ei siis ole mahdollista, että toisen maailmansodan aikana (tai vuosien 1933 ja 1945 välillä) olisi tuhottu kuusi miljoonaa juutalaista.

Lisäksi Kansainvälisen Punaisen Ristin komitean 1.1.1993 antaman ilmoituksen mukaan koko toisen maailmansodan sodan aikana 15 keskitysleirissä (puuttuu Belzec, Chelmno, Sobibor, Treblinka ja ghetot) oli dokumentoituja kuolemia 296 081 (mukana kaikki kuolinsyyt; ylivoimaisesti suurin kuolinsyy epidemiat), näistä ehkä puolet juutalaisia. Germar Rudolfin mukaan todellinen määrä lienee noin puoli miljoonaa, puolet juutalaisia (Dissecting the Holocaust, s. 212-213). Rudolfin teksti kokonaisuudessaan (ko. kohta lopussa):

http://vho.org/GB/Books/dth/fndstats.html

Neuvostoliiton v. 1989 julkistamien Auschwitzin kuolintilastojen mukaan Auschwitzissa kuoli vuoden 1944 alkuun mennessä (vuosi 1944 ja tammikuu 1945 puuttuvat) n. 69 000 ihmistä kaikki kuolinsyyt mukaan lukien (sodan aikana yhteensä siis ehkä reilut 100 000; ks. kohta X alla), ei 1,1-1,5 miljoonaa kaasutuksiin, kuten nykyisin väitetään (aiemmin väitettiin neljä miljoonaa! Kuitenkaan kun luku neljä miljoonaa laskettiin virallisesti 2,5 miljoonalla 1,5 miljoonaan, kokonaismäärää ei laskettu vastaavasti 2,5 miljoonalla kuudesta miljoonasta 3,5 miljoonaan).

Saksan maaperällä olleista keskitysleireistä Institut für Zeitgescichte (München) ilmoitti vuonna 1960, ettei niissä ole tapettu ihmisiä kaasulla. Juutalaisetkin myöntävät tämän.

Hitlerin vaikutusalueella oli maksimissaan vain 3,5-4 miljoonaa juutalaista, joten kuuden miljoonan luku on teoreettisestikin täysin mahdoton. Kaiken kukkuraksi sodan jälkeen Saksalta on hakenut sodanaikaisista kärsimyksistä korvauksia 4,4 miljoonaa ihmistä, joista kolme miljoonaa juutalaisia! Täällä he ovat ihka elävinä kaikki! Professori Sergio Dellapergolan tutkimuksen mukaan ”holokaustista selvinneitä” oli elossa vuonna 2003 (58 vuotta sodan päättymisen jälkeen) vielä 1 092 000, siis noin 1,1 miljoonaa!!!

Vuonna 1956 Kansainvälinen Punainen Risti arvioi tutkimustensa perusteella, että toisen maailmansodan aikana juutalaisia kuoli 300 000 kaikki kuolinsyyt mukaan lukien (ylivoimaisesti tärkein syy oli luonnollisesti epidemiat, varsinkin pilkkukuume).

Kun vuonna 1954 Länsi-Saksa (Adenauerin hallitus) ja Israel neuvottelivat juutalaiskuolemien korvauksista, neuvotteluiden perustana oli 170 000 juutalaisuhrin lukumäärä! Länsi-Saksan hallituksen esite ”Deutschland heute” antoi v. 1953 juutalaisuhrien määräksi tuon 170 000. Sama luku annettiin vuosina 1954 ja 1955 (”latest updated edition”). Dictionary of Universal Knowledge of Judaism (päätoim. John F. Oppenheimer) ilmoittaa kuolleitten juutalaisten määräksi 160 000.

Sveitsiläinen Baslere Nachrichten kirjoittaa heti sodan jälkeen 13.6.1945: “Yksi asia on jo varma: väite 5-6 miljoonasta uhrista ei ole totta. Juutalaisuhrien lukumäärä ei voi olla yli 1-1,5 miljoonaa, koska Hitler ja Himmler eivät ole voineet tavoittaa enempää kuin tuon verran.”

II Juutalaiset pyrittiin pitämään hengissä. 28.12.1942 keskitysleirien päällikkö Himmler antoi määräyksen: ”Kuolleisuutta keskitysleireissä on vähennettävä kaikin keinoin” (Reitling: The Final Solution). Leireissä raivosi täiden välityksellä leviävä ja tappava pilkkukuume, joka toi kuoleman nopeasti. Saksa tarvitsi ehdottomasti uhanalaisessa tilanteessa kaiken mahdollisen juutalaistyövoiman tehtaisiinsa; leirithän olivat työleirejä, idässä lisäksi transitleirejä (juutalaisia siirrettiin itään). Himmlerin määräykseen keskitysleirien tarkastaja Richard Glücks vastasi 20.1.1943: ”Kaikkia keinoja tullaan käyttämään kuolleisuuden laskemiseksi” (Nürnbergin oikeudenkäynnin dokumentti 1523). Leirien talousviraston päällikkö Oswald Pohl ilmoitti 10.4.1943, että leireihin lähetetään tuberkuloosia sairastavia, mistä seuraa se, että kuolleisuusluvut ovat ”hirveän korkeita” (Nürnberg-dokumentti). Myöhemmin 30.9.1943 Pohl saattoi kertoa, että leirien kuolleisuus oli laskenut vuoden 1942 syyskuun 8,5 prosentista vuoden 1943 kesäkuun 2,8 prosenttiin.

Leireissä ei tapettu, niissä yritettiin epätoivoisesti pelastaa juutalaisten ja muiden internoitujen henki. Zyklon B:tä käytettiin vaatteiden puhdistamiseen täistä. Täiden hävittämiseksi tulijat riisuttiin, suihkutettiin, heidän tukkansa leikattiin ja heidän vaatteensa käsiteltiin Zyklon B:llä. Tämä myrkky pelasti lukemattomien juutalaisten hengen.

Ruumiskasat, joita Saksan läntisistä leireistä sodan lopussa löytyi, eivät olleet kaasulla surmattuja vaan niitä, jotka sodan kaoottisina viime kuukausina ylikansoitetuissa (itäisten keskitysleirien asukkeja, mm. Elie Wiesel, oli evakuoitu puna-armeijan tieltä länteen turvaan) läntisissä leireissä kuolivat kulkutauteihin, nälkään ja lääkkeiden puutteeseen (joiden syntymistä liittoutuneet suuresti edistivät tuhoamalla Saksan infrastruktuurin) ja joiden ruumiita ei ehditty polttaa. Krematorioiden käyttö oli välttämätöntä epidemioiden hillitsemiseksi.

Saksalaisten keskitysleirisääntöjen mukaan leireihin tulijoille oli pidettävä perusteellinen lääkärintarkastus, ja jos oli syytä, heidät oli asetettava karanteeniin. Sairaat tulijat täytyi tutkia jo saapumispäivänä, ja tarvittaessa heidät oli ohjattava sairaalaan. Lääkäreiden oli valvottava ruoanlaittoa, ja puutteista tuli ilmoittaa leirin komentajalle. Niille, jotka siirrettiin muihin leireihin, oli pidettävä lääkärintarkastus (Rules and Regulations for the Concentration Camps. Anthology. Inhuman medicine, Vol. 1, Part 1. Warsaw: International Auschwitz Committee 1970, s. 149-151; S. Paskuly [toim.]: Death Dealer, s. 216-217).

Leirien hallintoviraston päällikkö määräsi joulukuussa 1942: ”Leirien lääkäreiden on kaikin käytettävissä olevin keinoin alennettava kuolleisuutta eri leireissä – - Keskitysleirien lääkäreiden tulee entistä useammin valvoa vankien ravinnonsaantia ja yhteistyössä leirihallinnon kanssa tehdä parannusehdotuksia leirien komentajille – - Leirien lääkäreiden tulee huolehtia siitä, että työoloja eri työpaikoissa parannetaan mahdollisimman paljon – - Reichsführer SS (Himmler) on määrännyt, että kuolleisuutta on ehdottomasti alennettava” (Nürnberg-dokumentti PS-2171, liite 2; NC&A red series, Vol. 4, s. 833-834).

Keskitysleirien valvontaosaston päällikkö Richard Glücks lähetti 20.1.1943 jokaiseen keskitysleiriin kiertokirjeen, jossa sanotaan: ”Kuten olen jo tähdentänyt, keskitysleirien kuolleisuutta on alennettava kaikin mahdollisin keinoin” (Nürnberg-dokumentti NO-1523; NMT green series, Vol. 5, s. 372-373).

On väitetty, että työkyvyttömät tuhottiin saksalaisissa keskitysleireissä. Tämä ei pidä paikkaansa. Saksalaisessa telex-viestissä 4.9.1943 SS:n taloudellis-hallinnollisen pääviraston (WVHA) työvoimaosaston päällikkö ilmoitti, että Auschwitzin 25 000 juutalaisesta asukista vain 3581 oli työkykyisiä ja kaikki muut, 86%, olivat työkyvyttömiä (Varsovan Juutalaishistorian Instituutin arkistot, saksalainen dokumentti No. 128; teoksessa H. Eschwege [toim.]: Kennzeichen J, s. 264). Keskitysleirien päällikkö Oswald Pohl raportoi salaisessa Auschwitzin turvallisuustoimenpiteitä koskevassa raportissaan Heinrich Himmlerille 5.4.1944, että koko Auschwitz-kompleksissa oli 67 000 asukkia, ja näistä 18 000 oli sairaalassa tai työkyvyttömiä. Birkenaussa oli 36 000 asukkia, suurin osa naisia, ja näistä ’noin 15 000 on työkyvyttömiä’ (Nürnberg-dokumentti NO-021. NMT green series, Vol. 5, s. 384-385). Auschwitz-Birkenauhun sijoitettiin siis myös nimenomaan sellaisia juutalaisia, jotka eivät kyenneet työhön, ja monet heistä olivat sairaita ja vanhuksia. Tämä oli syy epätavallisen korkeaan kuolleisuuteen siellä (A. Butz: The Hoax of the Twentieth Century, s. 124).” Työkyvyttömiä – tai ketään muutakaan – ei tuhottu.

III Saksan johdon suunnitelmat. Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942: ”Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa – - Ohjelma, jonka mukaan tulee edistää juutalaisten evakuointia (Euroopasta) läheisessä yhteistyössä Reichsführer SS:n (Himmlerin) alaisuudessa toimivien elinten kanssa, on edelleen voimassa – - Se juutalaisten määrä, joka tällä tavalla on siirretty itään, ei ole vielä ollut riittävä tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä.” Virasto lainaa sitten ulkoministeri von Ribbentropia: ”Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin (Hitlerin) muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juurikaan hyödytä.” Tämän jälkeen virasto jatkaa: ”Kuljetukset (itään) ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti lopullista ratkaisua – - Kuljetukset Puolan kuvernementtiin ovat väliaikainen ratkaisu. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi” (Nürnberg-dokumentti 2586-J).

On väitetty, että Wannseessa 20.1.1942 suunniteltiin juutalaisten ”kansanmurha.” Wannsee-protokolla kuitenkin sanoo:

“Turvallisuuspoliisin ja SD:n päällikkö esitti sitten lyhyen jälkikatsauksen tätä vastustajaa vastaan siihen mennessä käydystä taistelusta. Tärkeimmät kohdat ovat:

a) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan yksittäisiltä elinalueilta

b) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan elintilasta.

Näissä ponnisteluissa vahvistettiin ainoaksi toistaiseksi voimassa olevaksi ratkaisumahdollisuudeksi juutalaisten maastamuuton edistäminen Saksan valtakunnan alueelta ja sitä alettiin toteuttaa suunnitelmallisesti. [- -]

Maastamuuton tilalle on nyt Führerin hyväksymänä tullut lisäratkaisumahdollisuutena juutalaisten evakuointi itään.”

Heydrich sanoo edelleen, että “asianomaisen johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulle sopivalla tavalla itään työvoimaksi – - evakuoidut juutalaiset viedään ensin asteittain ns. kauttakulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään – - Tarkoitus on, että yli 65-vuotiaita juutalaisia ei evakuoida vaan heidät tulee lähettää vanhusten ghettoon – joksi on suunniteltu Theresienstadtia – - myöskään sodassa (I maailmansodassa) haavoittuneita tai kunniamerkin saaneita juutalaisia ei evakuoida.”

Dokumentissa ei puhuta mitään tuhoamisesta.

Wilhelm Stäglichin kirjan der Auschwitz Mythos mukaan pikakirjoittaja Henry Picker merkitsi muistiin Hitlerin yksityisiä keskusteluita (Hitlers Tischgespräche). 27.1.1942 Hitler sanoo: ”Juutalaisten täytyy pakata ja häipyä Euroopasta. Menkööt Venäjälle.” Edelleen 24.7.1942 hän sanoo: ”Kun tämä sota on ohi, pidän tiukasti kiinni siitä, että juutalaisten on lähdettävä ja muutettava Madagaskarille tai johonkin muuhun juutalaiseen kansallisvaltioon.” Vuosien 1942/43 vaihteen tienoilla Hitler kommentoi liittoutuneiden radiolähetyksiä, joissa väitettiin hänen tuhoavan juutalaisia keskitysleireissä: ”Todella, juutalaisten tulisi olla minulle kiitollisia, koska en vaadi heiltä muuta kuin hieman kovaa työtä” (Irving: Hitler’s War, s. 362).

Eräässä dokumentissa Himmler oli selväsanaisesti hylännyt ”minkään kansan fyysisen tuhoamisen epäsaksalaisena ja mahdottomana” (aus innerer Überzeugung als ungermanisch und unmöglich). Hitler piti tätä lausuntoa ”erittäin hyvänä ja oikeana.”

Kansallissosialistinen Saksa nimenomaan ei pyrkinyt tuhoamaan ketään fyysisesti! Sen sijaan juutalainen (eli kommunistinen) Neuvostoliitto tietoisesti pyrki tuhoamaan – tappamaan – kokonaisia kansanluokkia, ja juutalaisuus tappoikin kommunismillaan idässä (Neuvostoliitto, Kiina jne.) noin sata miljoonaa ihmistä tieten tahtoen.

IV Saksan johtajat eivät tienneet ”holokaustista” mitään. Nürnbergin oikeudenkäynnissä syytettyinä olleet saksalaiset johtajat ilmoittivat, etteivät he tienneet mistään juutalaisten tuhoamisohjelmasta sodan aikana.

http://www.ihr.org/jhr/v12/v12p167_Weberb.html

Göring kiivaasti kiisti tienneensä mistään sellaisesta ohjelmasta: ”Ensimmäisen kerran kuulin tällaisista kauheista tuhoamisista vasta täällä Nürnbergissä.” Saksalaisten politiikkana oli hänen mukaansa ollut karkottaa juutalaiset, ei tappaa heitä, ja hän lisäsi, ettei hänen tietääkseen Hitlerillä ollut mitään tuhoamisohjelmaa. Göringin mukaan tuhoamisväitteet eivät ole tosia.

Jodl, todennäköisesti Hitlerin lähin sotilaallinen neuvonantaja, antoi samanlaisen lausunnon: ”Voin sanoa vain, täysin tietoisena vastuullisuudestani, etten koskaan kuullut –viittauksena tai kirjoitettuna tai puhuttuna sanana – mistään juutalaisten tuhoamisesta – - Ei minulla koskaan ollut mitään yksityistä tietoa mistään juutalaisten tuhoamisesta. Kunniasanalla, niin varmasti kuin tässä istun, kuulin tällaisista asioista ensimmäisen kerran sodan jälkeen.”

Hans Frank, Saksan hallitseman Puolan sodanaikainen kuvernööri, kertoi kuulleensa vain huhupuheita juutalaisten joukkotuhoamisista. Hän kertoi tiedustelleensa huhujen todenperäisyyttä muilta viranomaisilta, myös Hitleriltä, ja sai aina vastaukseksi, etteivät ne olleet totta.

Kaltenbrunner, joka oli täysin tietoinen siitä, että hänet tullaan teloittamaan, vastasi toteamukseen, että todistaja toisensa perään sanoo, että tappamiset kaasukammioissa tapahtuivat hänen käskystään: ”Näyttäkää minulle nuo henkilöt tai jokin noista käskyistä. Se on täysin mahdotonta.”

Myös Albert Speer sanoi, ettei hän ollut tietoinen mistään tuhoamisohjelmasta.

Hans Lammers sanoi Nürnbergin ”Wilhelmstrasse”-oikeudenkäynnissä, että hän on sitä mieltä, ettei mitään ohjelmaa juutalaisten tuhoamiseksi koskaan ollut. Hän ei tiennyt mistään joukkotuhoamisista.

V Tutkijoiden lausuntoja. 1. Syyskuussa 1944 saksalaiset kutsuivat Punaisen Ristin Auschwitzin-Birkenaun keskitysleiriin, koska liittoutuneiden propaganda julisti, että saksalaiset tuhoavat leireissä juutalaisia myrkkykaasulla. Punaisen Ristin delegaatio sai täysin vapaasti keskustella juutalaisten ja kenen tahansa kanssa, myös leirin yhteyteen majoitettujen englantilaisten sotavankien ja leirissä työssä käyvien vapaaehtoisten siviilityöntekijöiden kanssa, joita leirissä oli varsinaisten asukkien ja sotarikollisten lisäksi. Nämä ryhmät työskentelivät toistensa yhteydessä, joten he tiesivät toistensa asioista.

Delegaatit tutkivat leirin huolellisesti, eivätkä he havainneet minkäänlaisia kaasutusjärjestelyitä. He tiedustelivat kaikilta ryhmiltä, myös siviilityöntekijöiltä ja englantilaisilta, tiesivätkö he mitään “moderneista suihkuista”, joissa internoituja kaasutettaisiin ryhmissä, kuten propaganda väitti. Ei kukaan, ei yksikään juutalainen, ei yksikään englantilainen, ei siviilityöntekijä eikä kukaan muukaan tiennyt sellaisista mitään. Delegaatit eivät löytäneet mitään “kaasukammioita”. Raportissaan he joutuivat toteamaan, ettei Auschwitzissa ole kaasukammioita.

Sodan jälkeen Punainen Risti ja Vatikaani haastattelivat leireillä olleita, eivätkä asukit puhuneet kaasukammioista mitään (Punaisen Ristin dokumentti nro 9925, kesäkuu 1946).

Kolmiosaisessa raportissaan (Geneve, 1947) Punainen Risti toteaa keskitysleireistä: ei ole mitään todisteita kansanmurhasta.

Vuonna 1956 Punainen Risti arvioi tutkimustensa perusteella, että toisessa maailmansodassa kuoli Euroopassa kaikista syistä (taudit, epidemiat, vanhuus, pommitukset, tappamiset) n. 300 000 juutalaista. Myöhemmin Punainen Risti asetti kuolleille ylärajan: toisessa maailmansodassa ei ole kuollut Euroopassa yli 1-1,5 miljoonaa juutalaista.

Juutalaiset, Vatikaani, Punainen Risti ja saksalaiset eivät tienneet mitään juutalaisten massamurhista, koska sellaisia ei ollut. Saksalla oli olemassaolonsa ollessa uhattuna muutakin tekemistä kuin teurastaa juutalaisia ja sitten salailla sitä.

2. Prof. Arthur Butz on kirjoittanut kirjan “The Hoax of the Twentieth Century” (”1900-luvun huijaus”). Esitellessään tätä kirjaa (Christian News Encyclopedia, s. 1093) prof. E. L. Hebden Taylor toteaa mm.: Butz osoittaa, että useimmat niiden todistajien kertomuksista, jotka väittävät nähneensä kaasutuksia, ovat mielikuvitusta. Pilkkukuume, jota liittoutuneiden toteuttama Saksan huoltoyhteyksien täydellinen tuhoaminen edisti sodan viime päivinä, aiheutti noin miljoonan juutalaisen kuoleman II maailmansodassa. Mitä tulee Zyklon B:hen, se oli tavallinen hyönteismyrkky, jota käytettiin täiden tuhoamiseksi, jotka kantoivat pilkkukuumetta. Auschwitzin “kuolemanhaju” tuli keinokumia valmistavien tehtaiden hydrausprosessista.

Taylor kertoo sitten eräästä TV-keskustelusta, jossa Butz totesi, ettei yksikään löydetty natsidokumentti viittaa tuhoamispolitiikkaan. “Ei ole uskottavaa, että niin valtavaa tuhoamisohjelmaa olisi voitu toteuttaa panematta jotakin paperille. Laaja-alaiset toimet tuottavat väistämättä paperia puhtaasti teknisistä syistä, eivätkä toimenpiteet kulje ilman sitä; insinöörit, rakentajat ja muut ammattimiehet tarvitsevat paperidokumentteja töitään varten. Kuitenkaan ei ole olemassa minkäänlaista paperidokumentaatiota kaasukammioiden rakentamisesta juutalaisten tuhoamiseksi. Mutta krematorioiden suunnittelusta ja rakentamisesta on olemassa runsaasti tällaisia dokumentteja.” Kun Butzilta kysyttiin, mitä varten krematorioita rakennettiin, hän vastasi: ”Niitä käytettiin pilkkukuumetta vastaan.”

Fil. tri Austin App kertoo Butzin kirjasta seuraavaa (Christian News Encyclopedia, s. 1096): “Tunnettu oppinut, apulaisprofessori Arthur Butz on suunnannut koneenrakennusta ja tietojenkäsittelyoppia koskevan koulutuksensa sen väitteen tutkimiseen, että Kolmas Valtakunta olisi suunnitellut ja toimeenpannut Euroopan juutalaisten tuhoamisen. Tri Butz ei spekuloi eikä luota sekundaarisiin lähteisiin, hän analysoi dokumentteja – - Perusteellisen ja objektiivisen tutkimuksensa lopussa Butz sanoo: ’Euroopan juutalaisia ei tuhottu eikä Saksa yrittänytkään tuhota heitä. Saksa pakkosiirsi tietyn ihmismäärän, ja nämä ihmiset siirrettiin lopulta uudelleen liittoutuneiden ohjelman mukaisesti. Juutalaiset kärsivät sodan aikana siitä, että heitä kuljetettiin itään, heidän omaisuuttaan takavarikoitiin ja ennen kaikkea he kärsivät paljon olosuhteista, jotka liittyivät Saksan tappioon. Ehkä miljoona heistä kuoli. Jokainen Euroopassa kärsi sodan aikana, etenkin Keski- ja Itä-Euroopan kansat. Ne, jotka kärsivät eniten, olivat häviäjät, saksalaiset (ja itävaltalaiset), jotka menettivät 10 miljoonaa sotilaallisina tappioina, liittoutuneiden pommituksissa, sodanjälkeisessä venäläisterrorissa, venäläisten toteuttamissa karkotuksissa, joissa heitä karkotettiin kotimaistaan hyvin brutaaleissa olosuhteissa ja kostonhimoisissa miehitystoimissa vuosina 1945-1948’.

”Butz sanoo myös, että hänen arvionsa miljoonasta juutalaisuhrista on todennäköisesti liian korkea ja että se pitää sisällään ne, jotka kuolivat vanhuuteen ja sairauteen, sekä ne, jotka laillisesti teloitettiin partisaaneina, kuten myös ne, jotka tuhoutuivat Neuvostoliiton vallan alaisuudessa.

”Saksan keskitysleirit olivat sitä, mitä saksalaiset sanoivatkin niiden olevan, turvallisuus- ja työleirejä, eivät kuolemanleirejä. Saksalaiset Einsatz-joukot, jotka toimivat itärintaman takana, käsittivät n. 3000 miestä, joiden tehtävänä oli kukistaa partisaanit eikä suinkaan teloittaa juutalaisia vain siksi, että olivat juutalaisia.” App kertoo Butzin myös osoittaneen, ettei mitään tuhoamisohjelmaa ollut olemassa: “Prof. A. R. Butzin ’The Hoax of the Twentieth Century’ vakuuttaa jokaisen lukijan siitä, että Kolmas Valtakunta ei tuhonnut juutalaisia eikä koskaan suunnitellutkaan sellaista. Kuuden miljoonan taru on sodanaikaista kauhupropagandaa.”

Earl Denny kertoo eräästä Butzin julkisesta esiintymisestä 21.10.1977 (Spotlight 1.5.1978): ”Tri Butz syytti harvinaisessa julkisessa esiintymisessään ihmisten herkkäuskoisuutta siitä, että väite, että ’Hitler tappoi 6 miljoonaa juutalaista’, on saanut laajan yleisen hyväksynnän – - Butzin mukaan Nürnbergin oikeudenkäynti oli laiton, se pantiin toimeen ex post facto-lailla ja siksi niillä, jotka pitivät oikeudenkäynnin, ei ollut ennalta tunnustettua tuomiovaltaa. Oikeudenkäynnin henkilötodistuksia ei voi pitää luotettavina niissä laittomissa ja hysteerisissä oloissa, joissa oikeudenkäynti käytiin – - todistuksia voitiin pakottaa eri tavoin. Dokumentit olivat liittoutuneiden, Saksan vihollisten, kontrollissa. Vain sellaisia dokumentteja käytettiin, joita syyttäjäpuoli piti ’relevantteina.’ Saksalaiset dokumentit eivät puhu mistään tuhoamispolitiikasta. Ne puhuvat ’lopullisesta ratkaisusta’, mutta tällä saksalaiset tarkoittivat juutalaisten karkottamista Euroopasta. Vielä Butz sanoo, että Punaisen Ristin raportit eivät pidä yhtä tuhoamistarinan kanssa. Vatikaanin raportitkaan eivät tue sitä. Juutalaisten päiväkirjoissa tai juutalaisneuvostojen raporteissa ei puhuta mistään tuhoamisohjelmasta. Missä siis on todellinen todiste? Butz sanoo, ettei sellaista ole, ja siksi kyseessä on ’the Hoax of the Twentieth Century’, ’1900-luvun huijaus.’”

Institute for Historical Review esittelee myös Butzin kirjaa ja toteaa, että Butz osoittaa siinä, kuinka sodanjälkeisiä sotarikosoikeudenkäyntejä lavastettiin ja kuinka todisteita tehtiin väärentämällä.

Christian News sanoo 7.5.1990: Butzin mukaan tuhoaminen on propagandahuijaus. Auschwitz-tarina on “a fabrication constructed of perjury, forgery, distortion of fact and misrepresentation of documents” (”pelkkä valhe, joka koostuu valapattoudesta, väärennöksistä, tosiasioiden vääristelyistä ja asiakirjojen vääristä tulkinnoista”).

3. Juutalainen historioitsija Samuel Gringauz toteaa holokaustin “todistajista”: “Holokaustista ‘pelastuneiden’ muistelmat ja kertomukset ovat miltei pelkkää naurettavaa jaarittelua, kirjoitusmaanista liioittelua, dramaattisten tehokeinojen käyttöä, liiallista mahtipontisuutta, harrastelijamaista filosofointia, teennäistä tunteilua, tarkistamattomien juorujen kertomista, ennakkoluuloa ja yksipuolista hyökkäystä tai puolustelua” (Jewish Social Studies, tammikuu 1950, Vol. 12, s. 65).

Niinpä vuonna 1960, kun virallisesti tunnustettiin, ettei Saksan maaperällä olleissa leireissä ollut kaasukammioita tai joukkotuhoamisia, tuhannet näitä koskevat todistukset mitätöitiin, niillä ei ollut mitään arvoa. Laadullisesti samanlaisia ovat “todistukset” Puolan maaperällä olleiden leirien suhteen.

4. Auschwitz-oikeudenkäynnin (Frankfurtissa 1960-luvulla) jälkeen oikeus valitti lausunnossaan: “Oikeudelta puuttuivat lähes kaikki keinot, joita normaalisti käytetään murhaoikeudenkäynneissä kuvan saamiseksi siitä, mitä tosiasiallisesti tapahtui. Ei ollut uhrien ruumiita, ei ruumiinavauksia, ei asiantuntijoiden lausuntoja kuoleman syystä ja ajankohdasta, ei johtolankoja murhaajista, ei murha-aseita jne.” Oikeus siis virallisesti sanoo, ettei Auschwitzissa ollut kaasukammioita (murha-aseita) ja ettei saksalaisten syyllisyydestä ole mitään viitteitä (”johtolankoja”).

5. K. C. Gleason sanoo (Jouranal of Historical Review, talvi 1984), että informaatio, joka koski juutalaisten massatuhoamista II maailmansodassa, ymmärrettiin lännessä sodan aikana pelkäksi kauhupropagandaksi.

“Liittoutuneiden johto ei suhtautunut siihen vakavasti eikä myöskään liittoutuneiden tiedustelu; ei Amerikan yleisö eikä Englannin yleisö; eivät Amerikan juutalaiset eivätkä edes Euroopan juutalaiset – - Massiivinen ja perusteellinen mutta vähän luettu v. 1981 julkaistu tutkimus Britannian sodanaikaisesta tiedustelusta, ‘the British Intelligence in the Second World War’, tukee vahvasti käsitystä, etteivät brittiläiset yhdistäneet sitä, mikä osoittautui satunnaisiksi juutalaisten ampumisiksi, mihinkään massamurhaan – - Ja eräs entinen OSS:n (Office of Strategic Services, USA) agentti, joka toimi Euroopassa, antoi hiljattain seuraavan lausunnon: ‘OSS sai ennalta tiedon saksalaisten suihkukoneiden kehittämisestä, natsien yrityksestä kehittää ydinase, V-1 ja V-2 ohjuksia koskevista salaisuuksista ja Hitleriä vastaan suunnatusta salaliitosta’. Nämä olivat hyvin salaisia asioita Kolmannessa Valtakunnassa. Vaikka OSS olisi saanut vain sanallista informaatiota suunnitellusta juutalaisten teurastuksesta, tiedon siitä pitäisi löytyä monista sodanajan Euroopan tiedusteluraporteista. Sitä ei löydy. On päinvastoin aivan selvää, ettei amerikkalaisten agenttien raporteissa ole minkäänlaista mainintaa Euroopan juutalaisten tuhoamista koskevista kertomuksista tai uskoa sellaisiin. Jos huhut tuhoamisesta, jonka sanottiin olevan yleistä leireissä, olisivat olleet uskottavia, agenttien raporteista olisi pitänyt ilmetä shokki ja huoli. Toki leirien työntekijöiden määrän äkillinen pienentyminen olisi loogisesti herättänyt epäilyjä heidän hävittämisestään. OSS kuitenkin sai paljon tietoa keskitysleirien roolista Saksan sotaponnisteluissa; itse asiassa se tuli siihen tulokseen, että todistusaineisto Saksan syyttämiseksi tuhoamisohjelmasta on riittämätön.

”Euroopan vallattujen kaupunkien juutalaisneuvostoilla ei ollut mitään vihiä mistään saksalaisista suunnitelmista tuhota heidän väkensä fyysisesti. Ja näin asia oli kaikkialla natsien valtaamassa Euroopassa. Ranskan, Hollannin, Tanskan, Kreikan, Unkarin ja muiden maiden juutalaiset käyttäytyivät tavalla, joka osoitti epäuskoa tähän sen ajan mielikuvitukselliseen juoruun. Kaikkein dramaattisin todistus – jopa todiste – siitä, että nämä väitteet hylättiin yleisesti, on kuitenkin se yksinkertainen tosiasia, että läpi sodan juutalaiset nousivat vastarintaa tekemättä ‘uudelleensijoitusjuniin’.

”Amerikan ja muiden liittoutuneisiin kuuluneiden maiden juutalaisjärjestöt osoittivat samanlaista haluttomuutta suhtautua vakavasti tarinoihin, joita virtasi ‘vanhasta maasta’. Kyllä, useimmat olivat nähneet lehtikirjoituksia natsien juutalaisia kohtaan harjoittamista julmuuksista, ja kyllä, miehityksen alaisuudessa elävien sukulaisten sana vahvisti, että juutalaisten olot olivat ankarat. Kuitenkaan millään hetkellä amerikkalaiset tai brittiläiset juutalaiset eivät lähteneet mihinkään suureen, jatkuvaan ja yhtenäiseen yritykseen pelastaa heidät tai edes ryhtyneet protestoimaan.”

6. Juutalainen holokaustitutkimuksen ”kuningas” Raul Hilberg myönsi Zündel-oikeudenkäynnissä v. 1985, ettei yksikään tieteellinen tutkimus ole koskaan todistanut natsien kaasukammioiden olemassaoloa.

7. Joitakin otteita kokoelmateoksesta Germar Rudolf (toim.): ”Dissecting the Holocaust”: Rudolf kertoo sivulla 37: “Omassa luvussaan ilmakuvien ammattitulkitsija John Clive Ball esittää tärkeimmät ilmakuvat Treblinkasta, Babi Jarista ja Auschwitz-Birkenausta ja osoittaa, ettei väitteitä massatuhoamisista näissä paikoissa voida ilmakuvista vahvistaa, vieläpä, että ilmakuvat suurilta osin osoittavat ne vääriksi”. John Clive Ball sanoo myöhemmin itse (s. 282): “Tähän mennessä yksikään ilmakuva ei tue väitettyä juutalaisten massamurhaa missään Saksan miehittämän Euroopan kolkassa II maailmansodan aikana. Lisäksi ilmakuva-analyysi osoittaa vääräksi väitteen, että ‘natsit’ olisivat tahtoneet mihinkään aikaan pitää tapahtumat väitetyissä tuhoamisleireissä salassa. Monissa tapauksissa ilmakuvat osoittavat selvästi, että joitakin tapahtumia, joista silminnäkijät ovat todistaneet, sellaisia kuin Unkarin juutalaisten hävitystä tai Babi Jarin massateloituksia, ei itse asiassa lainkaan tapahtunut.”

8. Silminnäkijätodistusten arvioinnin asiantuntija prof. Elisabeth Loftus (itse juutalainen) sanoo niistä: “Kaikista todistuskategorioista nämä ovat kaikkein epäluotettavimpia maailmanlaajasta mediamainonnasta ja holokaustiaihetta ympäröivästä erittäin latautuneesta ilmapiiristä johtuen.”

9. Germar Rudolf: “Niiden rakennusten tutkimus, joita on väitetty käytetyn massakaasutuksiin, on osoittanut, ettei Auschwitzin väitetyissä ’pääkaasukammioissa’ – pääleirin krematorion ruumishuoneessa ja krematorioiden II ja III ruumishuoneissa – ole havaittavissa, mistä tai millä myrkkykaasua olisi tuotu sisään. Reiät, jotka nykyisin katossa näkyvät, on lisätty sinne sodan jälkeen. Jos tätä havaintoa ei kumota, tämä yksin tekee massakaasutukset täysin mahdottomiksi”.

10. Tohtori William B. Lindsey, joka oli toiminut 33 vuotta tutkijakemistinä Dupont-yhtiössä, todisti vuoden 1985 oikeusjutussa, että Auschwitzin kaasutustarina on teknisesti mahdoton. Tutkittuaan huolellisesti paikan päällä Auschwitzin, Birkenaun ja Majdanekin “kaasukammiot” hän ilmoitti: “Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei ketään tapettu tieten tahtoen tai tarkoituksellisesti Zyklon B:llä tällä tavalla. Pidän sitä täysin mahdottomana” (The Globe and Mail, 12.2.1985, s. M3).

11. Fil. tri, prof. (LaSalle College, USA) Austin App kuvaa sodanjälkeisiä tapahtumia omaelämäkertateoksessaan “German-American Voica for Truth and Justice”. Hänen mukaansa todellinen holokausti oli saksalaisten joukkomurhaamiset sodan jälkeen. Nämä ovat todellisia päinvastoin kuin juutalaisten valeholokausti. Sivulla 262 App kertoo, että puolalaiset ja neuvostoliittolaiset karkottivat Sleesiasta, Tšekkoslovakian sudeettialueelta ja Baltiasta 15 miljoonaa saksalaista, joista 2,5 miljoonaa murhattiin matkalla. Heidät myös ryöstettiin ja raiskattiin massaraiskauksissa. Jaltalla ja Potsdamissa Amerikan presidentit, Stalin, Churchill ja Attlee antoivat tähän valtuutuksen. Saksalaisia on kohdeltu sodan jälkeen kuin heillä ei olisi mitään oikeuksia. Heidät on jopa pakotettu rankaisemaan niitä, jotka kieltävät holokaustin, vaikka mitään holokaustia ei ollut. He siis rankaisevat oman valheellisen nöyryytyksensä kieltämisestä, mikä on absurdia.

App sanoo, että 6 miljoonan juutalaisholokausti on historian röyhkein valhe. Kaikkialla vallitsee germanofobinen epärehellisyys.

12. Juutalainen Joseph Burg sanoo, että holokausti on “hirvittävä valhe.” Paul Rassinier sanoo: “Holokaustiväite on historiallinen valhe, kaikkien aikojen traagisin ja kauhein huijaus.” Arthur Butz sanoo, että holokausti on “1900-luvun huijaus.” Robert Faurisson sanoo, että holokausti on “historiallinen valhe.”

VI Todistajien lausuntoja. 1. Saksalainen sotilas Thies Christophersen, joka on kirjoittanut kirjan ”Auschwitz. Truth or Lie” (1973), oli kumiteollisuuteen liittyvän (Auschwitzissa valmistettiin tekokumia) tutkimusryhmän mukana Auschwitzissa koko vuoden 1944. Hän kirjoittaa kirjassaan: ”Olin Auschwitzissa tammikuusta joulukuuhun 1944. Sodan jälkeen kuulin väitteitä juutalaisten joukkomurhista ja olin hyvin hämmästynyt. Huolimatta kaikista annetuista todistuksista ja median raporteista tiedän, ettei sellaisia kauheuksia koskaan tapahtunut – - Ihmettelin, kuinka nopeasti ihmiset olivat halukkaita hyväksymään ja uskomaan tarinoita näistä joukkokaasutuksista ilman minkäänlaista vastarintaa – - Koko aikana, jonka olin Auschwitzissa, en havainnut mitään, mikä olisi vähäisimmässäkään määrin viitannut mihinkään joukkomurhiin kaasukammioissa.”

Christophersenin vaimo sai vapaasti tulla leiriin, joten siellä ei ollut mitään salattavaa. Myös hänen äitinsä kävi kesällä 1944 leirissä. Muidenkin siviilityöntekijöiden sukulaiset saivat vapaasti tulla leiriin. Asukkeja kohdeltiin hyvin, ja jos oli hyvä käytös, saattoi päästä jopa bordelliin. Kerran viikossa internoiduille järjestettiin elokuvaesityksiä. Myös jumalanpalveluksia järjestettiin, ja internoidut harrastivat teatteria ja esittivät näytelmiä. Kesällä 1944 Christophersen kävi kuuntelemassa tohtori Mengelen pitämää tieteellistä esitelmää (sellaisiakin siis järjestettiin!). Syyskuussa 1944 hän näki, kuinka Punaisen Ristin tutkimusryhmä sai vapaasti tutkia Auschwitz-Birkenaun leirin. Christophersen jopa havaitsi, että monet internoidut rukoilivat Saksan voittoa!

Kerran SS-vartija potkaisi erästä naistyöntekijää, ja Christophersen ryhtyi nuhtelemaan potkaisijaa. Tämä sanoi, että nainen oli sanonut häntä ”natsisiaksi”, mutta vartija oli ensin loukannut naista. Christophersen teki ilmoituksen vartijan käytöksestä, ja tämä lähetettiin rangaistuspataljoonaan Danzigiin. Tämä nosti suuresti Christophersenin suosiota leiriläisten keskuudessa.

Sodan jälkeen Christophersen luki ruotsalaisen Einar Åbergin laskelmia, joissa todetaan, että v. 1938 maailmassa oli 15 688 259 juutalaista (World Almanac of American Jewish Commitee) ja vuonna 1948 the New York Timesin mukaan 18,7 miljoonaa. Jos kuusi miljoonaa tuhoutui, niin hän ihmetteli, oliko väkiluvun mahdollista nousta 10 vuodessa 9,7 miljoonasta 18,7 miljoonaan. Siksi hän alkoi tutkia asiaa ja kirjoitti kirjan. Zündel-oikeudenkäynnissä 1988 hän todistajana kutsui kaasukammioväitteitä ”huijaukseksi.” Christophersen ihmettelee suuresti, miksi saksalaiset uskovat näihin väitettyihin joukkomurhiin.

2. Wilhelm Stäglich (tuomari; kirjoittanut kirjan Der Auschwitz Mythos, 1979) kuului Auschwitzin lähistöllä sijainneisiin ilmatorjuntajoukkoihin (suojasivat tehtaita, joissa leirin internoidut työskentelivät). Tehtäviensä vuoksi hän joutui v. 1944 heinä-syyskuussa käymään leirissä useita kertoja. Hän ei havainnut mitään kaasutuksiin viittaavaa ja sanoo, että leiri oli hyvin hoidettu ja hyvin organisoitu, ja hän näki siellä lukuisia työpajoja. Asukkaita ei kohdeltu huonosti. Stäglich toteaa, että Auschwitzissa tapahtuneeksi väitetystä joukkotuhoamisesta ei ole pienintäkään todistetta. Hän on myös osoittanut lukuisia “todistuksia” epäluotettaviksi (kuvaa mm. erään korulavastuksen).

3. Auschwitzin viimeinen päällikkö (1944 alusta lähtien) Richard Baer on tietenkin avaintodistaja. Häntä ei saatu perääntymään väitteestään, että koko sinä aikana, jonka hän oli Auschwitzissa, hän ei nähnyt kaasukammioita eikä tiennyt mitään sellaisten olemassaolosta. Baer pidätettiin joulukuussa 1960, ja hän kuoli äkillisesti 17.6.1963 tutkintovankeudessa (51-vuotiaana), juuri ennen Auschwitz-oikeudenkäynnin alkua Frankfurtissa. Kaksi viikkoa tätä ennen hän oli saanut lääkärinlausunnon, jossa hänet todettiin terveeksi. Baerilta 2,5 vuoden aikana saatuja lausuntoja ei luettu oikeudenkäynnissä, koska hän kielsi kaasukammiot. On olemassa vahvoja viitteitä siitä, että Baer myrkytettiin kuoliaaksi vankilassa.

4. Kirjan “The Holocaust Story and The Lies of Ulysses” tekijä ranskalainen Paul Rassinier (k. 1967) oli natsien vastustaja, pasifisti, sosialisti ja juutalaisia puolustava historioitsija ja maantieteen opettaja. Hän oli internoituna Buchenwaldin keskitysleirissä ja sen sivuleirissä Dorassa lokakuusta 1943 lähtien sodan loppuun. Keskitysleiriin hän joutui vastarintatoimintansa vuoksi.

Kun Rassinier sodan jälkeen kuljetettiin Saksasta Ranskaan, hän oli fyysisesti niin heikko, että hänet täytyi kotiuttaa paareilla. Sodan jälkeen hän ei totuuden rakastajana voinut sietää keskitysleireistä kerrottuja valheita, esim. väitteitä myrkkykaasulla tappamisista, ja siksi hän alkoi tutkia asiaa. Tutkimustensa tuloksen hän tiivistää näin: “Holokaustiväite on historiallinen valhe, kaikkien aikojen traagisin ja kauhein huijaus”. Keskitysleirissä ollessaan hän ei koskaan nähnyt mitään “kaasukammioita”, ja myöhemmin hän tutkimustensa perusteella tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei missään muussakaan keskitysleirissä ollut kaasukammioita.

Ensin Rassinier kirjoitti pienen kirjasen, jossa hän torjui kaasukammiovalheen. Tällöin holokaustitahot alkoivat vainota häntä, koska hän uskalsi (!) vastustaa heidän väitteitään. Hän julkaisi sitten uuden kirjan ja sitten vielä yhden. Lopulta hänen vastustajansa myönsivät v. 1960, ettei Saksan maaperällä olleissa leireissä ollut kaasukammioita (he sanoivat, että niitä oli vain Puolan maaperällä olleissa leireissä). Mutta jos kaikki todistukset, tunnustukset ja rakennelmat Saksan maaperällä olevien “kaasukammioiden” suhteen olivat vääriä, mikä sitten osoitti Puolan maaperällä olevat “kaasukammiot” todellisiksi? Hän jatkoi tutkimus- ja julkaisutyötään ja jopa tarjoutui puolustuksen todistajaksi joissakin sotarikosoikeudenkäynneissä. Elämänsä loppupuolella Rassinier kirjoitti kaksi kirjoitusta, joissa hän tuomitsi Auschwitz-oikeudenkäynnin ja Jerusalemissa pidetyn Eichmann-oikeudenkäynnin.

IHR:n (Institut for Historical Review) johtaja Mark Weber kertoo Rassinierista, että tämä on holokaustirevisionismin veteraani (revisionismi tarkoittaa “tarkistamista”; holokaustirevisionismi pyrkii siis oikaisemaan ”holokaustia” koskevaa historiankirjoitusta totuudenmukaiseksi). “On vaikea kuvitella kellään olevan suurempaa moraalista auktoriteettia haastaa holokaustiteoria”, sanoo Weber. “Muut ovat rakentaneet Rassinierin laskemalle perustalle” (Christian News Encyclopedia, s. 2909).

Wilhelm Stäglich kertoo Rassinierista, että omista kokemuksistaan huolimatta tämä historioitsijana hylkäsi sodanjälkeisen ajan keskitysleirikirjallisuuden “pidäkkeettömän liioittelun”. Rassinier mm. kertoi entisestä keskitysleiritoveristaan pappi Renardista. Renard oli kirjoittanut Buchenwald-kertomuksessaan: “Näin tuhansien ja taas tuhansien menevän suihkuihin, joissa virtasi veden sijasta kaasu”. Kun Rassinier sitten alkuvuodesta 1947 kertoi tälle, ettei Buchenwaldissa ensinkään ollut kaasukammioita, kuten jokaisen tämän leirin internoidun on täytynyt tietää, Renard vastasi: “Aivan, mutta tämä on kuvaannollista puhetta, ja koska näitä asioita tapahtui jossakin, ei asialla ole väliä”. Stäglich toteaa: “Jos tämä pappismies, jolle totuudenrakkauden olisi tullut olla mitä arvokkain asia, häpeämättömästi kohteli totuutta tuollaisella kevytmielisyydellä ja uskoi, että hän saattoi esittää sellaista, minkä tiesi valheeksi, ‘kuvaannollisena puheena’ vain siksi, että se vastasi senaikaisia huhuja, niin mitä on ajateltava muista ’kaasutusten’ todistajista, joista useimmat eivät yltäneet papin tasolle älykkyyden tai moraalisten edellytysten suhteen?”

Christian News 7.5.1990 kertoo: “Rassinier paljasti monen ‘holokaustista pelastuneen’ valheet. Rassinier kirjoittaa: ‘Mitä lukuihin tulee, todistajat ovat sanoneet ja kirjoittaneet täysin mahdottomia asioita. Mitä tulee surmaamistapoihin, asia on samoin. Keskitysleirikirjallisuus kokonaisuudessaan on pahantahtoisten juorujen ristiriitainen kokoelma’”.

Pierre Hofstetter kirjoittaa Rassinierin kirjan johdannossa: “Paul Rassinierin väitteet, ettei natseilla ollut suunnitelmaa suorittaa juutalaisten kansanmurhaa, ettei ollut mitään virallisesti päätettyä ‘kaasulla tuhoamista’ ja ettei natsien käsissä kuollut kuutta miljoonaa juutalaista, ovat tietenkin harmittaneet ‘hovihistorioitsijoita’, tavanneet heidät niin sanoakseni käsi keksipurkissa heidän epärehellisessä tieteellisyydessään, kuten myös koko sionistista valtaryhmää, joka on rakentanut Israelin valtion ‘kuuden miljoonan myytin’ varaan”.

Sodan jälkeen Paul Rassinier valittiin Ranskan Kansalliskokoukseen, jossa hän heikon terveytensä vuoksi ehti toimia vain vuoden. Vastarintatoimintansa vuoksi hänelle myönnettiin Ranskan korkein kunniamerkki.

5. Juutalainen rabbi Josef G. Burg (= Ginsburg) todisti 81-vuotiaana Zündel-oikeudenkäynnissä vuonna 1988 (Zündel oli syytteessä holokaustin kieltävän kirjallisuuden levittämisestä). Christian News (CN) 7.5.1990 kertoo hänestä seuraavaa (s. 12): Burg oli romanianjuutalainen Talmudin tutkija. Vuonna 1941 natsit siirsivät hänet ja hänen perheensä juutalaisreservaattiin Ukrainaan. Siellä heidät ja muut juutalaiset jätettiin oman onnensa nojaan, ja monet heistä menehtyivät. Burg toteaa: “Auschwitzissa ja muissa keskitysleireissä olevilla juutalaisilla oli paremmat oltavat, koska heille annettiin ravinto, asunto ja heistä pidettiin huolta.”

Heti sodan päätyttyä v. 1945 Burg tutki Auschwitzin ja Majdanekin leirit ja etsi erityisesti kaasukammioita, mutta ei löytänyt ainuttakaan. Burg oli vakuuttunut, että jatkuva holokaustimyytin julistaminen aiheuttaa yhä enenevässä määrin vihaa juutalaisia kohtaan. Hän sanoi: “Tarkoitukseni on saada aikaan sovinto saksalaisten ja juutalaisten välille. Nykyisinkin on sionisteja, jotka toimivat juutalaisten etuja vastaan, mutta vain harva juutalainen tietää tätä”. Burg oli päässyt perehtymään asiaan myös seuraamalla Nürnberg-oikeudenkäyntiä.

Todistuksessaan Burg sanoi, että syy siihen, että hän oli tullut todistamaan, on se, että hän tahtoo osoittaa, että juutalaisten joukossa on sellaisia, jotka eivät katso saksalaisten syyllistyneen holokaustiin. Hän sanoi edelleen, että ei ollut olemassa suunnitelmaa eikä määräystä tuhota juutalaisia ja eikä yksikään juutalainen kuollut kaasukammiossa. Hän ilmoitti ehdottomasti kiistävänsä niiden juutalaisten valaehtoiset todistukset, jotka väittävät, että juutalaisia heitettiin palaviin uuneihin elävinä. Hän totesi, että senlaatuiset todistukset olisivat mahdottomia rabbioikeusistuinten edessä, mutta normaalissa (pakana-)oikeudessa sellaiset todistukset ovat mahdollisia, koska vala, joka niissä rutiininomaisesti annetaan, ei ensinkään sido juutalaisia. Burg sanoi, että sionistien asenne perustuu Ben Gurionin julistukseen: “Koko maailma on Israelia vastaan, siksi kaikkien israelilaisten täytyy olla koko maailmaa vastaan”.

Burg oli tutkinut asioita monta vuotta, ja Zündel-oikeudenkäynnissä häneltä kysyttiin: “Uskotteko, että saksalaiset tuhosivat kuusi miljoonaa juutalaista II maailmansodassa?” Hän vastasi: “En”. Sitten häneltä kysyttiin: “Oliko olemassa suunnitelma likvidoida juutalaiset vain siksi, että natsi-Saksassa oli juutalaisia 1933-1945?” Hän vastasi jälleen: “Ei”. “Oliko Auschwitzissa, Majdanekissa tai muussa saksalaisten ‘tuhoamisleirissä’ kaasukammioita juutalaisten tuhoamiseksi?” Hän vastasi: “Ei missään. Saksan hallitsemassa Euroopassa ei ollut tuhoamisleirejä”. “Oliko Lodzin ja Varsovan ghettojen tarkoitus tuhota juutalaisia?” Jälleen hän sanoi: “Ei”. “Miksi ghettojen juutalaiset olivat yhteistyössä natsien kanssa?” Burg vastasi: “Koska heidän sielunveljensä sionistit johdattivat heitä, sionistit olivat yhteistyössä natsien kanssa.” Kysyttäessä juutalaisten menetyksiä sodassa, Burg lainasi juutalaista Centre for Contemporary Jewish Documentation -keskusta, joka oli antanut luvuksi 1 485 292 juutalaista.

CN jatkaa: Mainittu sionistien ja natsien välinen yhteistyö näyttää tuottaneen hyviä tuloksia. Natsit olivat kiinnostuneita pääsemään eroon juutalaisista ja sionistit tarvitsivat juutalaisia maahanmuuttajia Palestiinaan. Yksistään v. 1934 yli 120 000 juutalaista lähti Saksasta mukanaan paljon omaisuutta. Tämä suunnitelma sopi sionisteille, koska nämä juutalaiset menivät Palestiinaan. Mutta suunnitelmia, joiden mukaan juutalaisia siirtyisi muihin maihin, sionistit sabotoivat. Sionisteja ei kiinnostanut yksikään juutalainen, joka ei mennyt Palestiinaan.

Kommentoidessaan 31.3.1988 Zündel-oikeudenkäyntiä Toronto Star -lehti kertoo Burgista seuraavaa (lehti oli haastatellut häntä): Burgin mukaan toinen maailmansota oli sionistien salajuoni Israelin valtion synnyttämiseksi. Burg ilmoittaa itsensä sionismin vastustajaksi ja sanoo: “Maailman sionistijohtajat olivat valmiita uhraamaan Euroopan koko juutalaisväestön sionistisen valtion hyväksi (!). Oli tehtävä kaikki Israelin valtion luomiseksi, ja se oli mahdollista vain maailmansodan avulla. Wall Street (’suuri rahamaailma’) ja suuret juutalaiset pankkiirit rahoittivat sodankäyntiä. Sionistit ovat myös syy siihen, että juutalaisviha kasvaa nykyisin.”

Lehti jatkaa kertomalla, että juutalaisista vanhemmista syntynyt Burg vietti sodan keskitysleirissä, vaikka hänellä oli passi liikkua vapaasti. Burg sanoo: “Yksittäiset ulkomaiset etniset ryhmät hyökkäsivät juutalaisia vastaan, mutta natsihallinnolla ei ollut mitään organisoitua yritystä tuhota juutalaisia. Saksalaisia on väärin syytetty juutalaisten murhaamisesta.” Burgin mukaan sionistien uhreja ovat myös juutalaisten suuri enemmistö, eivät ainoastaan palestiinalaiset. Hän kertoo sionistijohtajien ajavan omia päämääriään välittämättä siitä, että synnyttävät antisemitismiä ja jopa sotia.

Lopuksi lehti toteaa, että poliittinen sionismi ja sen edistäjät ovat juutalaisten todellisia vihollisia. Sionistit tuhoavat juutalaisten ihmissuhteet muihin ihmisiin ja vievät myös heidän rahansa.

Institut for Historical Review -järjestön johtaja Mark Weber kuvaa omassa kirjoituksessaan Burgin todistusta oikeuden edessä näin: “81-vuotias Joseph Burg todisti kiivaalla äänellä, että holokaustiväite on hirvittävä valhe, kiivaammin kuin kukaan muu” (CN 6.6.1988).

Sionistit hakkauttivat iäkkään Burgin, ja hän joutui olemaan sairaalassa 3 kuukautta.

Lisätietoa Burgista blogikirjoituksessani:

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/joseph-burgin-valallinen-todistus/

6. Sodan päättymishetkien ”vapauttajat”, valokuvaajat ja heidän valokuvansa ovat myös merkittäviä todistajia. Esillä on ollut paljon valokuvia sodan lopussa joistakin keskitysleiristä löytyneistä ruumiskasoista ja riutuneista juutalaisista. Nämä olivat suureksi osaksi liittoutuneiden omaa aikaansaannosta. Saksa oli koko sodan ajaksi asetettu nälkäsaartoon ja liittoutuneet olivat tuhonneet saksalaisten huoltoyhteydet. Liittoutuneet olivat kieltäytyneet yhteistyöstä humanitaaristen järjestöjen kanssa. Kun Saksa sodan loppuvaiheissa siirsi suuren määrän itäisten leirien internoituja lännen leireihin, näissä alkoivat kulkutaudit (varsinkin pilkkukuume) toden teolla riehua. Mutta saksalaisilla ei ollut ruokaa, juomaa eikä lääkkeitä tarpeeksi, ja niin suuri joukko kuoli sodan kaoottisina viime hetkinä nälkään ja kulkutauteihin. Näitä liittoutuneiden, epidemioiden ja nälän tappamia ja riuduttamia nämä kuvat siis ovat.

Kuitenkin on olemassa paljon filmejä ja valokuvia keskitysleirien terveistä asukkaista. Sodan lopussa he riemuitsevat, naureskelevat kaduilla ja heittävät riemuissaan lakkiaan ilmaan. Näitä ei juurikaan näytetä missään, näytetään vain ruumiskasoja tauteihin kuolleista sekä riutuneita lavereillaan. Tässä on kyseessä vastenmielinen vihapropaganda.

USA:n armeijan Buchenwaldia koskevasta raportista 24.4.1945 käy ilmi ihmetys “sangen merkillepantavasta” seikasta: leirin “vapauttajat” löysivät tullessaan suuren joukon lapsia, jotka juoksentelivat, pitivät meteliä ja leikkivät!”

Asiasta kertoo Mark Weber (CN 20.9.2004): “Sodan epäsuorien uhrien rinnalla oli paljon terveitä asukkeja. B. M. Kelway, amerikkalaistoimittajien ja -julkaisijoiden ryhmän jäsen, tarkasteli Buchenwaldia pian USA:n otettua sen haltuunsa. Hän raportoi, että ‘monet sadoista asukkaista, jotka näimme, näyttivät terveiltä, mutta toiset, jotka kärsivät punataudista, pilkkukuumeesta, tuberkuloosista ja muista sairauksista, olivat eläviä luurankoja’ (the Washington Star 29.4.1945, s. A1, A7)”.

Paljon puhuvia ovat insinööri Dürrfeldin, Auschwitzin Buna-tehtaan väliaikaisen johtajan, Monowitzista (Auschwitz III:sta) vuosina 1942-1944 ottamat valokuvat. Monowitz oli laaja teollisuusalue, joka käytti Auschwitz I:n ja Birkenaun (= Auschwitz II:n) vankeja työvoimana. Monowitzissa itsessään asui myös vankeja, mutta he olivat Neuvostoliiton alueelta eikä heillä ollut raitapukua. Siellä oli myös siviilityöntekijöitä Saksasta ja muista maista.

Valokuvissa näkyy Auschwitz I:n ja Birkenaun vankeja raitapuvuissaan työskentelemässä ulkopuolelta tulleiden siviilityöntekijöiden kanssa, mikä puhuu salaista tuhoamisohjelmaa vastaan. Jos vangit saavat vapaasti kulkea siviilityöntekijöiden keskuudessa, joukkomurhat eivät voi pysyä salassa. Valokuvissa näkyy myös terveyskeskus, jonka edessä on hoitaja ja lapsia, ja yhdessä kuvassa raitapukuisesta vangista ollaan ottamassa röntgenkuvaa. Kuvissa näkyy myös hammaslääkärin vastaanotto, ukrainalainen kuoro, orkesteri ja yhdessä jopa vankeja harrastamassa miekkailua.

Dürrfeld sanoo, että Auschwitz oli kunnollinen paikka, jossa vangit saattoivat vapaa-aikanaan harrastaa mm. miekkailua, nyrkkeilyä ja uintia. Dürrfeld ei koskaan epäillyt, että Auschwitzissa olisi ollut kaasukammioita.

7. Prof. Robert Dollinger on myös todistaja, joka sanoo, ettei Auschwitzissa ollut koskaan mitään kaasukammioita. Dollinger, joka natsiaikana kuului Tunnustuskirkkoon ja joutui sen tähden natsien vankilaan, kertoo, että hänen veljensä toimi hotellityöntekijänä Auschwitzissa 4 vuoden ajan sodan aikana eikä tämä koko aikana kuullut mitään mistään kaasukammioista. Hän luotti veljeensä ja oli vakuuttunut siitä, ettei tätä mitenkään ole voitu puijata. Prof. Dollinger perusti Saksaan (!) “Historianväärennöstä vastaan toimivan maailmanliiton” (Christian News Encyclopedia, s. 2908).

8. Hitlerin puheita muistiin merkinnyt pikakirjoittaja Henry Picker (Hitlers Tischgespräche) on kirjannut ylös mm. seuraavat todistukset (lähde: W. Stäglich: Der Auschwitz Mythos). 27.1.1942 Hitler sanoi: “Juutalaisten täytyy pakata ja hävitä Euroopasta. Menkööt Venäjälle”. Edelleen 24.7.1942: “Kun tämä sota on ohi, pidän tiukasti kiinni siitä, että juutalaisten on lähdettävä ja muutettava Madagaskarille tai johonkin muuhun juutalaiseen kansallisvaltioon”. Juutalaisia ei tuhottu eikä ollut tarkoituskaan tuhota.

9. Hitlerin sihteeri Traudl Junge on tietenkin tärkeä todistaja. Tämä useita vuosia Hitlerin sihteerinä toiminut nainen muistaa Hitlerin “ystävällisenä isähahmona”. Hänestä tehty dokumenttifilmi “Blind Spot: Hitler’s Secretary” esitettiin Berliinin kansainvälisillä filmifestivaaleilla helmikuussa 2002.

Junge kertoo, että hän kuuli Hitlerin “rikoksista” vasta sodan jälkeen, ja hän ei voinut sanoa muuta kuin että hän on nähtävästi ollut eristettynä natsiterrorista, vaikka oli läheisessä kontaktissa Hitleriin. Hän kertoo, että Hitler ja muut natsijohtajat eivät juuri koskaan maininneet sanaa “juutalaiset” niissä tapaamisissa, joissa hän oli läsnä. “Elämä Hitlerin sisäpiirissä oli harmitonta ja ilmapiiri oli rauhallinen – paitsi kaoottisina loppupäivinä”. Hän kertoo Hitlerin loppuvaiheessa sanoneen: “Kaikki on ohi” ja antaneen hänelle viimeisen tahtonsa.

Koko sinä aikana, jonka hän oli Hitlerin palveluksessa, hän ei koskaan kuullut natsijohtajien keskustelevan juutalaisten joukkotuhoamisesta. “Minulla ei koskaan ollut tunnetta, että hänellä olisi ollut tietoisesti rikollisia päämääriä – - Kukaan ei koskaan puhunut tällaisesta aiheesta, ei ainakaan meidän (sihteereiden) läsnä ollessamme”. Keskitysleireistä hän muistaa puhutun vain silloin, kun Himmler kertoi Hitlerille Berghofissa, että “leirien johto on pätevissä käsissä”.

10. Kaksi naistodistajaa. IHR:n johtaja Mark Weber kirjoittaa IHR-lehtisessä http://www.ihr.org/leaflets/auschwitz.shtml: “Eräs itävaltalainen nainen, Maria Vanherwaarden, todisti Toronton oikeudenkäynnissä maaliskuussa 1988 keskitysleirikokemuksistaan. Hänet oli internoitu Auschwitz-Birkenauhun v. 1942, koska hänellä oli suhde puolalaiseen pakkotyöläiseen. Ollessaan junamatkalla leiriin eräs mustalaisnainen kertoi hänelle ja muille, että heidät kaikki tullaan tappamaan kaasulla Auschwitzissa.

Saavuttuaan leiriin Marian ja muiden naisten käskettiin riisuutua ja mennä suihkuun suureen betonihuoneeseen, jossa ei ollut ikkunoita. Kauhistuneet naiset olivat varmoja, että nyt he kuolevat. Mutta sitten, kaasun sijasta, suihkuista tulikin vettä. Auschwitz ei ollut mikään lomakeskus, Maria sanoi. Hän näki monen internoidun kuolevan kulkutauteihin, varsinkin pilkkukuumeeseen, ja joku harva teki itsemurhan. Mutta hän ei nähnyt mitään viitettä massatappamisiin, kaasutuksiin, tai mihinkään tuhoamisohjelmaan (todistus Toronton oikeudenkäynnissä 28.3.1988. Toronto Star 29.3.1988, s. A2).

Eräs juutalainen nainen, nimeltään Marika Frank, saapui Auschwitz-Birkenauhun Unkarista heinäkuussa 1944, jolloin on väitetty 25 000 juutalaisen tulleen kaasutetuksi kuoliaiksi ja poltetuksi krematoriossa. Hänkin todisti sodan jälkeen, ettei hän kuullut eikä nähnyt mitään mistään “kaasukammioista” koko sinä aikana, jonka hän oli siellä. Hän kuuli kaasutuskertomuksista vasta myöhemmin (Sylvia Rothchild [toim.]: Voices from the Holocaust, s. 188-191).

11. Eräät kirjat. Walter Laqueurin kirja The Terrible Secret kertoo sivulla 169, että Auschwitzin internoidut, jotka olivat kärsineet rangaistuksensa, vapautettiin ja palautettiin kotimaihinsa. Jos Auschwitz todella olisi ollut huippusalainen tuhoamisleiri, saksalaiset eivät varmasti olisi vapauttaneet asukkeja, jotka “tiesivät”, mitä leirissä tapahtui.

Ulsterin yliopiston emeritusprofessori Richard Lynn lausui 5.12.2005 (lähde: Truth at Last, numero 465, huhtikuu 2008): “Olen tarkistanut Churchillin teoksesta ‘The Second World War’, ja asia on todella niin, ettei siinä kertaakaan mainita natsien ‘kaasukammioita’, juutalaisten ‘kansanmurhaa’ tai ‘kuutta miljoonaa’ juutalaista sodan uhria. Tämä on hämmästyttävää. Kuinka tämä on selitettävissä? Eisenhowerin ‘Crusade in Europe’ on 559-sivuinen kirja, Churchillin kuusiosaisessa ‘Second World War’-teoksessa on yhteensä 4448 sivua, de Gaullen kolmiosaisessa ‘Memoirs de guerre’ -teoksessa 2054 sivua. Tässä vuosina 1948-1959 kirjoitetussa tekstimassassa, jossa on yhteensä 7061 sivua (johdanto-osat eivät mukana), ei ole minkäänlaista mainintaa natsien ‘kaasukammioista’, juutalaisten ‘kansanmurhasta’ tai ‘kuudesta miljoonasta’ juutalaisesta sodan uhrista.”

Selitys siihen, ettei näissä kirjoissa puhuta mitään ”kaasukammioista”, ”juutalaisten kansanmurhasta” tai ”kuudesta miljoonasta tuhotusta juutalaisesta”, on tietenkin se, ettei kaasukammioita ollut olemassakaan eikä tapahtunut mitään kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurhaa. Ei ollut holokaustia.

12. Lopuksi muutama juutalaislausunto. Juutalainen ”the World Center of Contemporary Jewish Documentation” -keskuksen johtaja tri A. Leon Kubovi ilmoitti 16.12.1960 (La Terre Retrouvee): ”Ei ole olemassa Hitlerin, Himmlerin tai Heydrichin dokumenttia, jossa puhuttaisiin juutalaisten tuhoamisesta. – - Ne sadat tonnit saksalaisia dokumentteja, jotka joutuivat liittoutuneiden käsiin salaisia dokumentteja myöten, eivät sisällä mitään mainintaa mistään juutalaisten tai minkään muunkaan etnisen ryhmän tuhoamissuunnitelmista – - ei ole sellaisia silminnäkijätodistuksia, jotka kestäisivät brittiläisen tai amerikkalaisen oikeusistuimen edessä. Useimmat niistä perustuvat pelkkiin kuulopuheisiin.”

Juutalainen Simon Wiesenthal kirjoittaa vuonna 1975, ettei Saksan maaperällä ollut tuhoamisleirejä (Books and Bookman, huhtikuu 1975, s. 5). Juutalaisten Rudolf Vrban ja Raul Hilbergin todistukset ja perusteet romahtivat totaalisesti Zündel-oikeudenkäynnissä vuonna 1985. Paljastui mm., ettei keskitysleireistä kirjoittanut Hilberg ollut kertaakaan käynyt tutkimassa keskitysleirejä. Vuonna 1989 israelilainen historioitsija Jehuda Bauer sanoi Auschwitzin uhrien väitetystä lukumäärästä, että tuo neljä miljoonaa on tietoinen myytti. Juutalainen historioitsija ja professori Arno Mayer (Princeton) on todennut, että Auschwitzissa ihmisiä menehtyi enemmän sairauksiin ja muihin ”luonnollisiin” syihin kuin tappamisiin.

VII Professori Robert Faurisson. Esitän tässä kaksi otetta Robert Faurissonin artikkeleista:

A. The Journal of Historical Review, kesä 1980, Faurissonin artikkeli ”The Problem of the Gas Chambers”: “Ei ole koskaan osoitettu, että Hitlerillä olisi ollut rikollisia aikeita. Mitä tämän rikoksen aseeseen tulee, kukaan ei ole nähnyt sitä. Edessämme on erittäin hyvin menestynyt sota- ja vihapropaganda. Historia on täynnä tämänkaltaisia petoksia, uskonnollisista noitataruista alkaen. Se, mikä erottaa meidän aikamme aiemmista aikakausista, on tiedotusvälineiden pelottava valta ja propaganda ad nauseam (pahoinvointiin asti), mikä on muodostunut joksikin, mitä on kutsuttava ‘1900-luvun huijaukseksi’ – - Vaikka kaasukammiot virallisten historioitsijoiden mukaan ovat erittäin keskeinen osa keskitysleirisysteemiä, on erittäin hämmästyttävää, ettei keskitysleirejä koskevan kirjallisuuden laajassa luettelossa ole yhtäkään kirjaa, yhtäkään esitettä eikä yhtäkään artikkelia itse ‘kaasukammioista’ – - Yhdessäkään Saksan keskitysleirissä ei ollut yhtäkään kaasukammiota; tämä on totuus. Sitä, ettei kaasukammioita ollut, täytyy pitää hyvänä uutisena; olisi väärin pimittää tämä totuus tulevaisuudessa.”

Artikkelinsa lopuksi Faurisson esittää seuraavat tosiasiat: ”Tutkittuaan asiaa 30 vuotta revisionistit ovat päätyneet seuraaviin johtopäätöksiin:

1. Hitlerillä ei koskaan ollut ’kaasukammioita.’

2. Ei tapahtunut mitään juutalaisten ’kansanmurhaa’ (tai ’kansanmurhan’ yritystä). Toisin sanoen: Hitler ei koskaan antanut määräystä (tai lupaa), että joku tulisi tappaa rotunsa tai uskontonsa vuoksi.

3. Väitetyt ’kaasukammiot’ ja väitetty ’kansanmurha’ ovat yksi ja sama valhe.

4. Tämä valhe, joka on pääasiassa sionistista alkuperää, on tehnyt mahdolliseksi valtavan poliittisen ja taloudellisen huijauksen, jonka suurin hyötyjä on Israelin valtio.

5. Tämän huijauksen pääasiallisia uhreja ovat Saksan kansa (mutta eivät Saksan hallitsijat) ja koko Palestiinan kansa.

6. Virallisten uutispalveluiden mahtava valta on, toistaiseksi, taannut tämän valheen menestymisen ja sensuroinut niiden sananvapautta, jotka ovat tuominneet tämän valheen.

7. Ne, jotka tässä valheessa ovat mukana, tietävät, että sen päivät ovat luetut. He vääristelevät revisionistisen tutkimuksen päämäärää ja luonnetta. He leimaavat ’natsismin uudelleennousuksi’ tai ’historian väärentämiseksi’ sen, mikä on vain ystävällismielistä ja oikeutettua huolta historiallisesta totuudesta.”

B. The Journal of Historical Review, kevät 1989, Faurissonin artikkeli ”My Life as a Revisionist”: “Voittajat eivät esittäneet Nürnbergin oikeudenkäynnissä eivätkä myöhemmissä samanlaisissa oikeudenkäynneissä yhtäkään todistetta rikollisesta aikeesta tai yhtäkään raporttia rikoksessa käytetystä aseesta tai yhtäkään ruumiinavauskertomusta rikoksen yhdestäkään uhrista. Tässä olemme tekemisissä valtavan mittaluokan rikoksen kanssa; kuitenkaan kukaan ei näytä löytäneen rikollista aietta, asetta tai yhtäkään ruumista. Voittajat tyytyivät vahvistamattomiin tunnustuksiin ja todistuksiin ilman ristikuulustelua asioiden fyysisestä laadusta. – - Vuoden 1945 ja vuoden 1987 välillä, Barbien tapaus mukaan luettuna, yksikään lakimies ei uskaltanut tarttua härkää sarvista. Yksikään heistä ei vaatinut, että syyttäjäpuoli todistaisi kansanmurhan ja kaasukammioiden totuudellisuuden.”

Tässä artikkelissa Faurisson esittää myös seuraavan “Julistuksen holokaustitahojen romahduksesta” (”The bankruptcy statement of Exterminationism”), jossa hän tuo julki, että tuhoajatuksen kannalla olevien on ollut pakko tunnustaa, ettei kukaan ole löytänyt yhtäkään (saksalaisten tai liittoutuneiden) dokumenttia, joka tukisi heidän väitteitään:

1. Ei ole olemassa määräystä tuhota juutalaisia.

2. Ei ole suunnitelmaa sellaisen tuhoamisen suorittamisesta.

3. Ei ole keskusorganisaatiota, joka koordinoisi sellaisen suunnitelman toimeenpanon.

4. Ei ole budjettia; mitään ei kuitenkaan voida tehdä ilman rahaa tai luottoja.

5. Ei ole kontrollielintä; kuitenkin sodassa olevassa maassa kaikkea täytyy kontrolloida.

6. Ei ole asetta, sillä ei ole olemassa asiantuntijatutkimusta rikoksessa käytetystä aseesta, ihmisten tappamiseen käytettävästä kaasukammiosta tai kaasuautosta.

7. Ei ole ruumista, sillä kenelläkään ei ole ruumiinavauskertomusta, joka todistaisi, että joku on tapettu myrkkykaasulla.

8. Ei ole todistusta rikoksen uudelleen lavastamisesta, vaikka Ranskassa murhan selvittämiseen liittyy tavallisesti uudelleenlavastus rikoksen tapahtumapaikalla.

9. Ei ole todistajaa, joka kykenisi kestämään ristikuulustelun rikoksen varsinaisista materiaalisista näkökohdista, koska Toronton oikeudenkäynnissä, jossa joku ensimmäistä kertaa uskalsi suorittaa sellaisen ristikuulustelun, paras “todistaja” joutui häpeään.

10. Ei ole vahvistettua tunnustusta, koska Gersteinin ja Rudolf Hössin tunnustusten, kun niitä lopullisesti on analysoitu, on osoitettu olevan vailla arvoa eikä niitä ole mahdollista puolustaa (ei edes sellainen kuin Raul Hilberg).

Artikkelissaan Faurisson kertoo myös juutalaisesta Raul Hilbergistä, joka todisti Zündel-oikeudenkäynnissä v. 1985: “Hilberg saapui oikeudenkäyntiin ilman dokumentteja, ilman muistiinpanoja, luottaen vain maineeseensa. Doug Christien ristikuulustelussa hänet kuuden miljoonan teorioineen paljastettiin huijariksi. Hilbergissä kohtasimme miehen, joka oli saavuttanut maailman huomattavimman historioitsijan maineen omalla tutkimusalallaan tutkimatta kertaakaan 37 vuoteen yhtäkään keskitysleiriä – - Hilberg – - mitätöitiin täysin.”

Totuuden kannalta professori Faurissonin tutkimukset ovat kriittisen tärkeitä, ja siksi annan seuraavat linkit, joissa hän kertoo ”holokaustista”:

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/professori-faurisson-i/

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/professori-faurisson-ii/

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/professori-faurisson-iii/

VIII Zyklon B:stä ja ”kaasukammioista”: Zyklon B:ssä oleva syaanivety tarttuu kosteisiin pintoihin, esim. ihoon, joten sitä ei voi nopeasti tuulettaa ulos, on odotettava riittävä aika. Tämä aika on valmistajan ilmoituksen mukaan 10 – 20 tuntia sellaisessa huoneessa, jossa ei ole tuuletusta, vasta sitten kaasua sisältäneeseen paikkaan voi ylipäätään mennä kaasunaamariin varustautuneena. Tällöinkin on käytettävä erikoisfiltteriä. Huoneisiin, joissa on riittävä tuuletus, voi mennä 1,5 – 2 tunnin kuluttua tuuletuksen aloittamisesta kaasunaamariin varustautuneena, ilman kaasunaamaria 3 – 4 tunnin kuluttua. Tämä tietenkin edellyttää, että Zyklon B-ganulat – Zyklon B:hän koostuu granuloista, joihin syaanivety on imeytetty ja joista se vapautuu useiden tuntien ajan – on poistettu ko. tilasta.

Kidutettu Rudolf Höss (Auschwitz-Birkenaun komentaja; ei tule sotkea Rudolf Hessiin) kertoo kidutuksella saadussa ”tunnustuksessaan”, että jo ½ tunnin kuluttua uhreja mentiin hakemaan pois mm. tupakoiden ja syöden, siis ilman kaasunaamaria. Näin hän yritti viestittää, että häntä on kidutettu. Tupakkahan olisi sytyttänyt tulenaran kaasun ainakin syaanivetyä yhä vapauttavien granuloiden lähellä, jossa pitoisuudet ovat korkeat, ja muutenkin kaikki olisivat kuolleet tappavaan kaasuun.

On väitetty, että Zyklon B-granuloita pudotettiin alas katon rei’istä ja että ne vapauttivat heti syaanivedyn kaasuna. Kuitenkaan sidosainegranuloihin imeytetty syaanivety ei muutu heti kaasuksi tullessaan ilman kanssa kosketuksiin. Kaasuuntuminen granuloista tapahtuu vähitellen tuntien mittaan. Katoissa ei myöskään ollut reikiä; sellaista on esim. Birkenaussa yritetty tökerösti väsätä sodan jälkeen Krema II:n kattoon, mutta alas räjäyttämisen (tapahtui sodan lopussa) voimasta romahtaneen katon murtumalinjat osoittavat, että reikää ei räjäytyshetkellä ollut: murtumalinjat olisivat tietenkin kulkeneet heikon lujuuden omaavan reiän kautta, mutta eivät kulje! Sodanaikaisissa ilmakuvissa ei näy reikiä ”kaasukammioiden” katoissa.

Väitetyissä kaasukammioissa ei ollut edes riittävää tuuletusta. Auschwitzin ’kaasukammioissa’ I – III (= Auschwitz I eli kantaleiri + Birkenau I + II) oli vain ruumishuoneen tarpeisiin riittävä ventilaatio, ”kaasukammioissa” IV – V (= Birkenau III + IV) ei ollut ventilaatiota ensinkään. ”Kaasukammiot” I – III olivatkin piirustusten mukaan pelkkiä ruumishuoneita. Auschwitz I:n ”kaasukammion” katossa on tuuletuspiippu, joka on asennettu v. 1944, kun rakennus muutettiin pommisuojaksi (katon neljä aukkoa on tehty vasta sodan jälkeen). Mekaaninen tuuletus meni polttouunien kaasujen poistohormiin, jolloin savupiipun kautta leviävä myrkky olisi aiheuttanut vakavan vaaran ympäristölle (vieressä olivat SS-sairaalaan ja leirin Gestapon tilat) ja syaanivedyn joutuessa kosketukseen tulikuumien polttouunikaasujen kanssa olisi ollut olemassa todellinen räjähdysvaara. Lisäksi, jos uunit olivat pois käytöstä, olisi ollut vaara, että syaanivety leviää koko rakennukseen.

”Kaasukammioissa” ei ollut minkäänlaista tiivistystä. Myös yhteisen viemäriverkon kautta kaasua olisi levinnyt kaikkialle leiriin. Seinärakenteet olivat tiilimuurausta, joka imee itseensä myrkkyä, ja sinne olisi ollut vaarallista mennä viikkojen ajan. Ei ollut myöskään lämmitystä kosteuden ja sen edistämän adsorption estämiseksi (poikkeuksena tietysti Auschwitz I, jonka ”kaasukammio” sijaitsi heti uunien vieressä; myös Kremoissa IV ja V oli jonkinlainen hiililämmitys), ei mekanismia kaasun levittämiseksi eikä räjähtämätöntä valaistusta. Auschwitz I:n ”kammion” yksi ovi oli heiluriovi, jota ei ollut mahdollista saada ilmatiiviiksi, ja paniikissa olleet ihmiset olisivat päässeet sitä kautta ulos. Auschwitz-Birkenaun Kremojen II ja III ”kaasukammioiden” ovet olivat kaksoisovia, joita niitäkään ei ollut mahdollista saada ilmatiiviiksi eivätkä ne voineet pidätellä paniikissa olevia ihmisiä.

Majdanekissa uuden krematoriorakennuksen väitetty kaasukammio sijaitsi muiden huoneiden keskellä, sen seinässä on iso aukko, jota ei voitu mitenkään sulkea, eikä huoneessa ollut mitään tuuletusta. Jos siinä olisi käytetty Zyklon B:tä, kaikki rakennuksessa olleet olisivat kuolleet. Majdanekin toisessa väitetyssä kaasukammiossa oli ikkuna, jonka kautta ihmiset olisivat päässeet karkuun; lisäksi toinen ovi aukeni sisäänpäin ja se voitiin avata sisältä! Leuchter toteaa tutkimuksessaan, että yksikään Majdanekin väitetyistä kaasukammioista ei ole voinut olla ihmisten surmaamiseen tarkoitettu kaasukammio.

Tutkiessaan näitä ”kaasukammioita” Leuchter otti kemiallisia näytteitä niiden seinistä ja lattiasta ja kontrollinäytteen vaatteiden desinfioimiseen (vaatteista tuhottiin täit Zyklon B:llä) käytetystä pienestä Zyklon B-kammiosta. Laboratoriotutkimusten mukaan tämän täidentuhoamiskammion eli desinfiointikammion seinämissä oli paljon syanidijäämiä (ovat pysyviä yhdisteitä), mutta ”kaasukammioiden” seinämissä ei lainkaan! Väitetyt kaasukammiot eivät siis ole voineet olla kaasukammioita! Niissä ei ole ensinkään käytetty Zyklon B:tä!

Myöskään hiilimonoksidia tai muuta tappavaa kaasua ei Leuchterin mukaan ko. ”kaasukammioissa” ole voitu käyttää. Hän toteaa: ”Väite, että näissä huoneissa on voitu suorittaa yhtäkään kaasuteloitusta, on naurettava.” Loppulausunnossaan Leuchter toteaa, ettei Auschwitz-Birkenaussa eikä Majdanekissa ole koskaan ollut ihmisten surmaamiseen käytettyjä kaasukammioita. Vielä Pressacia vastaan kirjoittamansa artikkelin lopussa Fred Leuchter toteaa: ”(Auschwitz-Birkenaun) Kremat I, II, III, IV ja V eivät olleet rakennuksia, joissa olisi tapettu ihmisiä kaasulla, eikä niissä ollut sellaiseen tarkoitettuja huoneita.” Myöhemmin Germar Rudolf (the Rudolf Report) on vahvistanut Leuchterin tulokset. Myös erään suuren yhtymän pääkemisti W. B. Lindsey on tutkinut näitä keskitysleirejä, ja hän on todennut, ettei kukaan ole voinut tappaa siellä Zyklon B:llä ketään väitetyllä tavalla. Kaasukammiot ovat siis pelkkä valhe. Ei ollut holokaustia.

Tarkemmin olen kuvannut asiaa kahdessa blogikirjoituksessani:

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/puolalainen-huijaus/

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/zyklon-b-teloitusvalineena/.

IX Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia. Belzecin, Sobiborin, Treblinkan ja Chelmnon väitetyt joukkomurhat on holokaustitahojen mukaan suoritettu dieselpakokaasulla. Dieselpakokaasulla ei kuitenkaan voi suorittaa joukkomurhia, koska se sisältää liian vähän hiilimonoksidia (häkää). Belzecissä, Sobiborissa, Treblinkassa ja Chelmnossa ei niin ollen ole suoritettu joukkomurhia eivätkä ne olleet tuhoamisleirejä.

Asian osoittaa seuraava Friedrich Paul Bergin artikkeli, jota käyn referoiden läpi.

Kirjoituksessaan ”The Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture – Absurd for Murder” (”Dieselkaasukammiot: Ihanteellisia kidutukseen – absurdeja murhaamiseen”; löytyy myös kirjasta: Germar Rudolf [toim.]: Dissecting the Holocaust, s. 435 – 469) insinööri Friedrich Paul Berg on käsitellyt dieselpakokaasun sopivuutta joukkomurhien suorittamiseen. Hän toteaa, että dieselpakokaasussa on niin vähän häkäkaasua (CO:ta), että sillä on äärimmäisen vaikeaa tappaa ihmisiä. Dieselkaasutukset ovat teknisesti absurdeja: teknisesti olisi juuri ja juuri mahdollista tappaa sillä tavalla ihmisiä, mutta toimet, joita tarvitaan dieselpakokaasun tekemiseksi myrkylliseksi, ovat absurdeja ja epätodennäköisiä (saksalaisilla oli käytössä puukaasutekniikka esim. autoissa, ja puukaasusta he olisivat saaneet häkää helposti vaikka kuinka paljon).

Kirjoituksensa alussa Berg sanoo, että kansallissosialistit eivät koskaan tappaneet ketään kaasulla. Sodan jälkeen suoritetuissa tuhansissa ruumiinavauksissa ei löytynyt ainuttakaan ”kaasutusuhria.” Holokaustitahot kuitenkin väittävät, että lähes kaksi kolmasosaa ”holokaustin” miljoonista kaasutetuista tapettiin dieselmoottoreiden pakokaasun sisältämällä häkäkaasulla.

Tärkeimmät kysymykset ovat tietenkin, paljonko hiilimonoksidia (eli häkää eli CO:ta) tarvitaan ihmisen tappamiseen puolessa tunnissa (tätä suuruusluokkaa väitteet ovat olleet) ja sisältääkö dieselpakokaasu niin paljon CO:ta. Tutkimuksissa (lähinnä Y. Hendersonin ja J. S. Haldanen tutkimus; kuolettava annos määritettiin luonnollisesti ihmisillä tehdyistä ei-tappavista kokeista ekstrapoloimalla huolellisesti karboksihemoglobiinin määrä suhteessa aikaan, apuna käytettiin myös tappavia eläinkokeita) on havaittu, että jos ilman happipitoisuus on normaali (21%), tarvitaan vähintään 0,4 prosentin CO-pitoisuus ihmisten tappamiseen alle tunnissa (prosentti tarkoittaa tilavuusprosenttia, kuten jatkossakin). Pitoisuudet 0,15 – 0,2% ovat ”vaarallisia”, mikä tarkoittaa sitä, että niissä pitoisuuksissa jotkut ihmiset, esimerkiksi heikkosydämiset, saattavat kuolla.

Holokaustitahojen mukaan kaasutuksen uhrit kuolivat noin puolessa tunnissa. Hiilimonoksidin määrä, joka tarvitaan ihmisten surmaamiseen tässä ajassa, saadaan ns. ”Hendersonin säännöstä” (prosentti x aika = vakio [jollekin vaikutukselle]). Jos ihmisten surmaamiseen ”alle” (Hendersonin ja Haldanen käyttämä ilmaus) tunnissa tarvitaan 0,4 prosentin jatkuva pitoisuus, niin heidän surmaamisekseen ”alle” puolessa tunnissa tarvitaan 0,8 prosentin jatkuva pitoisuus, jos ilman happipitoisuus on normaali.

Jos sen sijaan ilman happipitoisuus on esimerkiksi vain puolet normaalista, 10,5%, niin hiilimonoksidipitoisuuden myrkyllisyys tulee kaksinkertaiseksi. Tällöin 0,2%:n hiilimonoksidipitoisuus riittää tappamaan alle tunnissa ja 0,4%:n pitoisuus alle puolessa tunnissa. On siis tiedettävä ilman happipitoisuus, jos halutaan tietää tietyn hiilimonoksidipitoisuuden myrkyllisyys.

Jotta lukuja voitaisiin käyttää yhtenevästi, puhutaan yleensä siitä hiilimonoksidipitoisuudesta, joka vastaa normaalissa ilman happipitoisuudessa syntyvää vaikutusta; tämä on ns. efektiivinen hiilimonoksidipitoisuus. Jos siis 10,5%:n happipitoisuuden vallitessa tietty vaikutus saadaan 0,2%:n hiilimonoksidipitoisuudella, niin tällöin efektiivinen hiilimonoksidipitoisuus on 0,4% (sama vaikutus 21%:n happipitoisuudessa). Yhtälön muodossa: efektiivinen hiilimonoksidipitoisuus = vallitseva hiilimonoksidipitoisuus x normaali happipitoisuus jaettuna vallitsevalla happipitoisuudella.

Eräs tärkeä tieto olisi myös keskimääräinen pitoisuus koko altistuksen ajalta, mutta koska kammioiden koosta ei ole olemassa luotettavaa tietoa, sitä on turha yrittää määrittää. Joka tapauksessa keskimääräinen pitoisuus on aina alempi kuin dieselmoottorista tuleva pitoisuus.

Hiilimonoksidimyrkytykseen kuolleiden CO-hemoglobiinimääristä (CO syrjäyttänyt hemoglobiinissa O2:n eli hapen) voidaan päätellä, että noin 80 prosentin CO-hemoglobiinipitoisuus on tappava kaikille, ja tämän saavuttamiseksi 0,4%:n hiilimonoksidipitoisuus kammion ilmassa on ehdoton minimi. Kun CO-pitoisuus on 0,06%, puolen tunnin kuluessa ei tule mitään oireita, altistuksen pitkittyessä saattaa tulla päänsärkyä.

Tuleeko sitten dieselmoottoreista kammioiden ilmaan sellainen häkämäärä, joka riittää tappamaan kaikki, ei vain muutamia (siis ainakin pitoisuus 0,4 – 0,8%)? Oleellinen tieto olisi käytetyn dieselmoottorin malli ja koko, mutta holokaustitahot eivät ole ilmoittaneet sellaista tietoa. Berg tutkii sen vuoksi kysymystä, voiko mikään koskaan rakennettu dieselmoottori pystyä moiseen tekoon. Suosikkiväite kuitenkin on ollut, että moottori on ollut venäläisen panssarivaunun dieselmoottori.

Jos Gerstein olisi väittänyt, että moottorit olivat bensiinimoottoreita, hänen raporttinsa olisi ollut uskottavampi. Bensiinimoottoreiden pakokaasulla tappaminen olisi voitu suorittaa helposti. Gerstein oli kaivosinsinööri, ja hän varmasti osasi erottaa dieselmoottorin ja bensiinimoottorin toisistaan, ja moottorin äänestäkin voi helposti päätellä, kumpi moottori on kyseessä.

Dieselpakokaasulla on voimakas haju, ja todennäköisesti tämän vuoksi sitä on pidetty myrkyllisempänä kuin bensiinimoottorin pakokaasua, vaikka todellisuudessa se on suhteellisen harmitonta. Itse myrkyllinen osa, hiilimonoksidi, on lähes hajutonta.

Bensiinimoottorista saadaan helposti 7% hiilimonoksidia, erinäisillä säädöillä 12%, dieselmoottoreista ei saada koskaan edes 0,5%:ia, paitsi ylikuormituksessa.

Hiilimonoksidipäästöt esitetään yleensä ilman ja polttoaineen jakosuhteen funktiona. Ilman ja polttoaineen suhde on se tekijä, joka lähes yksinomaan määrää dieselpakokaasun sisältämän hiilimonoksidimäärän. Esimerkiksi ilman ja polttoaineen suhde 100:1 tarkoittaa sitä, että jokaista moottorin polttamaa polttoainekiloa kohti moottoriin vedetään 100 kiloa ilmaa. Kuitenkin vain noin 15 kiloa ilmaa voi koskaan reagoida millään tavalla kemiallisesti kunkin polttoainekilon kanssa riippumatta ilman ja polttoaineen jakosuhteesta. Jos siis suhde on 100:1 (100 kiloa ilmaa:kilo polttoainetta), niin 85 kiloa ilmaa menee moottorin läpi reagoimatta mitenkään. Dieselmoottori toimii siis ilmaylijäämällä.

Bensiinimoottorit sen sijaan toimivat aina ilmavajauksella. Tästä syystä polttoaine ei koskaan pala täydellisesti ja hiilidioksidin sijaan syntyy paljon hiilimonoksidia (häkää).

Joutokäynnillä dieselmoottoreiden ilma/polttoaine –suhde on jopa 200:1. Täydessä kuormituksessa se voi laskea suhteeseen 18:1. Kun ilmaa on aina ylimäärä, polttoaine palaa hyvin eikä synny suuria määriä hiilimonoksidia. Lisäksi se hiilimonoksidimäärä, mikä dieselin sylintereissä syntyy, laimenee sekoittuessaan ylimääräiseen ilmaan.

Joka edes alkeellisella tavalla ymmärtää diesel- ja bensiinimoottorin eron, se ei koskaan valitse dieselmoottoria hiilimonoksidin lähteeksi. Dieselmoottori on jo toimintaperiaatteensa vuoksi täysin naurettava hiilimonoksidin lähde.

Dieselmoottorit, joissa on jaettu polttokammio, eivät voi tuottaa kaasukammiokäyttöön riittävää hiilimonoksidimäärää. Dieseltyypit, joissa on jakamaton polttokammio, sen sijaan antavat pieniä mahdollisuuksia. Joutokäynnillä ne tuottavat noin 0,o3% CO:ta, mikä ei riitä aiheuttamaan mitään oireita. Täydessä kuormituksessa päästään juuri 0,4%:iin. Tällaista moottoria ei kuitenkaan voi käyttää täydellä kuormituksella pidempään, esim. puolta tuntia, koska silloin sylintereihin kertyy kiinteää ainesta, joka vaurioittaa moottoria tai tuhoaa sen. Jos taas kuormitusta lasketaan turvalliseksi katsotulle tasolle 80%:iin maksimikuormituksesta, hiilidioksidimäärät putoavat dramaattisesti, 0,13%:iin!

Ei pidä luulla, että ”kuormitus” on vain sitä, että painetaan kaasupoljin pohjaan. Tällä ei saavuteta alhaista ilma/polttoaine –suhdetta (siis suurta kuormitusta). Aluksi tosin tämä suhde laskee ja moottori kiihtyy, mutta muutamassa sekunnissa saavutetaan moottorille säädetty maksimitaso ja ilma/polttoaine –suhde (kuormitus) stabiloituu tasolle, joka on miltei sama kuin joutokäynnillä, vaikka kaasupoljin on pohjassa! Kun kaasupoljin on pohjassa, kuluu tietenkin enemmän polttoainetta sekunnissa, mutta koska moottoriin imetään myös enemmän ilmaa, ilma/polttoaine –suhde (kuormitus) pysyy lähes samana kuin joutokäynnillä. Jotta saataisiin aikaan kuormitus (ja enemmän hiilimonoksidia), moottoriin on kytkettävä jonkinlainen vastus (pumppu, puhallin, generaattori tms.) tai moottorin ilmansaantia on rajoitettava.

Käytännössä ulkoisen kuormituksen liittäminen moottoriin on vaikeaa, eikä holokaustikirjallisuus puhu sellaisesta. Ilmansaannin kuristaminen sen sijaan on helpompaa, mutta kokeet ovat osoittaneet, ettei tämä metodi ole riittävä (British Journal of Industrial Medicine –lehdessä v. 1957 julkaistu tutkimus; tarkemmin alempana).

Olisiko mahdollista, että juutalaiset kuolivat dieselpakokaasun alentuneeseen happimäärään? Normaalisti ilmassa on 21% happea. Joutokäynnillä dieselpakokaasussa on 18% happea. Maksimikuormituksessa (ilma/polttoaine –suhde 18:1) dieselpakokaasussa on 4% happea. Hendersonin ja Haggardin tutkimusten mukaan alle 10%:n happipitoisuus aiheuttaa tajuttomuuden ja alle 6%:n happipitoisuus on tappava. Haldanen ja Priestleyn mukaan 9,5%:n happipitoisuus puolen tunnin ajan aiheuttaa invaliditeetin. Kaasukammion happipitoisuuden pitäisi siis olla ainakin alle 9,5%, ehkä jopa alle 6%, jotta kuolema johtuisi hapen puutteesta.

Jotta dieselmoottorin pakokaasun happipitoisuus saataisiin laskettua 9%:iin, kuormituksen on oltava noin 75% maksimista (ilma/polttoaine –suhde 25:1), ja jotta pitoisuudeksi saataisiin 6%, moottorin on toimittava liki täydellä kuormituksella (ilma/polttoaine –suhde 20:1). Jos siis dieselkaasukammiot toimisivat hapenpuutteella, dieselmoottorin olisi toimittava kuormituksella, joka on vähintään 75% maksimista.

Yllä sanotusta voidaan myös päätellä, että suurimmalla osalla toiminta-alueestaan dieselit tuottavat riittävästi happea, niin että on mahdollista hengittää puhdasta dieselpakokaasua ja pysyä hengissä.

Hiilimonoksidin ja hapen puutteen yhteisvaikutus on sellainen, että jotta saavutettaisiin niin suuri efektiivinen hiilimonoksidipitoisuus (laskettu pitoisuus normaalissa happipitoisuudessa), että kaikki uhrit varmasti kuolevat puolessa tunnissa (siis 0,4 – 0,8%), moottorin on toimittava täydellä kuormituksella. Ilma/polttoaine –suhde 25:1 tuottaa pakokaasua, jossa happipitoisuus on 8,8% ja CO-pitoisuus 0,09, mistä voidaan laskea efektiivinen CO-pitoisuus 0,22, mikä on riittämätön määrä. Ilma/polttoaine –suhde 20:1 tuottaa pakokaasua, jossa happipitoisuus on 6% ja CO-pitoisuus 0,22%, mistä voidaan laskea efektiivinen CO-pitoisuus 0,77%, mikä on riittävä määrä. Ja tuo ilma/polttoaine –suhde 20:1 tarkoittaa sitä, että moottori toimii täydellä kuormituksella.

Jos juutalaiset eivät kuolleet hiilimonoksidiin tai hapen puutteeseen, kuolivatko he sitten hiilidioksidin vaikutuksiin? Hiilidioksidi itsessään ei ole myrkyllistä (ihmisen uloshengityksessäkin on n. 5,5% hiilidioksidia), mutta joissakin oloissa se voi happea paljon raskaampana syrjäyttää hapen aiheuttaa tukehtumisen hapenpuutteeseen.

Dieselpakokaasussa on joutokäynnillä hiilidioksidia 2% ja täydessä kuormituksessa 12%. 12%:n pitoisuus voi aiheuttaa rytmihäiriöitä ja voi niin ollen olla vaarallinen sydänvikaisille. Vasta yli 20-30%:n hiilidioksidipitoisuuksia pidetään vaarallisina. Kuitenkin kun dieselpakokaasun pitoisuus on 12%, hapen pitoisuus laskee vaaralliselle alueelle. Berg toteaa, että se tekijä, joka on kaikkein vaarallisin dieselpakokaasussa, on hiilimonoksidin ja alentuneen happipitoisuuden yhteisvaikutus.

Käytännössä – nestemäistä polttoainetta käytettäessä – dieselit eivät voi toimia alle ilma/polttoaine –suhteen 18:1, koska kiinteät savupartikkelit tuhoaisivat moottorin lyhyessä ajassa ja pysäyttäisivät sen. Monet valmistajat asettavat rajaksi 20:1. Vain moottoreiden polttaessa puhdasta kaasumaista polttoainetta suhde voi mennä alle 18:1, sillä tämä on ainoa keino estää kiinteän aineksen kertyminen sylintereihin. Tämä asia on tässä irrelevantti, sillä jos saksalaisilla olisi ollut kaasumaista polttoainetta dieselmoottoreihin, esimerkiksi puhdasta hiilimonoksidia, he olisivat voineet johtaa sen suoraan kaasukammioihin ilman moottoreita.

Dieselit tuottavat normaalisti paljon savua, ja jos moottori toimii lähes täydellä kuormituksella, savua tulee runsaasti. Pattlen tutkimuksissa todettiin, että vaikka moottori toimii alle 50%:n kuormituksella maksimista ja tuottaa 0,22% hiilimonoksidia, se tuottaa myös erittäin kirvelevää, silmiä ärsyttävää savua, joka kaasukammioon johdettuna olisi vähentänyt näkyvyyttä huomattavasti. Kuitenkaan Gerstein-raportissa tai sodanjälkeisissä todistajanlausunnoissa ei puhuta dieselsavusta mitään.

Dieselpakokaasu on yleisesti ottaen turvallista. Dieseleitä käytetään jopa maan alla kaivoksissa. Ensimmäisenä dieseleitä käytti maan alla hiilikaivoksissa juuri Saksa! Ja jo vuodesta 1928 lähtien! Saksalaiset siis tunsivat dieselpakokaasun vaarattomuuden jo yli kymmenen vuotta ennen väitettyjä kaasukammioita. On täysin naurettavaa väittää, että saksalaiset käyttivät dieselmoottoreita tuottamaan hiilimonoksidia. Ja Gerstein oli saanut kaivostarkastajan koulutuksen ja takuulla oli selvillä dieselpakokaasun vaarattomuudesta (johtikohan hän holokaustitahot ansaan?). Britanniassa dieselit otettiin kaivoksissa käyttöön v. 1939 ja USA:ssa 1970-luvulla (viivästyksellä poliittisia syitä).

Dieselmoottoreiden turvallisuutta on seurattu tarkasti. Britit esittivät raportin 35-vuotisesta kokemuksestaan dieselmoottoreista v. 1974 (S. Gilbert, British National Coal Board, julkaisussa The Mining Engineer, kesäkuu 1974, s. 403). Gilbert kirjoittaa: ”Kaikkiin turvallisuusraportteihin kohdistunut tutkimus on paljastanut, ettei kukaan ihminen ole kärsinyt mistään haitallisista vaikutuksista ohimenevästi tai pysyvästi hengitettyään dieselmoottorein varustettujen ajoneuvojen pakokaasuja.” Ei kukaan!

Amerikkalainen Dennis S. Lachtman (johtaja, Health Engineering for the EIMCO Mining Machinery Company) esittää yhteenvedon yli 20 tutkimuksesta, joissa on tutkittu dieselpakokaasun vaikutusta ihmisiin, ja toteaa, ettei dieselpakokaasulle altistuminen ole tuottanut mitään merkittäviä uhkia terveydelle. Lisäksi 22 kaivosta ja 5000 kaivosmiestä koskenut tutkimus osoitti, ettei dieselpakokaasulla ole haitallisia vaikutuksia (Mining Congress Journal, tammikuu 1981, s. 40). Dieselpakokaasu ei ole aiheuttanut yhtäkään vahinkoa!

Kuinka sitten dieselkaasukammio olisi toiminut? Kuormituksen liittäminen moottoriin ei, kuten sanottu, ole helppoa. Jos ajatellaan paikallaan seisovaa autoa, kaasupolkimen painaminen pohjaan ei juurikaan nosta kuormitusta, ja jos kytkintä samalla luistatetaan, kuormitus nousee vain vähän ja kytkin palaa loppuun. Jos perä nostetaan ylös ja kuormitusta nostetaan jarruilla, kuormitus nousee hieman enemmän, mutta jarrupalat palavat nopeasti loppuun.

Ainoa tapa, jolla moottorin kuormitusta voitaisiin nostaa, on liittää siihen jonkinlainen jarrudynamometri tai muu kuormitus, esimerkiksi generaattori, pumppu tms. Jarrudynamometreja Saksassa oli muutamia testauslaboratorioissa, mutta niitä oli vaikea saada ja ne olivat kalliita. Sähkögeneraattori oli mahdollinen sähkön tuottamiseksi, mutta silloin sekä moottorin että generaattorin olisi täytynyt toimia jatkuvasti, mikä on vastoin Gersteinin raporttia (Gersteinin mukaan moottori piti käynnistää juuri kaasutusta varten). Treblinkan kohdalla sodanjälkeiset todistajat ovat sanoneet, että sähkön tuottamista varten oli oma moottori, joka toimi erillään ”tuhoamismoottorista” (vaikka juuri kuormituksessa olevaa moottoria olisi tullut käyttää tuhoamiseen!).

Mitä sitten täydellä kuormituksella toimivan dieselmoottorin pakokaasun vaikutuksiin – ja samalla kaikkien tekijöiden yhteisvaikutukseen – tulee, siitä on olemassa yksi eläimillä tehty tutkimus: tutkijaryhmän Pattle et al. tutkimus, joka on julkaistu lehdessä British Journal of Industrial Medicine 14 (1957), s. 47 – 55. Koe tehtiin neljällä kanilla, kymmenellä marsulla ja 40 hiirellä. Eläimet pantiin tutkimuskammioon vasta kun dieselpakokaasua oli puolen tunnin ajan virrannut kammioon ja oli saavutettu tasapainotila. Kokeessa oli neljä koetilannetta.

Ensimmäisessä koetilanteessa moottori oli joutokäynnillä ilman ulkoisia vastuksia, ja tässä tilanteessa yksikään eläin ei menehtynyt edes viiden tunnin kuluessa. Kahdessa seuraavassa koetilanteessa moottoria rasitettiin raskaalla kuormituksella (puhallin ja kaksi hydraulista pumppua), ja tällöin kaikki kanit selvisivät hengissä viiden tunnin altistuksesta, marsuista kuoli yksi ja hiiristä muutama. Neljäs koetilanne oli kaikkein ankarin, ja siinä moottorin ilmanottoa kuristettiin suuressa määrin ja saavutettiin hiilimonoksidipitoisuus 0,22% ja happipitoisuus laski 11,4%:iin. Tässä tilanteessa useimmat hiiret kuolivat tunnin kuluessa, mutta kaikki kanit ja marsut pysyivät elossa yli tunnin. Kaikkien koe-eläinten tappamiseen meni yli kolme tuntia! Gerstein-raportin 32 minuutin kuluttua ehkä kaikki eläimet olisivat olleet elossa. Eläinkokeiden valossa Gersteinin dieselkaasukammio olisi ollut täydellinen fiasko.

Lisäksi väitetyissä kaasukammioissa ei ollut valmiina pakokaasua ja häkää, moottori pantiin käyntiin vasta kun ihmiset olivat kammiossa, ja sama moottori ruokki useampaa kammiota. Berg kertoo, että väitetyn venäläisen dieselmoottorin (550 hv, V12) iskutilavuus oli 38,86 litraa, ja tällainen moottori työntää minuutissa 38,86 kuutiometriä, joten olisi kestänyt useita minuutteja, ehkä kymmenen kaksikymmentä minuuttia (kammioiden vapaasta tilavuudesta riippuen; myös poistuminen ihmisten hengitykseen ja vuotoihin huomioitava), ennen kuin olisi saavutettu tappava efektiivinen CO-pitoisuus. Gersteinin 32 minuutin ajalle keskimääräinen CO-pitoisuus olisi jäänyt kauas alle tappavan pitoisuuden.

Berg pohtii vielä, olisiko pakokaasun kierrätys toiminut. Tällöin kammioon tullut pakokaasu johdettaisiin kammion ilmasta takaisin moottoriin ja sieltä taas uudelleen kammioon jne. Moottorin ilmanotto olisi siis yhdistetty kammioon. Bergin mukaan tämä ei toimi. Hiilimonoksidi on hyvä polttoaine, ja se palaa hyvin moottorissa. Dieselit toimivat ylimääräilmalla, ja niin kauan kuin happea on saatavilla, CO-taso sylintereissä ei nouse (palaminen tuottaa hiilidioksidia). Hiilimonoksidimäärä ei nouse niin kauan kuin ilma/polttoaine –suhde on yli 15:1, se nousee vasta juuri ennen moottorin sammumista (moottori sammuu tuollaisen kierrätyksen aiheuttamaan hapenpuutteeseen).

On mieletöntä väittää, että saksalaiset käyttivät tällaiseen väitettyyn tuhoamiseen dieselmoottoria. Mikä tahansa bensiinimoottori olisi antanut jo joutokäynnillä kymmenen kertaa tarvittavan hiilimonoksidimäärän! Ja saksalaisilla oli käytössään vieläkin ruhtinaallisempi hiilimonoksidilähde, puukaasugeneraattorit, jotka tuottivat generaattorikaasua eli puukaasua puusta, hiilestä ja koksista. Generaattorikaasu sisälsi 18 – 35% hiilimonoksidia! Generaattoreissa polttaminen suoritettiin happi- ja ilmavajauksessa, jolloin syntyi paljon polttoaineeksi kelpaavaa CO:ta. Polttoaine itse oli myrkkykaasu. Generaattorista tämä kaasu johdettiin moottoriin.

Sodan aikana Saksassa nestemäinen polttoaine oli varattu sotavoimille, ja muut ajoneuvot muunnettiin puukaasulla toimiviksi. Sodan lopulla Saksan teillä liikkui puoli miljoonaa puukaasuautoa, ruhtinaallista myrkyllisen kaasun lähdettä! Saksassa näitä autoja kutsuttiin nimillä Generatorgaswagen (generaattorikaasuauto) tai Gaswagen (kaasuauto), joskus myös Holzgaswagen (puukaasuauto). Näiden autojen kuljettajilta vaadittiin erityiskoulutus ja lisenssi, joten kymmenillä (tai sadoilla) tuhansilla saksalaisilla oli tieto, mistä vaarallista ja tappavaa häkäkaasua saa. Lisäksi Saksan teollisuus tuotti suunnattomia määriä hiilimonoksidia poltto- ja raaka-aineeksi.

Generaattorikaasumenetelmää käytettiin Saksassa laajasti rottien ja tuholaisten tuhoamiseen, ja teollisesti valmistettiin erityisiä tällä menetelmällä toimivia laitteistoja rottien tuhoamiseen. Jos ihmisiä olisi päätetty tuhota kaasulla, puukaasuvalinta olisi ollut luonnollinen.

25 vuotta sitten, vuonna 1983, holokaustitahot pyrkivät tekemään väistöliikkeen yrittämällä häivyttää dieselmoottorit kokonaan pois kuvioista. 24 johtavaa ”holokaustioppinutta” julkaisi tuolloin kirjan ”Nationalsozialistische Massentötungen durch Giftgas” (”Kansallissosialistien suorittamat joukkomurhat myrkkykaasulla”). Tässä kirjassa he yrittivät työntää unholaan dieselpakokaasuversion niin, etteivät edes maininneet sitä ja puhuivat vain bensiinimoottoreista. Kirja on äärimmäisen mahtaileva ja Maailman juutalaiskongressi suositteli sitä.

Holokaustitahot manipuloivat monin tavoin todistusaineistoa tässä kirjassa. Esimerkiksi vaikka Gerstein mainitsee dieselmoottorit neljä kertaa, nämä manipuloijat siteeraavat Gersteinilta vain kohdat, joissa dieselmoottoreita tai edes väitettyä tappamistapahtumaa ei mainita. Tilalle on nostettu pätkä edellä käsitellyn Pfannenstielin sodanjälkeisestä todistuksesta, jossa ei mainita dieselmoottoreiden käyttöä vaan pelkästään ”dieselpolttoaineen” käyttö moottorissa. Kuitenkaan bensiinimoottori ei toimi dieselöljyllä eikä dieselmoottori bensiinillä. Kirjassaan holokaustitahot väittävät, että uhrit olivat sinisiä, vaikka hiilimonoksidin uhrit ovat punertavia tai kirsikanpunaisia.

Holokaustitahot ottivat kirjaansa Gersteinin raportin petollisesti typistetyssä muodossa, ja sellainen toimi kuvastaa vain näiden tahojen epätoivoa. Ennen holokaustihuijauksen lopullista luhistumista yritetään kaapia kasaan todistesirpaleita mistä tahansa. Holokaustitahojen esittämä uusi ”holokaustiversio” on vielä absurdimpi kuin entinen. Lisäksi bensiinimoottoriversio on vastoin todistajalausuntoja. Holokaustitahot ovatkin nyttemmin palanneet vanhaan tarinaansa.

New Yorkissa ilmestyvä venäjänjuutalaisten lehti Novoje Russkoje Slowo siteerasi 26.2. – 29.2.1995 julkaisemassaan kirjoitussarjassa virallista historiankirjoitusta edustavaa Raul Hilbergiä: ”Natsit eivät tuottaneet saippuaa ihmisrasvasta eivätkä tappaneet uhrejaan dieselpakokaasulla. Tällaisia huhuja levitettiin v. 1942, mutta velvollisuutemme on tarkoin erottaa nämä huhut ja vääristelyt tosiasioista ja totuudesta. Pienet valheet antavat kieltäjille aineistoa meitä vastaan” (löytyy lehdestä VffG 3/1997, s. 138). Hilberg kutsuu siis dieselkaasukammioita valheeksi.

Tämän Friedrich Bergin artikkeliin perustuvan tekstini loppuun liitä pari Carlo Mattognon ja Jürgen Grafin Treblinka-kirjan detaljia (sivuilta 133 – 137). Tekijöiden laskelmien mukaan uhrit olisivat kuolleet Treblinkan ensimmäisissä väitetyissä tuhoamiskammioissa hiilidioksidin (CO2) aiheuttamaan tukehtumiseen 32 minuutissa, toisissa väitetyissä tuhoamiskammioissa 21 minuutissa ilman mitään dieselmoottoreita ja pakokaasuja, pelkästään olemalla kammiossa ja tuottamalla uloshengityksellään hiilidioksidia. Myrkkykaasut olisivat olleet tarpeettomia.

Toinen detalji koskee ilmanpainetta väitetyissä dieselkaasukammioissa. Arnulf Neumaierin mukaan dieselmoottorit työntävät ulos pakokaasua puolen ilmakehän paineella (500 g/nelisenttimetri). Tämä merkitsee 5 tonnin painetta kutakin neliömetriä kohti. Kuten yllä on todettu, väitetty venäläinen dieselmoottori työntää 38,83 kuutiometriä pakokaasua minuutissa. Tällöin tiivistetyn kammion paine tietenkin kasvaa, ja tasapainotila saavutetaan, kun kammiossa on sama puolen ilmakehän paine kuin moottorissa. Tällöin tietenkin moottori sammuu vastapaineen vuoksi, ellei sitä ennen kammio ole luhistunut korkean paineen vuoksi tai sen ovi paukahtanut auki. Treblinkan ensimmäisissä kaasukammioissa tasapainotila olisi saavutettu alle minuutissa, myöhemmin rakennetuissa hieman yli neljässä minuutissa. Belzecissä aikamäärät olisivat olleet samaa luokkaa. Paineen vuoksi moottori olisi sammunut heti alkuunsa tai väitetty kaasukammio olisi luhistunut tai sen ovi pamahtanut auki ja sisällä olleet olisivat päässeet ulos.

X Auschwitzissa kuolleista. Auschwitzissa kuoli 60 421 juutalaista. Germar Rudolf on joulukuussa 2005 tuonut julkisuuteen kansallissosialistisen Saksan viralliset tilastot kaikista Auschwitzin keskitysleirin internoiduista. Tiedot ovat peräisin keskitysleirien tarkastusviraston päällikön, SS-Gruppenführer (kenraali) Richard Glücksin tilastoista, jotka on mikrofilmattu ja sijaitsevat tällä hetkellä Venäjän Keskusarkistossa (Central State Archives No 187603, Rolls 281-286 [Auschwitz]). Saksan Valtionarkistosta löytyneet Saksan Valtionrautateiden kuljetustilastot vastaavat Rudolfin mukaan tarkoin Venäjän arkistoista löytyneitä tietoja (internoituja kuljetettiin Auschwitziin ja sieltä pois rautateitse):

http://www.tbrnews.org/Archives/a2037.htm

Tilastoista käy ilmi:

Juutalaisia tuotiin Auschwitziin koko aikana 173 000

Juutalaisia siirrettiin Auschwitzista muihin leireihin 100 743

Juutalaisia kuoli pilkkukuumeeseen 58 240

Juutalaisia kuoli muista luonnollisista syistä 2064

Juutalaisia teloitettiin hallinnollisena toimena (kurinpitosyistä) 117

Juutalaisia loppuvaiheessa Auschwitz-kompleksissa 11 836

Unkarin juutalaiset erikseen:

Unkarin juutalaisia tuotiin Auschwitziin 23 117 (touko-lokakuu 1944)

Unkarin juutalaisia siirrettiin eteenpäin Auschwitzista 21 527

Unkarin juutalaisia Auschwitzissa lokakuun 1944 jälkeen 1590

Kaikki internoidut yhteensä (sis. juutalaiset):

Auschwitziin tuli koko aikana 334 685 internoitua

Auschwitzista siirrettiin muihin leireihin 121 453 internoitua

Auschwitzissa kuoli pilkkukuumeeseen yhteensä 103 447 internoitua

Auschwitzissa kuoli muista luonnollisista syistä 4140 internoitua

Auschwitzissa teloitettiin kurinpitosyistä yhteensä 1646 internoitua (näistä puolalaisia 1485, juutalaisia 117, mustalaisia 20, venäläisiä 19 ja tšekkiläisiä 5; olen korjannut yhteenlaskuvirheet).

Internoituja loppuvaiheessa Auschwitz-kompleksissa 103 999

Yhteenveto: Auschwitzissa kuoli 60 421 juutalaista, näistä epidemioihin (varsinkin pilkkukuume-epidemioihin) 58 240. Kaiken kaikkiaan leirissä kuoli 109 233 internoitua, näistä 103 447 epidemioihin.

Zyklon B:llä pyrittiin tuhoamaan vaatteista pilkkukuumetta levittävät täit, ja krematorioiden tarkoituksena oli hävittää kulkutautien uhrien ruumiit hygieenisesti, niin etteivät kulkutaudit pääse niistä leviämään (lisäksi maahan hautaaminen olisi pilannut korkealla olleen pohjaveden). Krematorioilla ja Zyklon B:llä yritettiin siis pelastaa niin monen juutalaisen henki kuin mahdollista.

Tästä asiasta on yli 60 vuotta ollut jatkuvasti liikkeellä karkeaa kauhu- ja vihapropagandaa, ja mielestäni tällaisen propagandan levittäjät tulisi saattaa oikeiden tuomittaviksi. Kyseessä on tietoinen huijaaminen ja petos, jotka ovat rikoksia. Lisäksi holokaustipropagandassa syyllistytään karkeaan antigermanistiseen rasismiin, joka sekin on rikos.

On myös tärkeää huomata, että Glücksin tilastot osoittavat valtavan määrän dokumentteja väärennöksiksi. Kaikki ”holokaustiin” liittyvä on ollut petosta, tietoista hallitusten harjoittamaa valehtelua, väärentämistä ja kansalaisten aivopesua.

XI Juutalaisia 16,15 – 19,2 miljoonaa 2. maailmansodan jälkeen! Sotaa ennen heitä oli 15,7 – 16,6 miljoonaa. Puheet 6 miljoonan ”holokaustista” ovat pötyä.

Juutalaislehti The New York Times kirjoitti 22.2.1948 juutalaisten määrästä maailmassa näin (jutun otsikko ”Armies for Palestine: Need for International Force of 70 000 Believed Indicated as U. N. Faces Decision”): “…The Jewish areas of Palestine are an enclave surrounded by Arabs. There are 650,000 to 700,000 Jews in Palestine and about 1,250,000 Arabs. Another 500,000 Jews inhabit other Arab countries in the Middle East. The Arab population these states, Saudi Arabia, Egypt, Syria, Lebanon, Iraq, Yemen and Trans-Jordan, is more than 30,000,000. In these countries, the Jews are tied by bonds of religion TO THE REST OF THE FIFTEEN TO EIGHTEEN MILLION JEWS OF THE WORLD, and most of the Arabs share their religion with the rest of the world’s 221,000,000 Moslems…”

(tuossa isoin kirjaimin korostetussa kohdassa mainitaan maailman juutalaisten määräksi tuolloin 15-18 miljoonaa).

On selvää, että jos maailmassa oli sodan jälkeen 15-18 miljoonaa juutalaista, ”kuuden miljoonan holokausti” on hölynpölyä, päivänselvä valhe. Kuten yllä kohdasta I käy ilmi, juutalaisen tutkimuslaitoksen World Center of Contemporary Jewish Documentation mukaan maailmassa oli v. 1945 juutalaisia 15 053 628 (tätä lukua käytti Rassinier) ja juutalaisen Hilbergin mukaan 15 655 528. Saman tutkimuslaitoksen mukaan v. 1939 maailmassa oli juutalaisia 16 643 120 (tätä lukua käyttivät Rassinier ja Hilberg). Juutalaisen American Jewish Committeen mukaan maailmassa oli v. 1939 juutalaisia 15 688 251. Lisäksi vuoden 1949 World Almanac ilmoittaa juutalaisten määräksi maailmassa 15 713 638, ja vuoden 1951 Statistical Handbook of Council of Churches ilmoittaa määräksi 15,3 miljoonaa.

The New York Times -lehden juttu ilmestyi siis 22.2.1948, ja heti seuraavana päivänä 23.2. sionisminvastainen juutalainen Benjamin Freedman saapui lehden toimitukseen perehtymään asiaan tarkemmin. Common Sense -lehdessä 1.5.1959 Freedman kuvaa käyntiään seuraavasti:

“On February 22, 1948, the New York Times published figures taken from their 1947 secret census indicating a minimum of 16,150,000 and a maximum of 19,200,000 so-called ‘Jews’ in the world for 1947. Through the courtesy of Mr. Arthur Hays Sulzberger, publisher of the NY Times this author conferred on February 23, 1948 with Commander Baldwin in his office where this author. examined documents fully supporting the figures published by the NY Times on February 22, 1948. This author was allowed to examine the file containing the results of the searching investigations conducted by the NY Times through its own offices throughout the world and with the collaboration of governments and religious bodies in those foreign countries.”

Freedman siis kertoo, että The New York Times -lehden luku “15-18 miljoonaa” perustui lehden vuonna 1947 suorittamiin ”salassa pidettyihin laskelmiin” (secret census), joiden mukaan maailmassa oli vuonna 1947 16 150 000 – 19 200 000 juutalaista.

Maailmassa oli The New York Times -lehden tutkimusten mukaan vuonna 1947 16,15 – 19,2 miljoonaa juutalaista!!!

Lehti oli Freedmanin mukaan suorittanut laskelmansa omien toimistojensa kautta ympäri maailman, vieläpä eri maiden hallitusten ja uskonnollisten järjestöjen avulla (”with the collaboration of governments and religious bodies in those foreign countries”).

Jos The New York Times oli päätynyt lukuun 16,15 – 19,2 miljoonaa maailmanlaajoissa tutkimuksissaan eri maiden hallitusten ja uskonnollisten järjestöjen avustamana, silloin lukua voidaan pitää virallisena! Maailmassa oli vuonna 1947 16,15 – 19,2 miljoonaa juutalaista!

Freedman oli vapaasti saanut tutkia tutkimusdokumentteja.

No, vuonna 1948, helmikuun 22. päivänä, The New York Times -lehti siis julkaisi luvun 15 – 18 miljoonaa, joka sopi noihin raameihin. Mitä sitten tapahtui? Jokainen arvaa, mitä sitten TÄYTYI TAPAHTUA. Neljä päivää myöhemmin lehti julkaisi ”oikaisun”:

“Last Sunday’s article incorrectly estimated the Jewish population of the world at 15 to 18 million. No census has been conducted since the war, and estimates are only approximate, but most authorities agree that Hitler’s wholesale massacres of Jews during the war reduced the Jewish population to perhaps 12 million today.”

Nyt The New York Times oli kokonaan “unohtanut” omat tutkimuksensa (16,15 – 19,2 miljoonaa) ja yrittää selittää, että “arviot ovat vain suuntaa antavia”, mutta “useimmat auktoriteetit ovat sitä mieltä, että juutalaisväestön määrä on nyt (1948) ehkä 12 miljoonaa”. Väestötutkimuksia ei lehden mukaan ole tehty, ja näin se salaa omat maailmanlaajat ja eri maiden hallitusten tukemat tutkimuksensa! Sitten vedetään hatusta luku 12 miljoonaa, höystettynä ilmaisuilla ”suuntaa antavia” (approximate) ja ”EHKÄ” (perhaps)! Propagandaa parhaimmillaan, ytimessä röyhkeä valhe. Eikä unohdettu myöskään puhua ”Hitlerin joukkomurhista” (”Hitler’s wholesale massacre”). Kuinka se propagandatekstissä olisi voitu unohtaakaan.

The New York Times -lehden artikkelin kirjoittajan (Baldwin) mukaan asiaan olivat puuttuneet American Jewish Committee ja ”muut tahot” (Baldwinin kirje eräälle juutalaiselle, Morris Kominskylle). Puuttumisen johdosta julkaistiin tuo ”oikaisu” 26.2.1948.

Jälkeenpäin tietysti kaikki on yritetty ”unohtaa”. Baldwinille tuli ”muistamattomuutta” esim. Freedmanin suhteen, ja hän selitti myös, että luvut muka vain otettiin vuoden 1948 World Almanacasta (koko lehden laaja tutkimus salataan). Oletettavasti myös The New York Times -lehden tutkimuskansio on ”kadonnut” lehden toimistosta.

Juutalaisille tuli lipsahdus, ja propaganda yritti korjata asian. Freedmanin ansiosta totuus on kuitenkin säilynyt.

Vesa I Laurio

Suomalaisista keskivertonaisista

Kirjoituksessani ”Suomen diktaattori” olen vaatinut Suomen ”narttujen” toimittamista keskitysleireihin koulutettaviksi yhteiskunnan vihollisina sekä Suomen oikeiden ”naisten” kunnioittamista ja palkitsemista: ”Nartut toimitetaan kahden vuoden koulutusleireille keskitysleireihin (yhteiskunnan viholliset on alkuun internoitava). Oikeille naisille, niille, jotka feminismin ja väärän ’tasa-arvon’ puristuksessa ovat pysyneet uskollisina naisen tehtävälleen kotona ja lasten hoitajina, suodaan kunniakkaat palkinnot ja kunnia-asema koko elämänsä ajaksi.”

”Nartuilla” tarkoitan niitä keskivertonaisia, joista nyt puhun. Sanojeni takana minulla on runsain mitoin kokemusta.

Suomen keskivertonaiset ovat viime aikoina antaneet julkisesti selkeän kuvan itsestään, ja siksi päätin ikuistaa asian kirjoittamalla siitä pienen ikuistustarinan, joka mielessäni jostain syystä liikkuu hautajaiskirjoituksen nimisenä.

Itsestään kuvan ovat antaneet nämä kaksi keskivertonaista: Kaarina Hazard (kolumnisti) ja Tuulikki Ukkola (kansanedustaja, ent. Kalevan toimittaja, Sanomalehtimiesten liiton [nyk. Journalistiliiton] teknisen valiokunnan jäsen 1980-1983). Hazardilta esitän kaksi kirjoitusta, Ukkolalta yhden. Olen korostanut ne kohdat heidän teksteissään, jotka erityisesti nousevat luonnehtimaan ja määrittämään heitä (en korosta värein, koska asia ei sitä ansaitse, vain lihavoimalla).

Hazard 1 (Iltalehti 13.1.2010). Ludvig Borga. Entinen kansanedustaja ja nyrkkeilymestari Tony Halme löydettiin sunnuntaina kuolleena kotoaan. Mies oli huumeisiin ja laittomiin aseisiin uponnut sekakäyttäjä, joka oli saanut pysyvän aivovamman. Iso ukko, joka surkeana ja säälittävänä katkokäveli ja sammalsi viimeiset elinvuotensa, jotka päättyivät lehtitietojen mukaan oman käden kautta. Miten julkisuus tähän suhtautui? Ihaillen.

Iltapäivälehdet kiirehtivät julkaisemaan väräjävällä äänellä muisteloita miehestä, ja hyvä ettei kättä lippaan vedetty. “Räväkkä”. Tähän asti sitä on luultu, että räväkkä on keski-ikäinen nainen, jolla on tukassaan useaa eri väriä. Mutta ei. Räväkkä tarkoittaakin exit-only -tatuoinnilla varustetun sikaniskan sekoilua kännissä pyssyn kanssa. Ja mitä ovat steroidit, viina ja huumeet? “Rankkaa taistelua terveyden kanssa”. Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä. Ja aivan kuin yhtäkkiä me olisimme kaikki olleet häntä äänestämässä, eivät vain itähelsinkiläiset luusereiksi leimatut, joiden ääntä ei kuultu eikä kuulla. Sillä näidenhän merkkinä Halme huojuskeli siellä Arkadianmäellä niin, että Disneyn kuvakerrontaan tottuneet visailunkuluttajat hetken tunsivat että hei, toihan on ihan kuin mä itse olisin siellä!

Mies oli vitsi, vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin ja hyvin sopi sinne muiden viihdetaiteilijoiden sekaan. Ei mutta sehän oli unohdetun kansan ääni! Paskat se mikään ääni ollut. Itse asiassa Halme teki kansanedustajana hallaa äänestäjilleen: kun tuommoinen niskamakkara siellä orpona istui, kaikki voivat osoittaa häntä ja sanoa että kattokaa, on täällä niillä toisillakin edustus, ei vain meillä keskipullealla väestöllä, vaikka se oli silkka valhe. Halme oli etninen maskotti; merkki, ei mies.

Tämän surkuhupaisan kansanedustajuuden tosikuvan tahtoo lujimmin unohtaa Timo Soini, jonka Halmeen kuolemaan liittyvien kommenttien epäinhimillisyys on ollut vertaansa vailla. Sekakäytöllä hankittua pysyvää aivovammaa Soini kutsuu “nukahtamiseksi”. “Olisin toivonut toisenlaista tarinaa tähän lopuksi” hän lausui ja totta tosiaan tuli sanoneeksi enemmän kuin tarkoitti.

Ei Halme meitä silloin kiinnostanut, kun hän kärvisteli raitistumisen veret seisauttavassa tylsyydessä. Ei häntä kaivettu esiin esimerkiksi siitä, miten elämän pahastikin köykkimä voi kammeta itsensä toisten ihmisten raittiiseen yhteyteen. Kun Halme näytettiin punnitsemassa mandariineja lähikaupassa, ei kuvalla ollut tarkoitus esittää sitä, miten mainio mies hänestä onkaan lutviutunut, vaan alleviivata katastrofia, joksi tämän mullin ja elukan elämä onkaan päässyt menemään. Arkeen kesyyntyminen ei ollut sinnikkään taistelun uuras, hieno lopputulos, vaan kuohittu mahtisonni.

Meni oikealla hetkellä. Ymmärsi mennä. Kuten Elvis oksennukseensa tai Marilyn lääkkeisiin. Tahdomme loppuun dramaattisen käänteen, emme kiusallista hiipumista, joka on kaikkien osa. Ja tämän testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentaneen olennon kylmenevän kalmon ääressä salaa ihmettelemme, miksi tämä Matti Nykänenkin täällä vielä heiluu, sehän on jo nähty.

Kaarina Hazard

Kommenttini: Tämä Hazard-niminen keskivertonainen kutsuu julkisesti lehdessä kolme päivää aiemmin kuolleena löytynyttä Tony Halmetta huumeisiin ja laittomiin aseisiin uponneeksi sekakäyttäjäksi, joka oli saanut pysyvän aivovamman ja joka surkeana ja säälittävänä katkokäveli ja sammalsi viimeiset elinvuotensa. Kännissä pyssyn kanssa sekoilevaksi sikaniskaksi. Arkadianmäellä huojuskelijaksi, joka harjoitti surkuhupaisaa kansanedustajuutta ja teki hallaa äänestäjilleen. Vitsiksi. Vaarattomaksi möhkäleen muotoiseksi kotieläimeksi. Niskamakkaraksi. Testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentaneen olennoksi, joka ymmärsi mennä oikealla hetkellä kuten Elvis oksennukseensa tai Marilyn lääkkeisiinsä.

Tämä Hazard-niminen keskivertonainen pilkkaa vainajaa, ja sitä ei yksikään narttu Suomessa tee. Tämä narttu herjaa vainajaa. Sylkee sylkemästä päästyään. Olisi hyvä, jos tämän keskivertonaisen suu tukittaisiin oikein todellisesti ja lopullisesti. Narttu ei voi käsittää, että tälläkin vainajalla, kuten jokaisella suomalaisella, on saattanut olla herkkä ja toisten iskuista kärsivä sielu. Narttu ei voi käsittää, että tämä vainaja on saattanut epätoivoisesti etsiä kiinnekohtaa elämästä päästäkseen elämään onnellista ja normaalia elämää. Myrkkyä täynnä oleva Suomi-narttu ei voi ymmärtää, että ehkä tämä vainaja toiveikkaana pyrki ryhdistämään elämäänsä ja kantamaan vastuunsa myös kansanedustajana, äänestäjiensä parhaaksi. Narttu ei voi käsittää, että ehkä tämä vainaja kärsi Suomi-nartuista, Suomi-narttujen myrkyllisyydestä. Ehkä Tony Halme oli nähnyt häivähdyksen todellisesta naisesta jossakin joskus? Ehkä ei, koska päätti lähteä. Tämä Hazard-niminen keskivertonainen on pilkkaaja, ja sellaisena hänet tulee sulkea pois kaikista julkisuuteen liittyvistä toimista, myös kolumnistin tehtävästä. Out.

Hazard 2 (Iltalehti 20.1.2010). Omassa asiassaan esiintyminen on noloa, mutta tällä kertaa tällainen poikkeus suotakoon. Ihan tähän kärkeen pyydän anteeksi kaikilta sellaisilta, joita viime viikolla julkaistu kolumnini loukkasi.

Sitten seuraavaan asiaan: Mitä tästä hässäkästä pitäisi ajatella? Kertooko tämä maailmasta jotakin? Siltä näyttää, että Tony Halme sai kantaakseen jotakin paljon painavampaa kuin vapaapainijan näyttävät viitat. Hänen hahmoonsa ehkä kiinnittyi sellaista toivoa ja kapinaa, jolle ei juuri nyt näy löytyvän uutta kiinnittymiskohtaa. Miehen poismenoon liittyvä suru lie osin myös laajempaa petetyksi tulemisen tunnelmaa. Mistä yksittäisen lehtikolumnin pintaan nostaman vihan ja raivon volyymi kertoo? Siitäkö, että keskellämme elää jokin sellainen syvä emotionaalis-poliittinen maisema, joka ei ota kunnolla hahmottuakseen?

Miten media voisi tässä tilanteessa reagoida? Pitäisikö toimittajia kehottaa jalkautumaan Suomen itähelsinkeihin ja – netissä norkoilemisen sijaan – matkustamaan julkisilla liikennevälineillä kyselemään porukoilta, mikä oikein teki Tony Halmeesta niin tärkeän? Mitä kaikkea tähän mahtifiguuriin tiivistyi? Mistä kaikesta hän antoi ihmisille toivon? Että menkää toimittajat ulos sieltä koneidenne äärestä? Toisaalta, mihin näiden toimittajien nyt sitten pitäisi mennä? Muodostaako raivoisa ryhmä jonkinlaisen joukon, jota jokin yhdistää? Joka asuu jossakin tietyssä paikassa? Mikä on potentiaalin poliittisen yhteisön tai äänestäjäkunnan ja toisaalta nettikeskusteluissa syntyvän viha- ja solvausyhteisön keskinäinen suhde? Pitäisikö olettaa, että ne olisivat samoja?

Ainakin sen myös tämä kohu on tullut todistaneeksi, että elektronisissa vesissä parvet muodostuvat ja kasautuvat suuriksi ja murskaaviksi hyvin vikkelään. Jokaisella meillä on jo tietotaitoa ja taskussa välineet, joilla hetkessä, viiveettä, rakentaa omille tunteille virtuaalinen, komeasti lavastettu näyttämö. Ja mitä tästä omaksi ottamastamme netin todellisuudesta pitäisi ajatella? Ainakin se on hyvä väylä juuri vihalle. No, onko tämä viha jotakin piilossa muhinutta vihaa, joka vasta netissä on löytänyt purkautumistiensä? Jos näin, missä se ennen nettiä on luurannut? Vai onko niin, että vihaa on nyt enemmän kuin joskus aikaisemmin? Jos on näin, mikä siihen sitten on syynä? Vai siitäkö on kysymys, että nettikommunikaatio – usein nimetön ja kasvoton – on omiaan herättämään kaikista tunteista aivan erityisesti juuri vihaa ja siittämään sitä aina vain lisää? Kasvottomuuden ja nimettömyyden lisäksi netissä ollaan vailla lihallista kehoa. Tuottaako se kommunikaatioon jonkin oman ulottuvuutensa? Lisääntyykö viha, jos ollaan tekemisissä ihmisten kanssa vain kirjaimin? Onko kehoa vailla oleminen jokin sellainen seikka, jonka tähden mikä tahansa tunne muuttuu kuin itsestään ärtymyksestä raivoksi? Kehottomuuden takiako netti on täynnä juuri pornoa? Kehottomuuden takiako solvaukset liittyvät niin usein juuri kehoon?

Ja entä mitä tämän kohun kohdalla pitäisi ajatella siitä, että esiin on manattu punikkihuoran hahmo? Onko se käyttökelpoinen edelleen vai taas?

Kaarina Hazard

Kommenttini: Kun ihmiset aiheesta ovat joukolla rientäneet tuomitsemaan nartun herjaustekstin, narttu kääntyy – ja alkaa haukkua ihmisiä. Hän kutsuu heitä raivoisaksi ryhmäksi, joka on reagoinut vain sen tähden, että se on kiinnittänyt Tony Halmeeseen jotain vielä hahmottumatonta toivoa ja kapinaa. Narttu ei tajua, että ihmiset ymmärtävät Tony Halmeenkin olleen ihminen, yhtä raadollinen kuin me kaikki muutkin. Narttu siis kiertelee niljakkaan käärmeen lailla totuutta. Narttu kutsuu Internetissä hänen herjaustekstinsä tuominneita suomalaisia viha- ja solvausyhteisöksi, ja rientää tuomitsemaan jopa näiden ihmisten Internet-käytön. Hän sanoo, että netti on hyvä väylä juuri vihalle, ja vihalla hän tarkoittaa sitä, että ihmiset tuomitsevat hänen herjaamisensa. Narttu irvailee, että onkohan tällainen viha muhinut jo kauankin, jo ennen hänen esiintymistään siis. Että ovatkohan netti-ihmiset muutenkin yleensä vihaa täynnä. Hän vihjaa, että nettikommunikaatio sellaisenaan ehkä herättää nimenomaan juuri vihaa. Hän syyttää ihmisiä ja heidän nettikommunikointiaan, ei itseään. Hän valittelee, että nettisolvaukset ovat osuneet kehoon, hänen kehoonsa, eikä hän huomaa, että hän itse on solvannut vainajaa solvaamalla tämän kehoa. Narttu valittelee, että jotkut ovat aiheesta sanoneet häntä punikkihuoraksi. Hän irvailee, että pitävätkö netissä keskustelevat suomalaiset punikkihuoran nimeä käyttökelpoisena vihalleen ja raivolleen – edelleen tai taas. Kyseessä on piinkova narttu. Ei nainen. Pilkka ja toisten syyttely on loputonta. Poliittisesti hän selvästikin ajaa Internetin sensuuria tämän asian avulla. Out.

Tuulikki Ukkola (Päiväkirja, 21.1.2010). Netti – sananvapauden sikolätti. Ei pitäisi olla lomalla. Silloin aina sattuu ja tapahtuu kauheita. Nyt nettikansa viikon loman aikana lynkkasi yhden kolumnistin, masinoi valitushysterian Julkisen sanan neuvostoon ja uhkaa Iltalehteä ostoboikotilla, jollei ”punikkihuoralle” anneta potkuja kolumnistin tehtävistä.

Tämä ei totta totisesti ole ensimmäinen kerta, kun on pakko ihmetellä tämän nettikansan sisintä. Se on mustaakin mustempi. Jos netin täyttävät tekstiterroristit ovat läpileikkaus Suomen kansasta, niin herra varjele tätä kansaa. Se on ilkeä, panetteleva ja kaunainen. Tämä kansa on jokaisen perverssin vietävissä ja höynäytettävissä. On pakko todella kysyä, tällaista ämmämäistä, epäitsenäistä kansaako tässä pitäisi eduskunnassa edustaa? Netti-idiootitko todella määräävät, minkälaisia päätöksiä tässä maassa saa tehdä, mitä täällä saa sanoa, mitä ei? Nettihysterian avulla muutama älykäs umpihullu perustaa painostusryhmiä, tehtailee valituksia, masinoi sähköpostikampanjoita ja harjoittaa tekstiviestiterroria pre-paid -liittymillä.

Tiedän tasan tarkkaan, mistä kirjoitan. Yle-maksun kannattajana olen saanut sen verran sontaa niskaani, etten enää edes vastaa sähköposteihini. (Niin ovat saaneet myös muut maksua kannattavat kansanedustajat.) Omalle nettisivulleni en ole laittanut kommentointimahdollisuutta, koska muuta en juuri olisi joutanut tekemäänkään kuin vastaamaan täyspöljille. Netti on tietenkin sananvapauden kannalta äärimmäisen tärkeä, jota ei voi eikä missään nimessä pidä tukkia. Silloin olisi kyse sensuurista. Jos ihmiset haluavat ulostaa netissä, siitä vaan. Mutta siitä on pidettävä kiinni, että yhteiskunnalliset ja poliittiset päätökset tehdään asiaperustein. Ja niitähän nettikansan enemmistöllä ei ole.

On surullista, että netistä on kehittynyt sananvapauden sikolätti, viemäri, joka vie lukijansa mennessään. Netissä ei ole vastaavaa päätoimittajaa, ei edes toimittajaa. Se on täysin vapaa kaikelle saastalle. Tästä huolimatta en hyväksy nettiin minkäänlaista sensuuria. Lapsiporno ja terrorismiin yllyttäminen ovat siinä ja siinä, tarvitaanko niiden kitkemiseksi nettipoliiseja.

Ja sitten itse asiaan. Suomessa on sananvapaus. Se koskee myös typeriä ja tyhmiä mielipiteitä. Se koskee kolumneja ja kolumnisteja. Suomen lain mukaan kuolleella ei ole yksityisyyden suojaa. Tämä tuli esille Mauno Saaren kirjoitettua Paavo Haavikosta muistelmateoksen, jonka julkaisun Haavikon poika olisi halunnut kieltää.

Kommenttini: Tämä Tuulikki Ukkola –niminen keskivertonainen on täsmälleen samanlainen kuin keskivertonainen Kaarina Hazard. Ukkola asettuu puolustamaan Hazardia ja sanoo, että Suomen lain mukaan kuolleella ei ole yksityisyyden suojaa. Vainajaa saa hänen mukaansa siis herjata, ja hän ryhtyy voimasanoin tuomitsemaan suomalaisia, jotka tuomitsevat vainajan herjaamisen. Internetin välityksellä toimivia suomalaisia Ukkola kutsuu sisimmältään mustaakin mustemmiksi tekstiterroreiksi, jotka kauhealla tavalla ovat lynkanneet yhden kolumnistin ja masinoineen valitushysterian. Ilkeiksi, panetteleviksi ja kaunaisiksi. Ämmämäisiksi ja epäitsenäisiksi. Netti-idiooteiksi ja nettihysteerikoiksi. Perverssien vietäviksi ja höynäytettäviksi. Täyspöljiksi, jotka vain ulostavat netissä ja syytävät sontaa niskaan, niin että hän, kansanedustaja, ei vastaa enää sähköposteihin eikä salli kommentteja nettisivullaan. Ukkola sanoo, ettei suomalaisen nettikansan enemmistöllä ole asiaperusteita eikä sillä niin ollen ole kykyä tehdä yhteiskunnallisia ja poliittisia päätöksiä. Suomalaiset esittävät hänen mukaansa typeriä ja ryhmiä mielipiteitä ja tekevät niin netistä sananvapauden sikolätin. Olemme siis täällä röhkiviä ja ulostavia sikoja. Kun Hazard kutsuu meitä viha- ja solvausyhteisöksi ja tuomitsee internetinkäyttömme, Ukkola panee monin verroin paremmaksi.

Keskivertonainen Ukkolasta huolimatta Suomen kansa toimii oikein tuomitessaan vainajan julkisen herjaamisen, ja kaiken herjaamisen. Puolustaessaan vainajan julkista herjaamista hän syyllistyy siihen itse. Implisiittisesti (epäsuorasti) Ukkola vaatii nettisensuuria, mutta asia on niin, että Ukkolan suu tulee tukkia, ei Suomen kansan. Ukkolan sanavalinnat osoittavat hänet epäkypsäksi ja ala-arvoiseksi ihmiseksi. Hän pitää itseään, Suomen kansasta poiketen, oikeana tekstinkäyttäjänä ja oikeana päätöstentekijänä, koska hän ei ole sika eikä ilkeä eikä panetteleva eikä kaunainen netti-idiootti eikä pöljä ja koska hänellä on, kuten teksti osoittaa, asiaperusteita. Out.

Suomalainen feminismi nostaa esiin tällaisia häpeällisiä keskivertonaisia, jotka huseeraavat yhteiskunnan monilla tasoilla ja myrkyttävät ja tuhoavat kaiken. Naisen tehtävä ja valtaistuin on kotona. Hänen tulee hoitaa kotia, perhettä, miestään ja lapsiaan, jotta koko yhteiskuntakin saisi lujan pohjan ja menestyisi. Nämä keskivertonaiset juoksevat henkisiä porttoina ympäri yhteiskuntaa ja tuhoavat lapsensa ja perheensä ja saavat miehensä kärsimään.

Kuten alussa sanoin, Suomen nykyiset keskivertonaiset (en tarkoita kotejaan ja perheitään hoitavia oikeita naisia, jotka ovat poikkeus naisten joukossa) tulee sulkea keskitysleireihin koulutettaviksi yhteiskunnan vihollisina. Toistan, mitä kirjoitin pari vuotta sitten blogikirjoituksessani:

”Nartut toimitetaan kahden vuoden koulutusleireille keskitysleireihin (yhteiskunnan viholliset on alkuun internoitava). Oikeille naisille, niille, jotka feminismin ja väärän ’tasa-arvon’ puristuksessa ovat pysyneet uskollisina naisen tehtävälleen kotona ja lasten hoitajina, suodaan kunniakkaat palkinnot ja kunnia-asema koko elämänsä ajaksi – - Naisilta kielletään äänioikeus. Heitä ei tule valita julkisiin virkoihin, korkeintaan joihinkin palvelu- ja hyväntekeväisyysvirkoihin.”

Feminismi on nostanut nämä keskuudessamme riehuvat keskivertonaiset esiin. Heidän aikanaan koko yhteiskunta on romahtanut, ja kärsimystä ja surkeutta on kaikkialla, ja maatamme uhkaa jopa tuho. Maamme on naispäättäjien aikana joutunut vieraaseen valtaan, kansainvälisen juutalaisen pankkieliitin orjuuteen. Maamme naispresidentin aikana maamme menetti itsenäisyytensä (1.12.2009 alkaen). Yhteiskuntamme on suureksi osaksi kuollut, ja keskivertonaiset ovat kuin ruumismadot ruumiissa tuhotessaan vielä kaiken jäljellä olevan lihankin.

On tullut aika laittaa nämä joka paikassa riehuvat ja kaiken tuhoavat keskivertonaiset kuriin. Naisen paikka on luonnostaan kotona perhettä hoitamassa. Ilman sitä työtä koko yhteiskunta romahtaa, sillä perhe on yhteiskunnan ydinyksikkö. Yhteiskunta koostuu perheistä. Siksi kotona perhettä hoitava nainen tekee yhteiskunnan arvokkainta työtä.

Häpeällisiä ovat nämä pitkin yhteiskuntaa suutaan repivät keskivertonaikkoset! Äärimmäisen häpeällisiä!

Vesa I Laurio

Rasismista ja rasismin torjunnasta

Oikeusministeriön Rasistiset rikokset -työryhmä ehdottaa 19.1.2010 rasistisia rikoksia koskevien rangaistussäännösten tiukentamista;

http://www.om.fi/Etusivu/1247668349404

http://www.om.fi/1247668342834

OMML 03/2010 Rasistiset rikokset (PDF-tiedosto, 116 sivua, 2,8 Mt)

Työryhmään kuuluvat lainsäädäntöneuvos Ilari Hannula puheenjohtajana, valtionsyyttäjä Mika Illman, hallinto-oikeuden assistentti Riku Neuvonen, käräjätuomari Jaana Niemitalo ja asianajaja Johanna Ojala.

Työryhmän esityksessä eduskunnan hyväksyttäväksi ehdotetaan Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskeva yleissopimuksen lisäpöytäkirja (28.1.2003), joka koskee tietojärjestelmien välityksellä tehtyjen luonteeltaan rasististen ja muukalaisvihamielisten tekojen kriminalisointia. Esitykseen sisältyy ehdotus laiksi. Lainsäädäntöä ehdotetaan myös muutettavaksi vastaamaan neuvoston puitepäätöksen (2008/913/YOS) vaatimuksia; puitepäätös koskee rasismin ja muukalaisvihan tiettyjen muotojen ja ilmaisujen torjumista rikosoikeudellisin keinoin.

Rasististen tekojen kriminalisointia halutaan selkeyttää ja rangaistuksen koventamisperusteita halutaan täsmentää, jotta ne nykyistä laajemmin soveltuisivat niin sanottuihin viharikoksiin.

Nykyinen rangaistussäännös ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” koetaan osin vanhentuneeksi ja sen soveltaminen tietoverkoissa tapahtuviin toimintoihin koetaan ongelmalliseksi; samoin koventamissäännökset (rasismin mukanaolo koventaa rangaistuksia) ovat tulkinnanvaraisia. Tavoitteena onkin nyt varmistaa, että säännökset soveltuvat myös toimintaan tietoverkoissa. Jotta rangaistuspykälä ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” saataisiin soveltumaan myös linkkien avaamiseen ”rasistista ynnä muuta kiihottamista” sisältäville Internet-sivuille, työryhmä ehdottaa, että pykälässä mainittaisiin uutena tekotapana yleisön saataville asettaminen.

Jotta ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen” saataisiin lainsäädännössä paremmin luokiteltua ”viharikokseksi”, rikoksen vaikuttimina (myös rangaistuksia koventavina tekijöinä) tulisi työryhmän mukaan mainita nimenomaisesti uskonto, elämänkatsomus, sukupuolinen suuntautuneisuus ja vammaisuus.

Uudeksi rikosnimikkeeksi esitetään ”törkeä kiihottaminen kansanryhmää vastaan” (esim. yllyttäminen joukkotuhon suorittamiseen, muihin vakaviin ihmisoikeusrikoksiin, murhaan tai terroristiseen tappoon).

Uutta on myös, että vastuuseen voisi jatkossa joutua myös oikeushenkilö, esimerkiksi yhteisö tai yhdistys. Niinpä mm. printtimedia olisi rikosoikeudellisessa vastuussa keskustelupalstoille kirjoitetuista viesteistä.

No, mitä tästä on sanottava? Totean seuraavaa:

Saksalaisten syyllistäminen ns. holokaustista (juutalaisten joukkomurhasta), jota todellisuudessa ei lainkaan tapahtunut, on nimenomaan antigermanistista (saksalaisuuden vastaista) rasismia, työryhmän tarkoittamaa rasismia. Tätä antigermanistista rasismia ovat harjoittaneet jo yli 60 vuotta jatkuvasti toisen maailmansodan voittajat, juutalaiset ja myös Suomen johto, Suomen tiedotusvälineet, Suomen kirkko, Suomen koululaitos ja Suomen yliopistot. Koska tämä Suomen viranomaisten harjoittama antigermanistinen rasismi on ollut pitkäkestoista, laajaa ja voimaperäistä, se on äärimmäistä antigermanistista rasismia. Rasismia puhtaimmillaan.

Koska Suomen johto ja Suomen viranomaiset levittävät tätä rasismia tiedotusvälineiden, yliopistojen ja koululaitoksen kautta, he ovat yli 60 vuoden ajan kiihottaneet suomalaisia saksalaisia ja etenkin Saksan sodanaikaisen kansallissosialismin (joka pyrki tekemään lopun juutalaisten vaikutuksesta siirtämällä juutalaiset Euroopan ulkopuolelle; nämä olivat tuhonneet Saksan talouden kokonaan) kannattajia vastaan.

Tällä, että Suomen johto ja Suomen viranomaiset ovat yli 60 vuoden ajan huijanneet suomalaisia ja aivopesseet heitä tällä holokaustivalheella, on motiivina viha, viha Saksan kansaa kohtaan. NIINPÄ SUOMEN JOHTO JA SUOMEN VIRANOMAISET OVAT YLI 60 VUODEN AJAN KARKEALLA TAVALLA SYYLLISTYNEET VIHARIKOKSEEN.

Viharikostaan ja äärimmäistä antigermanistista rasismiaan Suomen johto ja Suomen viranomaiset toteuttavat jatkuvasti tiedotusvälineiden (myös Internetin) kautta, joten kun nyt ollaan suunnittelemassa tiukempaa puuttumista rasismiin, viharikoksiin, vihamotiiviin ja kiihottamiseen kansanryhmää vastaan, Suomen johto, Suomen viranomaiset, Suomen koululaitos ja Suomen kirkko on syytä saattaa oikeuden eteen ja ainakin osin telkien taakse. Ainakin heidät on syytä siirtää pois virasta.

Ne henkilöt, jotka ovat ns. revisionisteja (= historiankirjoituksen vääristymien oikaisijoita) ja pyrkivät historialliseen totuuteen, vievät toiminnallaan pohjan pois mainituilta rasismilta, jatkuvalta viharikokselta, vihamotiivilta ja kansanryhmää vastaan kiihottamiselta. Revisionistit pyrkivät puhtaaseen totuuteen ja siksi saavat suurta hyvää ja oikeudenmukaisuutta aikaan, kun historiankirjoituksen vääristelyt oikaistaan ja niistä hyötyminen tehdään mahdottomaksi.

Jo yli 60 vuoden ajan Suomen johto on siis ollut rikollinen johto. Rasistinen, saksalaisia vihaava ja saksalaisia vastaan kiihottava. Kuitenkaan saksalaiset eivät syyllistyneet mihinkään ”holokaustiin”, jota ei lainkaan tapahtunut. Ei ollut olemassa ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja kaasukammioita. Toisen maailmansodan tarkoitus oli hävittää Saksa ja saksalaiset maan päältä, ja Saksan kimppuun hyökkäsivät Ranska, Englanti, USA ja Neuvostoliitto yhdessä (lue Erkki Hautamäki: Suomi myrskyn silmässä).

Suomen rikollinen johto on syytä saada vankilaan.

Kun Suomen johto kaikin tavoin pyrkii tuhoamaan Suomen kansan, esimerkiksi tuhoisalla raha- ja pankkijärjestelmällä, itsenäisyyden viemisellä, EU:hun ja EKP:hen (juutalaisten suunnittelemia tuhoamissysteemeitä) liittämisellä, kulttuurin tuhoamisella (roskakulttuuri, vieraat kulttuurit), feminismillä, siirtolaisuudella, joka sekoittaa koko kansan sekavaksi sekarotuiseksi ja selkärangattomaksi joukkioksi, tuhoisilla rokotteilla ja lääkkeillä, ilmastovalheen avulla ryöstämisellä ja orjuuttamisella, tuhoamalla kansan kristinusko, tuhoamalla perheet, suosimalla lastenmurhia (abortteja), säätämällä suomalaisten henkisten vaikeuksien hoidoksi valetieteellisen psykiatrian ja sen hermostomyrkyt (psyykenlääkkeet) ja aivojensilvonnat, raunioittamalla moraali hinteillä, lesboilla, alkoholilla ja tiedotusvälineiden moraalittomilla ohjelmilla, aivopesemällä lapset jo kouluissa viha-, valhe ja kauhupropagandalla ja rasismilla (ks. kirjoitukseni ”Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu”, osat 1-5), rajoittamalla sananvapautta jne., niin se on suomalaisuuden vastaista rasismia, karkeaa sellaista. Suomen johto harjoittaa äärimmäistä rasismia Suomen kansaa kohtaan. Suomeen tulee saada johto, joka panee nykyisen rikollisen ja äärirasistisen johdon vankilaan.

On puututtava myös maassamme paikallisesti ja yli rajojen vaikuttavaan juutalaisuuteen. Juutalaisuus, joka on olemukseltaan kommunismia (pyrkimys maailmanvaltaan, globalisaatio eli Internationaalin toteuttaminen juutalaisen eliitin johdon alaisuudessa ja juutalaisen rahajärjestelmän pakko-orjuudessa; siis juutalainen diktatuuri), on myös äärimmäistä rasismia. Juutalaiset pitävät ei-juutalaisia eläiminä, joiden omaisuus kuuluu juutalaisille ja joita voidaan tappaa kuin elukoita ja pitää heitä palvelijoina ikuisesti.

Suomen johto on juutalaisten (laajemmin: juutalaisvetoisen raha-, salaseura- ja aristokratiaeliitin) rikoskumppani, ja kuten tiedetään, Suomen päättäjät käyvät usein juutalaisissa ja hakevat neuvoja heidän salaseurakokouksistaan. Myös juutalainen raha- ja pankkijärjestelmämme on suunniteltu täydellisesti orjuuttamaan suomalaiset ja tuhoamaan Suomi.

Jos siis rasismista ja vihamotiiveista halutaan päästä eroon, juutalaisesta vaikutuksesta maassamme on tehtävä loppu. Maan sisällä kaikki juutalaisvaikutus on tuhottava, ja rajan yli tuleva vaikutus eliminoitava myös. Siksi on irtauduttava EU:sta ja EKP:sta ja juutalaisesta raha- ja pankkijärjestelmästä, ja ryhdyttävä elämään kunniallisesti, ilman rikollisia.

Jos juutalaiset eivät suosiolla suostu luopumaan vaikutusvallastaan Suomessa, heidät on otettava kiinni ja suljettava vankilaan. Olisi myös suotavaa, että kansainvälisellä yhteistyöllä juutalaiset koottaisiin yhteen ja siirrettäisiin esim. Australiaan tai Kanadaan kansainvälisen valvonnan alaisuuteen, kuten olen blogillani muutamaan kertaan vaatinut.

Tässä ei siis ole kyseessä antisemitismi, juutalaisen rodun vihaaminen, vaan taistelu juutalaista rikollisuutta vastaan. Jo juutalaisen uskonnon peruskirja Talmud on rikollinen oppikirja, joka on maamme rikoslakien vastainen. Suomessa on kiellettävä juutalaisuus, koska se on rikollisuutta (ei siis ”rasistisista” syistä). Olisi hyvä myös ottaa jälleen käyttöön kuolemanrangaistus, ja suurimmat juutalaisrikolliset, esim. Rothschildit ja Kissinger, tulisi hirttää julkisesti.

Mitä tiedotusvälineisiin tulee, ne on otettava pois juutalaisomistuksesta ja -kontrollista, koska rikollisten ohjaamasta mediasta ei ole muuta kuin haittaa. Juutalaisilta tulee kieltää pääsy keskustelufoorumeille, ja bloginpito heiltä tulee kieltää, taaskin siis heidän rikollisuutensa tähden, ei rasistisista syistä. Jos Suomessa kiristetään lakia rasismia, viharikoksia, vihamotiivia ja kansanryhmää vastaan kiihottamista vastaan, niin ensimmäisenä oikeuden eteen on tuotava juutalaiset, joiden toimet ovat äärimmäistä rasismia ei-juutalaisia kohtaan. Vihaa.

http://laurio.wordpress.com/2008/08/05/juutalaisuuden-opinkappaleet/

Juutalaiset ovat vihamotiivinsa ajamina sekoittaneet Suomessa liki kaikki keskustelufoorumit valheillaan, huijauksillaan, ”bänneillään”, kirjoitustenpoistoillaan, vihankylvöllään, pilkallaan, Suomen tuhoamisellaan ja ei-juutalaisia ja kristinuskoa vastaan suuntautuvalla rasismillaan, ja siitä on tehtävä loppu.

Juutalaisuus on myös aikamme kriisien, ilmastohuijauksen, pandemiahuijauksen, talouskriisin, holokaustihuijauksen, maailmanvaltapyrkimyksen, kansojen tuhoamisen, molempien maailmansotien, kirkkojen vesittämisen, pakollisen siirtolaisuuden, koululaitosten tuhoamisen ja tiedotusvälineiden valheellisuuden takana, kuten myös YK:n, WHO:n, vapaamuurareiden, Bilderberg-ryhmän ja muiden salaseurojen takana. Kun he hallitsevat maailman rahaa, he hallitsevat kaikkea ja kaikkia.

Nyt kun koko Suomi on juutalaisessa kontrollissa, se on rikollisuuden kontrollissa. Siitä on tehtävä loppu. Juutalaisesta vaikutuksesta on tehtävä loppu perusteellisesti, koska rikollisuudesta on päästävä perusteellisesti. Ja vielä kerran: mitä tässä kirjoitan, ei ole vihaa juutalaisia kohtaan tai rasismia vaan vihaa rikollisuutta kohtaan ja rikollisuuden vastustamista. Juutalaisuuden peruskirjat itse todistavat, että juutalaisuus on rikollisuutta.

Yksittäiset kansalaiset eivät saa ryhtyä kostotoimiin juutalaisia vastaan, se on yksin esivallan asia (Roomalaiskirjeen 13. luku Raamatussa). Esivallalle tietenkin voi tehdä ehdotuksia toimista, mutta yksityinen ihminen ja yksittäiset ryhmät eivät saa ryhtyä juutalaisvastaisiin toimiin. Maahamme on saatava johto, joka on valmis ryhtymään toimiin rikollisuutta (siis tässä juutalaisia) vastaan. Nykyisestä rikollisesta maamme johdosta on päästävä.

Loppuun eräs erityisasia. Yllä on pariin otteeseen tullut esiin juutalainen raha- ja pankkijärjestelmämme, joka on juutalaisten hallintaväline ja jonka avulla juutalaiset toteuttavat rasistista vihaansa ei-juutalaista maailmanväestöä kohtaan. Se on rikollinen mekanismi jo sellaisenaan, käyttäjästä riippumatta, automaattisen tuhon mekanismi. Otan tämän järjestelmän tässä lopussa erikseen lyhyesti tarkasteltavaksi, koska se on juutalaisen vihansyljennän ydinkanava ja juutalaisten pääväline ei-juutalaisten tuhoamisessa ja koska on äärimmäisen tärkeää levittää tietoisuutta siitä. Aiemmin olen kuvannut juutalaista rahaamme kirjoituksissani ”Juutalainen raha – Suomen tuho” ja ”Rahajärjestelmämme on pyramidihuijaus”:

http://laurio.wordpress.com/2009/07/12/juutalainen-raha-suomen-tuho/

http://laurio.wordpress.com/2009/09/17/rahajarjestelmamme-on-pyramidihuijaus/ 

Kuvaan asian ytimen tässä lyhyesti: Kuvitellaan, että olet yksittäisessä pankkitornissa ympärilläsi koko maailma. Sinulla on monopoliasema, koska tornisi on ainoa. Maailma ympärilläsi tarvitsee jotain ostamisen ja myymisen välinettä, vaihdon välinettä, jotta tavaroiden ja palveluiden ostaminen ja myyminen kävisi kätevämmin kuin pelkkänä vaihtokauppana. Sinä sitten luot paperirahaa tornissasi tätä vaihtoa varten, ja raapustat paperinpaloihin joitakin numeroita osoittamaan niiden arvon.

Luovutat tätä setelirahaasi ympärilläsi olevalle maailmalle lainana korkoa vastaan. Oletetaan, että olet lainannut ympäröivälle maailmalle 100 000 euroa (tai markkaa tai mitä hyvänsä nimeksi annatkin) 5%:n korolla. Mikä on todellisuus? Todellisuus on se, että koko ympärilläsi olevassa maailmassa on rahaa liikenteessä 100 000 euroa. Maailman on kuitenkin maksettava sinulle takaisin tuo 100 000 euroa plus korko 5 000 euroa (5%) = 105 000 euroa. Liikenteessä ihmisillä on rahaa yhteensä 100 000 euroa ja takaisin heidän on maksettava 105 000 euroa vuoden päästä (vielä enemmän pitemmän ajan kuluessa). TAKAISIN ON MAKSETTAVA ENEMMÄN KUIN LIIKENTEESSÄ ON EDES RAHAA! ENEMMÄN KUIN RAHAA ON OLEMASSAKAAN! Korkoonhan ei luoda erikseen rahaa, sitä luodaan vain velaksi otetun summan verran.

Koska sinulla on monopoli, ihmiset eivät saa mistään tuota ylimääräistä 5 000 euroa. Maailman sisäiset osto- ja myyntitapahtumat eivät mitenkään vaikuta liikkeellä olevan rahan määrään, eivät myöskään luonnonrikkaudet, ahkera työnteko, omaisuus tms.

Näin yksinkertaisesti olet saanut koko maailman orjaksesi. Voit säädellä aivan kaiken. Ihmiset pystyvät (kokonaisuutena katsoen) maksamaan sinulle tuon korko-osuuden vain OTTAMALLA LISÄÄ LAINAA sinulta. Myönnät tietenkin lisää lainaa maailmalle, koska maailma velkaantuu sinulle yhä enemmän. Tälle uudellekin lainalle on maksettava korkoa, ja niin maailma velkaantuu väkisin sinulle yhä enemmän, eikä velkaorjuutta voi estää mitenkään. Maailma tuhoutuu automaattisesti velkaorjuuteen.

Myönnät tietenkin lainaa vain vakuuksia vastaan. Näin saat kiinnityksen ihmisten omaisuuteen myöntämäsi summan verran. Koska velkakierre koko ajan väkisin syvenee, saat kiinnitykseesi pian liki koko maailman omaisuuden. Kun velkakupla on kypsä eikä kukaan enää voi ottaa lainaa, järjestelmäsi romahtaa (ja siihen olet pyrkinytkin), jolloin lainojen vakuutena ollut omaisuus siirtyy sinulle, kun ihmiset eivät enää kykene maksamaan lainojaan sinulle takaisin. Kun romahdustila on selvitetty, aloitat taas kierroksen alusta lainaamalla ympärilläsi olevalle maailmalle rahaasi velaksi. Taas syntyy velkakupla, uusi romahdus, ja rikastut jälleen suunnattomasti vakuuksien verran.

Voit hallita tilannetta koko ajan. Voit säädellä kaikkia maailman asioita ja tuhota, kenet tahdot. Asetat näet lainoillesi tiukkoja ehtoja: on toimittava niin ja niin, ja voit valita, kenelle lainaat ja kenelle et. Ehdoillasi säätelet koko maailman poliittisia oloja, kansojen sisäistä elintasoa, koulutusta, uskontoa, kulttuuria, perheitä, jopa aivan yksittäisten ihmisten elämää.

Ja mitä enemmän kriisejä luot, sitä enemmän rikastut. Kriisien (esim. sotien) jälleenrakennustyö vaatii rahaa, ja sinä tietenkin lainaat sitä korkoa vastaan mielihyvin ja rikastut valtavasti. Voit helposti tuhota valtakuntia ja synnyttää valtakuntia, aivan mielesi mukaan. Rahajärjestelmäsi, joka on äärettömän yksinkertainen, mahdollistaa sen jo mekaanisista syistä. Rahajärjestelmäsi, jonka maailmalle suot, tuhoaa maailman väkisin, automaattisesti, eikä kukaan voi mitenkään estää sitä.

Suomalaiset eivät ole halunneet luopua rahajärjestelmästäsi. He mieluummin kärsivät ja tuhoutuvat kuin luopuvat rahajärjestelmästäsi.

Tämä yllä kuvattu rahajärjestelmä on juuri juutalaisten rahajärjestelmä, jonka he ovat ulottaneet liki koko maailmaan. Tuolla rahajärjestelmällään he pääsevät maailmanherruuteen aivan väkisin, ja se on tehnyt heidät niin rikkaiksi, että he ovat voineet ostaa itselleen kansojen kaikki kriittiset toiminnot (tiedotusvälineet, hallitukset, yliopistot) ja niin pitää koko maailman ihmisiä täydellisesti orjuudessa liki jokaista hengenvetoa myöten.

Nyt juutalaiset (ja heidän ei-juutalaiset avustajansa) ovat nousemassa maailmanherruuteen, hirvittävään tyranniaan, jossa tapahtuu aivan kauheita asioita (suurin osa ihmiskuntaa esim. teurastetaan). Suomen johto ja Suomen eliitti kaikin tavoin tukevat näitä juutalaisia pyrkimyksiä ja juutalaista rahajärjestelmää, joka EU:ssa/EKP:ssa on käytössä. Suomen johto on ottanut Suomessa käyttöön raha- ja pankkijärjestelmän, joka automaattisesti tuhoaa maamme ja meidät. Yhdessä Suomen johto ja juutalaiset harjoittavat äärimmäistä rasismia ja joukkotuhontaa Suomen kansaa kohtaan.

Duke, Holappa.

Vesa I Laurio